T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 71 (5 emeritusta), dosentteja 7, yli-
opistonlehtoreita 3, instituutinjoh- tajia ja tutkijatohtoreita 2 sekä aka- teemisia pätkätyöläisiä, freelance- toimittajia, käännöskonsultteja ja tutkijoita kutakin 1. Hyvin sijoitut- tu, ja monen ura on vielä nousussa!
Pisin väitöskirjan nimi taitaa muu- ten olla Tapani Harviaisella: On the vocalism of the closed unstressed syl
lables in Hebrew – a study based on the evidence provided by the tran
scriptions of St. Jerome and Palesti
nian punctuations ja lyhin Juha Jan- husella: Glottal Stop in Nenets.
Kirjassa olisi voinut olla kai- nostelematta enemmänkin luon- nehdintoja väitöskirjan merkityk- sestä. Janhunen sanoo suoraan, et- tä hänen väitöskirjansa avasi uusia näkökulmia tundranenetsin ään- neoppiin ja laajemminkin ään- neopin tutkimukseen. Heikki Pal- va kysyy: ”Mikä on tutkimusten tu- los?” Hän vastaa, että väitöskirjan tuoma hyöty on vain osanen kai- kesta siitä, mitä tieteellinen työ on tuonut mukanaan ja viittaa mm.
kollegoihin, oppilaisiin, eri kult- tuuripiireihin ja monipuolisiin nä- kökulmiin. Vaikutukset eivät ole mitattavissa, mihin humanistin on tyydyttävä.
Radiossa on jo vuosikausia mennyt ohjelmasarja Miten minus
ta tuli minä? Itämaiden tutkijoiden näkökulmasta Miten minusta tuli tohtori vastaa kysymykseen aidosti ja kiinnostavasti. Molemmat arvi- oimani teokset ovat rikassisältöisiä ja täydentävät toisiaan. Tohtorikir- jan täydennykseen olisi hyvä saa- da vielä nekin tohtorit, jotka syys- tä tai toisesta puuttuvat nyt julkais- tusta kirjasta.
Kirjassa on Harry Halénin laa- tima mainio prologi tohtoriudesta ja väitöskirjan omituisuuksista. Li-
sään vielä yhden väitöskaskun, jon- ka englannin kielen professori Ossi Ihalainen minulle kertoi. Oxfordin yliopiston opettajainkokoukses- sa rehtori sanoi maailmankuulul- le Shakespearen tutkijalle, joka oli B.A.: ”Kun opettajistamme kaikki ovat tohtoreita, ettekö Tekin voisi väitellä?” Itsetietoinen tutkija to- kaisi: ”Kuka minua kuulustelisi!”
Kirjoittaja on ensyklopedisti ja Suo- men Itämaisen Seuran jäsen. Otsikko on iskelmästä Itämaista rakkautta (Martti Jäppilä).
Argumentteja eläinten hyväksikäyttöä vastaan
Erika Ruonakoski Johdatus eläinfilosofiaan. Toim.
Elisa Aaltola. Suom. Johanna Koskinen. Gaudeamus 2013.
Eläinfilosofian voi määritellä esi- merkiksi väljästi filosofiaksi, jon- ka keskiössä ovat eläimet, olipa kyse sitten antiikin filosofiasta tai nykyfilosofian uusimmista tren- deistä. Elisa Aaltolan toimittama Johdatus eläinfilosofiaan rajaa tut- kimusalan ajallisesti ja temaatti- sesti kuitenkin huomattavasti tiu- kemmin. Eläinfilosofia on poliitti- sesti motivoitunutta eläinkeskeistä filosofiaa, joka perustuu 1970-lu- vulla syntyneeseen eläinetiikkaan.
Kun eläineettiset keskustelut ovat laajentuneet mielenfilosofian, me- tafysiikan ja yhteiskuntafilosofian alueille, on Aaltolan mukaan pe-
rusteltua siirtyä puhumaan eläinfi- losofiasta. Hän katsoo eläinfiloso- fiaa tarvittavan erityisesti siksi, et- tä juuri omana aikanamme eläinten teollinen hyväksikäyttö on saavut- tanut ennennäkemättömät mitta- suhteet, eikä suunta näytä olevan muuttumassa. Eläinfilosofian teh- tävänä on puolustaa varsinkin tuo- tantoeläimiä siinä kaksinaismora- listisessa tilanteessa, jossa lemmik- kejä palvotaan, mutta moniin mui- hin eläimiin suhtaudutaan lähinnä ruoanjalostus- ja turkisteollisuu- den raaka-aineena.
Tämä lähtökohta näkyy selväs- ti teoksen osassa ”Analyyttinen eläin etiikka”. Osuuden aloittaa Pe- ter Singerin tunnettu teksti ”Kaik- ki eläimet ovat tasavertaisia”, joka esittää filosofisten argumenttien li- säksi lukuisia esimerkkejä tuotan- to- ja koe-eläinten kehnosta koh- telusta. Singer painottaa, ettei hä- nen väitteensä eläinten tasavertai- suudesta ole vallitsevan asiaintilan kuvaus, vaan se perustuu tasaver- taisuuden ymmärtämiseen mo- raalisena ihanteena ja kehotukse
na. Hänen mukaansa olennosta ei tee alempiarvoista se, että se kuu- luu tiettyyn lajiin, eikä esimerkik- si älykkyys voi toimia ihmisten vä- lisissäkään suhteissa tasavertaisuu- den kriteerinä. Olennaisinta on yk- silön kyky kärsiä ja nauttia: vain tämän kyvyn omaavilla olennoil- la voidaan sanoa olevan intresse- jä. Utilitarismin hyötyjä ja haitto- ja kalkyloivan hengen mukaisesti Singer kuitenkin pitää eläinten hy- väksikäyttöä hyväksyttävänä tilan- teessa, jossa hyväksikäytöstä saatu hyöty on moninkertainen suhtees- sa aiheutettuun pahaan. Näin esi- merkiksi hiiren käyttäminen lääk- keen testaamisessa voisi olla hyväk- syttävää, vaikka sikojen kasvatta-
72 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
minen ja tappaminen niiden lihasta saatavan makunautinnon vuoksi ei olisikaan tätä.
Kirjan muut kirjoittajat palaavat Singerin ajatuksiin eri tavoin, usein kriittisesti. Cora Diamond katsoo Singerin unohtavan kaksi merkit- tävää seikkaa, kun tämä korostaa samaan aikaan eläinten tasaver- taisuutta ja omaa emotionaalista etäisyyttään eläinyksilöistä. Hänen mukaansa Singer unohtaa erityis- asemamme moraalisina toimijoi- na ja suhteemme eläimiin meissä myötätuntoa herättävinä kanssa- olentoina. Tom Regan puolestaan huomauttaa utilitaristien pitävän itseisarvoisena ainoastaan yksi- löiden intressien tyydyttymistä, ei yksilöitä itseään. Reganin mukaan jokaisella yksilöllä, joka on kokeva oman elämänsä subjekti, on itseis- arvoa, ja itseisarvoa on kaikilla täl- laisilla yksilöillä yhtä lailla, lajista riippumatta. Oman elämänsä sub- jekteilla on väistämättä myös oi- keuksia, joiden kunnioittaminen edellyttää eläinkokeiden ja kaupal- lisen karjatalouden täydellistä lak- kauttamista. Abolitionistista eläin- oikeusfilosofiaa edustava Gary L.
Francione menee vielä askeleen pi- demmälle vaatiessaan, että tuntois- ten olentojen kaikki hyväksikäyttö on lopetettava ja että kaikkien ih- misten on siirryttävä vegaaniseen ruokavalioon.
On totta, että kasvisruokava- lio ei edellytä tappamista kuin kor- keintaan epäsuorasti, maan muok- kauksen ja tavarankuljetuksen yh- teydessä. Se ei myöskään edelly- tä intressejä omaavien, tuntoisten olentojen pitämistä vankeudessa.
Silti suurin osa maapallon ihmisis- tä ei ole, eikä halua olla, vegaaneja.
Jos ekofeministi Carol Adamsia on uskominen, makunautinnot eivät
riitä selittämään lihansyöntiä, vaan olennaista on se, miten miehekkyys ja lihansyönti kytkeytyvät toisiinsa ihmisten mielissä. Ihmiskunnan historiassa miesten tehtävänä on ollut lihanhankinta, kun taas nai- set ovat keränneet kasviksia. Erityi- sesti silloin, kun resursseja on ollut vähän, liharuoat on varattu miehil- le. Lihapalojen on koettu edustavan ruokapöydän ”parasta” ja tavoitel- tavinta antia huolimatta siitä, ettei liharuoan erityiselle ravitsevuu- delle ja terveellisyydelle ole tie- teellistä näyttöä. Kasvisten syömi- nen on toisinaan koettu suoranai- sena uhkana miehisyydelle, ikään kuin ”naisellinen” passiivisuus sai- si miehessä vallan tämän syödessä kasviksia.
Adamsin keskeisin teoreetti- nen innovaatio on ajatus, jonka mukaan eläimistä on tullut mo- nella tasolla poissaolevia viittaus- kohteita. Lihaa syötäessä eläimet elävinä olentoina ovat konkreet- tisesti poissa, mutta tämän lisäksi elävään ja kuolevaiseen eläimeen otetaan etäisyyttä kielellisin valin- noin (”kyljys”, ”filee”, ”kinkku”).
Lopulta kuollut, objektivoitu liha tar joaa myös metaforan ihmisen omille kokemuksille objektivoi- duksi tulemisesta (”tunnen itseni lihanpalaksi”). Vaikka poissaole- van viittauskohteen idea auttaakin meitä ymmärtämään lihansyön- nin help poutta, ei se nähdäkseni kuitenkaan selitä sitä, miksi lihan- syönti näyttäisi merkitsevän aina- kin joillekin myös oman itsen uh- makasta ja riemukasta affirmaatio- ta. Lihaa ei tällöin syödä sen alku- perästä huolimatta vaan juuri sen alkuperän vuoksi. Eläimen ravin- nokseen tappava tai sen tappami- sen tietoisesti hyväksyvä ihminen joutuu kohtaamaan kuolevaisuu-
den ilmiön aivan toisella tasolla kuin kasvinosan käyttöönsä ot- tava ihminen. Hän ottaa haltuun toisen elävän kehon ja edesauttaa sen muutosta kuolleeksi ruumiik- si. Syödessään hän hyväksyy tä- män muutoksen ja asettaa itsensä syömänsä eläimen ja samalla kuo- leman voittajaksi, ikään kuin hänen oma kehonsa perisi eläimestä kai- konneen elinvoiman. Tällä riitil- lä lienee sukupuolittuneet ulottu- vuutensa, mutta silti sitä ei voi pa- lauttaa jäännöksettä sukupuoleen.
Kaikki kokoelman artikkelit ei- vät menetelmiensä ja tyylinsä puo- lesta kuulu filosofian piiriin, vaik- ka niissä esitetäänkin filosofises- ti relevantteja kysymyksiä. Näi- tä tekstejä edustaa etologi Marian Stamp Dawkinsin tutkielma sii- tä, millä tavalla eläimen kärsimys- tä voidaan selvittää tieteellisesti.
Ihmisen kipukokemuksia ja voin- tia kartoitetaan ennen kaikkea sa- nallisin kysymyksin, mutta mui- den lajien eläinten kohdalla huo- mio on suunnattava toisaalle: eläi- men fyysiseen terveydentilaan, fysiologisiin prosesseihin (esimer- kiksi hormonitasoihin) sekä käyt- täytymiseen. Lisäksi on mahdollis- ta ”kysyä” eläinten mieltymyksistä tarjoamalla eläinyksilöille mahdol- lisuuksia valita erilaisista vaihtoeh- doista tai selvittämällä, kuinka pal- jon ne ovat valmiita työskentele- mään saavuttaakseen tietyn asian.
Nämä seikat tulisi myös filosofien ottaa huomioon ennen kuin he esit- tävät yleistyksiä siitä, missä määrin meidän on mahdollista ymmärtää eläinten kokemuksia.
Biopsykologian professori Bar- bara Smuts puolestaan pohtii ase- telmaa, jossa tutkija onkin tutkitta- villeen sosiaalinen subjekti. Smuts tulee paljastaneeksi eläimiä koske-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 73 van filosofian yhden suuren vinou-
man. Käsiteltiinpä toislajista eläin- tä hyväksikäytön uhrina tai ihmis- tä tavalla tai toisella muistuttava- na olentona, tutkija tavoittaa vain äärimmäisen harvoin itsensä eläi- men katseen kohteena tai oliona, johon eläimen on löydettävä jon- kinlainen suhtautumistapa. Smuts onnistuu myös osoittamaan, et- tei sosiaalisten kykyjen luetteloin- ti tyhjennä ihmisen ja eläinten vä- lisiä suhteita, vaan näitä kannattaa tutkia myös suhteessa ajalliseen jat- kumoon. Vaistomaisista tai totun- naisista reaktiotavoista on mahdol- lista siirtyä toisen yksilöllisyyden tunnistamiseen, vastavuoroisuu- teen ja lopulta äärimmäiseen lähei- syyteen. Tosin Smutsin kuvaukset
”tietoisuuksien yhteensulautumi- sesta” hieman arveluttavat, pide- täänhän yksilöllisen tietoisuuden perusominaisuutena juuri sen yk- sityisyyttä. Mystifioiva kielenkäyt- tö voi johtua kuitenkin siitä, ettei- vät kaikki yhteisyyden kokemukset antaudu helposti analysoitaviksi ja ettei sopivaa filosofista käsitteistöä ole käytettävissä.
Tunnetuin eläimen katsetta kä- sitellyt filosofi on epäilemättä Jac- ques Derrida, jonka ajattelua selvi- tetään Matthew Calarcon artikke- lissa ”Derrida – Eläimen kiihko”.
Keskeisen juonteen Derridan myö- häisfilosofiassa muodostaa kuvaus kissan kohtaamisesta sekä tämän katseen haastavuudesta ja paljas- tavuudesta. Filosofi päätyy näke- mään itsensä alastomana ja haa- voittuvaisena ”kuin eläin”. Tämä protoeettinen kohtaaminen tapah- tuu ennen tietoa ja toisen tunnus- tamista, eräänlaisessa hulluuden tilassa, joka asettaa kyseenalaiseksi oman ja toisen identiteetin. Derri- da ottaa näin etäisyyttä sekä Hege-
lin herra–orja-dialektiikkaan, jos- sa toisen tietoisuuden tunnusta- minen on keskeinen osatekijä, että Levinasin filosofiaan, jossa toinen ihminen kohdataan haavoittuvai- suudessaan ja eettisessä vaativuu- dessaan, mutta jossa eläin rajautuu eettisen suhteen ulkopuolelle.
Derrida-artikkelin lisäksi man- nermaista filosofiaa käsitellään Aaltolan itsensä kirjoittamassa lop- puyhteenvedossa. Esiin nousevat muiden muassa Simone de Beau- voirin ja Jean-Paul Sartren ajatuk- set vapaudesta, autenttisuudesta ja kaikkeen valitsemiseen liittyvästä vastuusta. Aaltola näkee eksisten- tialismin ydinoivallukset hyviksi välineiksi pohdittaessa lihansyön- nin merkitystä nykyihmisen iden- titeetille ja tutkittaessa lihan valit- semisen välttämättömyyttä. Identi- teettikysymykseen liittyy myös De- leuzen ja Guattarin ajatus eläimeksi tulemisesta. Selvärajaiset identitee- tit on ylitettävä kohti erilaista tapaa olla – se joka kyseenalaistaa diko- tomiat, pakenee domestikaatiota, torjuu imitoinnin ja nostaa valp- pauden johtoteemakseen.
Teoksen suhde mannermai- seen filosofiaan jää loppujen lo- puksi hieman jännitteiseksi. Man- nermainen filosofia kun ei itsestään selvällä tavalla mukaudu teoksessa annettuun eläinfilosofian määri- telmään. Painopiste onkin selke- ästi yhdysvaltalaisessa ja analyyt- tisessä filosofiassa. Näissä puitteis- sa Johdatus eläinfilosofiaan tarjoaa erittäin hyvin toimivan tekstiko- koelman, jonka artikkelit täyden- tävät toisiaan mielenkiintoisella tavalla. Tehdyt rajaukset sekä Aal- tolan johdattelevat osuudet luovat yhtenäisyyttä ja rakenteellista sel- keyttä. Termejä ja historiallisia yk- sityiskohtia on selvitetty alaviitteis-
sä, minkä ansiosta myös maallikoi- den ja opintojaan vasta aloittelevi- en on helppo tarttua kirjaan.
Johdatus eläinfilosofiaan valot- taa hienovaraisesti eläineettisen argumentaation nyansseja, tausta- oletuksia ja kipupisteitä. Samalla se tekee selväksi, että vaikka eläinoi- keuksien ja eläimiä koskevan filo- sofian välille sovitetaan usein yh- täläisyysmerkit, vain osa alan asi- antuntijoista pitää oikeusteoriaa kaikkein hedelmällisimpänä tapa- na jäsentää eläimiin liittyviä eetti- siä kysymyksiä. Kokoelma osoittaa myös, miten tärkeää filosofien on keskustella eläintutkijoiden kans- sa sekä kiinnostua abstraktin ”eläi- men” sijaan eläinten moninaisuu- desta ja arkipäivässä kohdattavista eläinyksilöistä. Ruumiillisina, yksi- löllisinä, tuntevina, meitä tarkkai- levina ja lähestyvinä toisten lajien eläimet koskettavat kaikkia ihmis- yhteisöön kuuluvia. Mihin suun- taan tämä kosketus ajatuksemme johtaa, jää nähtäväksi.
Kirjoittaja on helsinkiläinen filosofi, joka on erikoistunut eläimiin ja empa- tiaan liittyviin filosofisiin kysymyksiin.
