7 5
AIKUISKASVATUS 1/2005 NÄKÖKULMIAPOLITIIKKAAN
Y
ksi keskeisiä viimeaikaisen työkulttuurin muutoksia on ollut työn organisoiminen projekteihin. Myös yliopistoissa erilaiset koulutuksen, tutkimuksen sekä hallinnon kehit- tämishankkeet ja -projektit ovat huomattavasti li- sääntyneet. Näiden projektien tarkoituksena on toisaalta arvioida yliopiston onnistumista sen keskeisissä tehtävissä, tutkimuksessa ja opetuk- sessa, toisaalta luoda uusia pysyviä toimintamal- leja, kuten laatujärjestelmiä, yliopistoihin. Tällais- ten kehittämishankkeiden perustaminen onkin yli- opistolain (1997/645, 4§) mukaista, sillä laissa yli- opistoja velvoitetaan edistämään vapaata tutki- musta, tieteellistä ja taiteellista sivistystä sekä antamaan tutkimukseen perustuvaa ylintä ope- tusta, mutta yliopistoja velvoitetaan myös arvi- oimaan omaa toimintaansa.Opetuksen, tutkimuksen ja arvioinnin tulisikin tukea toisiaan siten, että arvioiva toiminta on tut- kimuksen ja opetuksen kehittämisen perustana.
Opetusministeriö ja yliopistot ovat rahoittaneet erilaisten opetuksen ja tutkimuksen kehittämis- hankkeiden toteuttamista – jopa siinä määrin, että yliopistotoiminnan uudistamishankkeet näyttä- vät olevan opetusta ja tutkimusta keskeisimpiä, ainakin hankerahoja jaettaessa. Osin tämä on pe- rusteltua, sillä ollaanhan nyt siirtymässä uuteen tutkinto- ja palkkausjärjestelmään. Vielä pidem- mälle vietynä nämä kehittämistoimet tähtäävät suomalaisen kilpailukyvyn parantamiseen globaa- leilla koulutus- ja tutkimusmarkkinoilla. Voidaan kuitenkin kysyä, miten hyvin projekteilla pysty- tään kehittämään yliopistojen toimintaa.
Akateemisen työn muutoksen taustalla on yri- tyselämästä yliopistoihin rantautunut tulokselli- suutta ihannoiva työkulttuuri. Tässä kulttuuris-
PROJEKTEILLA PAREMPAA LAATUA YLIOPISTOIHIN?
MIRA HUUSKO & JANI URSIN
sa korostuvat perinteiset aka- teemiset arvot kyseenalaista- vat uusliberalistiset aatteet ja tehokkuutta mittaavat (mää- rälliset) indikaattorit. Markki- natalousvetoisen kulttuurin soveltaminen yliopistoihin ei kuitenkaan ole ongelmatonta.
Yliopistoissa voittoa tuotta- vien tulosyksiköiden sijaan toiminnan perustana ovat eri tiedekulttuureita edustavat ai- nelaitokset. Niinpä akateemi- sen työn tulosta, oli se sitten annettua koulutusta tai tuo- tettua uutta tieteellistä tietoa, on vaikea määrittää määrälli- sin kriteerein. Helppoa on mi- tata, montako maisteria ja toh- toria vuodessa valmistuu, mutta miten arvioida, mitä vastavalmistuneet ovat oppi- neet ja mitä he työmarkkinoil- le siirtyessään osaavat. Tä- män oppimisen ja laajemmin koulutuksen vaikuttavuuden arvioiminen olisi tärkeämpää kuin valmistuneiden lukumää- rän laskeminen.
TEHOKKUUDEN JA LAADUN YHTEISELO ONGELMALLINEN
Ymmärrettävästi vastavalmistuneiden määrät kiin- nostavat yliopistoja ja opetusministeriötä, sillä onhan maistereiden ja tohtoreiden lukumäärät
Markkinatalousvetoisen kulttuurin soveltaminen yliopistoihin ei ole ongelmatonta. Erilaiset laadun kohottamisen nimissä tehtävät
kehittämishankkeet ilmentävät markkinataloustumista keskusjohtoisina ja nopeatempoisina. Onnistuessaan kehittämishanke luo perustan aidoille uudistuksille.
Mira Huusko
Jari Ursin
7 6
keskeinen yhteisesti sovittu yliopistojen perus- rahoituksen kriteeri. Opetuksen kehittämisen nä- kökulmasta tärkeää olisi kuitenkin pyrkiä määräl- listen tavoitteiden sijaan laadullisiin kriteerei- hin. Tämä onkin usean opetuksen kehittämishank- keen keskeinen tavoite, mutta on vaikea uskoa, että merkittäviä laadullisia parannuksia syntyy nykyisessä tuloksellisuutta ja tehokkuutta koros- tavassa akateemisessa kulttuurissa. Oikeastaan ei ole perusteltua puhua enää akateemisesta kult- tuurista, vaan kulttuurin sijaan yliopistollista työ- tä määrittävät uudet markkinahenkiset reunaeh- dot. Näiden reunaehtojen ristiriitainen piirre on, että niissä kritiikittömästi peräänkuulutetaan te- hokkuuden ja laadun ongelmatonta yhteiseloa ja yhteensovittamista. Jokaisen työntekijän on ope- tettava ja tutkittava enemmän ja laadukkaammin sekä kehitettävä omaa ja työyhteisönsä toimin- taa tehokkaammaksi ja laadukkaammaksi – myös uusi palkkausjärjestelmä näyttää tukevan tätä kehitystä. Tämän ”tehokkaammin ja laadukkaam- min” -ajattelun airueiksi tuntuvat useat kehittä- mishankkeet, tahtoen tai tahtomattaan, pääty- neen.
K
ehittämishankkeet ovat usein yliopisto- jen keskushallinnon käynnistämiä pro- jekteja, joiden tarkoituksena on parantaa yliopiston toimintaedellytyksiä kansallisessa ja kansainvälisessä kilpailussa. Projektien esittämät pyynnöt ja kehittämisehdotukset tulkitaan usein siis hallinnosta tuleviksi määräyksiksi. Pedago- gisesti ja kehittämisen näkökulmasta tarkasteltu- na tällaisen ylhäältä alas -toimintatavan on vai- kea nähdä johtavan pitkäkestoiseen tai pysyvään muutokseen. Toki näin voi parhaimmillaan tapah- tua, mutta halu kehittää opetusta, tutkimusta tai henkilöstön hyvinvointia ei tällöin tapahdu lai- toksen tai yksikön omasta aloitteesta, vaan hal- linnon projektiksi verhoaman kehittämistoimin- nan takia.Projektiperustaisten kehittämishankkeiden on- gelmana on myös niiden määräaikaisuus ja lyhyt- jänteisyys. Erityisen vaikeaksi tämän tekee, että ainelaitosten ja muiden yliopiston yksiköiden ole- tetaan sopeutuvan projektien sykliseen ja nopea- tempoiseen rytmiin. Laitosten on kehitettävä ja raportoitava toimintaansa kehittämishankkeen määrittämässä tahdissa. Tällaisessa tilanteessa tiede- ja laitoskulttuuri joutuu helposti törmäys- kurssille kehittämishankkeen tavoitteiden kans- sa, sillä usein hanke kyseenalaistaa myös ainelai-
tosten organisatorisia rakenteita ja jopa tieteen- alan perusolemusta. Jo pelkän ainelaitoskulttuu- riin vaikuttaminen ulkoapäin ohjatulla määräai- kaisella projektilla on haasteellista, mutta pyrki- mys puuttua tieteenalan perustaviin episteemi- siin rakenteisiin tulkitaan usein jo akateemisen vapauden ja itsemääräämisoikeuden rajoittami- seksi. Nämä kaksi kehittämishankkeita luonneh- tivaa piirrettä, keskushallintojohtoisuus ja nopea- tempoisuus, ovat korkeakoulutuksen byrokrati- soitumisen ja markkinataloistumisen eräitä seu- rauksia. Keskushallintojohtoisuus on näkynyt muun muassa suhteellisen suurena hallintohen- kilöstön määrän kasvuna yliopistoissa – ei vähi- ten juuri lisääntyneiden kehittämishankkeiden ja -projektien seurauksena. Voidaan myös miettiä, onko hankkeiden toteuttamiseen valituilla henki- löillä tarvittavaa pätevyyttä toteuttaa uudistuk- sia. Hankkeiden pyrkimys aikaansaada lyhyessä ajassa näkyviä tuloksia heijastaa yliopiston kult- tuurista murrosta kohti yrityslaitosta. Kehittämis- hankkeet ja -projektit eivät siis itsessään ole on- gelman ydin, vaan niiden toiminnan taustalla ole- viin arvoihin on syytä suhtautua kriittisesti. Yri- tysmaailmalähtöinen tuloskulttuuri pystyy hei- kosti ottamaan huomioon yliopiston keskeisen piirteen, sen, että yliopistot rakentuvat oman his- toriansa ja traditionsa omaavista tieteenaloista.
Yliopistossa ei siis ole vain yksi opetusta, tutki- musta ja niiden kehittämistä määrittävä kehys, jota muuttamalla uudistuksia tapahtuisi. Näitä akatee- mista työtä ja arvoja määrittäviä kehyksiä on mo- nia. Kehittämishankkeiden pitäisikin ottaa parem- min huomioon yliopiston kulttuurinen moninai- suus.
KEHITTÄMISHANKKEITAKIN VOI TOTEUTTAA TOISIN
Miten erilaista toimintakulttuuria edustava kehit- tämishanke tai -projekti voisi sitten ottaa huomi- oon ainelaitosten tiedekulttuuriset lähtökohdat?
Eräänä ratkaisuna voisi olla, että kehittämishank- keet olisivat yhden yliopiston kattavuuden si- jaan tieteenalakohtaisia. Esimerkkinä tästä ovat valtakunnalliset tutkintorakenneuudistuksen yh- teydessä perustetut alakohtaiset kehittämishank- keet ja työryhmät, joissa pystytään pureutumaan paremmin tiedekulttuurisiin eroihin. Projektien suunnittelussa olisi hyvä ottaa mukaan myös lai- tosten edustajat, jolloin ainelaitokset paremmin sitoutuisivat hankkeisiin, niiden tavoitteisiin ja
AIKUISKASVATUS 1/2005 NÄKÖKULMIA POLITIIKKAAN
7 7
toteutukseen. Projektin onnistumisen näkökul- masta olisi myös tärkeää, että kehittäminen ja oman toiminnan arviointi vakiintuisi osaksi yli- opistoja ja sen yksiköitä – mikä onkin epäilemättä usean kehittämishankkeen tavoitteena. Tämä ta- voite ei kuitenkaan aina toteudu, sillä kehittämis- hanke näyttää synnyttävän vain uuden projektin sen sijaan, että se tekisi itsensä tarpeettomaksi.
Ehkä kaikkein toimivan tapa saada arviointi ja kehittäminen osaksi yliopistojen arkea, on perus- taa laatu- ja arviointiasioiden pitkäjänteiseen ke- hittämiseen keskittyvä pysyvä yksikkö. Tällaisia yksikköjä onkin jo muutamissa suomalaisissa yli- opistoissa. Näin myös laitosten henkilökunta kuormittuisi vähemmän. Kehittämisprosessit – tai erilaisiin kyselyihin vastaaminen – kasaantuvat yleensä samoille työryhmille tai henkilöille. Lai- tosten pitäisikin saada kokea myös projektien tuoma hyöty oman opetus- ja tutkimustyönsä tukena.
PARHAIMMILLAAN JA PAHIMMILLAAN
K
ehittämishankkeiden lähtökohdat ovat epäilemättä tärkeitä ja projekteille näyt- täisi olevan sosiaalinen tilaus. Kukapa meistä ei haluaisi olla osaavampi opettaja, tutkija tai työyhteisön jäsen. Toisaalta kehittämishank- keet eivät ole ainelaitosten tavoin tiede- ja orga-nisaatiokulttuurien velvoitteiden alaisia, jolloin hankkeilla on mahdollista tarkastella kehittämis- kohteita usein ainelaitoksia innovatiivisemmin ja ennakkoluulottomammin. Onnistuessaan kehittä- mishanke luokin perustan aidoille uudistuksille.
Kehittämishankkeet ovat myös hyviä organisaa- tiomuisteja, sillä projektin tarpeisiin kerätään usein monenlaista tietoa ja aineistoja. Projektiin kerään- tyy siis arvokasta tietoa kehittämisen taustaksi, mutta tätä tietoa on osattava käyttää muuhunkin kuin vain kehittämisprojektien loppuraportteihin.
Kehittämishankkeiden haasteena onkin, miten ke- rätty tieto palautetaan ainelaitosten ja muiden yk- siköiden hyödyksi siten, että aitoa pitkäntähtäi- men kehittämistä tapahtuu.
Pahimmillaan kehittämishankkeet ovat kuin kesäiset trombit: ne ilmaantuvat kuin tyhjästä myllertäen alun perin selkeät kokonaisuudet pirs- taleisiksi palapeleiksi vain kadotakseen yhtä yl- lättäen kuin tulivatkin. Parhaimmillaan kehittämis- hankkeet taas kyseenalaistavat vuosikymmeniä vanhoja toimintatapoja nostaen esiin yliopisto- jen, ainelaitosten ja muiden yksiköiden sekä vii- me kädessä tutkijoiden ja opettajien toiminnan olennaisia kehittämiskohteita. Kehittämishankkei- den lähtökohtia ja toimintaa tulisi kuitenkin tar- kastella kriittisesti. Tähän meillä akateemisilla pi- täisi olla hyvät valmiudet – onhan kriittisyys kes- keistä siinä akateemisessa kulttuurissa, jonka ni- meen yliopistoissa on vuosisatoja vannottu.
AIKUISKASVATUS 1/2005 NÄKÖKULMIA POLITIIKKAAN
