esiintymättömistä ilmiöistä.
Helasvuon tutkimusasetelma on onnis- tunut ja aineisto hyvin valittu, ja työn ana- lyysit ja tilastointi ovat huolellisesti tehty- jä. Käsiteanalyyttisesti teos on asiallinen, ja sen ilmaisu on selkeää. Metatekstiä, esimer- kiksi tiivistelmiä, on runsaasti, joskus jopa hieman toisteisestikin. Pitkin matkaa Helas- vuo tekee vertailuja suomen kielen ja mo- nien muiden kielten välillä. Teoksessa on myös selkeä ja empiirisesti perusteltu kon- tribuutio persoonapronominien asemasta lauseytimessä. Erinomaista kirjassa on myös vapaiden nominilausekkeiden tarkas- telu.
TAPANI KELOMÄKI
Sähköposti: tapani.kelomaki@helsinki.fi
LÄHTEET
DU BOIS, JOHN W. 1987: Absolutive zero:
Paradigm adaptivity in Sacapultec Maya. – Lingua 71 s. 203–222.
CHAFE, WALLACE 1994: Discource, con- sciousness, and time. The flow and displacement of conscious experience in speaking and writing. Chicago:
Chicago University Press.
HOPPER, PAUL J. 1988: Emergent grammar and the a priori grammar postulate.
– Deborah Tannen (toim.), Linguis- tics in context s. 117–134. Norwood:
Ablex.
HOPPER PAUL J. – THOMPSON, SANDRA 1980:
Transitivity in grammar and dis- course. – Language 56 s. 251–259.
LI, CHARLES M. 1976 (toim.): Subject and topic. New York: Academic Press.
SILVERSTEIN, MICHAEL 1976: Hierarchy of features of ergativity. – R. M. W.
Dixon (toim.), Grammatical catego- ries in Australian languages s. 112–
171. Australian Institute of Aborginal Studies, Canberra. New Jersey: Hu- manities Press.
–––– 1981: Case marking and the nature of language. – Australian Journal of Linguistics 1 s. 227–246.
RYHMÄPUHETTA
Pekka Pälli Ihmisryhmä diskurssissa ja diskurssina. Tampere: Tampere University Press 2003.
247 s. ISBN 951-44-5579-7.
ekka Pällin tutkimus Ihmisryhmä dis- kurssissa ja diskurssina on suomen kielen alaan kuuluva väitöskirja, joka aset- tuu keskustelemaan paitsi suomen kieltä koskevan, fennistisen tutkimuksen kanssa myös sosiaalitieteellisen, erityisesti sosiaa- lipsykologisen tutkimuksen kanssa. Sen lähtökohtana on sosiaalisen konstruktionis- min näkemys, jonka mukaan todellisuus — siis myös esimerkiksi sellainen asia kuin ryhmä tai ihmisryhmä — on sosiaalisen konstruoinnin tulosta. Merkitykset rakentu-
vat Pällin mukaan diskursiivisesti ja ovat puhujien neuvoteltavissa. Niinpä sitä, mi- ten esimerkiksi ryhmiä kategorioidaan ja muodostetaan, voidaan tutkia tarkastele- malla diskurssia ja niitä eri keinoja, joilla ryhmiä kielen käytössä ilmennetään. Kie- len keinoja Pälli erittelee tutkimuksessaan sekä lyhyehköjen esimerkkikatkelmien että kokonaisten tekstien analyysin avulla.
Kielitieteen kentässä Pällin tutkimus sijoittuu diskurssianalyysin alueelle. Dis- kurssianalyyttiset havainnot ankkuroidaan
P
käytettyjen kielen keinojen, useimmiten kieliopillisten rakenteiden analyysiin. Päl- lin tutkimuksessa merkille pantavaa on voimakas suuntautuminen sosiaalitieteelli- seen tutkimukseen. Viimeaikaisessa fennis- tisessä kirjallisuudessa on runsaasti esi- merkkejä tutkimuksista, joissa yhdistetään fennististä kielitieteellistä tietoa sosiaalitie- teelliseen tutkimukseen; näin on tehty var- sinkin keskustelunanalyysin piirissä. Sen si- jaan sellaisia fennistisiä tutkimuksia, jois- sa olisi yhdistetty diskurssianalyysia ja so- siaalitieteellistä, erityisesti sosiaalipsykolo- gista tutkimusta, ei juurikaan ole julkaistu.
Sikäli Pällin tutkimus aukoo fennistiikassa uusia uria.
Väitöskirja koostuu kahdeksasta luvus- ta, joista ensimmäisessä tekijä esittelee tut- kimuskysymyksensä ja aineistonsa ja ryh- tyy hahmottelemaan työnsä teoreettista viitekehystä. Luku 2 esittelee työn teoreet- tista taustaa ryhmätutkimuksen osalta: Pälli pohtii ryhmän määritelmää, sosiaalista ka- tegoriointia, sisäryhmää ja ulkoryhmää sekä hahmottelee sitä, miten sosiaalista ryh- mää voi tutkia diskursiiviselta kannalta.
Luvussa 3 hän esittelee erilaisia näkemyk- siä kielen ja kognition suhteesta ja hahmot- telee omaa näkemystään merkityksestä.
Luvut 4 ja 5 pohtivat yksilön ja ryhmän suhteita etupäässä persoonaviittausten kaut- ta (esimerkiksi sitä, miten yksilö viittaa it- seensä ja omaan ryhmäänsä, miten taas muihin). Suomen persoonajärjestelmää va- lotetaan monelta kannalta, niin suorien kuin epäsuorienkin persoonaviittausten kautta.
Tutkimuksen kohteina ovat myös sellaiset kielen keinot, joilla yksilön esitetään toimi- van jossain roolissa. Luku 6 tarkastelee niitä kielellisiä keinoja, joilla ryhmä esitetään tekstissä toimijana. Luvussa 7 pohditaan muutaman pitkähkön esimerkin avulla yk- silön ja ryhmän muotoutumista (»merkityk- sellistymistä») diskursiivisena prosessina.
Luku 8 sisältää päätelmät.
MIKÄ ON KIRJOITTAJAN NÄKEMYS KIELESTÄ JA KIELIOPISTA?
Voisi sanoa, että luku 3 esittelee kirjoitta- jan kielinäkemyksen ontologista perustaa, kun taas luvut 4–7 näyttävät, miten tämä kielinäkemys toimii käytännön kielen ana- lyysissa. Näin syntynyt kuva ei ole aivan yhtenäinen. Luvussa 3 korostetaan merki- tyksen sosiaalista luonnetta ja intersubjek- tiivisuutta: puhujat neuvottelevat merkityk- sen puhetilanteessa. Lukujen 4–7 sisältö pohjaa empiiriseen aineistoanalyysiin, mutta merkityksen intersubjektiivisuus ei juuri- kaan tule esiin. Kuitenkin aineistossa on kasvokkaisiakin vuorovaikutustilanteita, joista merkityksestä neuvottelemista voisi näyttää aivan konkreettisestikin analysoi- malla haastateltavan ja haastattelijan välis- tä vuorovaikutusta. Tämä resurssi näyttää jäävän hyödyntämättä.
On kuitenkin rehellisyyden nimissä to- dettava, että kieliaineissa useimpien väitös- kirjojen kohdalla kirjoittajan kielinäkemyk- sestä ei voida edes puhua, koska sitä ei ole väitöskirjassa riittävästi hahmoteltu. Tästä näkökulmasta arvioiden Pällin tutkimus osoittaa tekijänsä kypsyyttä lingvistinä.
TUTKIMUKSEN AINEISTO Tutkimuksessa on aineistona sekä puhuttua että kirjoitettua kieltä. Puhutun kielen ai- neisto on peräisin teemahaastatteluista, kir- joitetun kielen aineisto pääosin Iltalehden ja Aamulehden mielipidekirjoituksista. Mu- kana on myös muutamia Aamulehden muil- la palstoilla ilmestyneitä kirjoituksia. Ai- neisto jakautuu kahtia pääaineistoon ja li- säaineistoon, mutta tätä jaottelua ei nähdäk- seni ole perusteltu eikä lukijalle kerrota, miksi lisäaineistoa tarvitaan. Sinänsä ai- neisto on monipuolinen, runsas ja kiinnos- tava, ja sitä on analysoitu taitavasti ja oival- tavasti.
Puhutun ja kirjoitetun kielen aineistoa on käsitelty aika samaan tapaan ja samoin välinein. Sellainen tutkimus, joka osoittaa käsiteltäviä asioita koskevia puhutun ja kir- joitetun kielen eroja, on jätetty johdon- mukaisesti huomiotta (esimerkiksi prono- miniparien hän/he ja se/ne käyttöä koske- va tutkimus, s. 120 alaviite; vrt. Kuiri 1984, Vilppula 1989, Laitinen 2002). Puhutun kielen aineisto on pääosin kahdesta lähtees- tä, toisaalta 16–17-vuotiaiden nuorten Sa- nasto ja maailmankuva -haastatteluista, toi- saalta ulkomailla työskentelevien aikuisten teemahaastatteluista. Nuorten ja aikuisten keskusteluissa ilmenevistä ryhmän kon- struoimisen eroista ei keskustella — ehkä niitä ei olekaan. Kaikkiaan jää se tuntu, että aineistoon kätkeytyy monenlaisia kysy- myksiä, joita ei ole lähdetty avaamaan.
RYHMÄ JA PERSOONAN KIELIOPPI
Luvuissa 4 (»Minä, yksilö ja henkilökoh- taisuus») ja 5 (»Yksilö ja ryhmä») tarkas- tellaan ryhmää ilmentäviä kielellisiä keino- ja. Näistä merkittävimpiä on persoonajär- jestelmä, jota käsitellään yhtäältä persoo- napronominien viittaussuhteiden, toisaalta verbin persoonataivutuksen ilmentämän persoonaisuuden kautta. Tässä kohden kir- joittajalla on paljon omaa sanottavaa, ja joitain keskustelun lankoja voisi ehkä ke- rätä omaksi ongelmavyyhdekseen ja kehit- tää edelleen omaksi julkaisukseen. Tällöin voisi pohtia, tarjoaako kirjoittajan omaksu- ma tapa lähestyä persoonapronomineja nii- den endo- ja eksoforisten viittaussuhteiden kautta hedelmällisimmän mahdollisen läh- tökohdan persoonan tarkastelulle ryhmää rakentavana kielen keinona (tämä asettuu mielestäni kyseenalaiseksi s. 102 tarkastel- taessa esimerkkiä 48 ja s. 151 esimerkkiä 118) vai olisiko etsittävä sellaista lähesty- mistapaa, jonka avulla voisi paremmin ku-
vata referenssin kontekstuaalista rakentu- mista puhekumppanusten yhteistyönä.
Pälli käsittelee paitsi suoria persoona- viittauksia myös niin sanottuja epäsuoria viittaamiskeinoja, kuten passiivia ja niin kutsuttua nollapersoonaa, siis tapauksia, joissa verbi on yksikön 3. persoonan muo- dossa ja subjekti tai jokin muu pääargu- mentti on ilmipanematta (Laitinen 1995) tai puuttuu, näkemyksestä riippuen. Epäsuorat viittauskeinot ovat Pällin tutkimuskysy- mysten kannalta valtavan kiinnostavia: esi- merkiksi passiivin ja nollapersoonan avul- la voidaan viitata ryhmään siten, että viit- taus ei ole eksplisiittinen vaan se on päätel- tävä kontekstista. Taidokkaasti analysoitu- jen esimerkkien avulla Pälli tuo esiin monia kiinnostavia seikkoja epäsuorien viittaus- keinojen merkityspotentiaalista.
Kiintoisa on myös Pällin ehdotus, että nimen kautta viittaamista voisi käsitellä epäsuorana viittauksena (s. 72): puhuja voi viitata itseensä (Tarzan syö) tai itseensä ja puhekumppaniinsa erisnimen avulla (Tar- zan pitää Janesta). Pällin mukaan kyse on minän objektivoinnista, siitä, että sisäisiä asioita havainnoidaan ulkoisesti. Pälli ottaa esimerkin urheiluhaastattelusta: toimittaja voi kysyä, mitä (käsipalloilija) Mika Paa- vilainen tekee viiden vuoden kuluttua, ja Mika Paavilainen voi vastata tähän, että Mika Paavilainen palloilee todennäköisesti Saksan liigassa (s. 72). Puheaktipersoonien sijaan käytetään siis erisnimeä; tämän Päl- li katsoo viestivän siitä, että »ihminen voi nostaa itsensä tarkasteluun» kohteena, jonka tulkinnat ja kokemukset voidaan ulkoistaa.
Epäsuorien viittauskeinojen analyysiin liittyy pari lapsustakin, jotka liittyvät pas- siivin ja nollapersoonan käsittelyyn. Passii- vista tekijä kirjoittaa kahdessa kohdin ikään kuin se ei olisikaan persoonamuoto (s. 110–
111 ja s. 216). Yksipersoonaisista modaali- verbeistä tekijä kirjoittaa, että niitä käyttä- mällä tekstin kirjoittajasta »rakentuu yleis-
pätevä monen puolesta puhuva havainnon tekijä» (s. 216). Hän puhuu myös »yksiper- soonaisuuden mukanaan tuomasta yleisyy- destä, ’kuka tahansa’ -komponentista» (s.
114). Näissä kohdin käsitellään muun muassa seuraavanlaisia esimerkkejä (68–
70, s. 114), jotka ovat peräisin mielipidekir- joitusten otsikoista:
1. Äänestäjiä ei kannata aliarvioida (IL 11.3.1999)
2. Karjalaa ei kannata vaatia takaisin (IL 10.1.2000)
3. Ansaittuihin eläkkeisiin ei pidä puut- tua leikkauksin (IL 13.11.2001) Nämä esimerkit sisältävät kyllä yksiper- soonaisen verbimuodon, mutta tekijän ta- voittama »yleispätevyys» ja yleisyys eivät juonnu yksipersoonaisen verbimuodon käytöstä. Sen sijaan ne ovat seurausta siitä, ettei esimerkeissä ole (ilmipantua) subjek- tia, vaan kyse on nollapersoonasta. Tämän huomaa, kun vertaa yllä olevia esimerkke- jä seuraaviin, muunneltuihin esimerkkei- hin:
1’. Ehdokkaiden ei kannata aliarvioida äänestäjiä
2’. Suomalaisten ei kannata vaatia Kar- jalaa takaisin
3’. Päättäjien ei pidä puuttua ansaittui- hin eläkkeisiin leikkauksin Tekijä siis lukee vahingossa yksipersoo- naisuuden ansioksi sellaista, mikä on tosi- asiassa nollapersoonan aikaansaamaa.
RYHMÄ JA PROSESSIT Kun luvut 4 ja 5 etenevät pitkälti perintei- sen kieliopin käsitteistöä ja analyysitapoja käyttäen, luvussa 6 käsittelyn pohjaksi ote- taan — hieman yllättäen — systeemis- funktionaalinen eli SF-kielioppi, jonka avulla tarkastellaan muun muassa proses- sityyppejä. Tämä valinta olisi kaivannut pe-
rusteluja. SF-kielioppi on tätä nykyä Suo- messa verrattain suosittu tekstintutkimuk- sen väljänä taustateoriana (vrt. esim. Shore 1993; Karvonen 1995; Heikkinen 1999), mutta herää kysymys, miksi SF-teoriaa tar- vitaan Pällin työssä prosessityyppien ku- vaukseen, kun sitä ei ole käytetty muuten (esimerkiksi persoonajärjestelmän kuvauk- sessa).
Luvussa 6.5.1 analysoidaan SF-kieli- opin hengessä prosessityyppejä eli verbien argumenttirakenteita ja niissä tapahtuvia muutoksia. Analyysi on melko ylimalkais- ta — esimerkiksi nominalisaation yhtey- dessä kirjoittaja toteaa (s. 159): »– – nomi- nalisaatio valintana ei nähdäkseni kuiten- kaan sen kummemmin kätke tai muunna kuvattua toimintaa tai sen osallistujia».
Kuitenkin esimerkiksi transitiiviverbien nominalisaatiossa argumenttien sijanmer- kinnän mahdollisuudet ovat huomattavasti rajallisemmat kuin vastaavissa finiittiraken- teissa, ja sitä kautta osallistujien ilmaisemi- sen keinot ovat erilaiset kuin finiittimuo- toisten verbien yhteydessä.
Pälli nostaa esiin sen, että prosessit ovat tekstissä usein rinnakkaisia ja samanaikai- siakin (s. 159–162). Tässä yhteydessä hän esittää muun muassa seuraavan esimerkin (133, s. 159):
4. Olen nuorena ja ahkerana huoman- nut, että keski-ikäiset eivät työpai- kalla turhia rehki. (IL 5.3.1999) Tätä esimerkkiä kirjoittaja analysoi mate- riaalisen (keski-ikäiset eivät rehki) ja men- taalisen (olen huomannut) prosessin rinnak- kaisuutena ja poimii esimerkistä useita so- siaalipsykologisen ryhmäajattelun keskei- siä sisältöjä (muun muassa itsen katego- rioinnin, sisä- ja ulkoryhmän eriytymisen).
Näitä seikkoja erittelevän analyysinsa hän päättää toteamukseen: »Oma ja sisäryhmän käyttäytyminen ja toiminta näyttäytyy [esi-
merkissä] implisiitisti erilaisena (oikeam- pana, parempana) kuin ulkoryhmän» (s.
159). Kirjoittajalta on jäänyt huomaamat- ta, että esimerkissä on kolmaskin rinnakkai- nen prosessi, nimittäin relationaalinen pro- sessi, jonka avulla attribuoidaan lauseen subjektille (itselle) ominaisuuksia (nuoruus ja ahkeruus). Jos esimerkissä jotain esite- tään oikeampana ja parempana, niin se ei koske omaa käyttäytymistä ja toimintaa (mentaalisella prosessilla ilmaistua havait- semista), vaan pikemminkin itselle attri- buoitua ominaisuutta (nuoruutta ja ahke- ruutta).
Prosessityyppien analyysi jättää luki- jan pohtimaan, olisiko toisenlaisista väli- neistä mahdollisesti ollut apua tutkimuksen jämäköittämisessä (esimerkiksi Pajunen 2001).
MITÄ TÄSTÄ OPIMME?
Pekka Pällin tutkimus muodostaa kiinnos- tavan puheenvuoron ryhmän ilmentämisen diskursiivisista käytänteistä. Tutkimus on vankkaa, konkreettisiin kielen keinoihin pohjaavaa diskurssianalyysia, jossa päätel- mät perustuvat empiiriseen analyysiin.
Näin se kelpaa esimerkiksi solidista dis- kurssintutkimuksesta. Sillä on paljon annet- tavaa paitsi diskurssintutkijoille myös esi- merkiksi kieliopin tutkimusta tekeville fen- nisteille. Työn merkittävin anti on mieles- täni niiden kielellisten keinojen analyysi, joita käytetään ryhmän ilmentämiseen. Pää- asiassa analysoitavat keinot ovat kieliopil- lisia, mutta jonkin verran saavat tilaa myös leksikaaliset valinnat.
Pekka Pälli ei ole kulkenut tutkimukses- saan tuttuja latuja, vaan hän on paneutunut rohkeasti uudenlaisiin kysymyksiin ja ha- kenut niihin ratkaisuja käyttäen tuttujakin välineitä, mutta uudessa kontekstissa. Toi- von hänen tutkimuksensa herättävän kes- kustelua fennistiikassa, mutta samalla toi-
von sen puhuttavan diskurssintutkimusta harrastavia yhteiskuntatieteilijöitä.
MARJA-LIISA HELASVUO
Sähköposti: marja-liisa.helasvuo@utu.fi LÄHTEET
HEIKKINEN, VESA 1999: Ideologinen merki- tys kriittisen tekstintutkimuksen teo- riassa ja käytännössä. Helsinki: Suo- malaisen Kirjallisuuden Seura.
KARVONEN, PIRJO 1995: Oppikirjateksti toi- mintana. Helsinki: Suomalaisen Kir- jallisuuden Seura.
KUIRI, KAIJA 1984: Referointi Kainuun ja Pohjois-Karjalan murteissa. Helsin- ki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seu- ra.
LAITINEN, LEA 1995: Nollapersoona. – Virit- täjä 99 s. 337–358.
–––– 2002: From logophoric pronoun to discourse particle: A case study of Finnish and Saami. – Ilse Wischer &
Gabriele Diewald (toim.), New reflec- tions on grammaticalization s. 327–
344. Amsterdam: John Benjamins.
PAJUNEN, ANNELI 2001: Argumenttirakenne.
Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
SHORE, SUSANNA 1993: A functional and social-semiotic perspective on lan- guage, context and text. – Susanna Shore & Maria Vilkuna (toim.), SKY 1993 Yearbook of the Linguistic As- sociation in Finland s. 185–208. Hel- sinki: Suomen kielitieteellinen yhdis- tys.
VILPPULA, MATTI 1989: Havaintoja hän- ja he-pronominien käytöstä suomen murteissa. – Virittäjä 93 s. 389–400.
