Hyödyksi ja hoidoksi – Potilaiden taustat ja työhoidon merkitys Pälksaaren piirimielisairaalassa 1925–1938
Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Historian ja maantieteiden laitos Suomen historian pro gradu -tutkielma Syksy 2017 Laura Mulari Ohjaajat: Helena Hirvonen ja Arto Nevala
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, TUTKIMUSTIEDOTE Tekijä: Laura Mulari
Opiskelijanumero: 176624
Tutkielman nimi: Hyödyksi ja hoidoksi – Potilaiden taustat ja työhoidon merkitys Pälksaaren piirimielisairaalassa 1925–1938
Tiedekunta/oppiaine: Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Suomen historia Sivumäärä: 81 + 10 liitettä
Aika ja paikka: Marraskuu 2017, Joensuu.
Pro gradu -tutkielma tarkastelee työhoidon merkitystä Pälksaaren piirimielisairaalassa vuosina 1925–1938. Tutkimustehtävänä on selvittää, millainen merkitys työhoidolla oli sairaalan arjen toiminnassa ja hoitomenetelmänä. Tutkielmassa tutkitaan myös Pälksaareen ohjautuvien potilaiden taustoja sekä sitä, miten työhoitoon osallistuvat erosivat sen ulkopuolelle jääneistä.
Tutkimuksen pääasiallisina lähteinä on käytetty Pälksaaren toiminnan aikana syntyneitä potilaspäiväkirjoja, sairauskertomuksia ja toimintakertomuksia, joita säilytetään Paiholan sairaalan arkistossa. Muita asiakirjoja käytettiin niukemmin. Potilaspäiväkirjoista selvitettiin potilaiden taustat. Sairauskertomuksista selviää millaisia merkintöjä työhoidosta tehtiin ja miten työhön osallistuvat erosivat työhoidon ulkopuolelle jääneistä. Toimintakertomuksissa kerrottiin monipuolisesti sairaalan toiminnasta kuluneen vuoden aikana. Niistä selvitettiin muun muassa millaisia askareita potilaat tekivät ja kuinka paljon töitä tehtiin. Tutkielmassa käytetyt tutkimusmenetelmät ovat sekä kvantitatiivisia että kvalitatiivisia.
Työhoito oli merkittävässä roolissa Pälksaaren sairaalassa. Potilaiden suorittamat askareet työhoidossa mahdollistivat pitkälle sairaalan omavaraisuuden. Potilaat osallistuivat monella tavalla sairaalan toimintaan, kuten valmistamalla tekstiilejä ja työskentelemällä sairaalan maatilalla. Enemmistö oli parhaassa työiässä olevia ruumiillisen työn tekijöitä. Sairaalassa tiedostettiin potilasvoiman käytön hyöty, mikä näkyi työtä tekevien määrän lisääntymisellä tutkimusajanjakson aikana. Sairauskertomuksissa kiinnitettiin huomiota hoidettavien työkuntoon ja -halukkuuteen. Työhön kykeneminen oli yksi merkki potilaan voinnin edistymisestä. Hoitomenetelmistä työhoito sai eniten huomiota toimintakertomuksissa lukuun ottamatta tutkimusajanjakson loppua. Tällöin kiinnostusta herättivät uudet, toivoa parannuksesta antavat hoidot: insuliini- cardiazoli- ja malariahoito.
Sisällys
1 Johdanto ... 5
1.1 Mielisairaaloiden synty ja kehitys Suomessa ... 5
1.2 Pälksaaren piirimielisairaalan perustaminen ja toiminta vuosina 1922–1946 ... 7
1.3 Työn tekeminen suljetuissa laitoksissa ja mielisairaaloissa ... 9
1.4 Tutkimuskysymykset ... 12
1.5 Lähteet ja metodit ... 13
1.6 Aineistolähteen käyttö lainsäädännön kannalta ... 17
1.7 Tutkimusperinne ... 18
2 Pälksaaren piirimielisairaalan sisään otettujen potilaiden tausta vuosina 1925–1938 . 21 2.1 Potilaiden ikä, sukupuoli ja siviilisääty ... 21
2.2. Potilaiden sosiaalinen asema ... 24
2.3 Potilaiden diagnoosit ... 29
3 Työhoito sairaalan arjessa ... 35
3.1 Työn touhussa – työhoidon eri askareet ... 35
3.2 Alati kasvavat työprosentit ... 39
3.3 Työhoidon valvojat ... 45
3.4 Työhoito tuottamassa hyötyä ... 47
4 Työhoito parantamassa potilaita ... 51
4.1 Työhoito potilaiden terveydentilaa arvioimassa ... 51
4.2 Työtä tekevät potilaat ... 55
5 Sairaalan muut keinot potilaiden hoidossa ... 59
5.1 Päämääränä rauhoittaminen – makuu- ja kylpyhoito ... 59
5.2 Rauhoittamassa ja unta tuomassa – lääkkeet ... 62
5.3 Uudet parantavat hoidot ... 65
6. Johtopäätökset ... 71
Lähteet ... 75 Liitteet
Liite 1. Sairauskertomusten sisällönanalyysi
Liite 2. Pälksaaren piirimielisairaalaan sisään otettujen potilaiden sosiaalinen asema vuosina 1925–1938
Liite 3. Pälksaaren piirimielisairaalassa käytettyjen diagnoosien suomennokset vuosina 1925–
1938
Liite 4. Pälksaaren piirimielisairaalassa tehdyt diagnoosit vuosina 1925–1929 Liite 5. Pälksaaren piirimielisairaalassa tehdyt diagnoosit vuosina 1930–1938
Liite 6. Töissä, makuulla ja jalkeilla olevien potilaiden jakautuminen prosentuaalisesti Pälksaaren piirimielisairaalassa vuonna 1934.
Liite 7. Malariahoitoa saaneet prosentteina Pälksaaren piirimielisairaalaan otetuista potilaista vuosina 1935–1938
Liite 8. Insuliinihoitoa saaneet prosentteina Pälksaaren piirimielisairaalaan otetuista potilaista vuosina 1937–1938
Liite 9. Cardiazolihoitoa saaneet prosentteina Pälksaaren piirimielisairaalaan otetuista potilaista vuosina 1937–1938
Liite 10. Yhdistettyä insuliini- ja cardiazolihoitoa saaneet prosentteina Pälksaaren piirimielisairaalaan otetuista potilaista vuosina 1937–1938
1 Johdanto
1.1 Mielisairaaloiden synty ja kehitys Suomessa
Ennen mielisairaaloiden perustamista 1800-luvulla mielisairaiden ensimmäisiä sijoituspaikkoja olivat tiettävästi sairaanhoitolaitokset keskiajalla. A. Sarvilinna (1938) kuvailee niiden toimineen samalla kertaa sairaaloina, köyhäintaloina ja ”houruinhuoneina”.
Suomessa tällaisia laitoksia olivat Turun pyhänhengenhuone ja Viipurin hospitaali. Turun pyhänhengenhuoneen asukkaisiin kuului 1500-luvulla sairaita köyhiä ja vanhuksia, jotka luovuttivat omaisuutensa sairaalalle ylläpitoa vastaan. On mahdollista, että sinne otettiin myös mielisairaita.1 Vuosisata myöhemmin Suomessa ryhdyttiin rakentamaan uusia hospitaaleja.
Alun perin ne oli tarkoitettu spitaalitautia eli lepraa sairastaville. Tunnetuin niistä oli vuonna 1623 perustettu Seilin hospitaali, joka sijaitsi Seilin saaressa lähellä Turkua2. Spitaalin vähennettyä Seiliin ruvettiin tuomaan mielisairaita sekä sokeita, kuuroja ja halvaantuneita.
Hospitaalit olivat ennen kaikkea tarkoitettu potilaiden eristämiseen ulkomaailmasta. Tätä varten ne varustettiin eristyskopeilla ja käsi- ja jalkaraudoilla.3 Toivo Nygård (1998) mainitsee eristämisen tarkoituksena olleen turvata muun yhteiskunnan häiriötön kehitys4. Vuodesta 1791 alkaen jokaisessa läänissä tuli olla sekä lasaretti että hospitaali, jonka yhteydessä oli oltava houruinhuoneita. Lasaretit olivat tarkoitettuja akuuttisairauksien hoitoon, seurakunnallisen vaivaishuollon piiriin kuuluvat hospitaalit puolestaan kroonikkoja varten.5
Mielisairaiden hoidon voidaan katsoa alkaneen vuonna 1840, kun keisari Nikolai I antoi Suomen ensimmäisen mielisairaita koskevan asetuksen. Mielisairaiden hoidosta tuli osa valtion ylläpitämää ja lääkintäviranomaisten valvomaa sairaanhoitoa. Asetuksessa keisari määräsi Helsinkiin rakennettavaksi houruinhuoneen, jonne voitaisiin lähettää koko Suomesta mielisairaita parannettavaksi. Se nimettiin Lapinlahden sairaalaksi ja se oli ensimmäinen valtion omistama mielisairaala6. Asetuksen mukaan mielisairaaksi todetun oli saatava
”hoiruinhoitoa”. Uudenmaan läänistä kotoisin olevat mielisairaat otettiin kahdeksi kuukaudeksi koehoitoon Lapinlahden sairaalaan. Muualta Suomesta kotoisin olevat otettiin
1 Sarvilinna 1938, 24–27.
2 Achté 1991a, 22.
3; Eskola 1983, 203–204 ja Vuorio 2010, 11.
4 Nygård 1998, 18.
5 Vuorio 2010, 12.
6 Kinnunen 1954, 20.
ensin koehoitoon lääninlasarettiin. Hoitoa voitiin jatkaa lääninlasaretissa koehoidon päätyttyä, jos katsottiin että sairas oli tullut niin paljon paremmaksi, että siirtäminen Lapinlahden houruinhuoneeseen oli tarpeetonta. Potilaat, joiden ajateltiin parantuvan, lähetettiin Lapinlahteen. Parantumattomat vietiin Seilin hospitaaliin.7
Uusi hoitojärjestelmä ei riittänyt turvaamaan sairaansijojen riittävyyttä. Potilaat olivat enimmäkseen pitkäaikaissairaita ja äkillisesti sairastuneet eivät päässeet hoitoon. Ongelmaa ryhdyttiin ratkaisemaan hallinnollisilla keinoilla, mikä johti mielisairasasetuksen uudistamiseen vuonna 1889. Asetus määräsi kunnat varaamaan vaivaistaloon vähintään kolme paikkaa varattomille mielisairaille. Tarpeen vaatiessa paikkoja voitiin järjestää yli kolmen, mikä johti mielisairasostojen syntymiseen vaivaistalojen yhteyteen. Koska potilaat joutuivat odottamaan pitkään pääsyä valtion vastaanottolaitoksiin ja sairaaloihin, heitä tyydyttiin usein vain säilyttämään vaivaistaloissa. Vaivaistalojen hoidon taso oli huono myös siksi, etteivät ne olleet lääkintöhallituksen valvonnan alaisia.8
Kunnat olivat halukkaita perustamaan yhteisiä mielisairaaloita, mutta halusivat siihen valtionapua. Senaatti antoi ensimmäisen kerran ohjeistuksen valtionavusta vuonna 1899, mutta ehdot osoittautuivat kunnille liian tiukoiksi ja epätyydyttäviksi. Raaseporin kihlakuntaan kuuluvat kunnat toivoivat vuonna 1899 valtion tukevan taloudellisesti enemmän sairaalan toimintaa ja halusivat sinne otettavan ensisijaisesti parantumattomia potilaita.
Senaatin ehtojen mukaan sairaalaan tuli ottaa parantuvia potilaita parantumattomien lisäksi.
Vuonna 1911 ehtoja lievennettiin, mutta senaatti hylkäsi lähes kaikki uudet hakemukset, koska sairaaloiden perustamispäätökset oli tehty liian riippuvaiseksi valtion tuesta. Vuoden 1899 ehdoilla syntyi ainoastaan yksi sairaala ja vuoden 1911 ehdoilla kaksi sairaalaa.9 Itsenäistymisen jälkeen suhtautuminen kunnalliseen mielisairaanhoitoon muuttui. Eduskunta ja hallitus katsoivat parhaaksi tukea kuntia mielisairaaloiden rakentamisessa. Valtion myöntämän apurahan turvin perustettiin 1920-luvulla kymmenen uutta piirimielisairaalaa.10 Valtion toinen keskuslaitos, Niuvanniemen sairaala alkoi toimia vuonna 1885 Kuopiossa11. Itä-Suomen mielisairaiden hoitaminen jakautui sen ja alueen piirimielisairaaloiden kesken.
7 Sarvilinna 1938, 148–152.
8 Eskola 1983, 204–205; Sarvilinna 1983, 545–546
9 Sarvilinna 1938, 573–582.
10 Kinnunen 1954, 25.
11 Kinnunen 1954, 21.
Niuvanniemen sairaalan tuli vastata Kuopion, Mikkelin ja Viipurin lääneistä. Ensisijaisesti sen tuli ottaa alueensa akuutisti sairaita ja vaarallisia, välitöntä hoitoa tarvitsevia, mutta myös kriminaalipotilaita, pakolaisia, sotilaita ja mielentilatutkittavia. Itä-Suomeen perustettiin neljä piirimielisairaalaa: Pälksaari Pälkjärvelle, Rauhan sairaala Joutsenoon, Siilinjärvi 12 Pohjois- Savoon ja Moision sairaala Mikkeliin. Huolimatta piirimielisairaaloiden tuomista uusista potilaspaikoista ja siitä, että piirimielisairaaloiden tuli vastata kaikista jäsenkuntiensa potilaista, Niuvaniemen sairaalaan tuli paljon vuoden 1922 köyhäinhoitolain nojalla hoidettavia. Sen sijaan omillaan toimeentulevien oli vaikea päästä hoitoon.13
1.2 Pälksaaren piirimielisairaalan perustaminen ja toiminta vuosina 1922–1946
Yhteisen piirimielisairaalan perustamista Karjalaan käsiteltiin ensimmäisen kerran kunnalliskokouksessa vuonna 1911, mutta ilman valtion tukea hanke kaatui. Kymmenen vuotta myöhemmin pohjoiskarjalaiset kunnat ryhtyivät uudestaan herättämään hanketta, mikä johti päätökseen yhteisen piirimielisairaalan perustamisesta vuonna 1922. Sen yhtenä edellytyksenä oli valtionavun hakeminen. Kunnat saivat 16 tarjousta sairaalan paikasta, joista piirimielisairaalatoimikunta tuki Pälksaaren Hovin ostoa Pälkjärven kunnasta. Pälksaaren Hovin kannattamiseen vaikuttivat sen edullinen hinta, hyvät kulkuyhteydet lähellä rautatietä, maantieteellinen sijainti jäsenkuntiin nähden ja moitteettomuus ”terveydellisessä suhteessa”.
Hovin mukana tuli 60 hehtaaria peltoa ja metsämaata 535 hehtaaria.14 Rakennustyöt aloitettiin vuonna 1924 ja sairaala vihittiin käyttöön 13.12.1925.15
Sairaalalle oli tarvetta, sillä potilaspaikat täyttyivät nopeasti ja niitä lisättiin vuosien varrella.
Kolmantena toimintavuonna 1927 potilaspaikkoja oli 174 ja vuonna 1934 uuden päärakennuksen rakentamisen jälkeen 221. Henkilökunnan asunto-oloja uusi rakennus helpotti, mutta sairaansijoja ei silti ollut tarpeeksi. Uuden sairaalarakennuksen valmistuttua vuonna 1937 potilaspaikkoja oli jo 351.16
12 Vuodesta 1959 lähtien Harjamäen sairaala. Siilinjärven kunta. Harjamäen sairaalamuseo
<http://www.siilinjarvi.fi/kunta/fi/liikunta_nuoriso_ja_kulttuuri/kulttuuri/museot/sairaalamuseo.php>. Luettu 3.11.2017.
13 Vuorio 2010, 100–102.
14 Pälksaaren piirimielisairaalahanke – selostus tähänastisen kehityksen piirteistä 1923, 3-7 ja 12–13. Katso myös Tuovinen 1999, 25–30.
15 Tuovinen 1999, 15 ja 37.
16 Pälksaaren piirimielisairaalan toimintakertomukset vuosilta 1927, 3; 1937, 5; 1932, 17; 1934, 4–5; 1935, 4–5;
1936, 4. Katso myös Tuovinen 1999, 49–56.
Pälksaaren piirimielisairaalan johtavana elimenä toimi liittovaltuusto. Se määräsi hoito- ja vuosimaksut, hyväksyi tai myönsi vapautuksen sairaansijaosuudesta, hyväksyi toimintakertomuksen, tilinpäätöksen ja ohjesäännön, valitsi liittohallituksen ja tilintarkistajat ja määräsi näitten palkkiot, sekä päätti lainojen ottamisesta sairaalalle. Liittovaltuuston työskentelyyn osallistui ylilääkäri. Alkuvuosina pidettiin yksi edustajakokous vuodessa, mutta kunnallislain uudistuksen myötä vuodesta 1934 alkaen pidettiin säännölliset syys- ja kevätkokoukset. Sairaalan rakennus- ja laajennusvaiheissa pidettiin ylimääräisiä kokouksia.17 Sairaalassa oli kahdentoista vuoden ajan vain yksi lääkärinvirka, eli ylilääkäri. Ensimmäisenä ylilääkärinä toimi Laila Salo vuoteen 1931 asti, jolloin viran otti vastaan A. J Huuskonen.
Hän siirtyi Soanlahden ja Suistamon yhteiseksi kunnanlääkäriksi 31.5.1935. Vuoden 1935 kesäkuun jälkeen virkaa hoiti lääkäri Eero Julku 31.5.1936 asti. Vuoden 1935 heinäkuussa virkaan valittiin erikoislääkäri Ragnar Walin, mutta hän astui lopullisesti virkaansa 1.6.1937.
Vuonna 1937 sairaalaan saatiin osastonlääkärin virka. Kolmas lääkäri palkattiin kesällä 1938.18 Sairaala työllisti hoitohenkilökunnan lisäksi runsaasti muita työntekijöitä. Keittiössä työskenteli emäntä, keittäjätär, leipoja ja keittiöapulaisia, siivouksesta ja vaatteiden pesemisestä vastasivat pesijät ja siivoojat.19
Sairaalan omavaraisuuden kannalta oli tärkeä sen yhteydessä toimiva maatila, Pälksaaren Hovi. Toimintakertomuksissa julkaistiin kertomus maatilan toiminnasta, jossa lueteltiin sen menot ja tulot kuluneelta vuodelta. Pelloilla viljeltiin ahkerasti vihanneksia, perunoita, ruista ja ohraa. Sairaala sai tilalta maitoa ja siellä kasvaneen karjan lihaa omaan käyttöön. Maatila työllisti muun muassa tilanhoitajan, karjakon ja sikalanhoitajan.20
Pälksaaren sairaala toiminta loppui talvi- ja jatkosodan myötä. Lähestyvään sotaan varauduttiin aloittamalla evakuointi vuoden 1939 syksyllä. Potilaita kotiutettiin tai siirrettiin kunnalliskoteihin tai muihin sisämaan mielisairaaloihin. Osa henkilökunnasta ja potilaista lähti kuukautta ennen talvisodan päättymistä Hattelmalan piirimielisairaalaan Hämeenlinnaan,
17 Tuovinen 1999, 74–75
18 Pälksaaren piirimielisairaalan toimintakertomukset vuosilta 1931, 4; 1936, 10; 1938, 10; Katso myös Tuovinen 1999, 97–99.
19 Katso esimerkiksi Pälksaaren Piirimielisairaalan Talousarvio vuodelle 1930, 2. Julkaistu Pälksaaren piirimielisairaalan toimintokertomuksessa vuodelta 1928.
20 Katso esimerkiksi Pälksaaren piirimielisairaalan toimintokertomus vuodelta 1928, 16–17. Katso myös Tuovinen 1999, 60.
jonne he jäivät pysyvästi. Talvisodan päätyttyä vuonna 1940 Pälkjärvi jäi 13 muun sairaalan jäsenkunnan kanssa luovutetulle alueelle. Sairaalaan jäänyt henkilökunta ja noin 100 potilasta joutuivat lähtemään Pälksaaresta. Hoitohenkilökunta ja potilaat muuttivat Kiteelle, sairaalan maatilan eläimet ja henkilökunta Nurmekseen ja sairaalan kalusto ja konttorihenkilökunta päätyivät Joensuuhun.21
Lokakuun 1. päivä 1940 kuntainliitto osti Kontiolahden kunnalta 750 hehtaaria maata tarkoituksena rakentaa uusi piirimielisairaala. Vuonna 1941 jatkosodan sytyttyä Pälkjärven kunta vallattiin takaisin ja sairaalan henkilökunta ja potilaat palasivat Pälksaareen jälleenrakennustöihin. Pälkjärven kunta siirtyi lopullisesti Neuvostoliitolle vuonna 1944 jatkosodan päätyttyä ja sairaalan henkilökunta ja potilaat siirtyivät Kontiolahdelle.
Muodollisesti piirimielisairaalan olemassaolo loppui 1946 pidetyssä liittovaltuuston kokouksessa. Kuntainliiton ja sairaalan nimi muutettiin Paiholan sairaalan kuntainliitoksi ja sairaalaksi. Paiholan sairaalan rakentaminen Kontiolahdelle aloitettiin 1949 ja se vihittiin käyttöön vuonna 1951.22
1.3 Työn tekeminen suljetuissa laitoksissa ja mielisairaaloissa
Työnteko on kuulunut mielisairaaloiden lisäksi muiden suljettujen laitosten, kuten vaivaistalojen ja työlaitosten toimintaan23. Suljettujen laitoksien työnteko perustui utilitaristisiin ajatuksiin. Sen mukaan moraalin perustana on hyödyn tai suurimman onnellisuuden periaate. Teot ovat oikein kun ne edistävät onnellisuutta ja väärin kun ne edistävät onnettomuutta. Tämän periaatteen mukaisesti sekä valtion laitoksien että hoidokkien hyötyivät työnteosta; työnteko vähensi laitosten kustannuksia ja hoidokin oppivat tekemään töitä. Suomessa vallitsi 1800-luvulla muualta Euroopasta levinnyt kasvatuskäsitys, jonka mukaan kasvatus kuului perheelle, koulutus ja opetus valtiolle. Valtion laitosten ja viranomaisten tehtävänä oli huolehtia korjaavasta kasvatuksesta. Työn tekemisen nähtiin ennaltaehkäisevän ongelmia ja lieventävän olemassa olevia ongelmia. Ahkeruuteen kasvattaminen edistäisi yhteistä hyvää, sillä työtä pidettiin itsessään jokaisen velvollisuutena.24
21 Tuovinen 1999, 115, 117–118;Tuovinen 2007, 16–18.
22 Tuovinen 2007, 16–18, 20–21, 31.
23 Jaakkola 1994, 134, 137–138 ja Pukero 2009, 138–140.
24 Pukero 2009, 113,115, 116 ja Mill 2000, 17.
Työ- ja ojennuslaitoksissa rangaistavien tapoja katsottiin voivan parantaa kasvatuksen, opetuksen ja työn avulla. Vuonna 1831 toimintansa aloittanut Pantsarlahden työ- ja ojennuslaitokseen oli tuotava muun muassa miespuolisia irtolaisia ja kerjäläisiä. Vangit tekivät maataloustöitä ja talousaskareita, mutta heidän oli mahdollista opetella erilaisia ammatteja, kuten räätälin ja suutarin. Kasvatuksellisten tavoitteiden täyttämisen lisäksi laitoksen piti olla samalla tehokas työlaitos.25 Vuonna 1819 perustetussa Lappeenrannan kehruuhuoneessa katsottiin voivan kasvattaa naispuolisista rikollisia ja irtolaisia kovan kurin ja ahkeran työn avulla. Samalla valtion tulot lisääntyisivät ja käsityötaidot leviäisivät.
Ruumiillista työtä pidettiin hyvänä parannus- ja rankaisukeinona.26
Kuntien vaivaistaloissa kaikki olivat velvollisia osallistumaan töihin kaikkein nuorimpia ja heikoimpia lukuun ottamatta. Maaseudun vaivaistaloissa pidettiin tärkeänä maataloustöitä ja kaupungeissa käsitöitä. Henkilökunta onnistuttiin pitämään hoidettavien työnteon ansiosta pienenä. Ihanne omavaraisuudesta ei toteutunut siitä huolimatta missään Suomen vaivaistaloissa. Hoidokkien ylläpitokulut olivat korkeat eikä laitoksissa valmistetuista tuotteista riittänyt myyntiin. Ruoka- ja muita tavaroita piti ostaa muualta.27 Kunnalliskodit jatkoivat vaivaistalojen perinnettä, joissa hoidettavien piti osallistua kykynsä mukaan maataloustöihin. Ne ja muut hoitolaitokset olivat 1920–1930-luvuilla maatiloja, joissa hoidettavat osallistuivat kykynsä mukaan maataloustöihin. Köyhäinhoidossa vallinneen periaatteen mukaan annetun avun tuli perustua työsuoritukseen.28
Niuvanniemen sairaalassa tehtiin töitä sen perustamisesta lähtien 1880-luvulla. Miespotilaat muun muassa tekivät halkoja ja työskentelivät maatilalla. Käsityönjohtajattaren johdolla naispotilaat valmistivat myytäväksi erilaisia käsitöitä, kuten käsiliinoja, käsilaukkuja ja liinoja.29 Työn tekeminen otettiin huomioon jo sairaaloita perustettaessa. Kun esimerkiksi Viipurin apulaiskaupunginlääkäri ehdotti vuonna 1898 uuden mielisairaalan rakentamista Viipuriin, hän piti tarpeellisena riittävän suuren alueen varaamista, jotta mielisairaat voisivat liikkua ja työskennellä ulkona.30
25 Nygård 2001,137, 142–145.
26 Nygård 2001, 154, 156, 158, 160.
27 Jaakkola 1994, 134, 137–138.
28 Urponen 1994, 180, 182.
29 Vuorio 2010, 110.
30 Sarvilinna 1938, 561.
Varsinaisen mielisairaaloissa suoritettavan työterapian perustajana pidetään saksalaista Hermann Simonia, joka toimi Güterslohin mielisairaalan johtajana 1920-luvulla. Sairaalassa potilaat tekivät puutarha- ja maanviljelystöitä sekä työskentelivät erilaissa työsaleissa ja työpajoissa.31 Simonin esiteltyä menestyksekkäät tuloksensa sen käytöstä sitä ruvettiin käyttämään yhä useassa mielisairaalassa. Simonin periaatteisiin kuului potilaan terveiden ja positiivisten ominaisuuksien herättämistä ja kehittämistä ja sairauden ilmenemismuotojen vastustamista. Työhoidon tavoitteena oli potilaan terveydentilan parantaminen, jolloin potilaasta uskottiin tulevan samalla hyödyllinen jäsen yhteiskuntaan.32
Sairaanhoito-opettaja Karin Neuman-Rahn kirjoitti vuonna 1924 oppikirjassaan työhoidon ehkäisevän epäterveitä ajatuksia, aisti- ja ajatusharhoja ja sen olevan hyvä mittapuu arvioidessa terveydentilan ja toipumisen edistymistä.33 Hoidollisten tavoitteiden lisäksi työ itsessään oli arvokasta:
”Mutta se antaa vielä muutakin, jota ei kylliksi oteta huomioon: se tekee meidät hyödyllisiksi yhteiskunnalle. Ei ole olemassa niin merkityksetöntä paikkaa, ei niin vähäpätöistä työtä, ettei se hyvin suoritettuna edistäisi yleistä hyvää. Tietoisuus siitä, että on hyödyksi muille ja siihen liittyvä altruistinen tunne antaa työlle sisäisen arvon, jota ei voida yliarvioida, ja tämän arvon talteenotto tulisi olla kasvatuksen punaisena lankana.”34
Sairaanhoitaja Lyyli Kinnunen antoi suuren arvon työhoidolle oppikirjansa vuoden 1939 painoksessa: ”Nykyaikaisen mielisairaanhoidon tärkein muoto lääkkeellisten hoitomenetelmien ohella on työskentelyterapia.” Hänen mukaansa työhoito oli psykoterapiaa ja muodosti pohjan ja täydennyksen muille hoitomenetelmille.35
Petteri Pietikäinen (2013) arvioi töiden teettämisen tehneen mielisairaaloista omavaraisempia ja antaneen samalla ulkomaailmalle kuvan, että siellä tehtiin oma osuus yhteiskunnan eteen36.
31 Achté 1991b, 93; Kinnunen 1954, 91.
32 Kinnunen 1954, 91–92.
33 Neuman-Rahn 1924, 322.
34 Nauman-Rahn 1924, 320–321.
35 Kinnunen 1939, 56–69.
36 Pietikäinen 2013, 173.
Neuman-Rahnin oppikirjassa myönnettiin työstä olevan hyötyä sairaaloille, mutta sitä ei saanut kuitenkaan käyttää väärin:
”Sairaitten työstä voi sen lisäksi olla huomattavaa hyötyä sairaalalle, sillä suunnitelmanmukaisesti suoritettuna tekee se mahdolliseksi koko toiminannan ekonomisoimisen, mutta työterapiaa ei luonnollisesti milloinkaan saa käyttää väärin ja työn valinnan määräävinä tekijöinä ovat ja pysyvät taudin oireet ja sairaan yleinen tila.”37
Kinnusen oppikirjassa torjuttiin ajatus sairaalan hyötyminen työhoidon käytöstä. Hänen mukaansa mahdollisimman suuri luku työskenteleviä ei ole lopullinen päämäärä, vaan potilaan parantuminen ”vapaisiin oloihin”.38 Päivi Rissanen väittää pro gradu -tutkielmassaan (2012) Siilinjärven piirimielisairaalan hyötyneen taloudellisesti työpanoksesta. Sairaalan maatila toimi vähäisellä työvoimalla ja hoitopäiväkustannukset olivat hyvin alhaiset.
Siilinjärven sairaalassa 77 prosenttia potilaista osallistui työhoitoon vuonna 1938.39
1.4 Tutkimuskysymykset
Tutkin millainen merkitys työhoidolla oli potilaiden hoitomuotona ja osana sairaalaan toimintaa. Olen valinnut tämän tutkimuskysymyksen, koska aikaisemmissa tutkimuksissa työhoitoa on tarkasteltu lähinnä yhtenä hoitomenetelmänä muiden joukossa, eikä tutkittu sen merkitystä sairaaloiden toiminnassa. Tutkimusajanjakso alkaa vuodesta 1925, koska silloin Pälksaaren sairaala aloitti toimintansa. Tutkimusajanjakso päättyy vuoteen 1938, joka oli viimeinen vuosi, jolloin sairaala toimi normaalisti ennen sodan syttymistä vuonna 1939.
Koska potilaiden taustat ovat yhteydessä työhoitoon, tutkin millainen tausta Pälksaaren piirimielisairaalaan vuosina 1925–1938 ohjautuneilla oli. Taustatiedot koostuvat sukupuolesta, iästä, sosiaalisesta asemasta ja siviilisäädystä. En kerännyt tietoja, jotka johtavat välittömään tunnistukseen, kuten nimiä tai syntymäaikoja. Tutkin myös mitkä olivat tyypillisimmät annetut diagnoosit. Sairaala toimi nimenomaan pohjoiskarjalaisten kuntien yhteisenä piirimielisairaalana, jonka takia sairaalaan ohjautuneet saattoivat olla taustaltaan erilaisia kuin esimerkiksi vauraamman Etelä-Suomen piirimielisairaaloissa hoidetut.
37 Neuman-Rahn 1924, 324.
38 Kinnunen 1939, 69.
39 Rissanen 2012, 62, 66–67.
Työhoidon merkitystä tutkin sairaalan arkisen toiminnan kannalta ja sen merkitystä yhtenä hoitomenetelmänä. Millaisia ja minkälaisissa tiloissa ulko- ja sisätöitä potilaat tekivät?
Kuinka paljon töitä tehtiin sairaalassa? Ketkä ohjasivat työntekoa? Tutkin, oliko työhoidosta taloudellista tai muunlaista hyötyä sairaalalle. Miten suuri oli työhoidossa suoritettavien askareiden rahallinen arvo? Koituiko sairaalalle kustannuksia työhoidosta? Millainen rooli työhoidolla oli sairaalan omavaraisuuden kannalta? Tutkin, millaisia merkintöjä työhoidosta kirjoitettiin sairauskertomuksiin ja mikä niiden merkitys oli. Sairauskertomuksista en ole kerännyt tunnistukseen johtavia tietoja. Tutkin, oliko työtä tekevien potilaiden välillä eroa työtä tekemättömiin. Ketkä sairastuneista tekivät eniten töitä? Oliko työtä tekevien ja työtä tekemättömien sosiaalisessa asemassa eroja? Oliko heidän terveydentilassa eroja heidän poistuessa Pälksaaresta? Lopulta arvioin muiden hoitomuotojen käyttöä sairaalassa ja työhoidon sijoittumista niihin.
1.5 Lähteet ja metodit
Tutkimuksen aineistona käytän Pälksaaren sairaalan toiminnan aikana syntyneitä asiakirjoja.
Niitä säilytetään Paiholan sairaalan arkistossa, joka on osa Siun Soten Pohjois-Karjalan sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymän päätearkistoa. Aineistona olen käyttänyt tutkimusajanjaksona syntyneitä potilaspäiväkirjoja, sairauskertomuksia, toimintakertomuksia ja pöytäkirjoja.
Potilaspäiväkirjoihin kirjattiin jokaisen sairaalaan tulleen potilaan nimi, ikä, siviilisääty, ammatti, perhetausta ja asuinkunta. Olen kerännyt tiedot jokaiselta sisään otetulta potilailta vuosilta 1925–1938. Vuodesta 1927 lähtien kirjattiin lisäksi taudin syy, potilaan ikä sairauden alkaessa, mahdolliset aikaisemmat sairaudet ja sairaalaan lähettäjä. Näitä tietoja en ole ottanut ylös, koska ne eivät ole relevantteja tutkimuksen kannalta.
Potilaspäiväkirjoihin tiedot merkittiin käsin ja eri käsialoista päätellen kirjoittajia oli useampia tutkimusajanjakson aikana. Tietojen kirjoittajat eivät ole ilmeisesti tienneet tai ovat muusta syystä jättäneet kirjaamatta potilaiden tietoja, sillä joidenkin ikää, asuinkuntaa tai siviilisäätyä ei ollut merkitty tietoihin. Tyhjäksi jääneet kohdat laitoin ei tietoa -luokkiin. Eniten vaikeuksia oli diagnoosien kanssa. Joskus tietojen kirjaaja on kirjoittanut potilaalle kaksi
diagnoosia, kirjoittanut kysymysmerkin sen perään tai käyttänyt taudista toista nimitystä.
Kysymysmerkin lisääminen voi tarkoittaa, ettei diagnoosin antaja ollut varma, oliko se oikein.
Sairaalan virallisiin taulukoihin diagnoosit merkittiin kuitenkin lääkintöhallituksen antamien tautiluokitusten mukaisesti. Tällaisissa kohdissa olen verrannut tuloksiani Pälksaaren toimintakertomuksissa julkaistuihin taulukoihin ja korjannut ne taulukon tietojen mukaisesti.
Joskus tiedot potilaiden siviilisäädystä eivät täsmänneet taulukkojen kanssa. Silloin olen käyttänyt päiväkirjoihin merkittyjä tietoja siviilisäädyistä. On vaikea sanoa mistä ristiriitaisuus siviilisäätyjen kohdalla johtuu. Joko päiväkirjoihin on alun perin merkitty tiedot väärin ja ne on korjattu toimintakertomuksiin, tai toimintakertomuksiin kirjattiin tiedot väärin
Sairauskertomukset sisältävät perustietojen lisäksi tarkkaa tietoa hoidettavien terveydentilasta.
Lääkäri arvioi hoidettavan fyysisen ja henkisen tilan yleensä muutama päivä sairaalaan tuomisen jälkeen. Henkistä tilaa arvioidessa lääkärit kiinnittivät huomiota työkuntoon, käsityskykyyn, äänekkyyteen, käytökseen ja yleiseen olemukseen. Merkintöjä voinnista ja hoidon etenemisestä tehtiin vaihtelevasti. Tutkimuksen kannalta haastavinta on, etteivät kertomukset sisällä paljoa laadullista kerrontaa. Potilaat saattoivat viettää kuukausia sairaalassa ilman, että kirjoitettiin mitään heidän voinnistaan. Sairauskertomuksiin raportoitiin arkipäivästä poikkeavista tapahtumista kuten mahdollisista karkaamisyrityksistä, tavaroiden rikkomisesta tai riitelyistä muiden hoidettavien kanssa. Hoitokertomukset olivat henkilökunnan laatimia ja tarkoitettu henkilökunnalle hoidettavan tilan seuraamista varten, mikä ohjasi sairauskertomusten sisältöä. Potilaan kuntoon liittymättömiä merkintöjä niistä ei löydy.
Potilaiden jokaiselta oleskelupäivältä tehtiin merkinnät tarkkailulomakkeeseen. Henkilökunta merkitsi symboleilla oliko hoidettava viettänyt päivänsä muun muassa töissä, makuulla tai jalkeilla ja millaisia töitä hän oli mahdollisesti suorittanut. Lomakkeisiin merkittiin annetut lääkkeet ja niiden määrät. Sairauskertomuksiin liitettiin hoidettaviin liittyviä dokumentteja, kuten heidän käymäänsä kirjeenvaihtoa omaisten tai sairaalan lääkäreiden kanssa.
Sairauskertomuksista olen poiminut samat tiedot kuin potilaspäiväkirjoista. Tämän lisäksi poimin tiedot potilaan terveydentilasta sairaalasta poistuessa ja minne hän joutui sairaalasta päästyään. Koska mielenkiintoni kohdistui ennen kaikkea työhoitoon, kirjoitin siitä tehdyt merkinnät ylös. Tarkkailulomakkeiden tiedoista merkitsin oliko potilas ollut kylvyssä, tehnyt töitä sairaalassa oloaikanaan ja hänen tekemänsä työhoidon muodot. Käyttäessäni
sairauskertomuksia esimerkkeinä havainnollistamaan tutkimustuloksia, olen tunnistamisen estämiseksi muuttanut potilaiden ammatteja ja jättänyt kertomatta heidän tarkkaa ikäänsä.
Toimintakertomuksissa käydään läpi sairaalan toimintaa vuoden aikana, hoitotoimenpiteitä ja sairaalan sekä sen maatilan taloudenhoitoa. Niissä julkaistiin tilastollista tietoja esimerkiksi sairaalan sisään- ja uloskirjautuneiden potilaiden määristä ja heidän taudeistaan. Erityisen tarkkaan niissä esiteltiin vuoden aikana tehdyt sairaala-alueeseen ja rakennuksiin liittyvät toimenpiteet, kuten uusien rakennuksien rakentaminen ja vanhojen korjaaminen.
Toimintakertomukset oli tarkoitettu jäsenkunnille, mikä epäilemättä ohjasi niiden sisältöä kuntia kiinnostaviin seikkoihin. Vähäisemmässä määrässä olen käyttänyt Pälksaaren johtokunnan kokouksessa syntyneitä pöytäkirjoja.
Käyttämäni tutkimusmenetelmät ovat sekä kvantitatiivisia että kvalitatiivisia. Kvantitatiiviset tiedot on esitetty tiivistetysti taulukoina ja graafisina kuvioina. Nummenmaan, Holopaisen ja Pullisen (2014) mukaan niiden tarkoituksena on tiivistää suuren tilastoaineiston sanoma asiayhteyden kannalta keskeisiin seikkoihin, sekä havainnollistaa aineistossa kuvatut ilmiöt selkeästi.40 Olen valinnut esitystapaan parhaiten soveltuvan kuvaajatyypin tai esittänyt sen pelkästään numeroina.
Potilaspäiväkirjojen kohdalla käytin kokonaistutkimusta, jolloin jokainen havaintoyksikkö (sisään otettu potilas) oli tarkasteltavana. Sairauskertomuksissa käytin systemaattista otantaa, jolloin poimin otoksesta havaintoyksiköt (sairauskertomukset) tasaisin välein. Poimin jokaiselta vuodelta havaintoyksikköjä suhteessa sairauskertomuksien määrään kyseiseltä vuodelta.41 Perusjoukon (N) koko oli 1 311. Kaikkiaan otokseen tuli 202 havaintoyksikköä, jolloin otosprosentiksi tuli 15,4. Katson tämän olevan riittävän iso otosprosentti varmistamaan tutkimuksen luotettavuuden, sillä Helena Hirvosen (2014) väitöskirjassa Suomalaisen psykiatriatieteen juuria etsimässä. Psykiatria tieteenä ja käytäntönä 1800-luvulta vuoteen 1930 keskimääräinen otosprosentti oli 13,4.
Enemmän kuin yhden sairaalajakson tarvinneiden sairauskertomukset laitettiin viimeisimmän kertomuksen yhteyteen. Kaikkien tutkimusajanjakson aikana sisään otettujen potilaiden kertomuksia ei löytynyt tästä syystä vuosien 1925–1938 sairauskertomusten joukosta. Jos
40 Nummenmaa, Holopainen & Pullinen 2014, 37.
41 Esimerkiksi vuonna 1932 sairauskertomuksia oli 70, jolloin havaintoyksikköjä tuli otokseen 11. Vuonna 1938 sairauskertomuksia oli 204, jolloin havaintoyksikköjä tuli otokseen 31.
havaintoyksiköksi ”osuneella” potilaalla oli useampi sairauskertomus, otin ne huomioon laadullisessa analyysissa, mutta jätin ne pois kvantitatiivisesta analyysista.
Toimintakertomusten ja sairauskertomusten laadullisessa analyysissa käytin induktiivista analyysia, jossa yksittäisistä havainnoista tehdään yleisiä tulkintoja. Laadulliseen tutkimukseen kuuluu hypoteesittomuus, joka tarkoittaa, ettei tutkijalla ole ennakko- olettamuksia tutkimuskohteesta tai tutkimuksen kulusta. Tutkijan havainnot ovat kuitenkin aina latautuneet aikaisemmilla kokemuksilla. Nämä kokemukset eivät kuitenkaan rajaa tutkimuksessa käytettäviä toimenpiteitä. Tutkijan tulisi pikemminkin yllättyä tai oppia uutta tutkimuksensa kuluessa.42 Tutkimuskirjallisuuden perusteella arvioin työhoidolla olleen merkitystä Pälksaaren toiminnassa, mutta en muodostanut tarkkaa hypoteesia.
Tutkimusongelma ei olisi ollut mielekäs, jos olisin arvioinut työhoidon olleen yhdentekevä.
Toimintakertomuksien sisällön laadullinen analyysi on aineiston kuvausta, jossa nostetaan esille tutkimuskysymysten kannalta olennaiset havainnot ja yleistetään esitetyt kuvakset.43 Sairauskertomusten analysoinnissa olen käyttänyt mukaillen aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Metodissa aineisto analysoidaan kolmivaiheisessa prosessissa, jossa ensimmäisessä vaiheessa aineisto pelkistetään, toisessa ryhmitellään ja kolmannessa luodaan teoreettisia käsitteitä.44 Kirjoitin ylös sairauskertomuksista työhoitoa koskevat merkinnät, joiden sisällön pelkistin kuvailevaan ilmaisuun (Liite 1.). Toisessa vaiheessa kävin läpi sairauskertomusten alkuperäiset ilmaisut ja etsin samankaltaisuuksia ja eroavaisuuksia merkinnöistä. Samanlaiset merkinnät kuuluivat niiden sisältöä kuvailevien alaluokkien alle.
Viimeisessä vaiheessa loin teoreettisia käsitteitä luomalla alaluokkia yhdistäviä luokkia, niin pitkälle kuin se oli aineiston analysoinnin kannalta mielekästä.
Sisällönanalyysiin kuuluu pyrkimys ymmärtää mitä asia tutkittaville merkitsee45. Olen pyrkinyt pitämään mielessäni miksi ja mitä tarkoitusta varten hoitohenkilökunta kirjoitti tietynlaisia merkintöjä sairauskertomuksiin. Merkinnät olivat kooltaan vain virkkeen tai lauseen kokoisia. Tämä teki analysoinnista nopeaa, mutta toisaalta merkintöjen merkitystä ja tarkoitusta oli haastavaa havaita niukkojen merkintöjen takaa.
42 Eskola ja Suoranta 1998, 19–20.
43 Tuomi ja Sarajärvi 2002, 102–103.
44 Tuomi ja Sarajärvi 2002, 110–115.
45 Tuomi ja Sarajärvi 2002, 115.
1.6 Aineistolähteen käyttö lainsäädännön kannalta
Tutkimuksen kannalta vastuullisinta on Pälksaaren sairauskertomusten ja potilaspäiväkirjojen käyttö. Aineisto sisältää henkilötietoja, joilla tarkoitetaan:
”kaikenlaisia luonnollisia henkilöitä taikka hänen ominaisuuksiaan tai elinolosuhteitaan kuvaavia merkintöjä, jotka voidaan tunnistaa häntä tai hänen perhettään tai hänen kanssaan yhteisessä taloudessa eläviä koskeviksi”.46
Tiedot kuuluvat henkilösuojalain mukaan arkaluonteisiin tietoihin, sillä ne kuvaavat
”henkilön terveydentilaa, sairautta tai vammaisuutta taikka häneen kohdistettuja hoitotoimenpiteitä tai niihin verrattavia toimia.”47 Arkaluonteista tietoa saa käyttää tieteellisen tutkimuksen aineistona, mutta sitä varten tarvittiin tutkimuslupa Pohjois-Karjalan sairaanhoito- ja sosiaalipalvelujen kuntayhtymän (PKKS) johtajaylilääkäri Antti Turuselta.
Lupa edellytti tutkimussuunnitelman ja rekisteriselosteen lähettämistä hänelle. Luvan saatuani lähetin kopion rekisteriselosteesta tietosuojavaltuutetun toimistoon.
Rekisteriseloste tulee laatia, jos käsittelee henkilötietoja. Rekisterinpitäjänä, eli henkilönä, jonka käyttöä varten henkilörekisteri perustetaan, täytin rekisteriselosteen, jossa kerron henkilötietojen käsittelyn tarkoituksen, kuvauksen rekisteröityjen ryhmästä ja näihin liittyvistä tiedoista ja kuvauksen rekisterin suojauksen periaatteista.48 Aineisto on suojattava asiattomalta pääsyltä tietoihin ja vahingossa tai laittomasti tapahtuvalta tietojen hävittämiseltä, muuttamiselta, luovuttamiselta, siirtämiseltä taikka muulta laittomalta käsittelyltä. Olen suojannut tiedot kryptatulla salasanalla. Tietojen suojauksesta en paljasta enempää, jotta tietoturvallisuus ei vaarantuisi. Minua sitoo ehdoton vaitiolovelvollisuus: en saa sivullisille ilmaista mitään, mitä olen saanut tietää toisen henkilön ominaisuuksista, henkilökohtaisista oloista tai taloudellisesta asemasta. Julkaistuani tutkimuksen, on aineisto hävitettävä.49 Valtionhallinnon tietoturvallisuuden johtoryhmä (VAHTI) on antanut ohjeeksi
46 Henkilötietolaki 3 §.
47 Henkilötietolaki 11 § ja 12 §.
48 Henkilötietolaki 3 § ja 10 §.
49 Henkilötietolaki 32 §, 33 § ja 34 §.
sähköisen materiaalin hävittämisessä käyttää päällekirjoittamista tai tietovälineen tuhoamista50. Käytän päällekirjoittamista aineiston tuhoamiseen.
1.7 Tutkimusperinne
Heini Hakosalo ehdotti käsitettä ”terveyshistoria” suomenkieliseksi vastineeksi laajennetulla lääketieteen historialle artikkelissaan Terveys ja sairaus historiantutkimuksen kohteena (2014). Sen lähtökohtana on, että ”ihmiset sairastavat ja pyrkivät jollakin tavoin hallitsemaan sairautta ja sen uhkaa.”51 Hallinnan keinot ovat käsitteellisiä, konkreettisia ja spatiaalisia.
Omassa tutkimuksessani tarkastelemani hallinnan keinot ovat konkreettisia, eli hoitomenetelmät Pälksaaressa, ja spatiaalisia, eli Pälksaaren sairaala, jossa sairauksien hallinta tapahtui. Hallintaa harjoittivat sairaalan lääkärit ja hoitohenkilökunta, joilla oli
”virallinen” koulutus työhönsä. Terveyshistoria on jakautunut kansainvälisesti ”tekniseen” ja sosiaalisen” terveyshistorian välillä. Edellinen käsittelee tieteellisiä käsitteitä ja teorioita sekä tutkimuksen ja hoidon menetelmien analyysia. Jälkimmäisessä sairauksia ja niiden hallitsemista lähestytään sosiaalisina ja kulttuurisina ilmiöinä.52 Oma tutkimukseni on sekoitus näitä lähestymistapaa. Potilaiden taustojen tutkiminen ja työhoidon rooli sairaalan arkipäiväisessä toiminnassa sijoittuvat ”sosiaalisen” terveyshistorian perinteeseen. Toisaalta työhoidon ja muiden hoitomenetelmien käyttö hoitomenetelminä sijoittuvat ”teknisen”
terveyshistorian pariin.
Tutkimuksen kannalta tärkeää kirjallisuutta ovat olleet Karin Neuman-Rahnin Sielullisesti sairas ihminen (1924) ja Lyyli Kinnusen Mielisairaanhoito (1939) oppikirjat. Neuman-Rahn toimi sairaanhoidon opettajana Marian sairaalassa toimineessa sairaanhoitokoulussa, jonka johtaja hän oli vuosina 1918–1935. Teos käsittelee mielisairauksia hoidon näkökulmasta ja sisältää tarkkoja ohjeita hoitomenetelmistä. Kellokosken sairaalassa työskennelleen osastonhoitaja Lyyli Kinnusen oppikirja on suunnattu myös sairaanhoitaja-opiskelijoille.
Neuman-Rahnin oppikirjan tapaan siinä käsitellään potilaiden arkea sairaalassa, hoitomenetelmiä ja niiden toteuttamista hoitajan näkökulmasta. Kinnunen esittelee
50 Asianhallinnan tietoturvallisuutta koskeva ohje 5/2006,27.
<https://www.vahtiohje.fi/c/document_library/get_file?uuid=4f7868bb-8f96-46f6-8b90- 666928b4f32a&groupId=10128&groupId=10229>. Luettu 3.11.2017.
51 Hakosalo 2014, 74.
52 Hakosalo 2014, 73–75.
hoitomenetelmiä, joita ei Sielullisesti sairaan ihmisen julkaisemisen aikaan ollut vielä käytössä tai keksitty, kuten insuliini- ja cardiazoli-hoidon. Mielisairaanhoidosta julkaistiin useita painoksia, joista viimeisin ilmestyi vuonna 1964. Käytän tutkimuksessani vuosien 1939 ja 1954 painoksia.
Vanhin suomalaisen mielisairaanhoidon kehittymistä käsittelevä tutkimus lienee Akseli Sarvilinnan vuonna 1938 valmistunut väitöskirja Mielisairaanhoidon kehityksestä Suomessa vuoteen 1919. Teos on varsin yksityiskohtainen kuvaus mielisairaanhoidon kehittymisestä lähinnä hallinnollisella tasolla. Oman tutkimukseni kannalta merkittävin teos on Sirkka-Liisa Tuovisen kirjoittama Pälksaari 1925–1945. Piirisairaala rajan tuntumassa – sairaala sodan jaloissa (1999). Teos on historiikki, joka rakentaa kuvaa Pälksaaren sairaalan alkuvaiheesta ja toiminnasta sotavuosiin saakka. Teoksen jatko-osassa Mielenterveystyön polkuja Pohjois- Karjalassa. Paiholan, Kuurnan ja Koppolan sairaaloiden sekä mielisairaanhuoltopiirin vaiheita (2007) Tuovinen luo yleiskuvan niin henkilökunnan, potilaiden kuin hallinnon näkökulmasta sairaaloiden toiminnasta. Lähteenä kummassakin teoksessa on käytetty runsaasti henkilökunnan haastatteluita.
Analyyttisempää näkökulmaa mielisairaanhoidon historiasta edustaa Kaija Vuorion kirjoittama kaksiosainen teos Niuvaniemen sairaalasta. Ensimmäinen osa Niuva - Niuvanniemen sairaala 1885–1952 (2010) käsittelee Niuvanniemen perustamista ja sen toimintaa. Vuorio käy läpi sairaalan kohtaamia vaikeuksia, joihin kuuluvat suuret potilasjonot ja koulutetun hoitohenkilökunnan saaminen. Kirjassa käsitellään mielisairaiden hoitoa koskevien lakien ja asetusten muuttumista. Vuorio arvioi miten ne edistivät tai haittasivat mielisairashoitoa sekä Niuvanniemessä että koko maassa. Toinen osa, Niuva – Niuvanniemen sairaala 1953–2010, on julkaistu vuonna 2011.
Mielisairaaloiden historiaa ja hoitomenetelmiä on tutkittu paljon opinnäytetasolla. Joensuun yliopistossa ovat hoitomenetelmiä tutkineet pro gradu -tutkielmissaan Johanna Talvitie Seinäjoen piirisairaala - Hoitomenetelmät ja potilaat vuosina 1923–1945 (2001) ja Jaana Laitinen Niuvanniemen parannus ja hoitolaitos mielisairaille - Hoitomenetelmät ja potilaat vuosina 1885–1909 (1996). Molemmissa tutkimuksissa käsitellään hoitomenetelmien lisäksi sairaalan hoitohenkilökuntaa ja potilaiden diagnooseja ja taustoja.
Anu Rissasen Jyväskylän yliopistossa vuonna 2012 tehdyssä pro gradu -tutkielmassa Työtä, sokkeja, lääkkeitä. Siilinjärven piirimielisairaala ja potilaiden hoitomuodot vuosina 1926–
1959 luodaan yleiskuvan hoitomenetelmien kehittymisestä. Työterapian merkitys sairaalassa oli suuri ja varsinkin miesten ulkotyö koettiin arvokkaana. Tutkielma on ollut hyödyllistä luettavaa, sillä se sijoittuu omaan tutkimusajanjaksooni ja Siilinjärven piirimielisairaala sijaitsi myös Itä-Suomessa Pälksaaren piirimielisairaalan tavoin.
Pälksaaren piirimielisairaalaa on tutkinut Joensuun yliopistossa vuonna 2005 Sanna Pajarinen pro gradu -tutkielmassaan Lepokääreistä lääkkeisiin. Mielisairaanhoito Pälksaaren piirimielisairaalassa ja Paiholan sairaalassa vuosina 1925–1985. Hän on valinnut kuusi potilaskertomusta, joiden avulla tarkastelee hoidettavien elämää mielisairaalassa ja heidän saamaansa hoitoa. Sairaskertomuksien lisäksi on käytetty lähteenä potilaiden lähettämiä kirjeitä omaisille ja sairaalan lääkärille. Kirjeet tarjoavat arvokasta tietoa kokemuksista sairaalassa olemisesta.
Tutkimusperinne sivuaa myös psykiatriatieteen historiaa. Englannin kielestä käännetty Edward Shorterin teos Psykiatrian historia (2005) tarkastelee länsimaisen psykiatriatieteen historiaa ja kehittymistä. Suomalaista tutkimusta psykiatriatieteen historiasta edustaa Helena Hirvosen vuonna 2014 tarkastettu väitöskirja Suomalaisen psykiatriatieteen juuria etsimässä.
Psykiatria tieteenä ja käytäntönä 1800-luvulta vuoteen 1930. Hirvonen tutki suomalaisen psykiatriatieteen kehittymistä ja ulkomaisen tieto-taidon soveltamista Suomessa, erityisesti Niuvanniemen sairaalassa. Hirvonen käytti yhtenä aineistonaan Niuvanniemen sairaalan sairauskertomuksia tutkiessaan Suomessa käytössä olleita hoitomenetelmiä.
Petteri Pietikäinen käsittelee psykiatrian kehitystä yhtenä teemana teoksessaan Hulluuden historia (2013). Teos alkaa ajallisesti antiikista, mutta keskittyy 1700-luvun lopun ja 1900- luvun lopun väliseen aikaan Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Teoksessa käsitellään
”hulluuden” tieteellistymistä.
Mielisairaat voidaan katsoa osaksi marginaaliryhmiä tarkastelevaa tutkimusperinnettä. Toivo Nygårdin teoksessa Erilaisten historia. Marginaaliryhmät Suomessa 1800-luvulla ja 1900- luvun alussa (2001) luodaan katsaus erilaisiin marginaaliryhmiin, joihin kuuluivat irtolaiset, romanit, vammaiset, pakolaiset, etniset ryhmät, prostituoidut ja mielisairaat. Nygård
tarkastelee, miten viranomaiset eri keinoin pyrkivät kontrolloimaan näitä ryhmiä. Viralliset tahot pyrkivät eristämään, samanlaistamaan tai kitkemään erilaisuutta.
Päivi Pukero tutkii vuonna 2009 valmistuneessa väitöskirjassaan Epämääräisestä elämästä kruunun haltuun. Irtolaisuuden ja huono-osaisuuden kontrolli Itä-Suomessa 1860–1885 viranomaisten toimintaa irtolaisongelman ratkaisemiseksi ja sitä, miten viranomaiset määrittelivät poikkeavuutta. Pukero tutki myös mielisairauden tuottamista irtolaiskuulusteluissa. Irtolainen saatettiin ymmärtää mielisairaaksi, jos hän käyttäytyi niin epätyypillisellä tavalla, etteivät aikalaiset nähneet siinä mielekkyyttä. Irtolaisia voitiin sijoittaa työ- ja ojennuslaitoksiin, joilla oli kaksi ristiriitaista tehtävää. Niissä tuli opettaa työn tekemistä ja tapoja, mutta vankeus ei saanut olla palkinto.
2 Pälksaaren piirimielisairaalan sisään otettujen potilaiden tausta vuosina 1925–1938 2.1 Potilaiden ikä, sukupuoli ja siviilisääty
Pälksaaren piirimielisairaalaan otettiin vuosina 1925–1938 sisään 1652 uutta potilasta. Miehiä oli 59,6 prosenttia (984) ja naisia puolestaan 40,4 prosenttia (668). Kuviossa 1 kerrotaan potilaiden jakauma iän ja sukupuolen perusteella heidän tullessa sairaalaan. Sen tarkoitus on kertoa minkä ikäisinä potilaat tulivat sairaalaan, ei verrata sukupuolia keskenään. Noin kolmasosa sisään otetuista oli 26–40-vuotiaita miehiä (29,5 %). Naisten ikäryhmien jakauma näyttää tasaisemmalta. Mikään ikäluokka ei huomattavasti eroa joukosta. 21–40-vuotiaita naisia on lähes saman verran jokaisesta ikäluokasta eli noin 6 prosenttia. Alle 21-vuotiaita ja yli 40-vuotiaitakin on lähes sama määrä eli vajaa 5 prosenttia. Kaikkien potilaiden ikää ei ole merkitty potilaspäiväkirjoihin. Nämä tiedot laitoin ei tietoa -luokkaan. Otoksellisesti heidän määränsä ei ole merkittävä, sillä heidän osuutensa on yhteensä 2 prosenttia eli 34 potilasta.
Kuvio 1. Pälksaaren piirimielisairaalaan sisään otettujen potilaiden (N=1652) jakauma prosentteina iän ja sukupuolen mukaan vuosina 1925–1938. Lähde: Pälksaaren piirimielisairaalan päiväkirjat 1925–
1938.
26–40-vuotiaiden suuri osuus potilaissa heijastaa melko totuudenmukaisesti Suomen väestön ikärakennetta tutkimusajanjakson aikana. Vuoden 1910 ikäpyramidi oli muodoltaan kolmiomainen. Se oli tyypillisen kasvavan väestön pyramidi, joissa seuraava työikään tuleva ikäluokka on edellistä suurempi.53 Syntyvyys aleni 1910-luvulta lähtien mutta työikään tulevan väestön määrä ei kuitenkaan pienentynyt. Työikäisten määrä oli erityisen suuri hieman ennen 1930-lukua ja sen aikana. 54
Miespotilaiden suurempi osuus ei kuitenkaan tarkoita, että miehiä olisi ollut naisia enemmän Kuopion ja Viipurin lääneissä, joista enemmistö potilaista oli kotoisin. Kuopion ja Viipurin läänien läsnä olevassa väestössä oli tasaisesti molempia sukupuolia vuonna 1930. Kuopion läänissä miehiä oli lievänä enemmistö; heidän osuutensa oli 50,2 prosenttia. Viipurin läänissä miesten osuus oli 49,1 prosenttia.55 Huolimatta siis sukupuolten tasaisesta jakautumisesta Viipurin ja Kuopion lääneissä, miehiä ohjautui naisia todennäköisemmin Pälksaaren sairaalaan.
53 Valkonen 1985a, 30.
54 Pitkänen 1982, 196.
55 SVT 1930.
0,7
3,7 3,2
4,7 5,8 5,6
6,0 5,9 4,8
1,3
4,7 4,0
6,6
9,9 9,5
10,1 8,6
4,9
0 2 4 6 8 10 12
Ei tietoa Yli 50-vuotiaat 45-50-vuotiaat 41-45-vuotiaat 36-40-vuotiaat 31-35-vuotiaat 26-30-vuotiaat 21-25-vuotiaat Alle 21-vuotiaat
Prosenttia
Miehet n=984
Naiset n=668
Taulukko 1. Pälksaaren piirimielisairaalaan sisään otettujen miesten (N=984) ja naisten (N=668) siviilisäädyn jakauma prosentteina vuosina 1925–1938.
Siviilisääty Miehet N=984 Naiset N=668
Naimaton 65 53,9
Naimisissa 31,2 38
Eronnut 1,5 6,3
Leski 1,2 1,3
Ei tietoa 1,1 0,5
Yhteensä 100 100
Lähde: Pälksaaren piirimielisairaalan päiväkirjat 1925–1938.
Sairaalaan sisään otetuista miehistä oli naimattomia 65 prosenttia (Taulukko 1.). Naisista yli puolet oli naimattomia (53,9 %). Eronneita ja leskiä oli hyvin vähän, noin prosentin verran.
Naispotilaissa oli prosentuaalisesti enemmän eronneita kuin miehissä. Naimisissa olevien naisten osuus oli suurempi (38 %) kuin miesten vastaava osuus (31,2 %). Miespotilaiden vähäisempää avioitumista verrattuna naisiin selittää miesten myöhäisempi avioitumisikä.
Miesten mediaani-iät ensimmäistä kertaa mennessä naimisiin oli 26,6 ja 27,1 vuosina 1926–
1930 ja 1931–1935. Naisten mediaani-iät ensimmäistä kertaa mentäessä naimisiin olivat kummaltakin ajanjaksolta 23,9 ja 24,4.56 Naiset menivät naimisiin siis keskimäärin kaksi vuotta miehiä aikaisemmin.
Jotta saataisiin tietää vastaavatko potilaiden siviilisäätyjen osuudet muun väestön keskiarvoa, osuudet pitää suhteuttaa muuhun Suomen väestöön. Suuntaa antava tieto on Kuopion läänin läsnä olevan väestön siviilisäätyjen jakautuminen vuodelta 1930 (Taulukko 2.). Kun taulukkojen osuuksia vertaa toisiinsa, voi huomata, ettei siviilisäätyjen osuuksissa ole suuria eroja. Huomattavimmat erot ovat naimissa olevien naisten, naisleskien ja eronneiden naisten välillä. Naimissa olevien naispotilaiden osuus (38,1 %) oli runsaat kuusi prosenttia suurempi kuin Kuopion läänin naisväestöllä (31,7 %). Toisaalta Viipurin läänissä naimisissa olevia naisia oli 38,2 prosenttia,57 mihin verrattuna naimissa olevien naisten osuus Pälksaaressa ei ole poikkeavan kokoinen. Eronneiden potilaiden osuudet olivat suurempia verrattuna Kuopion väestöön. Kuopion läänissä eronneita miehiä ja naisia oli 0,1 prosenttia, kun taas Pälksaaressa miehistä eronneita oli 1,5 ja naisista 6,3 prosenttia. Leskien osuus potilaista oli pienempi kuin Kuopion väestön vastaava osuus. Kuopion väestöstä leskiä oli naisista melkein joka kymmenes (8,7 %) ja miehistä noin 3 prosenttia (2,9 %). Sairaalan potilaista runsas prosentti oli leskiä.
56 Söderlig 2009, 144.
57 SVT 1930.
Taulukko 2. Kuopion läänin läsnä olevan miesten ja naisten siviilisäädyn jakauma prosentteina vuonna 1930.
Siviilisääty Miehet Naiset
Naimaton 65,5 59,5
Naimisissa 31,5 31,7
Eronnut 0,1 0,1
Leski 2,9 8,7
Yhteensä 100 100
Lähde: SVT 1930.
Mielisairaiden avioitumisen mahdollisuutta vaikeutti vuonna 1929 säädetty avioliittolaki. Sen mukaan avioliittoa eivät saaneet solmia mielisairaat ja tylsämieliset. Jos mielisairas oli mennyt naimisiin, oli avioliitto peruttava. Jos avioliiton aikana puoliso tuli mielisairaaksi, toisella puolisolla oli oikeus avioeroon avioliittolain 75 § mukaan.58 Eronneiden, varsinkin naisten, osuus oli Pälksaaressa suurempi kuin Kuopion väestössä, mutta on mahdotonta sanoa olivatko he eronneet avioliittolain 75 §:n perusteella. Puoliso pystyi saamaan avioeron muistakin syistä59. On mahdollista, että ennen Pälksaareen tuloa potilailla ei ollut todettu mielisairautta, joka olisi estänyt heitä menemästä naimisiin. Tämän arvion varmistamiseksi pitäisi kuitenkin selvittää, oliko sisään otetuilla potilailla aiempi diagnoosi.
2.2. Potilaiden sosiaalinen asema
Potilaspäiväkirjoihin kirjattiin ylös jokaisen potilaan ammatti. Jos potilaalla ei ollut ammattia, ilmaistiin hänen sosiaalinen asemansa läheisen perheenjäsenen kautta, joka yleensä oli isä tai aviomies. Olen luokitellut potilaat heidän ammattinsa tai perheenjäsenensä ammatin mukaisesti viiteen eri sosiaaliseen luokkaan käyttäen mallina Risto Alapuron tutkimuksessa Akateeminen Karjala-Seura: ylioppilasliike ja kansa 1920- ja 1930-luvulla (1973) esiintyvää luokittelua. Ylimpään sosiaaliseen luokkaan kuuluivat julkisessa virassa tai vapaassa ammatissa työskentelevät, toiseen toimen haltijat ja virkailijat, kolmanteen liike-elämään työskentelevät ja neljänteen ruumiillisen työn tekijät. Viidenteen luokkaan kuuluvat epäselvät nimekkeet, joita ei voi luokitella edellä mainittuihin luokkiin, kuten ”opiskelija”.60 Olen tehnyt joitain muutoksia Alapuron luokitteluun. Viidenteen luokkaan olen esimerkiksi
58 Avioliittolaki 234/1929, 11 §, 67 § ja 75 §. <http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1929/19290234.> Luettu 3.11.2017.
59 Avioliittolaki 234/1929, 70 § – 77 §. <http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1929/19290234.> Luettu 3.11.2017.
60 Alapuro 1973, 248–255.
laittanut ensimmäiseksi alaryhmäksi kunnanhoidokit. Liitteessä 2. on tarkempi taulukko hoidettavien sosiaalisesta taustasta.
Silmiinpistävää on ruumiillisten työn tekijöiden suuri määrä Pälksaaressa (Taulukko 3.).
Lähes 85 prosenttia (84,7 %) potilaista kuului ruumiillisen työn tekijöihin. Liike-elämässä työskentelevät muodostivat toiseksi suurimman ryhmän, joita oli hieman alle kymmenes potilaista (7,9 %). Muut tai ei tietoa -ryhmässä ja toimenhaltijoita ja virkailijoissa oli noin 3 prosenttia hoidettavista. Ensimmäiseen luokkaan eli julkisen viran tai vapaan ammatin harjoittajiin kuului vain reilu prosentti.
Taulukko 3. Pälksaaren piirimielisairaalaan vuosina 1925–1938 otettujen miesten (N=984), naisten (N=668) ja kaikkien hoidettavien (N=1642) sosiaalisen taustan jakauma prosentteina.
Sosiaalinen asema Miehet
(%) N=984
Naiset (%) N=668
Miehet ja naiset (%) N=1 652
Julkinen virka tai vapaa ammatti 0,8 1,9 1,3
Toimen haltijat ja virkailijat 1,6 5,5 3,2
Liike-elämä 8,9 6,4 7,9
Ruumiillinen työ 86,1 82,6 84,7
Muut tai ei tietoa 2,6 3,6 2,9
Kaikki yhteensä 100 100 100
Lähde: Pälksaaren piirimielisairaalan päiväkirjat 1925–1938.
Sairaalaan tulleiden miesten ja naisten välillä ei ollut huomattavia eroavaisuuksia sosiaalisen taustan suhteen. Yli 80 prosenttia sekä miehistä että naisista olivat ruumiillisen työn tekijöitä (86,1 % ja 82,6 %). Kahdesta ylemmästä luokasta ohjautui sairaalaan hieman enemmän naisia (1,9 % ja 5,5 %) kuin miehiä (0,8 % ja 1,6 %). Naisia tuli miehiä enemmän varsinkin toimenhaltijoiden ja virkailijoiden harjoittajista. Miehiä taas tuli hieman enemmän liike- elämän edustajista kuin naisista (8,9 % ja 6,4 %).
Ruumiillisen työn tekijöiden suuri määrä ei ole yllättävä. Suomi oli maailman sotien välissä pääosin agraarinen maa ja väestön valtaosa sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta, mikä selittänee ruumiillisen työn tekijöiden korkean määrän. Maaseutuväestön osuus väheni huomattavasti sotien välisenä aikana, kun yhä useampi väestöstä siirtyi teollisen yhteiskunnan
elinkeinoihin. Pohjois-Karjalassa tosin maaseutuväestön määrä pysyi suurempana kuin muualla Suomessa.61
Taulukko 4. Pohjoiskarjalaisten kuntien väestön elinkeinorakenteen jakauma (N=14 9337) prosentteina vuonna 1930.
Elinkeino %
Maa- ja metsätalous 76,7 Teollisuus ja käsityö 6,9
Rakennustoiminta 0,7
Kauppa 1,8
Liikenne 1,6
Palvelukset 2,5
Sekatyömiehet 7
Elinkeino tuntematon 0,4 Itsenäiset ja
ammattitaidottomat 2,4
Yhteensä 100
Lähde: Väestön elinkeino. Tilastokeskus 1979, 17.
Tutkimusta väestön sosiaalisesta asemasta Kuopion ja Viipurin lääneissä ei ole tehty, mutta suuntaa antava on tilasto Pohjois-Karjalan väestön elinkeinorakenteesta vuodelta 1930 (Taulukko 4.). Se osoittaa, että ruumiillisen työn tekijöitä on lähes saman verran kuin Pälksaaressa, sillä maa- ja metsätalous, sekatyömiehet ja rakennustoiminta muodostavat reilun 84 prosentin osuuden. Liike-elämässä työskentelevien luokka koostuu teollisuudesta, käsitöistä ja kaupasta, joiden osuus on yhteensä melkein 9 prosenttia. Tiedot eivät välttämättä ole täysin vertailukelpoisia, koska olen luokitellut potilaat sosiaalisen aseman mukaan, en elinkeinon mukaan. Toisaalta ruumiillisten työn tekijöiden ja liike-elämässä työskentelevien osuudet ovat potilaiden keskuudessa ja Pohjois-Karjalan väestön elinkeinorakenteessa hyvin samankaltaisia, joten on turvallista olettaa, että potilaitten sosiaalinen tausta heijastaa melko totuudenmukaisesti väestön sosiaalista jakaumaa.
Pälksaareen otetuista ruumiillisen työn tekijöistä erottuu selvästi kaksi muita isompaa ryhmää (Taulukko 5.). Suurin ryhmä oli ammattitaidottomat työläiset. Heitä oli melkein puolet kaikista ruumiillisen työn tekijöistä (48,1 %). Ammattitaidottomien ryhmään kuuluvien yleisempiä nimikkeitä olivat työmies, sekatyömies ja palvelijatar. Toiseksi eniten oli maata omistava väestöä, joita oli yli kolmannes (34,9 %). Tyypillisimpiä nimikkeitä tässä ryhmässä oli maanviljelijä ja pientilallinen. Maata omistamatonta maaseutuväestöä oli ruumiillisen työn
61 Pitkänen 182, 199–200.
tekijöistä 7 prosenttia. Tähän ryhmään olen sijoittanut maata vuokraavaa maaseutuväestöä, kuten loisia ja torppareita. Korkeasti ammattitaitoisia työläisiä oli 5,3 prosenttia. Tähän ryhmään kuuluvat olivat erikoistuneet tiettyyn alaan, kuten leipuri, taloudenhoitajatar ja kirvesmies. Ammattitaitoisia työläisiä oli 2,8 prosenttia ja liikenteen palveluksessa olevia 1,9 prosenttia.
Taulukko 5. Pälksaaren piirimielisairaalaan vuosina 1925–1938 otettujen mies- (N=874), naispuolisten (N=552) ruumiillisten työn tekijöiden ja kaikkien ruumiillisten työn tekijöiden (N=1 399) jakauma prosentteina.
Ruumiillisen työn tekijät Miehet ( %) N=847
Naiset (%) N=552
Miehet ja naiset (%) N=1399
Maataomistava maaseutuväestö 36,7 32,1 34,9
Korkeasti ammattitaitoiset työläiset 4,5 6,7 5,3
Ammattitaitoiset työläiset 2,5 3,6 2,9
Ei maataomistava maaseutuväestö 5,4 9,1 6,9
Ammattitaidottomat työläiset 49 46,7 48,1
Liikenteen palveluksessa olevat työläiset 1,9 1,8 1,9
Yhteensä 100 100 100
Lähde: Pälksaaren piirimielisairaalan päiväkirjat 1925–1938.
Miehiä tuli hieman enemmän ammattitaidottomien ryhmästä ja maataomistavasta maaseutuväestöstä kuin naisia. Miehistä lähes puolet oli ammattitaidottomia työläisiä (49 %) ja yli kolmannes maataomistavaa maaseutuväestöä (36,7 %). Naisia oli kummassakin ryhmässä muutama prosentti miehiä vähemmän (46,7 % ja 32,1 %). Sekä miehiä että naisia oli liikenteen palveluksessa olevien ryhmästä alle 2 prosenttia (1,9 % ja 1,8 %). Muista ryhmistä tuli prosentuaalisesti hieman enemmän naisia kuin miehiä. Taustaltaan korkeasti ammattitaitoisia työläisiä oli naisista lähes 7 prosenttia (6,7 %), miehistä reilu neljä prosenttia (4,5 %). Ammattitaitoisia työläisiä oli naisista yli 3 prosenttia (3,6 %) ja miehistä reilu kaksi prosenttia (2,5 %).
Maataomistavan väestön suuri ja maata omistamattoman maaseutuväestön pieni osuus on seurausta lakien säätämisestä, joiden tarkoitus oli taata vuokraviljelijöille mahdollisuus lunastaa oma pelto. Tilattoman maaseutuväestön ja torppareiden asema oli suuri yhteiskunnallinen kysymys 1800-luvun lopulla. Tilattomalle maaseutuväestölle ei ollut töitä
