62 TIETEESSÄ TAPAHTUU 6 2016 KIRJALLISUUS
tiivien merkitystä tutkimusten te- ossa. Opinnäytteiden tekeminen vaatii hyvien istumalihasten li- säksi vahvan motiivin. Mutta si- toutuminen kokemuksiin ei saisi kuitenkaan olla liian vahva, jotta tutkija-kirjoittaja kykenisi etään- nyttämään kokemuksen tekstiksi.
Monissa hoiva-, hoito-, sosiaali- ja sairaanhoitotöissä tunnepohjainen sitoutuminen on syvää, mikä an- taa pohjan reflektoida kokemusta myös tutkimuksellisesti. Mutta toi- saalta saattaa vaatia ylimääräistä aikaa ennen kuin kokemus kään- tyy opinnäytteeksi. Sellaiseen ei yliopistoissa ole nykyisin resursse- ja, en tiedä onko ikinä ollut. Kuro- nen kääntää voimakkaan motivaa- tionsa reformiksi.
Tuloksena sosiaalipoliittinen avaus
Kuronen haluaa yhdistää hoivaa tarvitsevat vanhat ja työttömät hoi- vaajat kansalaistyöksi. Sosiaali- poliittisessa tutkimuksessa sosiaa- liset ongelmat ja tutkimusongelmat liittyvät toisiinsa, kuten nimikin an- taa ymmärtää. Taitaa kuitenkin olla, että viimeisinä vuosikymmenenä poliittinen osuus – laajasti ymmär- rettynä – on tutkimuksessa ollut taka-alalla. Siksi onkin mainiota, että tutkimus löytää uusia avauk- sia. Erityisesti niitä tarvitaan, kun yhä huonompikuntoiset vanhat elävät yhä pidempään kotonaan.
Vaikka Kurosen kansalaistyö pi- tää sisällään myös lapsiperheiden avustamista erilaisissa kriisitilan- teissa, on pääpaino silti vanhoissa.
Keskustelua kansalaispalkasta ja perustulosta on Suomessa käyty pitkään sekä käydään parhaillaan- kin. Kokeilua perustulosta ollaan sisällyttämässä ensi vuoden bud- jettiin. Monissa perustulokeskus- teluissa ihmisten kanssa toimimi- nen on tärkeässä asemassa, mutta ne eivät ota yhtä vahvasti kantaa hoivan puolesta kuin Kuronen. Kir- jan ehdotus on erittäin yksityiskoh- tainen kuvaus siitä, millaista hyvän kansalaistyön tulisi olla ja miten hoivaa tekevien ihmisten elämää voitaisiin parantaa. Kysymys van- husten hoivaajien hyvinvoinnis-
ta on tärkeä, sillä kunnallisten koti- avustajien ja vapaaehtoisten lisäksi myös kasvava omaishoitajien jouk- ko hoitaa yhä intensiivisempää huolenpitoa vaativaa vanhusväes- töä kotonaan. Monia hoivatehtä- viä yhteisöllistetään, siirretään lai- toksista kotiin, samaan aikaan kun kuntien palveluja vähennetään.
Kansalaistyö olisi monessa suh- teessa vastakkaista sille puoliva- paaehtoiselle avustamiselle, mitä Kuronen aikoinaan teki pienen jär- jestön organisoimana.
Kyseessä on yhteiskunnallis- ten tarpeiden kannalta perusteltu idea. Parhaillaan käydään keskus- telua kilpailukykysopimuksesta ja näyttää siltä, että matalapalkkais- ten naisten hoivatyö tulee jatkos- sa muuttumaan yhä huonommin hoidetuksi. Tämäkin lisää tarvet- ta sille, että kansalaisyhteiskunta paikkaa formaalia hoivaa.
Kuronen ottaa esille, että toi- sin kuin monet muut maat Suomi ei ole pitänyt kiinni järjestöjen eri- tyisasemasta yhteiskunnallises- sa toiminnassa, ja siksi ne ovatkin joutuneet muuttamaan käytän- töjään radikaalisti. Taloudellinen lama 1990-luvulla sai järjestöt ko- keilemaan hyvinkin erikoisia toi- mintamuotoja ja ottamaan vastaan myös kummallisia toimeksianto- ja kunnilta, kuten tässä tutkimuk- sessa esitetty puolivapaaehtoinen toiminta.
Järjestöjen mahdollisuudet ryhtyä organisoimaan laajamittais- ta kansalaistyötä ovat rajalliset.
Kunnat myös vähentävät erilais- ta yhteisöllistä toimintaa. Ne ovat muun muassa lakkauttaneet lähes kokonaan sellaiset tilat, missä kan- salaistoimintaa voitaisiin järjestää.
Niinpä Kurosen idea, että kansa- laiset hoivaisivat vanhuksia orga- nisoidusti, leijuu sananmukaisesti ilmassa. Sitä ei ole ankkuroitu po- liittisesti eikä organisatorisesti mi- hinkään. Siksi on vaikea keksiä, mikä taho tarttuisi ajatukseen ja lähtisi viemään sitä eteenpäin.
LEENA ERÄSAARI
Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston do- sentti.
.
Rohkeasti ulos etnografian mukavuusalueelta
Jeremy Gould ja Katja Uusiha- kala (toim.): Tutkija peilin edes- sä. Refleksiivisyys ja etnografi- nen tieto. Gaudeamus 2016.Muodikas tapa keskustella yhteis- kunta- ja kulttuuritieteiden oppi- historiasta on sen esittäminen sar- jana erilaisia ”käänteitä”. Hiljattain olemme läpikäyneet esimerkiksi ontologisen, eettisen, materiaali- sen ja affektiivisen käänteen. Sen sijaan, että tieteen historiaa ku- vattaisiin etenemisenä tai kasvu- na, käänteen metafora keskittyy suunnanmuutoksiin, joissa uudet tutkijapolvet murtautuvat ulos um- pikujista, jonne heidän edeltäjän- sä ovat heidät johdattaneet. Kuta- kin käännettä on puolestaan ollut tapana kritisoida väittämällä, ettei se lopulta ollutkaan käänteenteke- vä, koska se ei tarjonnut luvattua ulospääsyä vanhoista ongelmista.
Yksi varhaisimmista, ellei pe- räti ensimmäinen, tieteellinen ir- tiotto, jota on ryhdytty kutsumaan käänteeksi, oli 1960- ja -70-luvul- la alkunsa saanut niin sanottu ref- leksiivinen käänne. Sen päämää- ränä oli tutkimus, joka tunnistaa ja huomioi tiedon tuotantoprosessin vaikutuksen tietoon. Etnografisiin metodeihin nojaavien tieteenalo- jen, kuten antropologian, kohdal- la tämä tarkoitti erityisesti tiedon tarkastelua suhteessa kenttätyö- hön sosiaalisena ja historiallisena tilanteena sekä kirjoittamisen kon- ventioihin.
TIETEESSÄ TAPAHTUU 6 2016 63
KIRJALLISUUS
Kuten Jeremy Gould Tutki- ja peilin edessä -kirjan johdanto- luvussa huomauttaa refleksiivi- syyttä ei pidä kuitenkaan kuitata vain yhtenä akateemisena muo- tivirtauksena, vaan refleksiivisel- lä ajattelulla on ”syvät juuret so- siaalitieteiden epistemologisissa debateissa” (s. 19). Väitettä tukee paitsi Gouldin esittämä historial- linen katsaus positivismin kritiik- kiin yhteiskuntatieteissä, mutta myös se tosiseikka, että refleksii- visyyskeskustelua käydään edel- leen eikä se osoita laantumisen merkkejä.
Gouldin ja Katja Uusihakalan toimittama teos on uusin suoma- laisten antropologien ja kehitys- maatutkijoiden puheenvuoro ai- heesta. Toimittajien lisäksi kuusi muuta tutkijaa pohtivat omissa artikkeleissaan refleksiivisyyden merkitystä etnografiseen kenttä- työhön perustuvassa tutkimukses- sa. Refleksiivisyyden problematii- kasta on toki keskusteltu paljon aikaisemmassakin kotimaisessa antropologisessa (Viljanen ja Lah- ti 1997), kansatieteellisessä (Kor- honen ja Leimu 1997) ja sosiolo- gisessa (Lappalainen ym. 2007) metodikirjallisuudessa, mutta nyt julkaistu teos on tietääkseni en- simmäinen aiheelle kokonaan omistettu suomenkielinen kirja.
Toimittajia on onniteltava siitä, että he ovat valikoineet mukaan joukon hyvin erilaisia toisiaan täy- dentäviä tekstejä, joiden kautta on syntynyt monipuolinen ja kattava kokonaisuus. Kirjoittajille puoles- taan kuuluu kiitos heidän omien kenttäkokemustensa rohkeasta ja avoimesta jakamisesta lukijan kanssa. Artikkelitekstit ovat valta- osin myös mukaansatempaavia ja tyylillisesti taitavia.
Kirja kuljettaa lukijaa kentäl- tä toiselle – Amerikasta Afrikkaan ja Eurooppaan – ja vie mitä erilai- sempiin tilanteisiin. Kokoavana in- tellektuaalisena kehyksenä toimii jaottelu kolmeen reflektiivisyyden rekisteriin, joilla on juurensa eri- tyyppisissä positivismikritiikeis- sä. Ensimmäistä rekisteriä kirjassa kutsutaan kokemukselliseksi ref-
leksiivisyydeksi, jolla viitataan tut- kijaminän itsepohdiskeluun. Miten esimerkiksi tutkijan oma henkilö- historia, elämäntilanne, sukupuo- li tai ihonväri vaikuttavat tutkimuk- sen lähtöasetelmaan ja kulkuun?
Useammassa kirjan artikkelissa pohditaan, kuinka tutkijan epä- varmuus, pelko ja epäilykset vie- raassa ympäristössä vaikuttivat tutkimuksen suuntaan. Erityises- ti tässä kohdin on tähdennettävä tekstien silmiinpistävää henkilö- kohtaisuutta ja rehellisyyttä. Tästä käyvät esimerkeiksi Henri Onode- ran kokemukset kenttätyöstä ara- bikevään keskeltä tai Lalli Metso- lan pohdinta siitä, miten väkivallan uhka vaikuttaa tutkijan valintoihin.
Asialla on myös tutkimuseettiset ulottuvuutensa, kuten Uusihaka- la osoittaa omassa artikkelissaan, joka kertoo välirikosta tutkijan ja hänen informanttinsa välillä.
Toinen rekisteri, relationaali- nen refleksiivisyys, pureutuu tut- kijan asemaan suhteessa tutki- muskentän sosiaalisiin suhteisiin, erityisesti paikallisiin vallan ja epä- tasa-arvon rakenteisiin, kun taas kolmantena rekisterinä mainit- tu postkoloniaalinen refleksiivi- syys keskittyy tutkimuksen positi- oon globaaleissa valtarakenteissa, jotka ovat monelta osin Euroopan ekspansion ja siirtomaavallan pe- ruja. Globaalista pohjoisesta saa- puvan ulkopuolisen tutkijan ase- ma on luonnollisesti esillä useassa artikkelissa. Varsinkin Eija Rannan analyysi tutkijan joutumisesta po- liittisten pelien välikappaleeksi on tässä suhteessa kiehtova. Helena Jermanin artikkeli, joka tarkaste- lee tilannetta, jossa tutkija ja tut- kittavat jakavat saman mennei- syyden ja kulttuurisen taustan, tuo mukaan kokonaan toisenlaisen asetelman.
Kriittinen huomioni kirjasta kos- kee sen tapaa lähestyä sosiaalis- ta vuorovaikutusta ”vallan läpäi- semänä” (s. 39). Useiden tekstien takana on nähtävissä eräänlainen vallan ja konfliktin ontologia. Tut- kijat ovat kiinnostuneita valtasuh- teista, ja niiden ”paljastuminen”
tai ”paljastaminen” myös omas-
sa kenttätyötilanteessa vaikuttai- si olevan hyvin keskeinen teema.
Tämä on tietysti tärkeää refleksi- syyden olemuksen kannalta sekä jokaisen etnografisen tapauk- sen suhteen erikseen, mutta ylei- semmällä tasolla lukija ei välttä- mättä opi kovinkaan paljon uutta ihmisen sosiaalisesta elämästä (vrt. Robbins 2001, 29–30). Asiaa ehkä valaisee Bruce Kapfererin (2001, 17–20) näkemys kenttätyös- tä asenteena. Hänen mielestään kenttätyön tarkasteleminen ensi- sijaisesti tiedonhankintana sivuut- taa sen suoman mahdollisuuden radikaaliin näkökulman muutok- seen. Onnistuneen kenttätyön tu- lisi hänen mukaansa mullistaa tut- kijan teoreettiset ja ontologiset lähtöoletukset. Kyse olisi näin ol- len ensin uudesta perspektiivis- tä ja vasta sitten uudesta tiedosta.
Kirja pitää toki sisällään kiinnosta- via puheenvuoroja myös tältä kan- nalta – esimerkiksi Heidi Härkö- sen ja Henni Alavan artikkelit ovat tässä suhteessa onnistuneita – mutta tällaista pohdiskelua olisi lu- kenut mielellään enemmänkin.
Kirja osoittaa vakuuttavasti sen, kuinka refleksiivisyydessä ei ole kyse yhdestä käänteestä mui- den joukossa, vaan se on yksi et- nografisen tutkimuksen peruspila- ri. Kirja puhutteleekin kaikkia alan tutkijoita, koska he ovat tavalla tai toisella kohdanneet ainakin joita- kin kirjassa esiin nostettuja kysy- myksiä ja ilmiöitä. Sen arvo oppi- kirjana on myös ilmeinen, koska kirjoittajien omien kokemusten kautta välittyy hyvin realistinen kuva kenttätyön monista ongelma- kohdista.
Kirjallisuus
Kapferer, Bruce 2001. Star Wars: About anthropology, culture, and globalisa
tion. Suomen Antropologi 26 (3): 2–29.
Korhonen, Teppo ja Leimu, Pekka (toim.) 1997. Näkökulmia kulttuurin tutkimuk- seen. Turku: Turun yliopiston täyden
nyskoulutuskeskus.
Lappalainen, Sirpa. Pirkko Hynninen, Tar
ja Kankkunen; Elina Lahelma, Tarja Tolonen (toim.) 2007. Etnografia meto- dologiana: Lähtökohtana koulutuksen tutkimus. Tampere: Vastapaino.
64 TIETEESSÄ TAPAHTUU 6 2016 KIRJALLISUUS Robbins, Joel 2001. ”This Profound Diffe
rentiation of Mankind”: On the Unin
vited Guest and the Invention of Cul
ture. Suomen Antropologi 26 (1): 29–34.
Viljanen, Anna Maria ja Minna Lahti (toim.) 1997. Kaukaa haettua: Kirjoituk- sia antropologisesta kenttätyöstä. Helsin
ki: Suomen Antropologinen Seura.
TIMO KALLINEN
Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka työs- kentelee yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston kulttuuri- ja sosiaaliantropolo- gian laitoksella ja on Suomen Antropo-
logi -lehden päätoimittaja.
Opastusta
arvokeskusteluun
Klaus Helkama: Suomalaisten arvot. Mikä meille on oikeas- ti tärkeää? Suomalaisen Kirjalli- suuden Seura 2015.Arvot ovat jotain, mitä me pidäm- me arvossa tai arvokkaana. Jos- kus väitetään jonkun olevan ar- votyhjiössä, joku toinen taas on heittänyt perinteiset arvot romu- koppaan. Millaiset asiat ovat arvo- ja, miten niitä voidaan tutkia ja mil- laisia arvoja suomalaiset pitävät tärkeinä?
Klaus Helkaman Suomalais- ten arvot -kirjassa on johdannon lisäksi yhdeksän lukua, joissa kä- sitellään muun muassa luontoa, tasa-arvoa, työtä ja kunniaa, re- hellisyyttä, maanpuolustustahtoa sekä sivistystä, koulutusta ja vii- sautta sekä niihin liittyvää arvo- maailmaa. Kunkin luvun lähdeluet- telo on erikseen kirjan lopussa.
Varsinaisia lähdeviitteitä ei teks- tissä ole. Lähdeluettelon lopussa kirjoittaja kuitenkin lupaa pyydet- täessä lähettää täydellisen kirjalli- suusluettelon lähdeviitteineen.
Suuri osa kirjan suomalaisis- ta tutkimuksista on tehty Values, Emotions, Morality and Personality -tutkimushankkeessa, joka on al- kanut vuonna 1998. Pitkäaikaista tutkimusta on tehty erityisesti Pyh- tää-tutkimuksessa, jossa on haas- tateltu pyhtääläisiä ensimmäisen kerran vuonna 1975 ja useita ker- toja sen jälkeen. Arvojen ja stereo- tyyppien tutkimushankkeissa on tehty kansainvälistä yhteistyötä.
Mukana on monia yksittäistutki- muksia esimerkiksi luontoarvojen
ja taloudellisten arvojen suhteesta sekä maanpuolustusta koskevis- ta asenteista, mutta myös vertai- lua eri maiden arvoista ja arvojen muutoksista. Helkama konkretisoi ja havainnollistaa arvoja erilaisilla arkipäivän esimerkeillä. Aleksis Ki- ven Seitsemän veljeksen tarkaste- lu arvojen näkökulmasta on myös mielenkiintoinen.
Arvojen tutkiminen
Mutta miten arvoja oikeastaan voidaan tutkia? Helkama esitte- lee yleisesti käytettyjä malleja, joi- den avulla arvoja on tutkittu maa- ilmanlaajuisesti ja joita on käytetty myös Suomessa.
Ronald Inglehartin ohjelma käynnistyi 1970-luvulla. Siinä tut- kittiin aluksi erityisesti poliitti- sia arvoja, mutta tutkimus laajeni myöhemmin myös muihin arvoi- hin. Inglehartin mallissa keskeistä on liikkuminen materialismi−post- materialismi-akselilla. Aineistoja on kerätty yli kahdestakymmenes- tä maasta ja ne ovat mahdollis- taneet myös ajallisen muutoksen tarkastelun. Inglehartin kyselyssä oli aluksi vain neljä väittämää, ja hän saikin kritiikkiä kapealta poh- jalta tekemistään vahvoista yleis- tyksistä. Inglehart on kuitenkin parannellut mittariaan monipuoli- semmaksi useiden vaiheiden kaut- ta. Uusimmissa kyselyissä on mu- kana yli 60 maata ja yli 150 000 vastaajaa.
IBM:n tutkimusjohtaja Geert Hofstede keräsi 1970-luvulta al- kaen IBM-yhtiön eri maiden työn- tekijöiltä ison aineiston, joka kos- ki lähinnä työhön liittyviä arvoja.
Hofsteden malli perustuu neljään kulttuuriseen ulottuvuuteen, jot- ka ovat valtaetäisyys, individua- lismi, epävarmuuden välttäminen sekä suoriutuminen ja yhteistyö.
Viimeksi mainitun ulottuvuuden osalta miehet ja naiset erosivat toisistaan siten, että usein miehillä oli ihanteena eteenpäin pääsemi- nen ja hyvät ansiot, kun taas nai- sille tyypillisempiä ihanteita olivat yhteistyö ja hyvät ihmissuhteet.
Hofstede käyttikin tästä ulottu- vuudesta alkuvaiheessa nimitys-
Parhaat lahjat
Tiedekirjasta
www.tiedekirja .f i
