HUUMEITA JA HUONO-OSAISUUTTA?
Huono-osaisuuden kasautuminen ja elämään tyytymättömyyteen vaikuttavat tekijät
terveysneuvontapisteiden asiakkaiden keskuudessa
Pro Gradu tutkielma Essi Kristiina Laitinen opiskelijanumero 207308 Sosiologia Yhteiskuntatieteiden laitos Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Itä-Suomen yliopisto huhtikuu 2016
Itä-Suomen yliopisto Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden
Laitos
Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä
Essi Kristiina Laitinen Työn nimi
Huumeita ja huono-osaisuutta? Huono-osaisuuden kasautuminen ja elämään tyytymättömyyteen vaikuttavat tekijät terveysneuvontapisteiden asiakkaiden keskuudessa.
Oppiaine Sosiologia
Työn laji
Pro Gradu tutkielma Tutkielman ohjaaja/ohjaajat
professori Juho Saari ja professori Pertti Töttö Aika
Huhtikuu 2016
Sivumäärä
105 sivua + 2 liitettä Tiivistelmä
Suonensisäisten huumeiden käyttäjät ovat ryhmä, johon kohdistuu valtava kirjo erilaisia yhteiskunnallisia interventioita. Toisaalta heidän sosiaalisesta todellisuudestaan tiedetään suhteellisen vähän. Merkittävää laadullista tutkimusta huumeiden käyttäjistä on Suomessa tehty jo parikymmentä vuotta, mutta kattavaa tilastollista tutkimusta on tehty lähinnä jo huumehoidossa olevien keskuudessa. Tämä tutkimus käsittelee niitä huumeiden käyttäjiä, jotka ovat kiinnittyneet yhteiskunnan tarjoamaan palvelujärjestelmään terveysneuvontapisteiden kautta, mutta eivät lähtökohtaisesti ole muiden huumehoitopalvelujen piirissä. Aineistona on vuosina 2013 ja 2014 kerätty SUMU-projektin tutkimusaineisto, joka on valtakunnallinen terveysneuvontapisteissä kerätty survey-aineisto. Aineisto käsittää 526 suonensisäisten huumeiden käyttäjää.
Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella terveysneuvontapisteiden asiakkaiden kokemaa huono-osaisuutta ja elämään tyytymättömyyttä, sekä löytää näihin kokemuksiin merkittävästi vaikuttavia hyvinvointivajeita. Tutkimus nojaa vahvasti objektiivisten listojen hyvinvointiteoriaan, jossa hyvinvointi koostuu erilaisista resursseista, mutta pyrkii samalla yhdistämään subjektiivisen ja objektiivisen hyvinvoinnin eri puolet.
Huono-osaisuus voidaan määritellä taas hyvinvointia edellyttävien resurssien kasautuvaksi puuteeksi. Aineiston analyysitapana on käytetty suoria jakaumia, ristiintaulukointia sekä logistista regressioanalyysia.
Tutkimuksen keskeisinä tuloksina havaittiin hyvinvointivajeiden huomattavaa kasautumista terveysneuvontapisteiden asiakkaiden keskuudessa, sekä vajeiden kasautumisen suora yhteys huono-osaisuuden kokemuksen vahvistumiseen.
Merkittävimmin huono-osaisuuden kokemukseen vaikuttivat heikko toimeentulo, heikko henkinen terveys sekä yksinäisyys. Elämään tyytymättömyyttä tuottivat lähes kaikki analyysiin valitut vajeet, mutta merkittävimmin sen riskiä lisäsivät asunnottomuus sekä heikko fyysinen ja henkinen terveys.
Asiasanat
suonensisäisten huumeiden käyttö, huono-osaisuus, hyvinvointi, sosiaaliset ongelmat, taustatekijät
Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto
University of Eastern Finland Faculty
Faculty of Social Sciences and Business Studies
Department
Department of Social Sciences Author
Essi Kristiina Laitinen Title
Drugs and deprivation? Accumulation of deprivation and underlying factors for dissatisfaction in life amongst customers of health and social counselling centers for intravenous drug users.
Academic subject Sociology
Type of thesis Master’s thesis Date
April 2016
Pages
105 pages + 2 annexes Abstract
An enormous amount of societal interventions is directed towards intravenous drug users. At the same time, little is known about the social reality where drug users live in. In Finland, there has been remarkable qualitative research regarding drug users, but quantitative research has mostly focused on users admitted to drug treatment. This research focuses on those drug users, who visit needle exchange services, but are not necessarily in any other drug treatment. The data of this research was collected for SUMU-project, a national survey for customers of health and social counselling centres for intravenous drug users in the years 2013 and 2014. The data consists of 526 respondents.
The purpose of this study is to examine the multidimensional deprivation and dissatisfaction in life amongst intravenous drug users. The study also tries to identify;
which underlying factors affect the subjective experiences of deprivation and dissatisfaction in life most significantly. Research relies heavily on the well-being theory of objective lists, where well-being consists of multiple resources, but tries to synthesize both objective and subjective aspects well-being and resources.
Multidimensional deprivation can be defined as a mirror to resource based well-being;
it is cumulative deprivation of those resources. The analysis of this study was conducted by using direct distributions, cross tabulation and logistic regression analysis.
The key findings of this study were, that there is a significant cumulative effect of resource deficiencies amongst intravenous drug users, and that the accumulation of deficiencies is directly linked to experiences of feeling deprived. The most significant deficiencies affecting the feeling of deprivation were insufficient livelihood, weak mental health and loneliness. Almost all analysed deficiencies had an effect to dissatisfaction with life, but the most significant ones were homelessness and weak physical as well as mental health.
Keywords
intravenous substance abuse, deprivation, well-being, social problems, underlying factors
Archive location University of Eastern Finland Library
SISÄLLYS
1. JOHDANTO ... 3
1.1. Tutkimuksen tausta ... 6
1.2. Tutkimuksen tavoitteet ja tutkimuskysymykset ... 9
2.HYVINVOINTI JA HUONO-OSAISUUS ... 13
2.1. Tutkimukseni keskeiset käsitteet ... 13
2.2. Hyvinvoinnin ja huono-osaisuuden tutkimuksen keskeiset lähtökohdat ... 18
2.3. Hyvinvoinnin keskeiset tekijät ... 25
3. AINEISTO JA MENETELMÄT ... 39
3.1. Huumeiden käyttö ja terveysneuvontatyö suomalaisessa kontekstissa ... 39
3.2. Tutkimuksen tekemisen eettiset näkökohdat ... 43
3.3. Tutkimusaineiston kuvaus ... 45
3.4. Menetelmät ... 50
4. TULOKSET ... 63
4.1. Aikaisemmat tutkimukset suonensisäisten huumeiden käyttäjien elämänlaadusta ... 63
4.2. Aineistoa kuvailevat tulokset ... 71
4.3. Analyyttiset tulokset ... 76
5. LOPUKSI ... 89
5.1. Tutkimusprosessin kriittistä tarkastelua ... 89
5.2. Tutkimustulosten pohdinta ja suhde teoriaan ... 94
5.3. Tutkimustulosten käytännöllinen merkitys ja jatkotutkimuksen aiheita ... 97
LÄHTEET ... 99
LIITTEET ... 106
KUVIOT
Kuvio 1. Huono-osaisuuden notkelma. (Saari 2015, 165) ... 11 Kuvio 2. Hyvinvointi ja siihen liittyvät käsitteet. Hyvinvoinnin ja onnnellisuuden merkittävimmät teoriasuuntaukset. (Haybron 2008, 38) ... 18 TAULUKOT
Taulukko 1. Terveysneuvontapisteiden toimintatilastot 2003–2012.
(Varjonen 2015, 98.) ... 42 Taulukko 2. Tiedot aineiston keräyspaikkakunnista, keräysajoista, vastaajamäärät, kyselyjakson aikana asioineet asiakkaat, vastausprosentti sekä asiakkaiden
sukupuolijakauma (Laitinen, Uhlbäck, Eskelinen & Saari 2015). ... 46 Taulukko 3. Tutkimuksen vastaajien sosiodemografinen tausta lukumäärinä ja
prosenttiosuuksina. (Laitinen, Uhlbäck, Eskelinen & Saari 2016). ... 73 Taulukko 4. Hyvinvointivajeiden kasautuminen vastaajien keskuudessa (N, %). ... 77 Taulukko 5. Huono-osaisuuden kokeminen terveysneuvontapisteiden asiakkaiden ja väestön keskuudessa (%). ... 78 Taulukko 6. Huono-osaisuuden kokeminen ja hyvinvointivajeiden kasautuminen
aineistossa (%, N). ... 80 Taulukko 7. Huono-osaisuuden kokemusta selittävät hyvinvointivajeet
terveysneuvontapisteiden asiakkaiden keskuudessa. Logistinen regressioanalyysi. ... 82 Taulukko 8. Elämään tyytyväisyys terveysneuvontapisteiden asiakkaiden ja väestön keskuudessa (%). ... 84 Taulukko 9. Elämään tyytymättömyyttä selittävät hyvinvointivajeet
terveysneuvontapisteiden asiakkaiden keskuudessa. Logistinen regressioanalyysi. ... 86
3 1. JOHDANTO
Joidenkin määrittelyiden mukaan valtion onnistuneisuutta voidaan mitata sillä, kuinka hyvin yhteiskunta pystyy tukemaan heikoimmassa asemassa olevien kansalaistensa hyvinvointia. Huono-osaisuuden ja eriarvoisuuden vähentäminen ovat vuosikymmeniä olleet myös suomalaisen hyvinvointivaltion imperatiiveja. (Saari 2015, 18.)
Kuitenkin etenkin taloudellisesti tiukkoina aikoina saavat tilaa äänenpainot, jotka kyseenalaistavat yhteiskunnan tehtävän tarjota kansalaisilleen erityispalveluita ja huolehtia erilaisista marginaaliryhmistä. Viime aikoina suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa on puhuttu paljon hyvinvointivaltiosta, sen suunnasta ja kestävyydestä. Usein poliittisia vallanpitäjiä kiinnostavat hyvinvointia parantavat toimenpiteet, jotka kohdistuvat vallan pitämisen kannalta keskeisiin äänestäjäryhmiin kuten lapsiperheisiin ja eläkeläisiin. (Saari 2011a, 61.)
Tällöin kuitenkin varjoon jäävät erityistä huono-osaisuutta kokevat ryhmät, joita myös syrjäytyneiksi kutsutaan. Juho Saaren (2015, 19) mukaan politiikassa käydään jatkuvia keskusteluja ja tehdään linjanvetoja muun muassa siitä, keitä ovat erityishuomiota kaipaavat heikoimmat väestöryhmät, kenen vastuulla nämä ryhmät ovat, missä kohtaa rajanveto yksilön oman vastuun ja yhteiskunnan vastuun välillä kulkee, kuinka tietyn huono-osaisen ryhmän hyvinvoinnin parantaminen vaikuttaa suhteellisesti yhteiskuntaan ja mitkä sosiaalipoliittiset uudistukset ovat parhaimpia huono-osaisimpien ryhmien hyvinvointia kohennettaessa. Nämä keskustelut tulevat erityisen näkyviksi puhuttaessa suonensisäisten huumeiden käyttäjien asemasta suomalaisessa hyvinvointivaltiossa.
Huumeiden käyttäjät ovat yksi yhteiskunnan yhtäältä piilossa olevimmista ja toisaalta näkyvimmistä marginaaliryhmistä. Huumeiden käyttö on tabu ja käyttäjät kantavat raskasta sosiaalista stigmaa, jonka vuoksi käytöstä ei haluta kertoa sosiaali- ja terveyspalveluissa. Samaan aikaan huumeiden käyttö on jatkuvasti julkisessa keskustelussa tapetilla oleva kysymys, joka herättää paljon huomiota ja huolia kansalaisissa. Palvelujärjestelmässä huumeiden käyttäjät haluttaisiin usein piilottaa omiin erityispalveluihinsa sekä matalan kynnyksen palveluihin, ”pois kunnon kansalaisten silmistä”. Huumeriippuvuus nähdään usein yksilön omien valintojen seurauksena, eikä sympatiaa huono-osaisille huumeiden käyttäjille juuri löydy. Myös huumeiden käyttäjiin
4 kohdistetut toimet ovat erikoinen sekoitus sosiaalipoliittista ja rikosoikeudellista politiikkaa.
Suurin osa päihdepalveluista ja rikosoikeudellisesta kontrollista kohdistuu huumeiden ongelmakäyttäjien ryhmään. Kasautuvat ongelmat tuottavat ongelmakäyttäjien keskuudessa huono-osaisuuden itseään toteuttavan kehän, johon yhdistyvät mielenterveyden ongelmat, sosiaalinen syrjäytyminen, kouluttamattomuus, työttömyys, rikollinen elämäntapa, asunnottomuus ja köyhyys. (Seppälä & Mikkola 2004, 56.) Pekka Hakkarainen (2015, 115) toteaa, että huumepolitiikalla on suuri merkitys käyttäjien elämänpiiriin ja siihen, kuinka heitä kohdellaan muun yhteiskunnan taholta. Hänen mukaansa ankara kontrollipolitiikka kaventaa huumeiden käyttäjien oikeuksia ja on omiaan johtamaan sanktiokierteeseen ja syrjäytymiseen koulutuksesta, töistä ja asuntomarkkinoilta. Erityisesti kysymykset huumeiden käyttöön parhaiten vaikuttavista toimenpiteistä ovat tapetilla, kun useat maat ovat alkaneet luopua käytön sanktioinnista ja ohjata huumeiden käyttäjiä yhä useammin hoidon piiriin. Tämä kehitys tulee hiljalleen myös muuttamaan julkista käsitystä huumeiden käyttäjien asemasta yhteiskunnassa.
Hyvinvointivaltion perimmäinen idea on tuottaa hyvinvointia kansalaisilleen. Siksi on yhä uudestaan kysyttävä, millaisista palasista hyvinvointi koostuu? Jaammeko myöskään yhteisiä käsityksiä siitä, mikä saa ihmisen voivaan hyvin vai onko kysymys kovin yksilö- tai ryhmäkeskeinen? Samaan aikaan riippuvuuden ja huumeiden käytön lopettamiseen liittyvien teorioiden yksi lähtökohtainen ajatus on pohjakokemus. Huumeiden käyttäjien hyvinvoinnin tutkiminen on tässä mielessä paradoksaalista: toisaalta yksilöiden hyvinvoinnin tukeminen on tärkeä osa kokonaisvaltaista elämänhallintaa ja eheän identiteetin ylläpitämistä, toisaalta on suhteellisen usein osoitettu vasta elämän pohjakokemusten ohjaavan huumeiden käyttäjiä muuttamaan käyttöään. Kuinka tähän paradoksiin tulisi hyvinvointitutkijan suhtautua?
Teorian ja analyysin kautta koitan löytää vastauksia siihen, millaisista tekijöistä terveysneuvontapisteiden asiakkaiden hyvin- tai pahoinvointi koostuu. Rajaan tutkimuksestani ulos huumeiden käytön aloittamiseen ja jatkamiseen liittyvät olosuhteet, sekä huumeiden käytön yhteyden aikaisempaan elämäntilanteeseen. Hyvinvoinnin ja huono-osaisuuden tutkimukseen liittyy olennaisesti ylisukupolvisuus ja historiallisuus, mutta käyttämäni aineisto edustaa poikkileikkaustutkimusta, jolloin historiallinen tutkimus ei tässä tapauksessa ole mahdollista.
5 Pro graduni käsittelee terveysneuvontapisteiden asiakkaita tai toisin sanoin suonensisäisten huumeiden käyttäjiä – molemmat nimityksiä joihin liittyy useita problematisointeja. Jos puhutaan suonensisäisten huumeiden käyttäjistä, tullaan samalla liittäneeksi heidän identiteettinsä vain huumeiden käyttöön ja vähätelleeksi muita rooleja heidän elämässään. Samalla vahvistetaan stigmaa, jossa huumeiden käyttö on yksilöiden elämän hallitsevin piirre, eikä heitä voida muunlaisina yksilöinä nähdä.
Toisaalta käsitteeseen ”asiakas” liittyvät myös omat ongelmansa. Esimerkiksi Anneli Pohjola (2009, 73–85) käsittelee artikkelissaan asiakas-termiin liittyviä ongelmakohtia.
Pohjolan toteaa (mt.), että vaikka asiakas-käsite on hyvin suomalaiseen palvelujärjestelmään vakiintunut niin ammattilaisten kuin asiakkaiden itsensäkin käyttöön, nousee sen käytössä esiin ongelmia erityisesti, kun tiettyjen palveluiden asiakkaisiin kiinnitetään erityisiä merkityksiä. Ensisijaisesti on olemassa asiakkaita jotka toimivat palveluissa itsenäisinä ja kuluttajamaisesti, mutta toisaalta on ”niitä toisia”, jotka ovat avun tarvitsijoita, palveluista riippuvaisia ja huono-osaisia.
Kun asiakas tulee määritellyksi toiseksi tai syrjäytyneeksi myös hänen elintilansa ja toimintavapautensa palvelujärjestelmässä kapenee. Lisäksi Pohjolan (mt.) mukaan asiakaskieli on yleensä ongelmakieltä, jolloin asiakkaasta tulee yhtä kuin hänen ongelmansa (esim. päihdepalveluiden asiakas). Mitä enemmän asiakkaan tilanteeseen liittyy vääränä tai kiellettynä pidettyjä asioita, sitä enemmän hänen auttamiseensa kytkeytyy moraalisia jännitteitä. Epämiellyttävät ja ahdistavat ilmiöt tahraavat toimijansa, jolloin asiakas määritellään usein ”vaikeaksi”. Asiakkaista puhuminen palaa usein myös palvelujärjestelmään itseensä; sen tavoitteisiin ja määrittelyihin.
Viranomaiskieli ja sen käsitteet eivät aina kohtaa asiakkaiden kielen kanssa. Silloin usein vähemmälle jää huomio ihmiseen asiakkuuden takana.
Vaikka molempiin käsitteisiin liittyy ongelmia, olen päätynyt käyttämään pääasiallisesti oman aineistoni vastaajista termiä terveysneuvontapisteiden asiakkaat. Vaikka käsite asiakas ei ole ongelmaton, koin sen tässä yhteydessä neutraalimmaksi tavaksi puhua tutkimukseni vastaajista. Terveysneuvontapisteet ovat erityispalveluja suonensisäisten huumeiden käyttäjille, mutta koska tutkimuksessamme ei selvitetty tarkemmin vastaajien huumeiden käytön nykytilaa muiden kuin asennekysymysten kautta, haluan itse välttää heidän leimaamistaan yhdeksi suureksi huumeiden käyttäjien ”massaksi”.
6 Lähtöoletuksena on oltava, että vastaajia yhdistävä tekijä on ainoastaan asiakassuhde terveysneuvontapisteeseen ja heitä kaikkia ei voida asiakkuuden perusteella määrittää esimerkiksi huumeiden ongelmakäyttäjiksi. Lisäksi tutkimusaineisto on kerätty hyvin spesifissä suonensisäisten huumeiden käyttäjille suunnatussa palvelussa, eikä sen voida ajatella käsittelevän ja kuvaavan kaikkia huumeiden käyttäjiä. Kuitenkin erityisesti teoriaosuudessa ja muita tutkimuksia käsitellessä joudun puhumaan yleisesti huumeiden käyttäjistä, sillä aiemmat, etenkin kansainväliset tutkimukset, on kerätty useilla eri tavoilla erilaisista lähteistä ja käsittelevät hieman erilaisia kohderyhmiä. Tällöin taustamateriaalini ei kuvaa pelkästään terveysneuvontapisteiden asiakkaita, vaan teorian lähtökohtana on eri tutkimuksista koostettu kuva erilaisten laittomien huumaavien aineiden käyttäjistä mutta myös samalla kuva yhteiskunnallisesta huono-osaisuudesta jota huumeiden käyttäjien keskuudessa esiintyy.
1.1. Tutkimuksen tausta
Köyhyyden ja huono-osaisuuden tutkimusta on tehty paljon väestötasoisilla kvantitatiivisilla tutkimuksilla, joiden ongelmana on kuitenkin vastauskato juuri niissä ryhmissä, joissa huono-osaisuutta eniten esiintyy. Vastauskadon syitä ovat muun muassa motivaatio, kognitiiviset kyvyt, kyselyjen mielekkyys. Suurimpana syynä voidaan kuitenkin pitää sitä, että väestötasolla tehdyistä kyselyistä on rajattu ulkopuolelle erilaisissa instituutioissa asuvat tai kodittomat, eli juuri he joiden ajatellaan olevan huono- osaisuuden kovinta ydinryhmää. (Saari 2012, 35.)
Antti Häkkinen ja Mikko Salasuo (2015, 12–15) nostavat esiin useita marginaali- ilmiöiden tutkimukseen ja tavoitettavuuteen liittyviä ongelmia. Usein ilmiötä ei ole merkityksellistä tutkia väestötasolla. Yksi keino tavoittaa marginaaliset kohderyhmät ovat kontrolli- ja hoitotahojen kautta mutta tällöin aineiston kuvaus itse kohderyhmästä jää usein suppeaksi ja kertovat enemmänkin itse instituutioista. Usein käy niin, että kontrolli-instituutiot onnistuvat tuottamaan aineistoja, mutta aineisto on sen tuottajan tavoitteiden ja tarpeiden näkökulman lävistämä. Toisaalta ilmiö ei välttämättä tuota aineistoa kohderyhmässäkään tabun luonteensa vuoksi.
Yhtenä merkittävänä marginaali-ilmiöiden tutkimuksen haasteena Häkkinen ja Salasuo (mt.) pohtivat, kuinka tutkijan on mahdollista päästä näkemään median ja asiantuntijoiden tuottamien käsitysten läpi ja ottautua syvällisemmin tutkittavaan ilmiöön. Miten löytää
7 keinot tutkia hiljaisten arkea ja siihen liittyvää logiikkaa? Kuinka päästä irti valtaa käyttävien tahojen kohderyhmää määrittelevistä näkemyksistä, jotka leimaavat yleistä ajattelutapaamme? Myös käsitteellinen ”vankeus” on osa tutkijan jokapäiväisiä ongelmia, johon erityisesti tulisi kiinnittää huomiota. Tutkijan on tarkkaan selvitettävä itsellensä sekä lukijalle kenen käsitteitä hän käyttää ilmiöstä puhuessaan, ja pohtia, voisiko nämä käsitteet haastaa jollain muilla vähemmän leimaavilla käsitteillä.
Hyvinvointitutkimuksen yhtenä ongelmana on, onko olemassa yhtä universaalia käsitystä hyvästä elämästä, vai onko kyseessä kulttuurisesti ja historiallisesti sidonnainen käsitys (Saari 2011b, 11). Huumeiden käyttäjiä tutkittaessa onkin kysyttävä jakavatko he samat käsitykset hyvinvoinnista ja hyvästä elämästä kuin kyselyä laatineet tutkijat? Tässä kohtaa kysymys palaa myös hyvinvoinnin määrittämiselle joko halujen tai tarpeiden lähtökohdista, jota käsittelen myöhemmissä osioissa.
Koko väestölle suunnitelluissa elämänlaatua kartoittavissa kyselyissä suonensisäisten huumeiden käyttäjien elämänlaatu on havaittu säännönmukaisesti alhaisemmaksi kuin väestössä yleisesti. Kuitenkin valtaväestön mukaisesti räätälöidyt kyselyt eivät usein ole sensitiivisiä havaitsemaan suonensisäisten huumeiden huumeriippuvuuden monimutkaisuutta, käyttäjien yksilöllisiä eroja, erilaisia elämäntilanteita sekä niissä tapahtuvia muutoksia. Nämä mittarit harvoin pystyvät havaitsemaan kroonisesta pitkäaikaisesta huumeiden käytöstä aiheutuvia muutoksia käyttäjien kulttuurisissa, sosioekonomisissa ja terveydellisissä ulottuvuuksissa. (Hubley, Russell, Palepu 2005, 2.) Yhteisen hyvän elämän määrittämisen ongelman lisäksi hyvinvointitutkimuksen erityisongelmana erilaisia ryhmiä tutkittaessa ovat elämänlaatua mittaavien käsitteiden ja mittaristojen hajanaisuus.
Ensinnäkin monissa tutkimuksissa elämänlaadun synonyyminä on virheellisesti käytetty terveyteen liittyvää elämänlaatua (engl. health related quality of life), joka mittaa ennemminkin oireita sekä yksilön fyysistä ja henkistä toimintakykyä sairauden kanssa, kuin hänen subjektiivisia kokemuksiaan elämänlaadusta ja siihen vaikuttavista tekijöistä.
Lisäksi elämänlaatua voidaan joko mitata yleisillä mittaristoilla, joiden avulla voidaan mitata elämänlaatua laajoissa populaatioissa tai spesifisillä mittaristoilla, jotka ottavat huomioon mitattavan populaation erityispiirteet ja niiden vaikutukset elämänlaadulle.
Kolmanneksi elämänlaatua käsittelevät mittaristot voivat olla yleisluontoisia (engl.
8 global) tai eri elämänlaadun osa-alueisiin keskittyviä (engl. domain spesific), jolloin jokaista osa-aluetta tarkastellaan tarkemmin. (De Maeyer, Vanderplasschen, Broekaert 2010, 364–365.)
Suonensisäisten huumeiden käyttäjien kohdalla usein ensisijainen tutkimuskohde on heidän terveytensä ja siihen liittyvä käyttäytyminen ja hyvinvointi. Huumeiden käyttö pistämällä on vakava riski sekä yksilölle, hänen läheisilleen kuin myös väestön kokonaisterveydelle. Terveyteen puuttuminen on yhteiskunnan kannalta suhteellisen kustannustehokasta. Toisaalta kun ensisijaisena kohteena on vain terveys, jonka edistämiseen terveysneuvontapisteet vastaavat hyvin ja esimerkiksi hepatiitti-C:n tartuntaepidemiat on saatu kuriin, voi olla, että käyttäjien sosiaalinen hyvinvointi jää vähemmälle huomiolle, koska ratkaisut ovat usein monialaisia ja hyötysuhteeltaan vaikeammin laskettavissa. (ks. esim. Perälä 2012, 79–81).
Erityisesti huumeiden käyttäjien elämänlaatuun ja hyvinvointiin keskittynyt tutkimusalue on vielä varsin nuori. Huumeiden käyttäjien hyvinvointia ja erityisesti elämänlaatua (engl. quality of life) kartoittavaa tutkimusta on tehty vasta viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ja tutkimusten määrä on kansainvälisesti ollut suhteellisen vähäistä.
Ensimmäiset huumeiden käyttäjien elämänlaatua koskevat tutkimukset tehtiin 1990- luvun loppupuolella, jonka jälkeen niiden määrä on ollut hiljalleen kasvussa.
Yhtenäistettyjen elämänlaatu-mittaristojen myötä kansainvälinen vertailututkimus aiheesta tulee oletettavasti kasvamaan. Tähän asti tehdyissä suonensisäisten huumeiden käyttäjien elämänlaatua käsitelleissä tutkimuksissa on systemaattisesti todettu kaikkien hyvinvoinnin osa-alueiden olevan alhaisemmalla tasolla kuin vertailuväestöissä. (Dietze, Stoové, Miller, Kinner, Raimondo, Rosa & Burns 2010; Fischer, Conrad, Clavarino, Kemp & Najman 2013.)
Suomessa on vuodesta 1992 lähtien toimitettu laajoja väestökyselyitä, joiden tarkoituksena on ollut kartoittaa pitkällä aikavälillä huumeiden kokonaislevinneisyyden muutoksia ja väestön asennemuutoksia. Niiden kautta on kuitenkin vaikea hahmottaa huumeita pistoskäyttävien kokonaismäärää tai heidän hyvinvointiaan. Väestötason kyselytutkimukset on pääasiassa toteutettu postikyselyin, jolloin ne eivät kykene tavoittamaan muun muassa asunnottomia ja laitoksissa asuvia ryhmiä, joissa huono- osaisuus ja huumausaineiden ongelmakäyttö ovat usein korostuneet. Väestötason, kuten laajemminkin kyselytutkimuksiin, liittyy huumeiden käytön kannalta myös muunlaisia
9 ongelmia. Huumeiden käyttö on arkaluonteinen kysymys, jolloin on kriittisesti arvioitava ihmisten rehellisyyttä heidän vastatessaan omaa huumeiden käyttöään koskeviin kysymyksiin. (Hakkarainen, Metso & Salasuo 2011, 399–400; Metso, Winter &
Hakkarainen 2012, 11–12.)
Koska laajoilla väestökyselyillä ei kyetä selvittämään kovien huumeiden käyttäjien määrää tai heidän tilannettaan Suomessa, pohjaavat tutkimukset yleensä viranomaisrekistereistä kerättyihin tietoihin. Tällaisetkaan arviot eivät kuitenkaan voi antaa kokonaiskuvaa pistoskäyttämisen yleisyydestä, sillä niistä puuttuvat henkilöt, jotka eivät päädy mihinkään viranomaisrekisteriin käyttönsä vuoksi. Tässä suhteessa huumeiden käyttöä voidaan pitää jossain määrin piilossa olevana ilmiönä.
Huumeiden ongelmakäyttäjiä onkin tutkittu paljon lähinnä hoitotilastojen- ja hoidossa tehtyjen kyselyiden avulla. (ks. esim. Forsell & Nurmi 2014, Varjonen 2015.) Vuosina 2013-2014 käynnissä olleessa Itä-Suomen yliopiston SUMU-hankkeessa tutkimuskohteena olivat terveysneuvontapisteiden asiakkaat. Tutkimuksessa pyrittiin tavoittamaan myös niitä käyttäjiä, jotka eivät ole virallisen päihdehoitojärjestelmän piirissä. Hankkeessa kertynyttä aineistoa käytän myös tämän tutkimuksen aineistona.
Terveysneuvontapisteiden asiakkaita ja henkilökuntaa on aiemmin tutkittu pääasiassa laadullisilla haastattelumenetelmillä (ks. esim. Perälä 2012, Törmä & Huotari 2005).
Kirjallisuuskartoituksen perusteella pro gradussani käyttämä SUMU-hankkeessa kerätty aineisto on ensimmäinen valtakunnallinen suomalainen survey-aineisto, joka käsittelee terveysneuvontapisteiden asiakkaiden hyvinvointia ja palvelujärjestelmään kiinnittymistä.
1.2. Tutkimuksen tavoitteet ja tutkimuskysymykset
Tutkimuksellani pyrin avaamaan uusia näkökulmia terveysneuvontapisteiden asiakkaiden hyvinvointia ja yhteiskunnallista huono-osaisuutta koskevaan keskusteluun.
Huumeiden käyttäjistä käytävä julkinen keskustelu on usein terveys- ja rikospainotteista ja laajemmat syy-yhteydet hyvinvoinnin, riippuvuuskäyttäytymisen ja yhteiskunnallisen syrjäytymisen välillä jäävät taustalle. Toivon tutkimukseni tuovan uusia, aikaisemmin katveeseen jääneitä huomioita niistä taustatekijöistä, jotka vaikuttavat merkittävästi terveysneuvontapisteiden asiakkaiden jokapäiväiseen hyvinvointiin ja kokemukseen huono-osaisuudesta. Toivon tutkimukseni tuottavan sellaista tietoa, joka voi edesauttaa
10 terveysneuvontapisteiden asiakkaiden palvelukokonaisuuden suuntaamisessa heidän hyvinvointiaan merkittävästi koskettaviin kysymyksiin.
Oma työni perustuu vahvimmin hyvinvointia resurssien kautta tarkastelevaan tutkimussuuntaukseen, jota käytetään sekä hyvinvoinnin että huono-osaisuuden tutkimuksessa. Objektiivisten listojen teorioissa pyritään tunnistamaan resursseja, jotka vaikuttavat ihmisten kokemukselliseen elämään tyytyväisyyteen sekä kasautuvaan huono-osaisuuteen. Lähtökohtaisesti tähän resurssipohjaiseen suuntaukseen liittyy vahvasti objektiivisen ja subjektiivisen hyvinvoinnin tutkimuksen erottelu.
Hyvinvoinnin teorioista useat pohjaavat ajatuksensa hyvinvoinnin subjektiiviselle määrittelylle, mutta resurssipohjaisella tarkastelulla voidaan mukaan ottaa myös objektiivisesti määriteltyjä hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä. Viime vuosikymmenien aikana onkin koetun hyvinvoinnin tutkimuksessa keskitytty yksilön objektiivisten elinolojen ja hänen subjektiivisen hyvinvointinsa väliseen suhteeseen. (Vaarama, Siljander, Luoma & Meriläinen 2010, 127.)
Omassa lähestymistavassani pyrin yhdistämään resurssit ja subjektiivisen hyvinvoinnin etsimällä aiemmasta teoriasta ja tutkimuskirjallisuudesta tärkeimpiä resursseja, jotka vaikuttavat yksilön subjektiiviseen hyvinvointiin. Tätä teoriaa vertaan aiempaan huumeiden käyttäjistä tehtyyn tutkimukseen ja analysoin valittuja resursseja suhteessa omaan aineistooni.
Huono-osaisuutta väestössä on tutkittu paljon yksilölle kasautuvina resurssivajeina.
Huono-osaisuuden notkelman tiivistymiseen tarvitaan Juho Saaren (2015, 163) mukaan viisi ulottuvuutta, jotka ovat resurssivajeet, ryhmän sisäinen vuorovaikutus, huono- osaisen identiteetin rakentuminen, alentunut elämään tyytyväisyys sekä ryhmän koko.
(ks. kuvio 1). Tästä eteenpäin käytän omassa tutkimuksessani resurssivajeen synonyyminä hyvinvointivajetta. Tutkimuksessani tarkastelen, kasautuuko terveysneuvontapisteiden asiakkaille useita hyvinvointivajeita ja toteutuuko huono- osaisuuden notkelman tiivistyminen Saaren esittämien premissien valossa. Lisäksi tarkastelen, mitkä valituista hyvinvointivajeista vaikuttavat merkittävimmin huono- osaisuuden ja elämään tyytymättömyyden kokemuksiin.
11 Kuvio 1. Huono-osaisuuden notkelma. (Saari 2015, 165)
Tutkimuskysymykseni kuuluvat seuraavasti:
1. Jos huono-osaisuuden määritelmä perustuu usean hyvinvointivajeen kasautumiseen, kuinka paljon terveysneuvontapisteiden asiakkaille kasautuu vajeita? Voidaanko osoittaa vajeiden kasautumisen ja huono-osaisuuden kokemuksen välille yhteyttä?
2. Mitkä hyvinvointivajeet vaikuttavat merkittävimmin vastaajien huono- osaisuuden kokemukseen ja heikentävät yleistä elämään tyytyväisyyttä?
Tutkimuskysymyksistä johdetut tutkimushypoteesini ovat:
1. Terveysneuvontapisteiden asiakkaille kasautuu huomattava määrä erilaisia hyvinvoinnin vajeita. Hyvinvointivajeiden kasautuminen on suorassa yhteydessä huono-osaisuuden kokemuksen ja identiteetin vahvistumiseen.
2. Huono-osaisuuden kokemusta tuottavat vahvimmin työtilanteeseen, elintasoon, kaupungilta saadun tuen riittävyyteen sekä yksinäisyyteen liittyvät vajeet.
3. Elämään tyytyväisyyttä vahvimmin heikentävät elintasoon ja terveyteen liittyvät vajeet, sekä huumeiden käytöstä johtuvat ongelmat.
12 Tutkimukseni rakentuu esittelemällä luvun kaksi aluksi hyvinvointiteorioiden ja - tutkimuksen lähtökohtia ja pääsuuntauksia, jonka jälkeen peilaan huono-osaisuuden tutkimushaaraa osana hyvinvointitutkimukseen. Teorian viimeisenä osana pyrin tutkimuskirjallisuuden avulla erottamaan niitä resursseja, jotka ovat kriittisiä yksilön hyvinvoinnin kannalta.
Teoriaosuuden jälkeen kolmannessa luvussa esittelen huumeiden käytön ja terveysneuvontapisteiden toiminnan historiallista ja eettistä konseptia. Tämän jälkeen kuvailen tutkimusaineistoani, josta pyrin löytämään teoriassa esitellyille resursseille tutkimukseeni käyvät vastineet. Esittelen myös tarkemmin analyysiin valitsemaani menetelmiä ja niiden käytön edellytyksiä tutkimuksessani.
Neljännessä luvussa avaan aluksi aiempien huumeiden käyttäjien hyvinvointiin keskittyneiden tutkimuksen tuloksia, jonka jälkeen esittelen tutkimuskohteideni taustatietoja. Luvussa neljä esittelen oman tutkimukseni tulokset; erilaisten hyvinvointivajeiden kasautuminen tutkimusjoukossa, vajeiden kasautumisen ja huono- osaisuuden kokemuksen välinen yhteys sekä logistisen regressioanalyysin mallit huono- osaisuuteen ja elämään tyytyväisyyteen vaikuttavista tekijöistä.
Viimeisessä luvussa reflektoin omaa tutkimustyötäni sekä analysoin teorian, aiempien tutkimustulosten sekä oman tutkimukseni välistä suhdetta.
13 2. HYVINVOINTI JA HUONO-OSAISUUS
Hyvinvointi ja sen tavoitteleminen ovat hyvin suurella todennäköisyydellä yksiä ihmiselon perimmäisiä tarkoituksia. Kuitenkin siitä, mitä hyvinvointi on, on kovin eriäviä näkemyksiä. Hyvinvointitutkimuksen peruskysymys on Juho Saaren (2011, 9) mukaan
”mikä ja mitä on hyvä elämä?”. Jussi Simpuran ja Hannu Uusitalon (2011, 106) mukaan hyvinvointitutkimus on lähtökohtaisesti myös arvolatautunutta; se pyrkii etsimään asiantiloja jotka ovat suhteessa toisiinsa parempia tai huonompia. Ensin on kuitenkin pyrittävä määrittelemään hyvinvoinnin lähtökohtainen olemus. Saaren (2011, 9-11) mukaan hyvinvoinnin tutkimus ja politiikka esittävät monenlaisia, joskus vastakkaisiakin näkemyksiä hyvinvoinnin sisällöstä ja sen edistämiseen liittyvistä keinoista. Tämän vuoksi hyvinvointitutkimuksen yksi tärkein tehtävä on hyvinvoinnin keskiön määrittely ja paikantaminen.
Hyvinvoinnin vastapainona voidaan pitää monialaista huono-osaisuutta. Huono-osaisuus edustaa hyvinvoinnin vastapoolia, jossa yksilö kärsii usean hyvinvointiin tarvittavan elementin puutteesta. Monitahoisen puutteenalaisuuden ja sosiaalisen syrjäytymisen on havaittu olevan suorassa ja vahvassa yhteydessä koettuun elämänlaatuun. Siksi huono- osaisuutta ja koettua elämänlaatua on myös perusteltua tutkia yhdessä. (ks. esim. Bellani
& D’Ambrosio 2011, 81.)
2.1. Tutkimukseni keskeiset käsitteet
Hyvinvointi, onnellisuus ja elämänlaatu ovat tutkimuksessa käsitteitä, joiden merkitykset vaihtelevat ja ovat osittain päällekkäisiä (Veenhoven 2000, 2). Ruut Veenhoven (2000) on pyrkinyt työssään määrittämään näiden käsitteiden sisältöjä, jotta niiden käyttö voisi olla rakentavampaa ja spesifimpää. Veenhoven erottelee erilaiset elämänlaadut nelijakoiseen asteikkoon.
Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat ulkoiset tekijät ja mahdollisuudet, jotka muodostavat
”ympäristön elinkelpoisuuden” (engl. livability of the environment). Veenhovenin mukaan sosiologit usein käyttävät tätä kategoriaa synonyyminä hyvinvoinnille.
Elinkelpoisuus ei kuitenkaan määritä hyvää elämää, vaan ovat ympäristötekijöitä, jotka vaikuttavat (mutta eivät määrää) hänen mahdollisuuksiinsa kokea on hyvinvointia.
Ympäristötekijöitä on monenlaisia, joista osa edustaa perustarpeita, kuten puhtaan veden
14 saantia ja osa monimutkaisempia yhteiskunnallisia tekijöitä, kuten esimerkiksi asuinalueen koulujen laadukkuutta. (Mt.)
Toisena kategoriana ovat sisäiset tekijät ja mahdollisuudet, eli henkilön kyvykkyys (engl.
life-ability of a person). Tällä tarkoitetaan usein fysiologisia ja psykologisia ominaisuuksia, jotka vaikuttavat yksilön mahdollisuuksiin kokea hyvinvointia. Terveys (niin fyysinen kuin henkinenkin) on olennainen osa yksilön kyvykkyyttä. Terveystieteissä usein keskitytään tähän elämänlaadun osa-alueeseen. Terveyden lisäksi esimerkiksi yksilön henkiset ominaisuudet ja kyky omaksua uusien taitoja kuuluvat tähän kategoriaan. (Mt.)
Seuraavat kaksi kategoriaa ovat toteutuneita tuloksia, jotka ovat tiiviisti yhteydessä toisiinsa. Kolmatta kategoriaa edustavat ulkoiset tekijät ja tulokset, eli elämän
”hyödyllisyys” (engl. utility of life). Tällä Veenhoven viittaa elämän mielekkyyteen tai tarkoitukseen. Hänen mukaansa tämä ei kuitenkaan edellytä yksilön tietoisuutta tai omaa kokemusta hyödyllisyydestä, vaan sitä että hänen elämänsä elämä on hyödyllistä ja arvokasta muille. Ihmisen elämän hyödyllisyyttä hänen ulkopuolelleen on toki hyvin vaikea määritellä; miten hänen tapansa elää hyödyttää ja ketä, ja mikä näistä hyödyistä on arvokkain? Tähän kategoriaan linkittyvät helposti myös moraaliset ja esteettiset arvostukset ja niiden kautta yksilön tekojen arvostelu. (Mt.)
Neljäntenä ovat sisäiset tekijät ja tulokset, eli elämän arvostus (engl. appreciation of life).
Tämä edustaa yksilön subjektiivista kokemusta omasta elämästään. Tästä kategoriasta usein käytetään kaikkia kolmea termiä, hyvinvointi, onnellisuus ja elämänlaatu. Ihminen arvostaa omaa elämäänsä tekemällä siitä sekä intuitiivisia tunnetiloihin perustuvia arvioita, että kognitiivisella vertailulla tehtyjä arvioita. Nämä arviot voivat olla yksityiskohtaisesti tiettyä elämänaluetta koskettavia, tai kokonaisvaltainen arvio ihmisen elämästä. (Mt.)
Juho Saari (2011b, 9) lähtee hyvinvointitutkimuksen keskeisten käsitteiden määrittelyssään tarkastelemaan hyvinvointitutkijoiden itsensä käyttämiä käsitteitä. Näitä ovat muun muassa resurssit, elintaso, hyvinvointi, elämään tyytyväisyys ja elämäntapa.
Toisaalta Saari toteaa hyvinvointitutkimuksen kentän olevan niin laaja ja osittain hajanainen, että voidaan kyseenalaistaa esimerkiksi hyvinvoinnin käsitteen käyttökelpoisuus tutkimusalan määrittäjänä.
15 Elämänlaatu on myös yksi keskeisesti hyvinvointitutkimukseen linkittyvä käsite.
Elämänlaatu kuvaa ihmisen oma kokemusta elämästään. Tämä aspekti tuo mukanaan yksilön oman näkemyksen elämästään, eikä pelkistä sitä vain ulkoa sanelluiksi määrittelyiksi. Elämänlaadun voi samaistaa yleiseen tyytyväisyyteen omasta elämästään, tai spesifiin tyytyväisyyteen tietystä toimintakyvystä tai resurssista. Elämänlaatuun kuuluvat myös olennaisesti onnellisuuden ja terveyden aspektit. (Saari 2015, 164.) Mikä sitten erottaa elämänlaatua ja onnellisuutta? Sakari Kainulainen (2014, 486) huomauttaa, että elämään tyytyväisyys ja onnellisuus tutkimuksen mittareina tuottavat yleensä erilaisia tuloksia. Hän toteaa onnellisuuden olevan puhtaasti sisäinen tunnetila, ja elämään tyytyväisyyden taas jossain määrin olevan tiedollisesti käsitelty arvio ihmisen omasta elämäntilanteesta. Tässä tutkimuksessa kysymykset painottuvat enemmän oman tyytyväisyyden arviointiin, kuin onnellisuutta tuottaviin kokemuksiin.
Usein elämänlaatu yhdistää käsitteenä monet eri elämän osa-alueet: fyysisen, psyykkisen, sosiaalisen sekä elinympäristön ja elinolot (Vaarama ym. 2010, 128). Elämänlaadusta on tullut tärkeä osa sosiaalipolitiikka ja hoitotieteitä kun halutaan ymmärtää sairauden (myös riippuvuuden) aiheuttamaa taakkaa, ja pyrkiä vastaamaan siihen kehittämällä toimivia poliittisia käytänteitä sekä interventioita (Conroy, Kimber, Dolan & Day 2008, 608).
Elämänlaatua voidaan pitää yläkäsitteenä, jonka eri puolia ovat taloudellinen elämänlaatu, terveydellinen elämänlaatu sekä subjektiivinen hyvinvointi. Korkea elämänlaatu ei kuitenkaan välttämättä riitä mittariksi hyvälle elämälle. Hyvän elämän ja elämänlaadun välisen erottelun Juho Saari (2015, 188) ratkaisee kutsumalla niiden välistä linkkiä itsekunnioitukseksi, tai arvokkaaksi elämäksi. Yksilön elämänlaatu voi olla hyvä, mutta ilman kokemusta sisältörikkaasta tai ”kukoistavasta” elämästä, ”hyvän elämän”
kriteerit eivät täyty. Hyvinvointitutkimus linkittyykin siksi tiiviisti onnellisuustutkimukseen.
Kolikon toisella puolella - huono-osaisuudella – ei myöskään ole yksiselitteistä määritelmää, vaan se on erilaisilla sekä absoluuttisilla että suhteellisilla mittareilla rakennettu käsite. Huono-osaisuus ei ole suoranaisesti hyvinvoinnin poissaoloa, vaan se voidaan karkeasti määritellä tiettyjen hyvinvoinnille riittäväksi katsottujen kynnysarvojen alittumisena useilla eri mittareilla. Huono-osaisiksi käsitetään yleensä ihmiset, jotka jaettaessa koko väestö erilaisiin ryhmiin ovat valituilla sosio-ekonomisilla mittareilla kaikkein heikoimmassa asemassa. Huono-osaisuuteen liitytettyjä sosio-
16 ekonomisia tekijöitä ovat muun muassa heikko työmarkkina-asema, alhainen tulotaso, koulutustaso, ikä (nuoruus), sukupuoli (miehet), terveydentila ja kotitausta. Toisaalta objektiiviset ja subjektiiviset mittarit antavat usein erilaisia tuloksia siitä, ketkä ovat huono-osaisia. (Kainulainen & Saari 2013, 23–25.)
Köyhyys ja syrjäytyminen ovat huono-osaisuuteen tiiviisti liittyviä käsitteitä.
Syrjäytyminen onkin pitkälti korvannut huono-osaisuus-termin politiikan ja tutkimuksen kielessä (ks. Sandberg 2015). Juho Saaren (2015, 29) tietokantakartoituksen perusteella huono-osaisuuden käsite on pitkälti hävinnyt ainakin tietokirjallisuuden otsikoista.
Silloin kun huono-osaisuutta käsitellään, sillä viitataan usein resurssivajeisiin.
Syrjäytymisen käsitettä käytetään kirjallisuudessa laajalti jopa lainsäädäntötasolla.
Huono-osaisuuden englanninkielinen vastine on vielä hämärämmin määriteltävissä.
Huono-osaisuuteen liittyviä ilmiöitä tutkittaessa tutkijat käyttävät muun muassa käsitteitä social exclusion, (multidimensional) deprivation, social capital, poverty ja inequality (ks.
esim. Bellani & D’Ambrosio 2011, 68). Puutteenalaisuuden, köyhyyden ja syrjäytymisen käsitteet liittyvät tiiviisti aiemmin esitellyn elämänlaadun nelikentän kategoriaan ulkoiset tekijät ja mahdollisuudet. Yksinkertaistetusti näillä termeillä tarkoitetaan joko perustarpeiden tyydyttymättömyyttä tai suhteellisesti huono-osaisuutta yhteisössä. Joskus deprivaatiolla voidaan myös käsittää yksilön heikkoa toimintakykyä, johon ratkaisuksi yleensä tarjotaan yhteiskunnan tarjoamia keinoja ”voimaantua” (engl. empover).
(Veenhoven 2000, 12, 16.)
Resurssit ovat yksi keskeisimmistä käsitteistä omassa tutkimuksessani, ja ne liittyvät olennaisesti hyvinvointiin merkittävästi vaikuttavien tekijöiden määrittämiseen. Juho Saaren (2015, 185–190) mukaan huono-osaisten hyvinvointia voidaan tutkia joko resurssien, toimintakykyjen tai elämänlaadun näkökulmista, joista kaikki ovat toisiinsa nähden keskinäisessä kasautumissuhteessa. Resurssit ovat edellytyksiä toimintakyvylle, jolloin hyvinvointi – tai tässä tapauksessa elämänlaatu – muodostuu resurssien ja toimintakykyjen yhteistoiminnasta.
Resursseilla käsitetään yleensä materiaalisia tekijöitä, joiden välityksellä yksilön perustarpeet tulevat tyydytetyiksi. Esimerkiksi työ ja koulutus voidaan nähdä suoraan elintasoon vaikuttavina resursseina. Suppeimmillaan resurssien tutkimus on ollut tuloerojen tutkimusta, mutta käsitteen käyttökelpoisuuden laajentamiseksi resursseiksi on usein määritelty esimerkiksi asuminen, koulutus, työ, terveys ja niihin liittyvät
17 yhteiskunnallisten palveluiden saatavuus. (Saari 2011a, 36; 2015, 164.) Resurssien käyttökelpoisuutta hyvinvoinnin määrittelyssä on perusteltu sillä, että hyvinvointipolitiikassa on usein kyse nimenomaan resurssien kohdentamisesta (Simpura
& Uusitalo 2011, 113).
Yksinomaan resurssien tarkastelu ei kuitenkaan ole aina hedelmällistä, koska vain niihin keskittyminen luo hyvinvoinnista yksipuolisen ja ulkopuolisten määrittämän kuvan hyvinvoinnista (Saari 2015, 164). Resursseihin olennaisesti liittyvä käsite ovat toimintakyvyt, joiden teoriaa erityisesti Amartya Sen ja Martha Nussbaum (1993) ovat kehittäneet. Toimintakyvyillä tarkoitetaan ihmisten kykyä hyödyntää käytössään olevia resursseja, ja ilman toimintakykyä resurssit ovat itsessään arvottomia. Olennaista tässä kohtaa on yksilön kyky muuttaa resurssit toimintakyvyiksi, ja juuri tästä muuntokyvyn ongelmasta ajatellaan huono-osaisuuden hyvinvointivaltioissa johtuvan. Kyseessä on siis joko lähtökohtainen resurssivaje tai vaikeuden muuttaa resurssit toimintakyvyksi. (Saari 2015, 164.)
Toisaalta toimintakykyjen määrittely on huomattavasti resursseja hankalampaa ja resurssien ja toimintakykyjen määritelmien välinen rajanveto ovat jossain määrin vaikeasti tavoitettavissa. Ovatko yksilön kognitiiviset kyvyt esimerkiksi resursseja, vai tulisiko käyttää mieluummin termiä toimintakyky ja resurssien kohdalla puhua ainoastaan objektiivisesti mitattavista asioista kuten asunnosta tai kulutustasosta? Mihin kategoriaan pitäisi määritellä yhteiskunnan ja lähiympäristön tarjoamat mahdollisuudet ja olosuhteet?
Samoin esimerkiksi terveys on joissain tutkimuksissa määritelty resurssiksi, toimintakyvyksi tai jopa lopputulokseksi johon resurssit ja toimintakyvyt tähtäävät (ks.
esim. Saikku, Kestilä & Karvonen 2014, 121; Antti Karisto 1984 ref. Kainulainen 2011, 159).
Kuviossa 2 on esitetty Daniel Haybronin (2008, 38) määritelmä hyvinvoinnin ja sen sisarkäsitteiden suhteesta toisiinsa, sekä lista hänen mukaansa hyvinvoinnin ja onnellisuuden tärkeimmistä teoriasuuntauksista. Oma tutkimukseni sijoittuu huono- osaisuuden lisäksi käsitteellisesti yleisen tason hyvinvoinnin ja siihen liittyvien resurssien (engl. other goods) väliseen maastoon.
18 Kuvio 2. Hyvinvointi ja siihen liittyvät käsitteet. Hyvinvoinnin ja onnnellisuuden merkittävimmät teoriasuuntaukset. (Haybron 2008, 38.)
2.2. Hyvinvoinnin ja huono-osaisuuden tutkimuksen keskeiset lähtökohdat Hyvinvoinnin teoriat
Hyvinvoinnin teorioissa tunnistetaan neljä tai viisi erilaista luokittelua hyvinvoinnin lähtökohdiksi, ja ne ovat alalla tunnistettuja ja yleisesti hyväksyttyjä (ks. esim. Haybron 2008, 34–36; Lagerspetz 2011, 85). Ensimmäistä luokittelua edustavat ”hedonistiset teoriat” (engl. hedonistic theories), joita voidaan kutsua myös mielentilaan tai kokemukseen perustuviksi teorioiksi. Näiden teorioiden perimmäinen ajatus on, että hyvinvointi on yhtä kuin yksilölle miellyttävät kokemukset. Toisena ovat ”halun täyttymyksen teoriat” (engl. desire-fulfillment theories), joissa hyvinvointia tuottaa halujen tyydyttyminen. Kolmantena L.W. Sumnerin kehittämissä ”autenttisen onnellisuuden teorioissa” (engl. authentic happiness theories), hyvinvointi edellyttää autonomista onnellisuutta ja todellista informoitua tilaa omasta elämästään, joka ei ole manipuloitua tai ulkoapäin ohjattua (Sumner 1996, ref. Haybron 2008, 35–36).
Neljäntenä ”Luonnollisen täyttymyksen” teoriat (engl. eudaimonistic theories) pohjaavat antiikin filosofien ajatuksiin hyvästä elämästä ja sen toteutumisesta osana ihmisen luonnollista olemusta. Aristoteleen ja hänen ajatuksiinsa pohjaavien filosofien mukaan hyvinvointi on ihmisluonnon toiminnallista toteuttamista. Ihminen ”kukoistaa” kun hän kykenee täydellisesti toteuttamaan omia kapasiteettejaan.
19 Kaikki edelliset teoriat pohjaavat subjektiiviseen näkemykseen hyvinvoinnista;
hyvinvointi riippuu täysin yksilön omista arvostuksista, jolloin voi olla vaikeaa löytää yhteistä nimittäjää hyvinvoinnin kannalta merkityksellisille tekijöille. Osa edellä mainituista teorioista painottaa myös hyvän elämän eettistä ja moraalista puolta, osa taas palaa puhtaasti nautintokeskeiseen näkökulmaan. Hyvinvointi ihmisen luontoa toteuttavana ulottuvuutena toistuu myös monissa moderneissa hyvinvointiteorioissa. Erot teorioiden välillä nousevatkin käsityksistä siitä, millainen on todellinen ihmisluonto.
(Haybron 2008, 36.)
Viimeisenä jaottelussa tulevat ”objektiiviset listat” (engl. list theories), jotka edustavat objektivistista, tarveteoreettista näkökulmaa hyvinvointiin. Tarvelähtöinen näkemys hyvinvoinnista eroaa muista teorioista siinä, ettei tarveteoria näe yksilön haluja hyvinvointia keskeisesti ohjaavana. Yksilö voi haluta asioita, jotka eivät ole hyväksi hänen hyvinvoinnilleen. Tarpeet ovatkin vahvasti linkittyneet päämääriin; ne ovat välineitä päämäärien saavuttamiseen tai jonkin toivotun tilan ylläpitämiseen. Usein teorioiden mukaan hyvinvoinnin lähteiden tulisi olla universaaleja ja teoriat pyrkivätkin listaamaan kaikille ihmisille yhteisiä välttämättömyyksiä hyvinvoinnin toteutumiselle ja edistämiselle. Relativismiin kutenkin päädytään, kun pyritään määrittelemään ”oikeat”
hyvinvointia edistävät päämäärät. Nämä päämäärät ovat usein yhteiskunnallisiin arvoihin perustuvia, ja sitä kautta kulttuuris-historiallisesti sidottuja konstruktioita. (Lagerspetz 2011, 95–99.) Tähän myös oma tutkimukseni tarttuu; mitkä valituista ”hyvän elämän rakennuspalikoista” todella merkittävästi vaikuttavat yksilön sisäiseen tyytyväisyyden kokemukseen?
Vaikka hyvän elämän päämäärien ja sitä kautta listojen sisältö vaihtelee, ollaan tiedeyhteisössä pääasiallisesti niiden tärkeimmistä sisällöistä suhteellisen yksimielisiä.
Resurssipohjaisesti karkeimmillaan kansalaisten hyvinvointia mitataan bruttokansantuotteen kehityksellä tai vaikka eliniän nousulla, mutta käsitys hyvinvoinnista muuttuu jatkuvasti monimuotoisemmaksi, ja nykyään pyritäänkin subjektivististen ja objektivististen teorioiden yhdistämiseen. (Saari 2011a, 36, 71.) Kun hyvän elämän edellyttämiä tarpeita listataan kuuluvat niihin pääsääntöisesti perustarpeiden tyydyttäminen, vapaus, hyvät ihmissuhteet, arvostus, hyvä ympäristö ja mahdollisuus itsensä toteuttamiseen (Lagerspetz 2011, 96).
20 Hyvinvoinnin lähtökohtainen luonne on myös erittäin tärkeä kysymys huumeiden käyttäjien hyvinvointia tutkiessa. Tutkimuksen suhde huumeiden käyttöön nimittäin on olennaisesti erilaista riippuen siitä, tarkastellaanko hyvinvointia subjektiivisten arvostusten vai tarveteoreettisen näkökulman kautta. Huumeiden käyttö voidaan nähdä halujen tyydyttämisenä ja ainakin lyhyellä aikavälillä mielihyvää tuottavana toimintana – tällöin sen tulisi myös lisätä käyttäjän hyvinvointia. Esimerkiksi Katja Malin, Antti Holopainen ja Jouni Tourunen (2006, 300–301) ovat artikkelissaan kartoittaneet lääkeopioidien käyttäjien näkemyksiä opioidien hyödyistä ja haitoista. Vaikka haittoja koettiinkin erittäin paljon, mainittiin opioidien pistämisen hyötyinä muun muassa mielialan tasapainottuminen, sosiaalisen ja fyysisen toimintakyvyn paraneminen sekä mahdollisuus vähentää muiden aineiden käyttöä.
Toisaalta rationaalisuuteen perustuvat subjektivistiset teoriat monilta osin torjuvat huumeiden käytön ilmaisun aitona haluna, vaan määrittävät sen riippuvuudesta johtuvaksi epäautonomiseksi haluksi – asiaksi jota ihminen ei todellisuudessa halua, vaan on ainoastaan riippuvainen siitä. Tämä näkemys, kuten objektivistiset teoriat hyvinvoinnista kuitenkin sisältävät vahvasti holhoavan näkemyksen hyvinvoinnista – yksilö ei itse tiedä mikä hänelle on hyväksi, vaan jonkun muun pitää se hänen puolestaan määritellä ja ohjata yksilön käytöstä kohti hyvinvointia, vaikkei se hänestä olisikaan miellyttävää. (Lagerspetz 2011, 91, 96–97). Tämän näkökulman hyvinvointiin voisi väittää olevan erittäin vallitseva yhteiskunnissa, joissa huumepolitiikka perustuu perinteisiin sanktioihin ja vieroittautumiseen tähtääviin hoitotoimenpiteisiin.
Huono-osaisuus hyvinvoinnin peilikuvana
Huono-osaisuuden tutkimus on laaja-alainen kenttä jossa erilaiset suuntaukset ja huono- osaisuuden määritelmät kilpailevat elintilasta. Huono-osaisuuden tutkimus on usein ollut köyhyyden ja siihen liittyvien ilmiöiden tutkimusta. (ks. esim. Saari 2015.) Englanninkielisessä tutkimuksessa on keskitytty usein puutteenalaisuuden (engl.
deprivation) ja sosiaalisen syrjäytymisen (engl. social exclusion) tutkimukseen. Bellani ja D’Ambrosio 2011, 68) määrittelevät kahden edellisen eron näin: puutteenalaisuus ja köyhyys ovat tiloja, jossa yksilö ei kykene saavuttamaan hyvinvoinnin minimitasoa puuttuvien resurssien takia. Sosiaalisesti syrjäytynyt henkilö taas ei kykene osallistumaan yhteiskunnan tavalliseen poliittiseen, taloudelliseen ja sosiaaliseen toimintaan hänen kärsimänsä pitkään jatkuneen puutteenalaisuutensa vuoksi (mt.). Sosiaalisen
21 syrjäytymisen ilmiöön voidaan lukea mukaan köyhyyden ja matalan työtason lisäksi myös heikko koulutustaso, heikko terveys ja pääsyvaikeudet terveydenhuoltoon, puutteet asumisessa sekä työmarkkinoilta syrjäytyminen. Sosiaalinen syrjäytyminen on siis köyhyyttä laajempi käsite, joka tunnistaa pelkkää tuloköyhyyttä laajemmat kokonaisuudet, jotka aiheuttavat kurjistumista. (Nolan & Whelan 2010, 3017.)
Niin hyvinvoinnin kuin huono-osaisuuden tutkimusta jakavat tutkijoiden painotukset joko keskittyä objektiivisesti mitattaviin resursseihin, kuten taloudellisiin resursseihin, tai painottaa subjektiivista hyvinvoinnin kokemusta ja onnellisuutta tärkeänä tutkimuksen lähtökohtana. (Bellani & D’Ambrosio 2011, 68.) Toisaalta Ruut Veenhoven toteaa, että erityisesti puutteenalaisuutta mitattaessa, se liitetään usein myös hyvinvoinnin subjektiiviseen kokemukseen. Siksi tutkimuksissa usein puutetta mittaavissa tutkimuksissa kysytään myös tyytymättömyyden ja masentuneisuuden kokemuksista.
(Veenhoven 2000, 17.)
Pääasiallisesti huono-osaisuuden tutkimuksessa keskitytään erilaisiin resursseihin, joita tarvitaan riittävän elintason tai hyvinvoinnin takaamiseksi. Tämä oletus tarpeellisista resursseista sisältyi itsessään jo puutteenalaisuuden määritelmään. Tutkijat ovat pyrkineet jo kauan määrittelemään tarpeellisten resurssien listoja ja mittareita, joilla voitaisiin arvioida täyttyvätkö hyvän elämän kriteerit ja uusia listoja tehdään jatkuvasti. Resurssit vaihtelevat mittarista ja määritelmästä riippuen käyttöhyödykkeistä aina osallisuuteen yhteiskunnassa saakka. (Saari 2015, 35–42.) Vaikka listojen sisältämät ominaisuudet ovat usein osittain päällekkäisiä, on resurssien listaaminen Saaren (2011, 71) mukaan osoitus siitä, että tämän tyyppinen hyvinvointitutkimus koetaan tärkeäksi ja päällekkäisyys kertoo laajapohjaisesta hyvinvoinnin ulottuvuuksia koskevasta yhteisymmärryksestä.
Huono-osaisuuden ytimeksi voitaisiin määrittää siis erilaisten hyvinvointivajeiden (engl.
deficits) tutkimus, eli erilaisten riittäväksi määriteltyjen hyvinvoinnin osa-alueiden poikkeavuudet, kuten matala tulotaso tai heikko toimintakyky. Tärkeä tutkimuskohde on myös hyvinvointivajeiden kasautuvuus, eli kytkeytyvätkö eri vajeet toisiinsa, sekä liittyykö vajeisiin kynnystasoja. Kynnystasot voivat olla joko absoluuttisia tai suhteellisia tasoja, jotka ovat välttämättömiä riittävän normaaliksi määritellyn hyvinvoinnin tason saavuttamiseksi. Kynnystasojen ongelmana on niiden vaihtelevuus eri elämäntilanteiden myötä. Myös kysymys, mitkä hyvinvoinnin osatekijät ovat itsearvoisen tärkeitä yksilön hyvinvoinnille, ja mitkä ovat korvattavissa jollain toisella osa-alueella, on tärkeä osa
22 hyvinvoinnin ytimen selvittämistä. Hyvinvointitutkijoiden huomio on suurelta osin keskittynyt erilaisista hyvinvointivajeista kärsivien ryhmiin. Kasautunutta huono- osaisuutta pidetään usein todellisena huono-osaisuutena (Saari 2011b, 13–14; Kauppinen, Saikku & Kokko 2010, 236–237.)
Huono-osaisuus käsitteenä tuo itsessään mieleen hierarkiajaon yhteiskunnassa. Huono- osainen mielletään henkilöksi yhteiskunnan pohjalla. Yhteiskunnan rakenteellista tutkimusta tehdään usein objektiivisesta näkökulmasta, kuten mittaamalla tuloja ja esimerkiksi käytettävissä olevia asuinneliöitä. Näillä arvoilla ei kuitenkaan ole sinänsä merkitystä, ennen kuin niitä verrataan muiden ihmisten tuloihin tai käytettävissä oleviin asuinneliöihin. Näin voidaan luoda kuvaa sosiaalisista jaoista. Samoin myös subjektiivisia kokemuksia kartoittavassa tutkimuksessa tulee muistaa yksilön oma tarve verrata itseään ja omaa asemaansa muihin. Puutteen ja huono-osaisuuden kokemukset usein syntyvät juuri tästä vertailuasetelmasta. (ks. esim. Bellani & D’Ambrosio 2011, 69- 70.)
Huono-osaisuuden yhteiskunnallinen tutkimus ei perinteisesti ole ottanut huomioon yksilön omaa kokemusta asemastaan, vaan huono-osaisuutta on keskitytty mittaamaan rakenteellisilla mittareilla. Syynä on ollut yksilöllisen kokemuksen luotettavuus sosiaalipolitiikkaa muodostettaessa. Ihmisillä on myös yleensä tapana ajatella oma tilanteensa positiivisempana kuin se objektiivisilla mittareilla mitattuna välttämättä olisi.
(Kainulainen & Saari 2013, 24.) Esimerkiksi Björn Halleröd (2006, 387-388) havainnoi artikkelissaan yksilöiden soveltavan mieltymyksiään sen mukaan mihin heillä on varaa.
Tätä adaptaatiota tapahtuu sitä enemmän, mitä pidempään vaikea taloudellinen tilanne kestää. Tämän adaptaation takia kulutustutkimus, jolla pyritään löytämään huono- osaisuuden raja-arvoja, on jossain määrin subjektiivisten mieltymysten värittämää.
Taloudelliset realiteetit vaikuttavat siis yksilön mieltymyksiin.
Koettu elämänlaatu ja ”objektiivisesti” mitatut resurssit eivät siis välttämättä kohtaa.
Silloin kun matala elintaso ja korkea elämänlaatu kohtaavat, puhutaan yleisesti sopeutumisesta. Sopeutuminen voi olla positiivinen asia esimerkiksi henkisen hyvinvoinnin kannalta, mutta se myös kaventaa yksilön käsitystä omista mahdollisuuksistaan parantaa tilannettaan esimerkiksi hakemalla hänelle tarkoitettuja palveluita. Viimeisen vuosikymmenen aikana myös huono-osaisuuden tutkimuksessa on alettu kiinnostua yksilöiden omista kokemuksista, esimerkiksi koetusta elämänlaadusta,
23 onnellisuudesta ja koetusta elintasosta. Koettua huono-osaisuutta voidaan mitata esimerkiksi vertaamalla objektiivisilla mittareilla kaikkein huono-osaisimpien elämään tyytyväisyyttä muun väestön elämään tyytyväisyyteen. (Saari 2015, 162–163.)
Samalla kun subjektiivisen näkökulmien mukaan ottaminen tutkimukseen on lisääntynyt, on myös stigman ja identiteetin suhteesta huono-osaisuuteen tullut tärkeä tutkimusalue.
(Saari 2015, 42.) Identiteetistä on tärkeää kysyä siksi, koska se linkittyy vahvasti osaksi koettua hyvinvointia. ”Kolhittuun minuuteen” vaikuttavat itse koettu yhteiskunnan eriarvoisuus, sekä poiskäännytyksen ja arvottomuuden kokemukset (Saari 2015, 197).
Huono-osaisuuteen liittyvää identiteettiä voidaan mitata esimerkiksi kysymällä yksilön asemaa yhteiskunnan sosiaalisessa hierarkiassa tai hänen kokemustaan olla ulkopuolella yhteiskunnasta (Kainulainen & Saari 2013, 27).
Näiden lisäksi riippuvuuksilla on vahva vaikutus yksilön minuudelle ja koetulle identiteetille (Saari 2015, 197). On kuitenkin muistettava, että huono-osaisuuden kokemus on aina suhteellista. Henkilö voi verrata itseään joko omaan vertaisryhmäänsä, johonkin lähiryhmään tai mielikuvaan, joka hänellä on muista ihmisistä keskimäärin.
Ilman, että tiedämme keneen vastaaja vertaa huono-osaisuuttansa, on vaikea arvioida huono-osaisuuden identiteetin käsitteen toimivuutta laajemmin yhteiskunnallisia asemointeja pohdittaessa. (Mt.)
Huono-osaisuutta, siis sitä kuinka ihminen päätyy huono-osaiseksi, on pyritty selittämään sekä makro- että mikrotason selitysmalleilla. Juho Saari (2015, 44-49) huomauttaa molemmilla selitystasoilla olevan omat ongelmansa. Makrotason selitysmallit huono- osaisuudelle käsittelevät yleensä yhteiskunnan rakenteita, kulttuuria ja niiden mekanismeja huono-osaisuuden tuottamisessa. Makrotaso kuitenkin usein jättää huomiotta yksilön omat valinnat ja ”yli sosiaalistaa” kohteensa. Toisaalta makrotason tarkastelun vahvuutena on osoittaa yhteiskunnassa tapahtuvaa eriarvoistumista, joka liittyy luokka-asemiin ja etnisiin taustoihin. Silti makrotason selitysvoima on parempi selittämään, miten heikoista lähtökohdista ponnistava yksilö päätyy heikkoon sosio- ekonomiseen asemaan, mutta ei hänen menestystään. (Mt.)
Mikrotason selitysmallit korostavat yksilön tai ryhmien tekemiä valintoja, mutta jättävät huomiotta niihin liittyvät rakenteelliset taustatekijät. Huono-osaisuus on siis usein yksilön valintojen summa. Pääasiallisia selityksiä huono-osaisuudelle ovat mikrotasolla
24 yksilön taipumus arvostaa enemmän lyhyen aikavälin palkintoja kuin tehdä pitkäjänteistä työtä tavoitteidensa eteen (ks. enemmän kpl 2.3. kohta riippuvuus) ja toisaalta sopeutuminen huono-osaisuuteen, jolloin yksilön kokemus mahdollisuuksistaan on erittäin rajoittunut. (Mt.)
Makro- ja mikrotason selitykset tarjoavat myös erilaisia ratkaisuja huono-osaisuuden vähentämiseen yhteiskunnassa. Makrotason ratkaisut ovat puuttumista yhteiskunnan rakenteisiin ja niiden luomiin jakoihin. Tällaisia toimia ovat olleet esimerkiksi syrjintään puuttuminen työhönotossa ja monipuolisten asuinalueiden rakentaminen, jonka pitäisi vähentää väestöryhmien alueellista erottautumista. Mikrotason ratkaisut taas keskittyvät yksilön kannustimiin tehdä valintoja. Tällöin toimenpiteet ovat esimerkiksi kannustinloukkuihin puuttumista tai oppivelvollisuuden laajentamista. (Mt.)
Näiden lisäksi eräs tapa tarkastella huono-osaisuutta on vuorovaikutusta ja sosiaalisia suhteita korostava näkemys ”metodologinen relationalismi”, joka jakautuu sekä mikro- ja makrotasoille. Mikrotasolla kyse on yksilöiden välisistä vuorovaikutussuhteista ja ryhmäjäsenyyksistä, makrotasolla taas miten tietyt ryhmät kohtaavat toisensa yhteiskunnassa; tässä tapauksessa erityisesti ryhmät hyväosaiset-huono-osaiset.
Metodologisessa relationalismissa onkin pitkälti kyse suhteellisista asemista yhteiskunnassa tai yhteisöissä. Johtopäätökset siitä, millaisia yhteiskunnallisten toimien tulisi olla huono-osaisuuden vähentämiseksi vaihtelevat sen mukaan kumman tason relationalismista puhutaan. Makrotasolla kyse on usein sosiaalisten etäisyyksien purkamisesta kohdistamalla toimet ryhmien vuorovaikutusta sääteleviin rakenteisiin ja mekanismeihin. Mikrotasolla kyse on identiteeteistä ja huono-osaisten yksilötasolla kohtaamista kokemuksista muiden ihmisten kanssa. (Mt.)
Huono-osaisiksi ryhmiksi Suomessa luetaan yleensä esimerkiksi ruokajonojen asiakkaat, vangit (entiset ja nykyiset), mielenterveyskuntoutujat, päihdeongelmaiset ja asunnottomat (Saari 2012, 38). Sakari Kainulainen (2006, 382–384) toteaa huono- osaisuuden olevan osittain samoille henkilöille kasautuvaa ja nuorena koetun huono- osaisuuden jäljet ulottuvat pitkälle vuosikymmenien päähän yksilön elämässä. Erityisesti huono-osaisuutta kasaavia tekijöitä näyttävät alhainen tulotaso, työttömyys ja toimeentulotuen saamisen pitkittyminen. Lisäksi sosiaalinen nousu ja lasku tapahtuvat enemmänkin sukupolvien välillä kuin niiden sisällä, jolloin sosiaalinen nousu yksilöiden myöhemmässä elämässä on epätodennäköistä. Toisaalta huono-osaisuus saattaa olla
25 joidenkin ihmisten elämänkuluissa vain hetkittäistä, vaikka nuorena koettu huono- osaisuus kasaa riskiä huono-osaisuuden kokemiselle myös myöhemmin elämässä. Mitä tämä tarkoittaa terveysneuvontapisteiden asiakkaiden kannalta, jotka ovat kaikki pääasiassa alle 36-vuotiaita? Sinänsä huumeiden käytön lopettamisen on todettu nostavan yksilön elämän laatua, mutta vaikka huumeista pääsisikin irti, onko loppuelämä silti todennäköisesti huono-osaisuuden sävyttämää?
Sakari Karvonen ja Laura Kestilä (2015, 173–174) totesivat omassa tutkimuksessaan nuorten aikuisten keskuudessa huono-osaisuuden esiintyvyyden olevan moniulotteista ja voimakkaasti kasautunutta. Heidän mukaansa yhteiskuntapolitiikka on ollut liian keskittynyt huolehtimaan nuorten kiinnittymisestä koulutus- ja työmarkkinoille, kun todellisuudessa syrjäytymisen ehkäisemiseksi kaivattaisiin huomattavasti monipuolisempaa otetta. He huomauttavat, että vaikka työmarkkina-asemalla ja toimeentulo-ongelmilla on keskeinen rooli huono-osaisuudessa, on esimerkiksi syrjäytymisen ja terveyden välisiin yhteyksiin kiinnitetty liian vähän huomiota. Karvonen ja Kestillä nostavat tutkimuksessaan myös esiin yksinäisyyden kokemuksen, joka ei sinällään ole uusi ilmiö, mutta yksinäisyyden kokemuksien korostuminen syrjäytymisvaarassa olevien nuorien keskuudessa on huomionarvoinen seikka. Tämän he sanovat viittaavaan siihen, että yksinäisyyden voidaan tulkita olevan yksi huono- osaisuutta indikoivista heikoista signaaleista, joka ansaitsee huomionsa syrjäytymisen ehkäisykeinoja pohdittaessa.
2.3. Hyvinvoinnin keskeiset tekijät
Edellä olen esitellyt hyvinvoinnin ja huono-osaisuuden keskeistä teoriaa sekä osittain maininnut jo niitä osatekijöitä, jotka vaikuttavat merkittävästi yksilön kokemaan kokonaishyvinvointiin ja monilta osin samat osatekijät ovat myös huono-osaisuuteen liitettyjä resurssivajeita. Seuraavaksi pyrin teorian ja aiempien tutkimustulosten perusteella löytämään sellaiset todetut hyvinvointiin vaikuttavat tekijät, joita on mahdollista myös tutkia oman aineistoni kautta.
Hyvinvoinnin osa-alueiden tai taustatekijöiden erottelemiseksi on myös tarkasteltava tapaa, jolla näitä tekijöitä mitataan. Anna Salosen (2013, 129) mukaan erilaisia hyvinvoinnin osa-alueita voidaan mitata joko konkreettisilla tai kokemuksellisilla mittareilla. Konkreettisia mittareita ovat materiaalisen hyvinvoinnin näkökulmasta
26 esimerkiksi toimeentulo, asumismuoto ja väkivallan kokemukset. Kokemuksellista hyvinvointia mitataan kysymällä menoista selviämisestä, asumisviihtyvyydestä tai väkivallan pelosta. Aineellinen hyvinvointi on luomassa edellytyksiä koetulle hyvinvoinnille, mutta lisäksi siihen vaikuttavat ihmisten odotukset oman aineellisen hyvinvointinsa tasosta. Meillä on tapana suhteuttaa oma hyvinvointimme arvioihin asemastamme sosiaalisessa hierarkiassa sekä kokemuksiimme vastavuoroisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta (Kainulainen & Saari 2013, 29). Elämänlaatua ja hyvinvointia on jaettu useisiin eri elämän osa-alueisiin ja ulottuvuuksiin. Esimerkiksi suomalaisten elämänlaatua käsitelleessä tutkimuksessa (Vaarama, Mukkila & Hannikainen-Ingman 2014, 23) elämänlaatu jaettiin neljään eri ulottuvuuteen: fyysiseen, psyykkiseen, sosiaaliseen ja ympäristölliseen.
Suomalaisten elämänlaatua käsitelleessä tutkimuksessa (Vaarama ym. 2010, 133–138) todettiin että alle keski-ikäisten (18–44-vuotiaiden) elämänlaatuun vaikuttavan useammin positiivisesti elämän kokeminen merkityksellisenä, elämästä nauttiminen sekä kielteisten tunteiden vähäisyys kuin muissa ikäryhmissä. Tärkeimpiä asioita alle keski-ikäisille ovat siis mielekäs elämä sekä kyky luottaa tulevaisuuteen. Muita elämänlaatuun merkittävästi vaikuttavia tekijöitä olivat liikuntakyky ja terveys, kyky hoitaa päivittäisiä asioita, sekä joissain määrin vaikuttavia tekijöitä olivat myös tyytyväisyys itseensä, hyvä keskittymiskyky, ystävyyssuhteet, rahojen riittävyys, lääkityksen tarve sekä joukkoliikenteeseen tyytyväisyys.
Työikäisten suomalaisten matalaan elämänlaatuun vaikuttavat taustatekijät olivat merkitsevimmin työkyvyttömyyseläkkeellä olo, työttömyys, toimeentulotuen saanti, yksin asuminen sekä pienet kotitalouden tulot. Koulutuksen ei todettu vaikuttavan koettuun elämänlaatuun eikä koettuun terveyteen. Heikon elämänlaadun riski oli suurin työttömillä ja heikon koulutuksen saaneilla nuorilla aikuisilla (18–24-vuotiaat), yli 80- vuotiaiden leskien lisäksi. Näissä ryhmissä etenkin psyykkinen hyvinvointi ja aineelliset elinolot ovat muuta väestöä huonommat. (Vaarama ym. 2010; Vaarama ym. 2014, 32–
35.) Edellä mainitut sosio-ekonomiset taustatekijät määrittävät pitkälti myös terveysneuvontapisteiden asiakaskuntaa. Päihdeongelmaan liittyviä hyvinvointihaittoja ovat terveydellisten haittojen lisäksi työttömyyden aiheuttama heikko tulotaso, asumisen ongelmat sekä elinympäristön turvattomuus (Salonen 2013, 129).
27 Työ
Suomalaisten hyvinvointia kartoittavassa tutkimuksessa osoitettiin työn tekemisen ja toimeentulon saamisen työn kautta olevan työikäisen väestön elämänlaadulle erittäin keskeistä (Vaarama ym. 2010, 136). Työkyvyttömyys ja työttömyys aiheuttavat suomalaisen työikäisen väestön keskuudessa suurimman riskin heikentyneelle elämään tyytyväisyydelle (Vaarama ym. 2014, 28). Myös valtiotasolla työelämään osallistuminen ja työurien pidentäminen nähdään ensiarvoisena tavoitteena, jolla on sekä kansantaloudellinen tehtävänsä että syrjäytymistä ja köyhyyttä ehkäisevä vaikutuksensa (Eurooppa 2020 – strategia, Suomen kansallinen ohjelma kevät 2015, 41).
Työttömyyden on todettu olevan yksi globaalisti merkittävimmistä köyhyyden ja syrjäytymisen aiheuttajista väestössä, ja se on yhteydessä moniin muihin kielteisiin elämäntapahtumiin. Työttömyyden on todettu olevan merkittävästi yhteydessä sekä heikkoon fyysiseen että henkiseen terveydentilaan ja näiden lisäksi myös ennenaikaiseen kuolleisuuteen. Myös työyhteisön puutteesta johtuvien sosiaalisten siteiden vähyys, voi olla osaltaan aiheuttamassa terveysongelmien pahenemista. (Martikainen & Mäki 2011, 105.) Työttömyys ja työkyvyttömyys vaikuttavat suuresti yksilön itsetuntoon ja ihmissuhteisiin, ja tätä kautta myös yleiseen hyvinvointiin. Työssä ei siis ole kyse ainoastaan toimeentulosta vain sillä on välineellinen merkitys yksilön sosiaalisen statuksen ja merkityksellisyyden tunteen tuottajana. Työssä oleminen on myös yksi vankimmista tavoista tuottaa yksilöille osallisuutta yhteiskunnassa (Vaarama ym. 2014, 26, 35.)
Ilpo Airio ja Mikko Niemelä käsittelevät artikkelissaan (2013, 44) työmarkkinatuen saajien koettua terveyttä ja toimeentuloa. He toteavat työn olevan ”yleinen elämäntavan, elämän kokonaisuuden hahmottamisen ja elämänhallinnan perusta [--] Tällöin työttömyys voidaan tulkita uhaksi niin yksilön toimeentulolle kuin laajemminkin hänen elämänhallinnalleen”. Airio ja Niemelä toteavat (2013, 58) työmarkkinatuen saajien kärsivän heikosta elintasosta sekä terveydestä. Kuinka paljon kyse esimerkiksi terveyden osalta on valikoituvuudesta, ei osattu sanoa. Työttömyyden yhteys hyvinvointiin on usein monitulkintainen, ja vaikka työttömyys ja monet hyvinvoinnin ongelmat ovat yhteydessä toisiinsa niiden väliset syy-seuraussuhteet voivat olla monisuuntaisia (Kauppinen ym.
2010, 235–236). Riippumatta valikoituvuudesta, Airio ja Niemelä (2013, 58) toteavat että työttömien hyvinvointia voitaisiin laajemmin tukea parantamalla heidän elintasoaan sekä
