Lapsettomien aikuisten kertomuksia läheissuhteista

(1)

Elämänkulun normatiivisuuksien uudelleenarviointia

Kati Luostarinen & Eveliina Holm Itä-Suomen yliopisto Psykologian oppiaine Pro gradu -tutkielma Toukokuu 2020

(2)

2

Sisällys

Johdanto ... 6

1 Tutkimuksen taustaa ... 7

1.1Lapsettomuus nykyajan Suomessa ... 7

1.2 Kuka on lapseton? ... 9

1.3Aikaisempaa läheissuhteisiin ja lapsettomuuteen liittyvää tutkimusta ... 10

2 Teoreettiset lähtökohdat ... 12

2.1 Kriittinen ja konstruktionistinen perhetutkimus ... 12

2.2 Narratiivinen psykologia ja pienet kertomukset ... 14

2.3 Mallitarinat ja elämänkulun normatiivisuus ... 15

2.4 Positioituminen ja kerronnallisen identiteetin rakentuminen vuorovaikutuksessa ... 18

3 Tutkimusongelmat ... 21

4 Aineisto ja menetelmät... 21

4.1 Aineisto ... 21

4.2 Analyysimenetelmät ... 22

4.3 Analyysin kulku ... 23

5 Tulokset ... 25

Taulukko 1: Parisuhdetta, perhettä, vanhemmuutta ja lapsettomia aikuisia kuvaavat mallitarinat 26 Kuvio 1: Funktiot, läheissuhteet, mallitarinat ja identiteettikategoriat ... 27

5.1 Lapsettomuuden selittäminen, oikeuttaminen ja puolustaminen puheella läheissuhteista ... 28

5.1.1 Lapsuudenperhe ja äitiyden vaatimukset lapsettomuuden syyselittäjinä ... 28

5.1.2 Lapsettomuuden selittäminen ja ydinperheideaalin haastaminen kertomuksilla parisuhteesta ... 31

5.1.3 Lapsettomuuden oikeuttaminen laajalla sosiaalisella verkostolla ja sosiaalisen kuulumisen osoittaminen ... 37

5.1.4 Lapsettomuuden puolustaminen kertomuksilla perheellisistä ystävistä ... 41

5.1.5 Lapsettomuuden oikeuttaminen ja normatiivisen elämänkulun haastaminen kertomuksilla vaihtoehtoisista vanhuuden poluista ... 42

5.2 Elämää ilman lapsia? Sosiaalisen vastuun osoittaminen ja hoivaajaidentiteetin rakentaminen lähipiirin lapsia koskevissa kertomuksissa ... 44

5.2.1 Kummilapset ja sisarusten lapset läheissuhteina ... 45

5.2.2 Annettu ja toivottu kasvatusvastuu ... 50

5.2.3 Lapseton aikuinen ja lapsi: stereotypioista irrottautuminen ... 52

5.3 Lapsettomuus koskettaa lähipiiriä ja sukua ... 54

5.3.1 Hypoteettinen lapsi suvun ja yhteisön jäsenenä ... 54

(3)

3

5.3.2 Lapsettomuuden oikeuttaminen ja puolustaminen kertomuksilla läheisten reaktioista... 55

5.3.3 Kertomukset omien vanhempien lapsenlapsettomuudesta ... 56

6 Pohdinta ... 58

6.1 Yhteenveto tuloksista ja johtopäätökset ... 58

6.2 Tutkimuseettiset kysymykset ... 63

6.3 Tutkimuksen arviointia ja mahdollinen jatkotutkimus ... 65

Lähteet ... 71

(4)

4 ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta – Faculty

Filosofinen tiedekunta Osasto – School

Kasvatustieteiden ja psykologian osasto Tekijät – Author

Kati Luostarinen, Eveliina Holm Työn nimi – Title

Lapsettomien aikuisten kertomuksia läheissuhteista – elämänkulun normatiivisuuksien uudelleenarviointia

Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages

Psykologia Pro gradu -tutkielma x 29.05.2020 76

Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract

Tutkielmassa selvitettiin läheissuhteiden merkityksiä ilman lapsia elävien aikuisten kertomuksissa lapsettomuudesta. Teoreettisesti tutkimus sijoittuu kriittiseen ja konstruktionistiseen perhetutkimukseen sekä narratiiviseen psykologiaan. Aineiston analyysissa käy- tettiin laadullista tutkimusasetelmaa ja teoreettismetodologisena työkaluna Michael Bambergin positiointi- ja identiteettiteoriaa. Lä- heissuhdekertomuksista eriteltiin puheen funktioita, normatiivista elämänkulkua koskevia mallitarinoita sekä lapsettomien aikuisten muodostamia vastatarinoita. Aineistoon kuuluu 13 elämänkerrallista haastattelua (N=13, 11 naista ja 2 miestä), aineiston on koonnut ja litteroinut Elisa Heinämäki pro gradu -tutkielmaansa Omannäköiset elämät – lapsettomuus keski-ikäisten kerrotussa elämänkulussa (2017) varten. Aineistossa läheissuhteista rakentuu monipuolinen kuva: lapsettomat aikuiset kertoivat laajasti lapsuudenperheestä, entisistä ja nykyisistä kumppaneista, sukulaisista, ystävistä sekä läheisistä lapsista, kuten kummilapsista. Tutkimuksessa kysyttiin:

Mitä funktioita läheissuhdepuheella on? Millaisia merkityksiä läheissuhteet saavat lapsettomien aikuisten kerronnassa? Millaista lapsettoman aikuisen identiteettiä kerronnassa rakennetaan? Millaisia normatiivista elämänkulkua koskevia mallitarinoita ja vastatarinoita läheissuhdepuheessa rakentuu? Miten lapsettomat aikuiset positioituvat näihin mallitarinoihin?

Läheissuhdepuheella oli useita funktioita: läheissuhteilla selitettiin, oikeutettiin ja puolustettiin lapsettomuutta ja osoitettiin, että lapsettomuus on myös lähipiiriä koskettava asia. Kertomuksissa ystävistä peilattiin omia ja ystävien elämänvalintoja suhteessa normatiiviseen elämänkulkuun. Kertomuksissa positioiduttiin sosiaalisiksi lapsettomiksi aikuisiksi, joilla on laajat perhe- ja ystävyyssuhteet osoittaen sosiaalista kuulumista ja luoden sosiaalisen lapsettoman aikuisen identiteettiä. Kertomuksilla läheisistä lapsista, kuten kummilapsista ja ystävien ja sukulaisten lapsista, osoitettiin kasvatusvastuun kantamista sekä rakennettiin hoivaajan ja lapsista pitävän aikuisen identiteettiä. Haastateltavien kerronnassa tulivat näkyviksi normatiivisia käsityksiä kuvailevat mallitarinat perheen perustamisesta ja parisuhteesta. Lapsettomien aikuisten arvioinnin kohteena olivat esimerkiksi ydinperheen perustaminen osana elämänkul- kua, pitkä ja vakaa parisuhde ihanneperheen perustamisen lähtökohtana sekä vanhemmuuden vaativuus. Lapsettomat aikuiset haas- toivat mallitarinoita luomalla niille vastatarinoita suhteessa lapsettomuuteensa.

Tutkimus tarjoaa vaihtoehtoisen näkökulman lapsettomuuden yksilökeskeiselle lähestymistavalle: lapsettomuus ei ole vain henkilö- kohtainen, vaan kollektiivinen ja laajaa sosiaalista piiriä koskeva ilmiö. Puheella läheissuhteista lapsettomat sekä perustelevat lapsettomuuttaan että luovat kuvaa sosiaalisesti rikkaasta lapsettoman aikuisen elämästä. Lapsettomat aikuiset haastavat kerronnassaan ydinperhekeskeisyyttä ja lastenhankintaan kytkeytyviä normatiivisia odotuksia elämänkulussa rakentamalla vaihtoehtoisia tulkintoja perheen perustamisesta ja parisuhteesta.

Avainsanat – Keywords

Läheissuhde, narratiivinen psykologia, kriittinen perhetutkimus, konstruktionistinen perhetutkimus, perhe, positio, mallitarina, identiteetti, identiteettikategoria, identiteettityö, kummi, kummilapsi, ystävyyssuhteet, normatiivinen elämänkulku, vapaaehtoinen lapsettomuus, elämäntilannelapsettomuus, lapseton elämäntyyli, yleistetty toinen

(5)

5 ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta – Faculty

Philosofical Faculty Osasto – School

School of Educational Sciences and Psychology Tekijät – Author

Kati Luostarinen, Eveliina Holm Työn nimi – Title

Narratives of childfree adults’ close relationships – re-evaluating the normativities of life course

Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages

Psychology Pro gradu -tutkielma x 29.05.2020 76

Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract

The aim of this study was to explore and analyze the meanings of close relationships in the life course of adults living without children.

The theoretical framework used in this thesis is drawn from critical and constructionistic family studies and narrative psychology.

The research was implemented with a qualitative research method and the methodological approach is based on narrative method and Michael Bamberg’s positioning and identity theory. Functions of narratives about close relationships were analyzed. Narratives about close relationships were also compared with understandings about normative life course by analyzing master and counter narratives.

The research material consists of 13 semi-structured life-course interviews (N=13, 11 women and 2 men) collected by Elisa Heinämäki for her master´s thesis A life of one’s own. Childlessness in the narrated life course of middle-aged persons (2017). The research material shows how diverse childfree adults’ social life is: they tell widely about their childhood families, former and current relationships, relatives, friends, godchildren and other children. The study sought to answer the following questions: What functions are there for narrating about close relationships? What meanings does childfree adults’ narration construct for close relationships?

What kind of identity do adults construct with their narration? What master narratives and counter narratives about normative life course do adults construct with narratives about close relationships? And how do childfree adults position themselves in relation to these master narratives?

The results showed that narrating stories about close relationships has multiple functions: explaining, justifying and defending childfree lifestyle, and proving that childlessness is a phenomenon that affects close family and friends. Narrating stories about friends was a means of mirroring own life-choices and those of friends to normative life course. Narrators positioned themselves as childfree adults who have versatile relationships with family and friends, demonstrating social belonging and constructing identity of a social childfree adult. Narrating stories about close children, such as godchildren, was a means of indicating guardianship and constructing identity of a caretaker and of an adult who likes children. Narration reveals master narratives that portray normative conceptions of family and partnership. For example, childfree adults re-evaluate the formation of a nuclear family as a part of normative life course.

They also consider long-lasting and steady relationships to be the premise of an ideal family and view parenthood as a demanding task. They oppose said master narratives by constructing counter narratives in relation to their childlessness.

This thesis offers an alternative understanding of childlessness for individualistic approach: living without children is not only a personal phenomenon but rather a collective one that concerns the whole extensive social circle. Childfree adults explain their childlessness and establish an idea of a rich social life by narrating stories about close relationships. Childfree adults oppose nuclear family orientation and normative expectations about having children in the life course by constructing alternative interpretations of family and partnership.

Avainsanat – Keywords

Significant other, narrative psychology, positioning, master narrative, relationship, critical family study, constructionistic family study, family, friendship, identity, godparent, godmother, godfather, godchild, normative life course, voluntary childlessness, childfree, generalized other

(6)

6

Johdanto

Tämän pro gradu -tutkielman aiheena on lapsettomien aikuisten kertomukset läheissuhteista. Tarkas- telutapa on laadullinen ja tutkielmassa sovelletaan narratiiviseen psykologiaan pohjautuvaa tutkimus- strategiaa. Teoreettisesti tutkielma paikantuu konstruktionistiseen ja kriittiseen perhetutkimukseen, jossa haastetaan perinteistä länsimaista ydinperhekäsitystä. Tutkielmamme keskiössä ovat normatiivinen elämänkulku, siitä poikkeaminen sekä läheissuhdepuheen funktiot: miksi lapsettomat aikuiset kertovat läheissuhteistaan? Mielenkiinnon kohteena ovat merkityksellisten ihmissuhteiden moninaisuus ja lapsettomien aikuisten identiteettiin liittyvät pohdinnat. Hyödynnämme teoreettismetodologisena työkaluna Michael Bambergin identiteetti- ja positiointiteoriaa (2010) sekä malli- ja vastatarinoita (Hänninen, 1999).

Aineistomme muodostuu 13 keski-ikäisen ilman lapsia elävän aikuisen haastatteluista, joista kaikki ovat lapsettomia muista kuin biomedikaalisista syistä. Lopulliseksi aineistoksi on identifioitu läheis- suhteita koskeva tai jollain tavalla sivuava haastattelupuhe. Tutkimuksemme kohdistuu siis lapsettomien aikuisten läheissuhteita koskevaan puheeseen. Keskeisenä tutkimuksen kohteena ovat haastateltavien kerronnassa muodostuvat käsitykset perheestä ja parisuhteesta henkilökohtaiseen lapsettomuuteen liittyen, eivät niinkään suhteet itsessään. Ilman biologisia lapsia elävien aikuisten sosiaaliset suhteet ja läheisten ihmisten merkitys elämänkulussa ovat jääneet tieteellisen kiinnostuksen ulkopuo- lelle tai esiintyvät korkeintaan lapsettomuustutkimuksen sivujuonteina. Koemme, että on perusteltua nostaa ne tieteellisen tutkimuksen keskiöön, etenkin koska aihetta ei ole aikaisemmin tarkasteltu vas- taavasta teoreettismetodologisesta näkökulmasta.

Aihe on myös yhteiskunnallisesti ajankohtainen, sillä sekä politiikassa että valtavirtamedioissa on lähivuosina ollut yhä enemmän esillä syntyvyyden alentuminen. Syntyvyyden voimakasta laskua Suomessa ennustaneen väestöennusteen (SVT, 16.11.2018) julkaisua seurasi vilkas keskustelu aiheesta, ja esimerkiksi Helsingin Sanomat uutisoi syntyvyyden laskusta laajasti: ”Uusi ennuste antaa entistä dramaattisemman arvion: väkiluku kääntyy laskuun vuonna 2035” (Ervasti & Helsingin Sa- nomat, 16.11.2018), ”Syntyvyys laskee yhä: viime vuonna syntyi 3000 vauvaa vähemmän kuin toissa vuonna – kokonaishedelmällisyys historian alhaisin” (Harju & Helsingin Sanomat, 29.01.2019). Kes- kustelu muun muassa vapaaehtoisen lapsettomuuden yleistymisen syistä ja syntyvyyden alentumi- seen johtaneista tekijöistä on jatkunut säännöllisenä, esimerkiksi Yleisradio on vuosittain uutisoinut aiheesta: ”Lastenhoito on raskasta työtä, haluan tehdä elämässä muita asioita – vapaaehtoisesti lapsettomilla on monta syytä valintaansa” (Assulin & YLE, 18.01.2019), ”Kysely: taloudellinen tilanne

(7)

7 ja puolison puuttuminen lykkäävät lasten hankkimista” (Mäki & YLE, 25.02.2020). Syntyvyyden alentumista koskeneen keskustelun myötä lapsettomuus ja eritoten vapaaehtoinen lapsettomuus ovat tällä hetkellä normatiivisesti latautuneita aiheita. Ylipäänsä julkinen keskustelu lapsettomuudesta ja pyrkimys syntyvyyden sosiaalipoliittiseen hallitsemiseen kertoo aiheen yhteiskunnallisesta ja yhtei- söllisestä luonteesta: Suomessa koetaan, että lapsettomuus vaikuttaa kansalaisiin laajamittaisesti eikä vain yksilöllisesti, ja asiaa kommentoidaan median ja valtionjohdon tasolla. On siis perusteltua tutkia entistä syvällisemmin lapsettomuuteen liittyviä sosiaalisia konteksteja.

Tutkimuksessa erittelemme läheissuhdepuheesta malli- ja vastatarinoita sekä niihin kytkeytyviä identiteettipositioita. Mallitarinat ovat kulttuurista tarinavarantoa, joka sisältää yleisesti hyväksyttävinä pidettyjä, normatiivisia ajattelu- ja toimintatapoja (Hänninen, 1999). Haastateltavat tuovat puhees- saan esille näitä mallitarinoita ja neuvottelevat niiden edustamien käsitysten kanssa. Nykypäivän tasa- arvoon pyrkivässä Suomessa ja vapaaehtoisen lapsettomuuden lisääntyessä (esim. Miettinen, 2015) perinteiset vanhemmuuden ja perheen mallitarinat sekä aikuisille vapaasti saatavilla olevat identiteettikategoriat näyttäytyvät ahtaina. Tämän vuoksi vaihtoehtoisen, epänormatiivisen elämänkulun ja identiteetinmuodostuksen tutkiminen on tärkeää.

1 Tutkimuksen taustaa

1.1 Lapsettomuus nykyajan Suomessa

Suomalaiset ovat melko vapaamielisiä perheellistymisen suhteen – jo 1980-luvulla 70 prosenttia suomalaisista naisista ei uskonut naisen tarvitsevan lapsia kokeakseen täyttymystä (Rotkirch & Mietti- nen, 2017). Vuoden 2018 Perhebarometrissa kävi ilmi, että suurin osa suomalaisista – riippumatta senhetkisestä perhemuodostaan – kokee, että ihminen voi olla täysin onnellinen, vaikkei hankkisi lapsia (Kontula, 2018, 62). Ylipäänsä Pohjoismaissa asenne lapsettomuutta kohtaan on tutkimusten mukaan laajemmin hyväksyvää kuin muissa Euroopan maissa: Suomessa yli puolet piti lapsettomaksi jäämistä hyväksyttävänä tai vahvasti hyväksyttävänä päätöksenä, ja vain noin 5 prosenttia vastusti tätä näkemystä jyrkästi (Merz & Liefbroer, 2012). Kuitenkin lapsettomuudesta ja etenkin vapaaehtoisesta lapsettomuudesta puhumista on pidetty yleisesti tabuaiheena. Lähivuosina syntyvyyden laskeminen ja lapsettomuuden yleistyminen on silti ollut Suomessa keskeisenä puheenaiheena valtavir- ran medioissa, politiikassa ja tieteellisessä tutkimuksessa. Neljäsosa 40–45-vuotiaista miehistä ja vii- desosa saman ikäryhmän naisista oli Suomessa lapsettomia vuonna 2017 (Rotkirch & Miettinen,

(8)

8 2017). Syntyvyys on laskenut Suomessa tasaisesti läpi 2010-luvun: kun vuonna 2010 syntyneiden lasten määrä oli vielä 60 980, vuonna 2018 määrä oli pudonnut 47 577 lapseen. Kun vuonna 2010 syntyvyyttä mittaava naisen kokonaishedelmällisyysluku oli 1,87, vuonna 2018 se oli enää 1,41.

(SVT, 2019.) Lapsettomuus on Suomessa yleistä myös Euroopan sisäisellä vertailutasolla: Suomessa havaittiin olevan 40–45-vuotiaiden ikäryhmässä kaikista eniten lapsettomia miehiä ja kolmanneksi eniten lapsettomia naisia (Rotkirch & Miettinen, 2017). Lapsettomuus on myös yleistynyt nopeam- min Suomessa kuin muissa Euroopan maissa viime vuosikymmeninä (mt.).

Samaan aikaan lapsettomaksi jäämistä suunnittelevien aikuisten määrä on noussut. Väestöliiton jul- kaiseman vuoden 2015 Perhebarometrin mukaan 15 prosenttia 20–59-vuotiaista suomalaisista ei ha- lunnut lapsia (Miettinen, 2015), ja vuoden 2018 Perhebarometrin tulos oli samansuuntainen, 12 prosenttia. Luvut poikkesivat merkittävästi vuoden 2010 Perhebarometrin tuloksesta, jossa vastaava luku oli kolme prosenttia (Miettinen, 2010).

Näiden lukujen valossa lapsettomuus on Suomessa suhteellisen yleistä. Vaikka lapsettomuuteen liit- tyvä stigma on vähitellen lievittynyt, aihe on yhä marginaalinen ja normatiivisesti latautunut. Lasten hankkiminen aikuisiällä on vahva sosiaalinen ja kulttuurinen oletus, josta poikkeaminen katsotaan poikkeamiseksi normatiivisesta elämänkulusta ja aikuisuuteen kuuluvista kehitystehtävistä. Oletus on vahvasti sukupuolittunut: etenkin naisten oletetaan tulevan äideiksi ja äitiys liitetään merkittäviin naiseutta määrittäviin tekijöihin (esim. Kelhä, 2009). Lasten hankkiminen kytkeytyy myös perhe- elämän arvoihin ja arvostuksiin: joidenkin perhekäsitysten mukaan ennen kaikkea lapset määrittävät ideaa perheestä (Jallinoja, Hurme & Jokinen, 2014), ja lapsiperhe-elämä näyttäytyy sosiaalisesti ja kulttuurisesti ihanteellisena elämäntapana. Vuoden 2018 Perhebarometrissa lapsiperhearkea elävistä vastaajista 46 prosenttia naisista ja 60 prosenttia miehistä ajattelivat, että vasta lapset tekevät parisuhteesta perheen, kun taas lapsettomat vastaajat olivat suurimmaksi osaksi eri mieltä (Kontula, 2018).

Lapsettomuus on yhteiskunnallisesti nähty negatiivisena puutteena: tilanteena ja asiana, josta pyritään tai on pyritty pois. Esimerkiksi Rotkirch kollegoineen (2017) nostaa esille, että politiikan saralla on viime vuosina tuotettu hyvinkin kriittisiä kannanottoja laskevaan syntyvyyteen Suomessa. Syntyvyy- den laskeminen ja lapsettomuus nähdään uhkana erityisesti taloudelle väestörakenteen epäsuhdan vuoksi (mt.). Lapsettomuus näyttäytyy suomalaisessa kulttuurissa edelleen ongelmallisena ja poik- keamana normatiivisesta elämänkulusta. Kuitenkin asenteet yhteiskunnassa vapaaehtoista lapsettomuutta kohtaan vaihtelevat sosiokulttuuristen tekijöiden mukaan: esimerkiksi iällä, koulutustaustalla ja uskonnollisella vakaumuksella on havaittu olevan vaikutusta siihen, nähdäänkö lapsettomuuspää- tös missä määrin hyväksyttävänä (Merz & Liefbroer, 2012).

(9)

9 1.2 Kuka on lapseton?

Lapsettomuuden käsitettä kuvataan ongelmalliseksi, koska se voidaan määritellä useasta eri näkökul- masta käsin. Rotkirch ja hänen tutkimusryhmänsä (2017) tekevät eron vapaaehtoisen lapsettomuuden ja ei-toivotun eli tahattoman lapsettomuuden välillä: ensimmäisessä yksilö ei toivo itselleen lapsia ja toisessa yksilö toivoisi saavansa lapsia, mutta lääketieteellisistä tai sosiaalisista syistä johtuen toive ei toteudu. Vapaaehtoisesta lapsettomuudesta on käytetty englanniksi myös termiä childfree eli lap- sivapaa elämäntyyli (mt.). Lapsettomuuden määritelmä sisältää siis laajan kirjon erilaisia lapsettomuuteen johtaneita tekijöitä. Määritelmien välisen eronteon tarkoituksena on ollut selkeyttää biologiset ja muut lapsettomuuden syyt toisistaan (Kreyenfied & Koniezka, 2017). Esimerkiksi Heinämäki (2017) on pro gradu -tutkielmassaan nostanut tämän karkean kahtiajakoisen luokituksen rinnalle elä- mäntilannelapsettomuuden käsitteen, joka tarkoittaa, että lastenhankintaa on lykätty otollisten olosuhteiden puuttumisen seurauksena. Elämäntilannesyitä voivat olla esimerkiksi sopivan kumppanin puute tai taloudellinen epävarmuus.

Tämäkään eronteko ei vielä ole täydellisen kattava sen määrittelyyn, kuka on lapseton. Onko lapseton vain sellainen henkilö, jolla ei ole biologisia lapsia, vaikka hän olisi kiinteästi esimerkiksi puolisonsa lasten elämässä ja tekisi tärkeitä elämänpäätöksiään heidät huomioiden? Lapsettomilla ihmisillä voi olla myös emotionaalisesti läheisiä ja merkityksellisiä suhteita elämänpiirissään oleviin lapsiin: voiko lapsellisena henkilönä pitää esimerkiksi biologisesti lapsetonta kummia, joka näkee kummilastaan viikoittain ja on oleellisesti mukana lapsen hoidossa ja elämässä? Tämän näkemyksen nostavat esille myös Rotkirch kollegoineen (2017): lapsettomilla ihmisillä voi olla tärkeitä ja merkityksellisiä suhteita puolisonsa tai sukulaistensa lapsiin (mts. 26).

Lapsettomuuden käsite on siis hyvin liukuva: etenkin elämäntilanteeseen kytkeytyvät sekä sisäiset ja ulkoiset syyt lapsettomuuden taustalla voivat olla moninaiset. Lapseton ei välttämättä identifioidu tarkkarajaisesti vapaaehtoisesti tai tahattomasti lapsettomaksi. Tässä tutkimuksessa olemme pääty- neet määrittelemään lapsettoman aikuisen yksilöksi, jolla ei ole omaa biologista tai adoptoitua lasta, sillä tällaiseen määritelmään sopivat kaikki aineiston haastateltavat.

(10)

10 1.3 Aikaisempaa läheissuhteisiin ja lapsettomuuteen liittyvää tutkimusta

Sosiaaliset suhteet ovat kansainvälisessä lapsettomuustutkimuksessa olleet esillä muun muassa sil- loin, kun on käsitelty ympäristön reaktioita lapsettomuuteen. Lapsettomuus näyttäytyy tutkimusten perusteella käyttäytymisnormien rikkomisena ja poikkeamisena normatiivisesta elämänkulusta. Esi- merkiksi Veevers (1972, 587) totesi kirjallisuuskatsauksessaan, että vapaaehtoiseen lapsettomuuteen liitetään useita stigmatisoivia piirteitä ympäristön taholta: lapsettomia painostetaan lastenhankintaan ja heidät nähdään epänormaaleina, epäkypsinä ja onnettomina. Lapsettomat pariskunnat nähdään li- säksi alttiina avioeroille (mt.).

Tutkimuksissa lapsettomuus on ollut vahvasti yhteydessä naimattomuuteen ja parisuhteen puuttumi- seen, ja kumppanuus vaikuttaa olevan tärkeä edellytys lastenhankinnalle (esim. Rotkirch ym. 2017).

Kumppanin kanssa yhteen muutetaan noin 22-vuotiaana, mutta ensisynnyttäjien keski-ikä on silti noin 28 vuotta (Rotkirch & Miettinen, 2017; Rotkirch ym. 2017). Aika yhteisasumisen ja lastenhankinnan välillä on kasvanut vuosikymmenten aikana: nykyajan yhteiskunnassa avoliitossa eletään melko kauan kahdenkeskisesti ennen lastenhankintaa, eli kytkös lastenhankinnan ja parisuhteen sol- mimisen välillä on heikentynyt (Rotkirch ym. 2017). Vaikka avoliittojen yleisyys on Suomessa joh- tanut siihen, että ensimmäinen lapsi saadaan yleensä ennen naimisiin menoa, tutkimusten mukaan avioliitossa olevilla on kuitenkin selkeämmin aikeita hankkia lapsia kuin avoliitossa olevilla, ja lapsettomuus avioliitossa on harvinaisempaa (Rotkirch & Miettinen, 2017).

Turun yliopiston käynnissä olevassa (2019–2023) tutkimushankkeessa selvitetään muun muassa puolisottomuuden yleistymistä Suomessa ja tämän yhteyttä lapsettomuuteen. Tutkimushankkeessa puo- lisottomuus määritellään avo- tai avioliiton puuttumisella (Jalovaara, 2020). Puolisottomien osuus 30–34-vuotiaista miehistä oli vuonna 2018 jo 42 prosenttia, mikä oli ylivoimaisesti suurin ryhmä verrattuna avioliitossa tai avoliitossa oleviin saman ikäisiin miehiin (mt.). Samoin vuonna 2018 28–

32-vuotiaista naisista puolisottomia oli 36 prosenttia. Tutkimushanketta avaavassa blogikirjoituk- sessa todetaan: ”Useimmille vakaalta näyttävä parisuhde on lastenhankinnan edellytys, ja lapset syn- tyvät pääsääntöisesti avopareille ja aviopareille” (Jalovaara, 2020, kappale Puolisottomuuden yhtey- destä lastensaantiin). Jalovaara myös linkittää tutkimusten mukaan vuodesta 2008 voimakkaasti yleistyneen puolisottomuuden vuodesta 2010 alkaneeseen syntyvyyden vajoamiseen. Myös Rotkirch ja hänen tutkimusryhmänsä (2017) ovat todenneet, että lastenhankinnalle keskeisenä esteenä nähdään puolison tai sopivan kumppanin puuttuminen. Lisäksi he nostivat esille, että parisuhteessa elämisen vaihe ilman lapsia on pidentynyt: laatuaikaa puolison kanssa kahdestaan arvostetaan jopa lastenhankinnan kustannuksella (mts. 113).

(11)

11 Aikaisempi (vapaaehtoista) lapsettomuutta käsittelevä tutkimus on keskittynyt lapsettomuuden taustalla oleviin motiiveihin ja tekijöihin (Agrillo & Nelini, 2008, 350), kuten henkilökohtaisiin syihin, haluun keskittyä muihin elämän osa-alueisiin, lapsiin ja perhe-elämään liittyviin syihin sekä huoleen väestönkasvusta ja maailman tilasta (Rotkirch ym. 2017). Näistä aiheista etenkin kansainvälistä tutkimusta on tehty jo usean vuosikymmenen ajan, kuten esimerkiksi Agrillon ja Nelinin (2008) kirjal- lisuuskatsauksesta käy ilmi. Suomessa vapaaehtoisesta lapsettomuudesta on toteutettu useita pro gradu -tutkielmia muun muassa psykologian, sosiaalipolitiikan, kasvatustieteen ja perhetutkimuksen tieteenaloilla läpi 2000- ja 2010-luvun, kun taas väitöskirjoja ei ole tietojemme mukaan toteutettu toistaiseksi ainuttakaan. Tiettävästi Suomessa on tehty elämänkulullista tutkimusta vain biomedikaalisista syistä lapsettomien aikuisten elämästä.

Lapsettomuuteen liittyvä tutkimus vaikuttaa olevan hyvin yksilökeskeistä. Lapsettomien aikuisten sosiaalisten suhteiden merkitykseen tai heidän muodostamiinsa perhekäsityksiin ei ole merkittävästi perehdytty psykologiatieteessä, vaikka tällaiselle tutkimukselle olisi selkeästi tarvetta. Vasta viime vuosikymmenen aikana on kansainvälisesti ilmestynyt yksittäisiä tutkimuksia sekä tutkimukseen pe- rustuvaa kirjallisuutta ilman lapsia elävien läheissuhteista. Klaus ja Schnettler (2016) tutkivat yli 40- vuotiaiden aikuisten sosiaalisten verkostojen laajuutta ja tukiverkkoa: sosiaalisten verkostojen laa- juuksissa sekä tukiverkostojen koetussa riittävyydessä ei ollut merkittäviä eroja lapsiperheellisten ja lapsettomien aikuisten välillä, ja lapsettomat olivat jopa hieman perheellisiä aikuisia tyytyväisempiä tukiverkkojensa laajuuteen ja riittävyyteen.

Tutkimustiedon tuottamisen yksi tärkeimmistä syistä on lapsettomien aikuisten sosiaalisten resurs- sien laajuuden hahmottaminen – toimivilla läheissuhteilla on nähty olevan vahva yhteys yksilön fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen. Sosiaalisen tuen merkitystä psyykkisen hyvinvoinnin taustalla on korostettu useissa tutkimuksissa (Umberson ym. 1996; Agnew & South, 2014; Zarbo, Brugnera &

Compare, 2016), erityisesti stressaavien elämäntilanteiden aikana (Zarbo, Brugnera & Compare, 2016). Tukea-antavien ihmissuhteiden on havaittu olevan yhteydessä vähäisempään psyykkiseen stressiin, kun taas ongelmalliset suhteet aiheuttavat ahdistusta (Umberson ym. 1996). Sosiaalisten suhteiden määrän ja laadun on havaittu vaikuttavan myös fyysiseen terveyteen, esimerkiksi sydän- sairauksien sairastuvuus- ja kuolleisuusennusteeseen (Zarbo, Brugnera & Compare, 2016), sepelval- timotautiin (Smith, Baron & Casca, 2014) ja neuroendokriinisissa tutkimuksissa todetusti immuuni- puolustuksen toimintaan (Loving & Keneski, 2014). Kaiken kaikkiaan yhteydenpito toisiin ihmisiin ja hoivan osoittaminen läheisille edistää sekä psyykkistä hyvinvointia että fyysistä terveyttä (Loving

& Keneski, 2014).

(12)

12 Yksilökeskeinen näkökulma häivyttää myös sen, että elämänvalintoja työstetään aina suhteessa ym- päröivään kulttuuriin, sosiaalisiin suhteisiin ja toisiin ihmisiin, kuten esimerkiksi Elder on todennut jaettujen elämien (linked lives) teoriassaan (Elder & Giele, 2009, 9–10). Näkemys yksilön elämänva- lintojen limittymisestä läheisiin ja laajempiin sosiaalisiin suhteisiin alleviivaa myös, että yksilön elä- män siirtymät, onnistumiset ja epäonnistumiset vaikuttavat omalta osaltaan lähipiirin elämiin (Moen

& Hernandez, 2009, 259). Tässä pro gradussa lähtökohtana on edellä kuvattu näkemys, jossa yksilön elämä vaikuttaa läheisten elämään ja läheisten elämä vaikuttaa yksilön elämään. Jaetut elämät ovat tutkimuksessamme siis teoreettisena tausta-ajatuksena: lapsettomuus linkittyy muihin läheissuhtei- siin, sillä elämänvalintaa työstetään niiden kontekstissa, ja ympäröivä kulttuuri ja sosiaaliset suhteet myös vaikuttavat yksilön elämänkulkuun ja -valintoihin. Lapsettomuuteen liittyvän tutkimuksen ra- jaaminen yksilökeskeiseen näkökulmaan on sivuuttanut tämän tärkeän lähtökohdan psykologiatie- teessä.

2 Teoreettiset lähtökohdat

2.1 Kriittinen ja konstruktionistinen perhetutkimus

Kriittisen perhetutkimuksen tavoitteena on kyseenalaistaa ja muotoilla uudelleen stereotyyppistä ja usein hyvin yksioikoista perhekäsitystä (Forsberg, 2014, 7). Perhe on jokaiselle tuttu ja henkilökoh- tainen käsite (Jallinoja, Hurme & Jokinen, 2014), mutta sillä on myös vahvat yhteiskunnalliset juuret – ja kenties juuri tämän kahtiajakoisuuden vuoksi se vaikeasti määriteltävä käsite. Esimerkiksi Katja Yesilova (2009, 11) nostaa väitöskirjassaan esille, että perhe “määritellään nimenomaan yhteiskunnan luonnolliseksi perusyksiköksi”. Perhe perustetaan aina yhteiskunnan keskelle ja käsitetään suhteessa siinä vallitseviin normikäsityksiin (mt.). Se on siis vahvasti kulttuurista riippuvainen: esimerkiksi perinteinen länsimainen ydinperhekäsitys on suppeampi kuin kulttuuriltaan kollektiivisemmissa valtioissa – ”eri yhteiskunnissa perheellä tarkoitetaan eri asioita” (Forsberg, 2003, 11). Toisaalta perheen suhde yhteiskuntaan ja kulttuuriin on kahdensuuntainen, sillä perhe vaikuttaa myös yhteiskun- tapolitiikan linjauksiin (Yesilova, 2009).

Yhteiskunnallisen ja kulttuurisen kontekstin lisäksi eletty historiallinen aika vaikuttaa siihen, millä tavalla perhe määritellään ja keitä perheeseen sisällytetään. Perheen käsite on siis ajallisesti ja paikal- lisesti muuttuva. Jallinoja, Hurme ja Jokinen (2014) huomauttavat, että jokaisen yksilön

(13)

13 elämänkaareen mahtuu monenlaisia perheitä: yksilöt määrittelevät perheen eri tavoin eri elämän vai- heissa, kun perheet hajoavat ja niitä perustetaan uudelleen (mts. 7). Mahdolliset perhemuodot ovat länsimaissa monipuolistuneet ja liberaalimmat perhearvot ovat tulleet yhä yleisemmiksi ja normali- soituneemmiksi (esim. Nätkin, 2003). Mikäli ydinperheen määritellään koostuvan kahdesta hetero- seksuaalisesta vanhemmasta ja heidän biologisista lapsistaan, Suomen virallisen tilastokeskuksen (SVT, 2017) mukaan noin kolmasosa suomalaisista perheistä eroaa rakenteeltaan määritelmästä. Pe- rinteisen ydinperhemuodon lisäksi on olemassa muun muassa yksinhuoltajan perheitä, uusperheitä, sateenkaariperheitä, leskiperheitä ja adoptioperheitä (Monimuotoiset perheet -hanke & Heimo, 2016).

Vuonna 2017 kaikista tilastoiduista perheistä 20 prosenttia oli avoliitossa olevien perheitä sekä 19 prosenttia äidin ja lapsien ja kolme prosenttia isän ja lapsien muodostamia perheitä (SVT, 2017).

Uusperheitä oli reilut 50 000 ja samaa sukupuolta olevien parien ja lapsien muodostamia perheitä reilut 700, ja kaikista yleisin perhetyyppi oli lapseton aviopari, 36 prosenttia kaikista perheistä (mt.).

Perhemuotojen moninaistumisen lisäksi myös julkinen keskustelu perheestä ja sen määritelmästä on yleistynyt viime vuosina Suomessa sekä valtavirtamedian että tieteellisten julkaisujen kautta, muo- katen aikaisempia käsityksiä. Siitä huolimatta perhe on yhä hyvin arvolatautunut ja vaikeasti määri- teltävä käsite (Yesilova, 2009). Yhteiskunnassa vallitseva parisuhdekeskeisyys näyttäytyy esimerkiksi usein ehtona lasten hankkimisen ja stereotyyppisen perheen perustamisen taustalla (Rotkirch &

Miettinen, 2017; Rotkirch ym. 2017).

Perinteisesti perhe on määritelty geneettisen suhteen ja lainsäädännön kautta, vaikka nämä rajaavat pois lukuisia nykyajan perhemuotoja (esim. Moring, 2013). Tutkimusten valossa suomalainen aikuinen määrittelee perheen koostuvan henkilöistä, jotka joko asuvat samassa taloudessa, ovat biologisesti keskenään sukua tai joilla on vahva tunneside toisiinsa (Cacciatore, 2010, 8–9). Pro gradu - tutkielmassa lähestymme perhekäsitystä ja parisuhteen määrittelyä kriittisestä ja konstruktionistisesta näkökulmasta käsin. Tällaisessa näkökulmassa voidaan puhua esimerkiksi “valitusta perheestä”, jol- loin biologiset sukulaisuussuhteet tai lainmukaiset määritelmät eivät rajoita perhekäsitystä. Tutki- muksen lähestymistavassa on yhtenevyyttä myös konfigurationaaliseen näkökulmaan perheestä: se, keistä perheen katsotaan muodostuvan, on avoin kysymys, johon tutkimuksessa haetaan tietoa, ja perhe-elämän suhteita voidaan tarkastella samanarvoisina muiden merkityksellisten läheissuhteiden verkostossa (Castrén, 2014). Perhe näyttäytyy paitsi geneettisten ja oikeudellisten määritelmien kautta, myös kerrottuna kokemuksena siitä, keiden kanssa yksilö jakaa läheisyyttä ja läsnäoloa, keille antaa hoivaa ja huolenpitoa ja keiltä itse saa tukea (mts. 140).

Perheen käsitteen määrittely on toisin sanoen monialainen ja haastava tehtävä. Esimerkiksi Forsberg (2014) nostaa esille näkemyksen, ettei tulisi edes pyrkiä muodostamaan yhtä yksiselitteistä

(14)

14 määritelmää perheestä, vaan huomio tulisi kohdistaa nimenomaan käsitteen kiistanalaisuuteen ja mo- nimerkityksisyyteen (mts. 127). Kriittinen perhetutkimus pyrkiikin kyseenalaistamaan stereotyyp- pistä ydinperhekeskeistä näkemystä ja laajentamaan perheen käsitettä (mt.). Yesilova (2009) toteaa, että perheitä koskevat määritelmät luovat ehtoja ja mahdollisuuksia tosielämän kokemuksille, minkä vuoksi ydinperhekäsityksen tutkiminen ja haastaminen tieteessä on tärkeää.

Pro gradu –tutkielmassamme perhe määritellään siis kriittisesti, yksiulotteista perheihannetta ja ydin- perheideologiaa haastaen. Näkökulma aiheeseen on kuitenkin siinä mielessä rajattu, että käsitte- lemme perhettä länsimaisesta ja nykyaikaisesta perspektiivistä käsin, ja aineisto kuvastaa suomalaisessa yhteiskunnassa esiintyviä ajatuksia perheellisyydestä. Aikaisemmin kriittisestä näkökulmasta on Suomessa tarkasteltu yksinhuoltajaperheitä, uusperheitä ja sateenkaariperheitä. Näitä on tutkinut esimerkiksi Anna Moring väitöskirjatutkimuksessaan Oudot perheet: normeja ja ihanteita 2000-lu- vun Suomessa (2013) paneutuen erityisesti perhettä koskevien ihanteiden ja todellisuuden kahtiaja- koisuuteen. Hän määrittelee perheen koostuvan erilaisista suhdeverkostoista, jotka määrittyvät eri tavoin eri yhteyksissä ja erilaisten kulttuuristen normien ja yhteyskuntarakenteiden kautta (mts. 45).

Minna Kelhä taas on väitöskirjassaan Vääränikäisiä äitejä? Ikä ja äitiyden yhteiskunnalliset ehdot (2009) tutkinut äitiyden ikään liittyvää normatiivisuutta ja siitä poikkeamista.

2.2 Narratiivinen psykologia ja pienet kertomukset

Tässä tutkimuksessa näkökulma lapsettomien aikuisten perhettä ja läheissuhteita koskevien tulkinto- jen tarkasteluun on narratiivinen ja aineistolähtöinen. Narratiivisuudella eli kerronnallisuudella on mahdollista rakentaa erityisellä tavalla identiteettiä sekä ympäröivää todellisuutta (Georgakopoulou, 2007; Bamberg & Georgakopoulou 2008). Kerronnallisuus tarkoittaa, että haastateltavat konstruoivat puheellaan kuvausta aikuisen ihmisen lapsettomasta elämästä, ja tässä tutkimuksessa heidän puhet- taan tarkastellaan tiukasti tekstitasolla relativistisen perinteen mukaisesti. Kysymys faktuaalisesta paikkansapitävyydestä ei ole analyysissämme olennainen, sillä pidämme merkityksellisinä ja kiin- nostavina haastateltavien rakentamia merkityksiä ja kokemuksia juuri sellaisina, kuin he ne kertovat.

Kertomusten kautta välittyvät paitsi kokemukset ajallisista muutoksista yhteiskunnassa, myös yksilön käsitys omasta ajallisesta kehityksestään: muokkautuvat kertomukset ovat keskeinen merkityksenan- non tapa, jolla luodaan jatkuvuutta sekä rakennetaan yhä uudelleen käsitystä omasta itsestä ja ympä- röivästä maailmasta (Hänninen, 1999; Bamberg & Georgakopoulou, 2008). Näiden kertomusten

(15)

15 avulla yksilöt jäsentävät toimintaansa ja kokemuksiaan mielekkääksi kokonaisuudeksi (Linde, 1993).

Kertomuksessa kertoja ilmentää tietoisuuttaan sosiaalisesti ja kulttuurisesti jaetuista normeista: kertomus on eräänlainen yksilöllisen elämän ja kulttuuristen käsitysten ja normatiivisuuksien kohtaa- mispiste. Kertomus on neuvotteluprosessi, jossa omaa elämää verrataan tai sovitetaan normatiivisen elämänkulun tarjoamiin malleihin. Kerronnassa normatiivisen elämänkulun tarjoamia malleja sekä oletuksia voidaan tulkita, kiistää tai kyseenalaistaa. (Linde, 1993)

Koska tutkimuksen kohteena ovat kertomukset ja haastateltavien kerronta, on syytä määritellä tarkemmin, mitä niillä tässä tutkimuksessa tarkoitetaan. Michael Bamberg on kehitellyt oman teoriansa kertomusten analysointia varten, niin sanotun pienten kertomusten (small stories) lähestymistavan.

Tutkimusaineistomme kertomukset ovat Bambergin (2010) luokittelun mukaan vuorovaikutustilan- teissa syntyviä pieniä kertomuksia – hän erottaa oman narratiivisen tutkimuksensa elämänkerralli- sesta “suurten” kertomusten tutkimusperinteestä. Pieniä kertomuksia ei määritellä juonellisuuden tai kertomuksen rakenteen perusteella, erotuksena perinteisiin narratiiveihin, vaan kertomuksina voidaan pitää lyhyitäkin toiminnan ja kokemusten kuvauksia (Bamberg & Georgakopoulou, 2008). Analyy- siin voidaan myös sisällyttää pienimuotoiselta vaikuttavaa kertomuksiin sisältyvää vuorovaikutusta, kuten kertomasta kieltäytymistä tai vastaamisen pitkittämistä (mt.). Seuraamme tätä näkökulmaa määritellessämme kertomuksia tutkimusaineistostamme.

2.3 Mallitarinat ja elämänkulun normatiivisuus

Mallitarinat ja vastatarinat ovat yksi keskeinen teoreettismetodologinen työkalu tutkimuksessamme.

Mallitarinat määrittelevät tietyssä kulttuurissa arvostettavat ja hyväksytyt ominaisuudet ja toiminnat (Hänninen, 1999). Niitä luodaan esimerkiksi politiikan, lainsäädännön, tutkimuskirjallisuuden ja median välityksellä sosiaalisesti jaetuiksi käsityksiksi siitä, millaista on normatiivinen elämänkulku (kts.

Mutanen & Sivenius, 2019; Korhonen & Komulainen, 2019). Kertomusten ja mallitarinoiden tuotta- minen tapahtuu aina paikallisten ja sosiaalisten ryhmien kontekstissa ja on yhteiskunnallisten resurs- sien ja olosuhteiden mahdollistamaa sekä rajoittamaa (Chase, 2005; Linde 1993). Kulttuurisiin mallitarinoihin sisältyy aina myös moraalinen määritelmä ihanteelliselle ihmiselle sekä velvoite toimia moraalin järjestämällä tavalla (Mutanen & Sivenius, 2019), ja samalla luodaan vastaavasti käsitystä siitä, mikä on ei-toivottua, normien ja moraalin vastaista. Kulttuuriset mallitarinat ohjaavat yksilöitä joko hyväksymään ja mukautumaan tai muokkaamaan ja haastamaan normatiivisena pidettyjä

(16)

16 käsityksiä (mt.). Tässä tutkimuksessa mallitarinoilla tarkoitetaan sosiaalisesti jaettuja käsityksiä normatiivisesta elämänkulusta ja perheen perustamisen ideaaleista. Haastateltavien kertomuksia lapsettomuudesta käsitellään vastatarinoina tässä historiallisessa ajassa ja kulttuurissa olevalle moraaliselle normille perheellisyydestä ja vanhemmuudesta.

Mallitarinat koskevat perhettä ja elämänkulkua, jotka ovat tutkimuksessamme tarkastelun kohteena.

Lapsettomuus nähdään usein yhteiskunnan puolelta stigmatisoituneena päätöksenä ja perheenperus- taminen taas vahvana sosiaalisena normina (Agrillo & Nelini, 2008). Suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa on aikaisemman tutkimuksen mukaan tiukkojakin normatiivisia odotuksia perheelli- syydestä, eli perhettä sekä parisuhdetta koskevia mallitarinoita. Parisuhteen muodostaminen ja per- heenperustaminen nähdään normatiivisena tehtävänä elämänkulussa, ja esimerkiksi avioliiton solmi- miseen tietyssä ikävaiheessa liittyy yleensä myös yhteisön odotuksia ja painostusta (kts. Husso, 2003). Ihanteellisen normin mukaan avioliitto myös kestää loppuelämän ja eroaminen nähdään moraalisesti tuomittavana ja kielteisenä käännekohtana elämänkulussa (mt.). Perheellä nähdään olevan yksikkönä oma normatiivinen elämänkulkunsa: esimerkiksi Ruoppila (2014) jakaa sen tyypillisiin vaiheisiin alkaen seurustelusta, siirtyen lapsiperheeseen ja päättyen isovanhemmuuteen ja myöhem- min leskeyteen. Kuitenkin nykyään esimerkiksi avioerojen yleistymisen myötä tästä vaiheittaisesta normatiivisesta mallista poiketaan yhä useammin (mt.).

Aikaisemman tutkimuksen valossa parisuhdetta ja lastenhankintaa koskevat mallitarinat ja normatiivisuus liittyvät parisuhteen kestoon ja laatuun: suurin osa kokee, että vanhempien tulisi asua yhdessä ainakin muutama vuosi ennen lastenhankintaa ja tuntea toisensa tarpeeksi hyvin (Rotkirch ym. 2017).

Vanhemmuuden mallitarinoissa korostuu lapsiin panostaminen, sosiaalisen statuksen merkitys ja vanhemmuuden kustannukset (mt.). Erityisesti länsimaisessa yhteiskunnassa lasten hyvinvointiin, koulutukseen ja sosiaaliseen pääomaan halutaan vanhempina panostaa – tämän ilmiön taustalla voidaan nähdä korostuva sosiaalinen kilpailuasetelma ja vanhempien halu taata jälkikasvunsa pärjäämi- nen ja suvun jatkaminen (mt.). Vanhemmuus näyttäytyy tutkimuksissa normatiivisesti vaativana teh- tävänä.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa äidillisyys näyttäytyy naisille luontaisena normatiivisena taipu- muksena: puhutaan äidinvaistosta ja hoivavietistä. Äitiyden normatiivisuudet aikaisemmassa tutkimuksessa liittyvät koettuun suureen vastuuseen ja äidin ja lapsen välisen hoivasuhteen merkitykseen (esim. Yasilova, 2009). Maternalistinen ajattelu ja äidinhoivan korostaminen ei ole uusi ajatus: jo kehityspsykologian uranuurtaja Bowlby ja kollega Fry (1953/1957, suom. Jokinen) totesivat, että lapsen mielenterveyden ja kehityksen perusta rakentuu nimenomaan äidin ja lapsen välisessä

(17)

17 kiintymyssuhteessa. Äitiys näyttäytyy siis tieteellisessä tutkimuksessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa normatiivisesti vaativana ja tärkeänä elämäntehtävänä. Miehillä lastenhankintaan liitetään yleisesti normi elättäjän roolista ja ihanteesta, joka näyttäytyy tilastollisesti voimakkaampana työ- orientaationa verrattuna naisiin (Närvi, 2014). Merz & Liefbroer (2012) ovat todistaneet tutkimuksessa, että naiset suhtautuvat myös miehiä sallivammin vapaaehtoiseen lapsettomuuteen, jonka oletetaan johtuvan juuri siitä, että äitiydellä on suuremmat kustannukset elämänkulussa kuin isyydellä.

Myös Rotkirch ja hänen tutkimusryhmänsä (2017) ovat todenneet, että (vapaaehtoisen) lapsettomuuden ja syntyvyyden laskun takana on keskeneräinen tasa-arvokehitys: naisilla lastensaannin rasitteena on palkkatyön, kotitaloustehtävien ja lastenhoidon yhteistaakka. Erityisesti Pohjoismaissa vanhemmuuden tasajako on kuitenkin nykyään kasvava kulttuurinen ihanne ja normatiivinen oletus, ja työn ja perheen yhteensovittamisen mahdollistaminen nähdään keskeisenä yhteiskuntapoliittisena tehtä- vänä (Sorsa & Rotkirch, 2019–2020). Äitiyden merkityksen korostamisen lisäksi puhutaan hoivaa- vasta isyydestä miehen oikeutena ja ideaalina, joka hyödyttää koko perhettä – poissaoleva isyys näyt- täytyy yhteiskunnassa yleensä normatiivisena tragediana (esim. Kolehmainen, 2004).

Lastenhankinta ei liity normatiivisesti ainoastaan biologisiin vanhempiin, vaan myös laajemmin muu- hun lähipiiriin. Esimerkiksi isovanhemmuus näyttäytyy yhteiskunnassa normatiivisena kehitystehtä- vänä. Ruoppila (2014) nostaa esille sukupolvisopimuksen käsitteen lastenhankinnan taustalla: van- hemmilla nähdään olevan velvollisuus huolehtia lapsistaan, ja vastaavasti lasten odotetaan huolehti- van ikääntyvistä vanhemmistaan (mts. 103). Rotkirch (2014, 225–226) toteaa, että erityisesti isoäidit on nähty yhteisöissä lastenhoidon kulmakivenä, ja isovanhempien merkityksestä on myös yhä enem- män tutkimustietoa.

Kummiuteen liittyvä tutkimus on keskittynyt Suomessa lähinnä teologiatieteeseen ja senkin piirissä kummiuden historiaan. Kristillisestä kummiudesta löytyy jonkin verran opinnäytteitä: esimerkiksi Pekkanen ja Puskala (2012) tutkivat kummina olemisen merkitystä ja kokemusta, ja havaitsivat, että tärkeintä tutkimusjoukolle oli kummin ja lapsen yhteinen aika ja ystävyys. Esille tuotiin myös, että kummius nähdään usein iloa tuottavana kunniatehtävänä (mt.). Myös Korhonen (2019) sai teologian pro gradu- tutkielmassaan samansuuntaisia tuloksia ja evaluoi, että kummisuhteesta merkityksellisen tekee suhteen läheisyys ja tuen antaminen kummilapselle, ja kummiksi pääsy oli nuorille ja aikuisille luottamuksen osoitus. Psykologian tai sosiaalipsykologian alalta emme löytäneet tutkimustietoa kummin ja kummilapsen välisestä suhteesta, eikä tutkimustietoa löytynyt kummiuden normatiivisuuksis- takaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Tämän vuoksi onkin tuore näkökulma tarkastella kummiuden merkitystä ja normatiivisuuksia psykologiatieteen pro gradussa.

(18)

18 2.4 Positioituminen ja kerronnallisen identiteetin rakentuminen vuorovaikutuksessa

Tutkielmassa sovellamme analyyttisenä työkaluna Michael Bambergin positiointi- ja identiteettiteoriaa. Tässä narratiivisessa positiointianalyysimallissa on kolme toisiinsa kietoutuvaa tasoa: kertomuksen, kerronnan ja mallitarinoiden tasot. Ensinnäkin kertomuksen tasolla analysoidaan, miten kertoja positioi narratiivissa esiintyvät henkilöhahmot toisiinsa, esimerkiksi päähenkilöksi ja vastustajaksi.

Toiseksi, kerronnan tasolla analysoidaan, kuinka kertoja positioituu suhteessa kuulijoihinsa. Positi- oituminen on aina tilanteista ja vuorovaikutteista eli positioitumisella vastataan vaihtelevien tilantei- den vaatimuksiin. Kolmanneksi, identiteettipositiointimallissa analysoidaan makrotasolla, kuinka kertojan identiteetti rakentuu vuorovaikutuksessa kulttuurissa vallalla oleviin mallitarinoihin. (Bam- berg, 2010)

Positioituminen on asemoitumista mallitarinoihin ja niiden tarjoamiin mahdollisuuksiin tai rajoituk- siin (Bamberg, 2010), sillä erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa kertojat neuvottelevat itselleen ase- mia sekä vuorovaikutustilanteen että laajemman sosiaaliskulttuurisen ympäristön konstruktioita haas- tamalla tai myötäilemällä. Kertomusten välityksellä kertoja antaa kuulijalle vihjeitä siitä, kuka hän on ja miten haluaa tulla ymmärretyksi (mt.). Identiteettejä tarkastellaan siis historialliseen aikaan ja paikkaan sekä kulttuuriseen kontekstiin sitoutuneena, sekä vaihtelevissa sosiaalisissa konteksteissa tuotettuina performansseina (Bamberg 1997; Bamberg, 2010). Bambergin teoriassa otetaan kerronnan analyysissä huomioon myös eri aikaulottuvuudet (temporalities of positioning). Kun kertoja ref- lektoi omaa elämäänsä, hän voi positioida itsensä ja muut menneeseen, nykyhetkeen ja tulevaisuu- teen. Myös mahdolliset, hypoteettiset minuudet voivat näkyä kertomuksissa.

Esimerkiksi Schiff (2012) on todennut, että narratiiveilla on funktionaalisia merkityksiä: mitä kerron- nalla tehdään, mitä sillä halutaan saavuttaa? Hänen mukaansa narratiivien olennaisin tarkoitus on tehdä oma kokemus näkyväksi muille ja luoda merkityksiä elämänkokemuksille (mts. 44). Muina narratiivien funktioina Schiff (2012, 44) luettelee esimerkiksi aikaisempien kokemusten järjestämi- sen, syiden ja toimijuuden tunteen luomisen kokemuksillemme sekä sosiaalisen identiteetin saavut- tamisen. Myös kerronnallisella positioinnilla on erilaisia funktioita eli tehtäviä ja tarkoituksia, erityisesti kun mallitarinoiden mukaisesta elämänkulusta poiketaan. Sillä, mitä haastateltavat kertovat ja miten he mallitarinoihin kerronnassaan asemoituvat, on tarkoitus ja päämäärä – yksilöt pyrkivät te- kemään käyttäytymistään ja päätöksiään ymmärrettäviksi. Kuten Searle (2002, 221) on todennut, pu- heakteilla ei ole vain toteava, vaan myös tekevä luonne: puheessa esitetään esimerkiksi väittämiä, kritisoidaan sekä osoitetaan hyväksyntää ja katumusta. Kerronnan funktioita voivat olla muun muassa

(19)

19 oman toiminnan ja päätösten selittäminen, oikeuttaminen ja puolustaminen (Suoninen, 1997; Bam- berg, 2010). Linde (1993) toteaa, että selityksen tarjoaminen osoittaa tilanteen olevan jollain tavalla kertojalle epäedullinen, minkä vuoksi asiantila pyritään kerronnassa oikeuttamaan. Kertojan kokemus oman elämänkulun poikkeavuudesta suhteessa normatiiviseen elämänkulkuun voi tuottaa tarpeen se- littää poikkeavuutta kuulijalle tai yleistetylle toiselle. Selitykset voidaan yhdistää joko sisäisiin tai ulkoisiin tekijöihin – riippuen siitä, haluaako yksilö esittää itsensä myönteisessä valossa kerronnassaan (Suoninen, 1997).

Bambergin (2010) identiteetti- ja positointiteoriassa kerronta ja vuorovaikutus eivät ole ainoastaan konkreettisten kuulijoiden tasolla, vaan voivat tapahtua myös mielensisäisesti. Tutkimusjoukossa kerronta läheissuhteista ilmenee paitsi suorana kerrontana, myös dialogina oman itsen ja mielensisäis- ten eli yleistettyjen toisten (generalized other) kanssa. Termi tarkoittaa, että sosiaalisen vuorovaiku- tuksen kautta yksilö sisäistää muiden ihmisten asenteet ja käsitykset ja pystyy katsomaan itseään niin sanotusti muiden silmin (Mead & Morris, 1962). Yleistetty toinen viittaa yksilön sisäistämiin sosiaalisiin ryhmiin ja niiden edustamiin käsityksiin, asenteisiin ja laajempiin kulttuurisiin arvoihin ja nor- meihin (Komulainen & Korhonen, 2019). Yleistetty toinen sisältää siis ne odotukset, joita ympäröivä yhteiskunta ja muut ihmiset yksilöön kohdistavat, ja nämä odotukset ohjaavat sosiaalisesti yksilön toimintaa (Mead & Morris, 1962). Yhtenä funktiona mielensisäisellä dialogilla on välittää kuvaa it- sestä arvokkaana toimijana ja hyödyllisenä yhteiskunnan jäsenenä (Komulainen & Korhonen, 2019).

Normatiivista elämänkulkua ja perheen perustamista koskevat käsitykset uhkaavat heidän käsityksi- ään itsestään moraalisesti arvokkaina toimijoina. Tämä voi tuottaa heille tarpeen puolustautua, oi- keuttaa ja selittää lapsettomuuttaan suhteessa kulloisiinkin konkreettisiin toisiin tai mielensisäisiin yleistettyihin toisiin (Komulainen & Korhonen, 2019).

Bamberg (2010, 6) on määritellyt identiteetin väljästi yksilön pyrkimykseksi erotella ja integroida minäkuvaansa erilaisten sosiaalisten ja henkilökohtaisten ulottuvuuksien mukaan. Bambergin mukaan myös sosiokulttuuriset kategoriat, kuten sukupuoli ja ikä, vaikuttavan yksilön identiteetin mää- rittelyyn. Identiteetti siis rakentuu, muokkautuu ja muuttuu sidoksissa ympäristöönsä – näin myös lapsettoman aikuisen identiteetti kehittyy sosiaalisissa konteksteissa ja siinä kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa ympäristössä, jossa yksilö elää. Yksilö rakentaa identiteettiään niissä yhteisöissä ja sosiokulttuurisissa kategorioissa, joihin kuuluu joko vapaaehtoisesti tai välttämättömyyden pakosta (Bauman & Vainonen 1997). Identiteetti on siis vahvasti yhteydessä ympäristöön ja ihmissuhteisiin:

se on jatkuvassa muutoksessa oleva, vuorovaikutuksessa aktualisoituva ja muokkautuva kertomus itsestä.

(20)

20 Kun identiteettejä tarkastellaan positioinnin kautta, kertomukset ja kerronta voidaan nähdä keskeisinä identiteetin työstämisen keinoina tietyssä kontekstissa (Mutanen & Sivenius, 2019, 249). Kertomus- ten avulla rakennetaan omaa identiteettiä positioitumalla saatavilla oleviin mallitarinoihin ja identi- teettikategorioihin. Analysoitaessa tällaista kerronnallista identiteettiä on puhuttu identiteettityön kä- sitteestä, joka tarkoittaa yksilön käymää neuvottelua identiteettipositioista (mt.). Identiteettityö on tietynlaista moraalista kamppailua, jota käydään vaihtelevissa sosiokulttuurisissa ympäristöissä (mts.

265).

Kertomusten analysoinnin kautta voidaan päästä käsiksi siihen, miten kertoja tekee identiteettityötään eli miten hän positioi itsensä vuorovaikutustilanteessa ratkoen kolmea identiteetin dilemmaa. Bam- bergin (2010) mukaan ihminen kohtaa identiteettiä jäsentäessään kolme dilemmaa eli ongelmaa, johon on olemassa vähintään kaksi mahdollista, mutta usein toisensa poissulkevaa vastausta. Identiteet- tityötä tehdessään kerronnassaan tutkimusaineiston lapsettomat aikuiset joutuvat vastaamaan näihin dilemmoihin ottamiensa positioiden myötä. Ensimmäinen dilemma on minän samanlaisuus ja ainut- kertaisuus suhteessa muihin: olenko samanlainen vai erilainen kuin muut? Kuulunko joukkoon vai olenko erityinen? Kertoja positioi itsensä suhteessa toisiin – joko konkreettisiin tai mielensisäisiin – ihmisiin. Toinen dilemma on minän pysyvyys ja muutos: mikä minussa on pysyvää? Missä suhteessa koen muuttuneeni? Kolmas ulottuvuus on toimijuus kykynä tai kyvyttömyytenä vaikuttaa ympäris- töön: pystynkö itse vaikuttamaan elämääni vai sanelevatko olosuhteet sen ulkoapäin? Huomioitavaa on, että toiminnan kohteena oleminen voi olla myös myönteistä, esimerkiksi hoivan kohteena oleminen (Bamberg, 2010.).

Tässä tutkimuksessa huomio kohdistuu siihen, miten lapsettoman aikuiset positioituvat kertomuksissa esitettyihin mallitarinoihin. He vastaavat tilanteen tuottamiin vaatimuksiin ja samalla itsensä ja muiden ihmisten heihin kohdistamiin (normatiivisiin) odotuksiin (Zittoun ym., 2013; Korhonen ja Komulainen, 2017). Mielenkiinto kohdistuu siihen, millaisia konkreettisia merkityksellisiä toisia ker- tojalla on elämässään, mutta erityisesti siihen, mitä funktioita tällaisella läheissuhdetta koskevalla tai sivuavalla puheella on. Samalla havainnoimme, millaisia identiteettipositioita lapsettomat ottavat kerronnassaan ja miten he tekevät identiteettityötä Bambergin identiteetin dilemmojen suhteen.

(21)

21

3 Tutkimusongelmat

1. Mitä funktioita läheissuhdepuheella on?

1.a Millaisia merkityksiä läheissuhteet saavat lapsettomien aikuisten kerronnassa?

1.b Millaista lapsettoman aikuisen identiteettiä kerronnassa rakennetaan?

2. Millaisia normatiivista elämänkulkua koskevia mallitarinoita ja vastatarinoita läheissuhdepuheessa rakentuu?

2.a. Miten lapsettomat aikuiset positioituvat näihin mallitarinoihin?

4 Aineisto ja menetelmät

4.1 Aineisto

Aineistoon kuuluu 13 ilman lapsia elävien keski-ikäisten aikuisten elämänkertahaastattelua. Aineis- ton on kerännyt, litteroinut ja anonymisoinut Elisa Heinämäki vuosina 2016–2017 pro gradu -tutkielmaansa Omannäköiset elämät – lapsettomuus keski-ikäisten kerrotussa elämänkulussa (2017) varten.

Litteroitua haastatteluaineistoa on noin 230 sivun verran. Aineiston keräyksen yhteydessä on varmis- tettu lupa tallennusta ja jatkokäyttöä varten. Heinämäen pro gradu -tutkielmassa kiinnostuksenkoh- teena olivat lapsettomien aikuisten vaihtelevat elämäntilanteet ja lapsettomuuden syyt. Hänen tavoit- teenaan oli tutkia, miten haastateltavat ovat päätyneet lapsettomuuteen, miten he positioituvat lapset- tomina normatiiviseen elämänkulkuun ja mihin tapahtumiin tai konteksteihin lapsettomuus kerronnassa kytkeytyy. Heinämäki sivuaa tutkielmassaan läheissuhteita, mutta pääpaino on lapsettomuuden syissä ja haastateltavien positioitumisessa suhteessa normatiiviseen elämänkulkuun. Meidän on tarkoitus tutkielmassa keskittyä nimenomaan niihin lapsettomien kertomuksiin, joissa läheissuhteet jollain tavalla otetaan esille. Identifioimme haastatteluista kaiken läheissuhteisiin liittyvän puheen, josta muodostui tutkimuksemme lopullinen aineisto.

Haastateltavista 11 on naisia ja kaksi miehiä, ja he kaikki ovat lapsettomia muista kuin biomedikaalisista syistä. Ikähaarukka aineistossa on 40–52-vuotta ja kaikki haastateltavat asuvat pääkaupunki- seudulla tai sen lähialueilla Etelä-Suomessa. Yksi haastateltava oli vailla vakinaista asuinpaikkaa, sillä hän teki jatkotutkimusta ulkomailla. Aineisto koostuu hyvinvoivaan keskiluokkaan kuuluvista yksilöistä. Suurin osa on korkeakoulutettuja (yliopisto- tai ammattikorkeakoulututkinto), yhdellä on

(22)

22 useampia ammattikoulutason tutkintoja. Kaksi haastateltavista oli aineiston keruun aikana opintova- paalla ja muut olivat vaihtelevissa ammateissa – kukaan ei ollut työttömänä. Uudelleenkouluttautu- minen ja työpaikan vaihdokset tulevat kuitenkin esille usean haastatellun elämänkulussa.

Kaikki haastateltavat ovat olleet elämäkulkunsa aikana parisuhteessa, ja heistä kuusi oli haastattelu- hetkellä naimisissa, avoliitossa tai parisuhteessa. Kuusi haastateltavaa ei ollut parisuhteessa, mutta heillä on takana aikaisempia eripituisia seurustelusuhteita. Yhdellä haastateltavalla oli haastatteluhet- kellä alkava seurustelusuhde. Aineistossa on hetero-, homo- ja biseksuaaleja, eli aineisto on inklusii- vinen seksuaalisen suuntautumisen moninaisuuden suhteen. Enemmistö haastateltavista on kuitenkin heterosuhteessa eläviä tai heteroseksuaalisiksi identifioituvia.

Aineistossa on kertomuksia läheissuhteista hyvin laaja-alaisesti. Omasta lapsuuden perheestä, erityisesti omista vanhemmista (biologisista tai isä- ja äitipuolesta) on paljon kertomuksia ja monipuolista kerrontaa. Parisuhteen tematiikka on läsnä kertomuksissa nykyisestä kumppanista ja yhteiselosta sekä kertomuksissa entisestä kumppanista ja parisuhteen puuttumisesta. Myös läheiset ystävät, isommat kaveriporukat, työkaverit ja sisarukset nostetaan esille. Lisäksi aineistossa on kertomuksia ystävien tai sukulaisten lapsista. Kummilapsisuhteet ovat useassa kertomuksessa esillä korostetusti. Lisäksi aineistossa on lyhyitä kertomuksia lemmikeistä.

4.2 Analyysimenetelmät

Tutkimus on aineistolähtöinen ja laadullinen, ja analyysimenetelmä on narratiivinen. Toteutamme analyysin relativistisella tutkimusotteella, eli tutkimuskohteena on haastateltavien puhe ja analyy- siyksikköinä heidän kertomuksensa, emmekä tee päätelmiä tekstin ulkopuolelta. Kertomukset määri- telemme Bambergin (2010) pienten kertomusten teorian mukaisesti, kuten teorialuvussa kuvasimme.

Analyysimenetelmänä on narratiivinen analyysi, johon olemme sisällyttäneet malli- ja vastatarinoiden erittelyn haastateltavien läheissuhdepuheesta. Bambergin identiteetti- ja positiointiteoriasta hyö- dynnämme väljästi identiteettidilemmoja ja -positioita analysoidessamme, millaista identiteettiä kertojat rakentavat suhteessa kulttuurisiin mallitarinoihin. Identifioimme myös, kuinka kertojat positioituvat näihin läheissuhdepuheessa esiin tuomiinsa normatiivisen elämänkulun kuvauksiin. Tarkaste- lemme kertojien rakentamia vastatarinoita elämänkulun normatiivisuudesta eriytymisen kautta.

Malli- ja vastatarinoiden erittelyn lisäksi keskeinen narratiivinen analyysimenetelmä on puheen funktioiden selvittäminen, eli mitä haastateltavat tekevät kertomalla läheissuhteistaan. Tarkastelemme

(23)

23 kerronnassa esiin tulevia funktioita ja erittelemme, miten ja mihin konkreettisiin ja hypoteettisiin lä- heissuhteisiin kukin funktio kerronnassa liittyy.

4.3 Analyysin kulku

Aloitimme tutkimusprosessin syyskuussa 2019 lukemalla läpi kaikki 13 haastattelua saadaksemme kokonaiskuvan aineistosta. Teimme samalla alustavia muistiinpanoja haastatteluissa esiintyvistä lä- heissuhteista ja laajoista aihepiireistä. Tutustuimme myös (vapaaehtoista) lapsettomuutta käsittele- vään suomalaiseen ja kansainväliseen kirjallisuuteen ja aikaisempaan lapsettomuustutkimukseen.

Tutkimuskirjallisuuden tarkastelua jatkoimme läpi koko tutkimusprosessin. Teoreettisen kirjallisuus- katsauksen avulla saimme alustavan käsityksen aihepiirin tabuluonteesta ja perheellisyyden käsityk- sistä normatiivisessa elämänkulussa.

Ensimmäisen ohjauskerran jälkeen rajasimme teoriapohjaa nimenomaan kriittiseen perhetutkimukseen, elämänkulun tutkimukseen ja narratiiviseen analyysiin, joista aloimme hakea ja koota tietoa teorialukuun. Aloitimme samalla aineiston temaattisen analyysin eli erottelimme tarkemmin aineistossa esiintyvän läheissuhteisiin liittyvän puheen jokaisen haastattelun osalta. Tutkimuskysymykset muotoilimme tässä vaiheessa laveasti, aineiston osoittamien kiinnostavien aihepiirien vähitellen hah- mottuessa. Koska kyseessä on aineistolähtöinen laadullinen tutkimus, meidän oli mahdollista muotoilla tutkimuskysymyksiä uudelleen analyysin edetessä. Läheissuhteita koskevaa puhetta aineistossa on paljon etenkin ottaen huomioon, ettei Heinämäen tutkimushaastattelu alun perin ollut suunniteltu käsittelemään varsinaisesti lapsettomien sosiaalisia suhteita, vaan laajasti lapsettomuuden teemoja elämänkerralliseen tyyliin.

Temaattisessa analyysissä kiinnitimme huomiota siihen, millaista puhe läheissuhteista laadultaan on.

Läheissuhteisiin liittyvä puhe ei ole aineistossa vain selkeälinjaisina kertomuksina, vaan puhe pouk- koilee argumentoivan, evaluoivan ja kuvailevan puheen sekä reflektiivisen pohdinnan välillä. Evalu- oivaa puhetta läheissuhteista ei aineistossa esiintynyt kovin selkeästi itsenäisinä kertomuksina. Tä- män vuoksi esimerkiksi puhtaasti läheissuhteita koskevien arviointien tutkimus ei sellaisenaan sovel- tunut tutkimusongelmaksi. Myös alustava kysymys siitä, millaisia merkityksiä läheissuhteet saavat ilman lapsia elävien aikuisten elämänkulussa, osoittautui liian abstraktiksi ja laajaksi ongelmaksi vas- tata aineiston pohjalta. Tunsimme olevamme umpikujassa tutkimuskysymysten suhteen – meidän oli palattava takaisin aineiston pariin ja tarkasteltava, mitä muuta se voisi tarjota meille.

(24)

24 Aloitimme aineiston kolmannen lukukerran ja päädyimme jaottelemaan läheissuhdepuhetta lauseta- solla temaattisesti. Teemoja vastaavat kategoriat muodostimme tässä vaiheessa aikaisempien luku- kertojen perusteella. Käyttämämme teemakategoriat olivat: perhe, ystävät, parisuhde, kummilapset, lemmikit, henkilökohtainen lapsettomuus, itsenäisyyden ja erillisyyden kokemus sekä normatiivisen elämänkulun ja odotusten kuvaukset. Osa lauseista ei sisältynyt selvärajaisesti mihinkään muodosta- maamme kategoriaan, ja toisaalta saman virkkeen sisällä saattoi nousta esiin useita eri teemoja. Eri- tyisesti haastateltavien kerronnassa kietoutuivat yhteen kuvaukset normatiivisesta elämänkulusta sekä omasta poikkeavuudesta suhteessa tähän normatiiviseen malliin. Toistuvan kaavan mukaan haastateltava kuvaili yhden tai useamman virkkeen verran normatiivista odotusta, jonka mukaan kuu- luisi toimia tai millaisia odotuksia normatiivisiin elämänvaiheisiin liittyy. Kuvausta seuraavassa virk- keessä haastateltava irrottautui siitä kuvailemalla kokemustaan, kuinka oma arvomaailma tai identiteetti eroaa kuvatusta normista tai kuinka oma elämä on poikennut normatiivisesta elämänkulusta.

Koska havaitsimme tällaisen toistuvan kaavan, päädyimme hyödyntämään analyysimenetelmänä malli- ja vastatarinoita sekä samankaltaisuuden ja erillisyyden dilemmaa, jonka Bamberg (2010) on esittänyt identiteetti- ja positiointiteoriassaan (s. 8).

Näiden havaintojen pohjalta päädyimme ryhmittelemään kerrontaa vielä tarkemmin läheissuhteiden ja kontekstin mukaan: puhe kumppanista ja parisuhteesta, puhe ystävistä ja heidän perheistään, puhe lapsuudenperheestä ja suvusta, puhe kummilapsista ja muista merkityksellisistä lapsista, puhe työyh- teisöstä ja työkontekstista sekä puhe lemmikeistä. Tunnistimme aineistosta pieniä kertomuksia, jotka otimme analyysiyksiköiksi ja tutkimme kertojien niissä ilmentämiä mallitarinoita, mallitarinoihin po- sitioitumista sekä puheen funktioita. Analyysin selkeyttämiseksi muodostimme taulukon, jossa oli neljä saraketta: mallitarinat, puheen funktiot, haastattelunäytteet ja identiteettipositiot. Näytteet muokkasimme selkokielisiksi pienillä muutoksilla, kuten hyvin puhekielisten termien muuttamisella kirjakielelle sekä toiston ja änkytyksen poistamisella. Päädyimme tähän ratkaisuun eettisistä syistä tekstin luettavuuden varmistamiseksi ja jotta haastateltavan kerronta näyttäytyisi mahdollisimman selkeänä.

Päädyimme tehokkaan työskentelyn mahdollistamiseksi jakamaan haastattelut puoliksi niin, että toinen analysoi tarkemmin kuusi ja toinen seitsemän haastattelua. Täydensimme havaintojamme yhtei- seen analyysitaulukkoon ja vaihdoimme keskenämme niistä heränneitä ajatuksia. Kävimme analyy- sivaiheessa tiivistä vuoropuhelua tekemistämme havainnoista. Yhdistimme analyysin loppuvaiheessa havainnot taulukon pohjalta: kokosimme kertomuksissa esiin tulleet malli- ja vastatarinat sekä puheen funktiot ja tarkastelimme mitä yhteneväisyyksiä ja eroja niiden konteksteilla oli. Lopullisesta analyysistä jätimme pois työyhteisöä koskevan kerronnan sekä kaiken puheen lemmikeistä, sillä

(25)

25 analyysi oli jo perhe-elämää ja ihmissuhteita koskevana hyvin laaja. Meidän oli teoreettisen lähtö- kohdan sekä käytännön aikaresurssien kannalta perusteltua rajata analyysi läheisiin ihmissuhteisiin:

kumppaniin, vanhempiin ja lapsuuden perheeseen, laajempaan sukuun, läheisiin ystäviin, lähipiirin lapsiin sekä kummilapsiin. Yhtenä aiheena kertomuksissa on myös sosiaalinen tukiverkko tulevassa vanhuudessa. Haastateltavien kerronnassa tulee hyvin esille lapsettomien aikuisten läheissuhteiden moninaisuus ja laaja kirjo.

5 Tulokset

Tulostemme mukaan puheella läheissuhteista selitettiin, oikeutettiin ja puolustettiin lapsettomuutta.

Yhtäältä havaitsimme, että läheissuhdepuheessa rakennetaan erilaisia lapsettomuutta ja läheissuhteita koskevia malli- ja vastatarinoita (kts. Taulukko 1). Lisäksi läheissuhdepuheella pyrittiin osoittamaan sosiaalista kuulumista ja rakennettiin monialaista lapsettoman aikuisen identiteettiä. Esimerkiksi puheella lähipiirin lapsista ja omista kummilapsista rakennettiin hoivaavaa identiteettiä, ja kertomuksilla omaehtoisesta elämästä ilman lapsia vahvistettiin itsenäisen ja vapaan lapsettoman aikuisen identiteettiä. Kertomuksissa myös haastettiin ydinperheideaalia ja perheen perustamisen normatiivisuutta elämänkulussa. Lisäksi lapsettomat aikuiset osoittavat kerronnassaan, että lapsettomuus on paitsi henkilökohtainen, myös laajempaa sosiaalista yhteisöä, ystäväverkostoa ja sukua koskettava asia.

Rakenteeltaan tulosluku on jaoteltu kerronnan funktioiden perusteella alalukuihin. Luvussa 5.1 käsit- telemme läheissuhteiden kertomuksia, joilla selitetään, oikeutetaan tai puolustetaan omaa lapsettomuutta. Käsittelemme myös sosiaalista kuulumista osoittavia ja ydinperheideaalia haastavia kertomuksia. Alaluvut on jaoteltu kerronnassa ilmennettyjen mallitarinoiden ja läheissuhteiden mukaisesti alkaen lapsuudenperheestä ja päättyen vanhuuden laajempaan sosiaaliseen tukiverkostoon. Luvussa 5.2 käsitellään kertomuksia, joissa osoitetaan sosiaalista vastuuta ja rakennetaan hoivaajaidentiteettiä puheella lähipiirin lapsista. Alaluvut on rakennettu vielä eriteltyjen läheissuhteiden ja spesifien mallitarinoiden mukaan. Luvussa 5.3 käsitellään lapsettomuuden kollektiivisuutta eli kertomuksia, joissa korostuu, että lapsettomuus on omia vanhempia, lähipiiriä ja laajempaa sukua koskeva valinta. Van- hempien reaktiot lapsettomuuteen, laajempi yhteisö ja vanhempien lapsenlapsettomuus on jaoteltu omiksi alaluvuikseen. Taulukossa 1 esitetään kootusti kaikki kertomuksissa ilmenevät mallitarinat ja niille rakentuvat vastatarinat esitellään tulosluvun alaluvuissa. Kuviossa 1 on koostettu käsitekartaksi läheissuhdepuheen funktiot, läheiset ihmiset suhteen luonteen mukaan ryhmiteltyinä, kertomuksissa