T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
62
TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2005
nen, mutta ei selkeä. Hakemisto-osaan ja raken- teen selkeyteen olisi pitänyt panostaa huikeasti enemmän. Kirjasta löytää hakemansa useimmi- ten vain kovalla työllä ja hyvällä onnella, ja kos- kaan ei voi olla aivan varma siitä, että on onnis- tunut löytämään kaikki ne kohdat, joissa haet- tavaa asiaa on todella käsitelty. Ylipäänsä kir- jasta löytää asioita parhaiten se, joka itse tie- tää, mitä hakee, ja tuntee terminologian, jonka kautta haettavia asioita kannattaa yrittää jäljit- tää. Teosta ei missään tapauksessa voi suositella vasta-alkajille. Kokemus on ehtinyt jo osoittaa, että pelkkä kirjan näkeminen saattaa lannistaa orastavan mielenkiinnon suomen kielen kuvaa- mista kohtaan.
Ison kieliopin hanke lähti aikoinaan liikkeel- le pohdittaessa koulujen äidinkielen opetusta ja sen kehittämistä. Nyt kun kielioppi on ilmes- tynyt, voi jokseenkin varmasti sanoa, että kie- liopin merkitys opetuksen kehittämisessä on sama kuin alan perustutkimuksella yleensäkin:
suurin osa koulujen opettajista tietää, että sel- laista on, mutta ei ehdi, jaksa tai viitsi perehtyä siihen niin syvällisesti, että se muuttaisi ratkai- sevasti oppikurssien sisältöä ja esitystapaa. Sen
sijaan välillinen vaikutus kieliopilla varmasti on: oppikirjojen tekijät ja opettajia yliopistois- sa kouluttavat tutkijaopettajat saavat kieliopis- ta uusia periaatteita, uutta aineistoa ja uusia nä- kökulmia. Heidän on pakko perehtyäisoon kie- lioppiin ja ottaa siihen kantaa, halusivatpa tai ei- vät, sillä uuden tutkimuskirjallisuuden seuraa- minen on tutkijan velvollisuus.
Omasta puolestani totean, että tämä ei suin- kaan ole ollut ikävä velvollisuus. Kirja on fen- nistiikan ammattilaiselle melkoinen arsenaali, josta saa runsaasti aineksia ja ideoita sekä tut- kimus- että opetuskäyttöön. Sisältöasioiden yk- sityiskohtainen puiminen kannattaa kuitenkin jättää fennistiikan omille foorumeille. Useim- mille suomalaisille, myös tiedeyhteisön jäsenil- le, riittää se, että he osaavat itse käyttäämA-in- fi nitiivin sijamuotoja tai kirosanoja omasta mie- lestään oikeissa paikoissa, eivät he tunne tar- vetta lukea asiaa kieliopista tai kieliopin arvos- telusta.
Kirjoittaja on Turun yliopiston suomen kielen pro- fessori.
Eero Tarasti: Musiikin todellisuudet: Säveltai- teen ensyklopedia. Yliopistopaino 2003. 357 s.
Helsingin yliopiston musiikkitieteen professo- ri ja semiotiikan instituutin johtaja Eero Tarasti tunnetaan maineikkaana ja tuotteliaana musiik- kitieteen ja semiotiikan kirjoittajana, jonka kes- keiset kirjat ovat kansainvälisesti merkittäviä musiikkisemiotiikan lähteitä (esim. 1994, 2000 ja 2002). Suomenkielistä lukijakuntaa Tarasti palvelee julkaisemalla noin viiden vuoden vä- lein omista töistään koostuvan artikkelikokoel- man, jollaisia hän on aiemmin julkaissut aina- kin vuosina 1992 ja 1998.
Uusimpaan kokoelmaansa Musiikin todelli- suudet on yhdistelty Tarastin esseitä, artikkelei- ta ja puheita viimeisen kahdenkymmenen vuo- den ajalta. Musiikintutkimuksen alalla viime vuosien aikana suosittujen artikkelikokoelmien [1] rinnalla tämä kirja on valikoima vain yhden
tutkijan näkemyksistä, joten siltä odottaa muita enemmän tiiviyttä ja johdonmukaisuutta.
Kirjassa on runsaat 40 artikkelia, jotka on puettu ensyklopediamaisesti määritelmien muotoon, kuten esimerkiksi nautinto, Välime- ri, keho ja fi losofi a. Tekstien tyyli vaihtelee aihei- den mukaan. Tarasti ei ensyklopediassaan yri- täkään olla kaikenkattava, vaikka värikästä pa- lettia käyttääkin. Artikkeleissa käsitellään fi lo- sofi sia pohdintoja (esim. universaalisuus, merk- kija ymmärtäminen), musiikillisia ilmiöitä (esim.
synestesia, bel canto ja improvisointi) sekä tieten- kin säveltäjäkuvia. Artikkeleissa käsiteltävät musiikkiesimerkit vaihtelevat ajallisesti baro- kista nykyaikaan ja edustavat keskieurooppa- laista taidemusiikkia, mutta mukana on myös muutaman venäläisen ja suomalaisen säveltä- jän tuotantoa.
Korkealentoinen kokoelma taidemusiikin merkeistä ja merkityksistä
Tuomas Eerola
I T ET E E S
SÄ
T
APAHT UU
63
TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2005
Oppineisuutta välittäviä löytöretkiä ja
”musiikin merkityksiä”
Kirjan keskeistä antia on Tarastin vivahteik- kaasti esittelemät tavat, kuinka musiikilla luo- daan merkityksiä eri aikakausina, ja se millä ta- voin nämä merkitykset voidaan kytkeä ympä- röivään yhteiskuntaan. Tekstit ovat korkealen- toisia, eri tieteen- ja taiteenalojen välillä sukku- loivia, oppineisuutta välittäviä löytöretkiä, jois- sa Tarasti pääsee esittämään laaja-alaisuuttaan ja herkkää tulkintakykyään. Yhden artikkelin aikana saatetaan kulkea antiikin Kreikan aja- tuksista romantiikan fi losofeihin ja ranskalai- siin jälkistrukturalisteihin ja edelleen toiseuden ja sukupuolen teemoihin.
Semiotiikka on artikkeleissa vahvasti esillä, mistä seuraa, että samat käsitteet ja teoriat (eri- toten Greimasin, Peircen ja Tarastin oman, ek- sistentiaalisen semiotiikan käsitteet) toistuvat välillä suorastaan kiusallinen usein, mikä kir- jaa hakuteoksena käytettäessä tosin ei ole on- gelma.
Teos keskittyy pääosin länsimaiseen taide- musiikkiin ja tulkitsevaan, humanistiseen tra- ditioon. Kirjan kattavalta kalskahtavan otsikon valossa jäin kaipaamaan kansanmusiikkia tai populaarimusiikkia käsitteleviä tekstejä. Aino- assa perinnemusiikkia laajemmin käsitteleväs- sä artikkelissa Tarasti väittää mm. kansantans- sin edustavan sellaista mennyttä maailmaa, jon- ka hienosyisiä merkityksiä emme enää voi ta- voittaa. Lukijassa herää kysymys, eikö sama ongelma koske yhtä lailla kirjan taidemusiik- kiesimerkkejäkin, jotka edustavat aikakaudel- lemme etäistä 1700-1800-luvun korkeakulttuu- ria? Vaikka Tarasti myös itse käsittelee tätä on- gelmaa, jossa hänen mielestä merkitsijä (signifi - ant) ja sen käsitteellinen merkitys (signifié) ovat eronneet toisistaan modernien joukkoviestimi- en vaikutuksesta, jää lukija aprikoimaan kuin- ka hyvin joku muu kuin merkityksien etsintää pitkään harjoittanut ammattisemiootikko pys- tyy kuulemaan ja antamaan kirjassa annettujen esimerkkien mukaisia merkityksiä musiikillisil- le tapahtumille.
Toinen Tarastin esittelemiä musiikin todelli- suuksia rajoittava näkemys on luonnontieteitä sivuavien todellisuuksien torjuminen. Musiik- kitieteeseen on kahden viimeisen vuosikym- menen aikana vakiintunut myös kognitiivisen ja empiirisen musiikintutkimuksen suuntaus, joka hyödyntää havaintojen, systemaattisen tie-
donkeruun ja kuulijalähtöisen lähestymistavan tutkimuksellisia vahvuuksia musiikin todelli- suuden etsinnässä (esim. Clarke 2004). Näiden menetelmien tuomaa tietämystä kaipaa eritoten silloin, kun merkitykset pyritään nivomaan yh- teen musiikin soivien rakenteiden kanssa. Mitä nämä rakenteet oikeastaan ovat?
Tarasti esittelee A. J. Greimasin generatiivi- sesta mallista johtamaansa musiikkianalyysi- menetelmää, jossa käsitellään musiikin sisältä- miä ajallisia ja sävelavaruudellisia jäsennyksiä, sekä nk. modalisoimista, joilla tarkoitetaan eri- laisia olotiloja, kuten lepotilaa (konsonanssia), jännitettä, dynaamisuutta, informaatiota jne.
Nämä kaikki ovat miltei sellaisenaan olleet – ja ovat yhä – modernin musiikkipsykologisen tut- kimuksen kohteita, joiden havaitsemista, tun- nistamista ja ilmenemistä musiikin kuuntelus- sa on alettu ymmärtää ja selittää paremmin. Tä- män empiirisen paradigman avulla tullaan tu- levina vuosina epäilemättä kirjoittamaan toi- senlainen läpileikkaus musiikin todellisuuksis- ta.
Kirjan lukijakunta?
On vaikea määritellä kirjan varsinaista lukija- kuntaa; teos on liian yksityiskohtainen ja mu- siikkitieteellinen yleissivistäväksi säveltaiteen esittelyksi ja toisaalta pidemmälle ehtineet mu- siikin- ja kulttuurintutkijat ovat jo aiemmin kohdanneet tekstit Synteesi- ja Musiikki-lehtien sivuilla tai turvautuvat kirjoittajan pääteoksiin.
Musiikkisemiotiikasta ja kulttuurintutkimuk- sesta kiinnostuneet opiskelijat hyötyvät ehkä eniten kirjasta, vaikka kirjan yleissivistävä anti ja kirjoituksellinen virtuoosisuus ovat toki nau- tinnon lähteitä kaikille lukijoille.
Teosta käytetään valintakoekirjana Helsin- gin yliopiston musiikkitieteen oppiaineessa.
Kirjan lopussa on kattava hakemisto sekä kes- keisten termien määritelmiä.
VIITTEET
[1] Esimerkiksi Muualla, täällä: kirjoituksia elämästä, kult- tuurista, musiikista (Tyrväinen, ym. 2001), Sound- scape Studies and Methods (Järviluoma & Wag- staff, 2002), Johdatus musiikintutkimukseen (Eerola, Louhivuori & Moisala, 2003), Musiikki, perinne ja tutkija(Suutari & Paukkunen, 2004) ja Musiikin fi losofi a ja estetiikka (Torvinen & Padilla, 2005).
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
64
TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2005
KIRJALLISUUTTA
Clarke, Eric & Cook, Nicholas (Toim.) (2004): Empiri- cal musicology: Aims, methods, prospects. Oxford:
Oxford University Press.
Eerola, Tuomas, Louhivuori, Jukka, & Moisala, Pirkko (Toim.) (2003): Johdatus musiikintutkimukseen. Acta Musicologica Fennica 24. Helsinki: Suomen musi- ikkitieteellinen seura.
Järviluoma, Helmi & Wagstaff, Gregg (2002): Sound- scape studies and methods. Helsinki: SES & Turun yliopisto.
Suutari, Pekka ja Paukkunen, Elina (2004): Musiikki, perinne ja tutkija. Etnomusikologista kulttuurintut- kimusta Joensuusta. Joensuu: Joensuun yliopisto.
Tarasti, Eero (1992): Romantiikan uni ja hurmio: esseitä musiikista. Helsinki: WSOY.
Tarasti, Eero (1994): A theory of musical semiotics. Bloom- ington, IN: Indiana University Press.
Tarasti, Eero (1998): Sävelten sankareita eurooppalaisia musiikkiesseitä. Helsinki: WSOY.
Tarasti, Eero (2000): Existential semiotics. Bloomington, IN: Indiana University Press.
Tarasti, Eero (2002): Signs of music: a guide to musical semiotics. Berlin: Mouton de Gruyter.
Torvinen, Juha ja Padilla, Alfonso (Toim.) (2005; painos- sa):Musiikin fi losofi a ja estetiikka.Kirjoituksia taiteen ja populaarin merkityksistä. Helsinki: Yliopistopai- no Kustannus.
Tyrväinen, Helena, Lappalainen Seija, Mäkelä, Tomi, Vierimaa, Irma (Toim.) (2001): Muualla, täällä: kir- joituksia elämästä, kulttuurista, musiikista. Jyväskylä:
Atena.
Kirjoittaja on fi losofi an tohtori ja yliassistentti Jy- väskylän yliopiston musiikin laitoksella.
Viitala, Jussi: Vapaasta tahdosta? Käyttäyty- misen evolutiivinen perusta. Atena 2004, sid.
200 s.
Eläintieteen dosentti Jussi Viitala on kirjoittanut eräänlaisen jatko-osan 2003 ilmestyneelle kirjal- leenInhimillinen eläin, eläimellinen ihminen. Uusi kirja on kirjoitettu luettavampaan ja helpom- min sulavaan muotoon kuin edellinen, mutta eläinten käyttäytymistä koskevat tutkimustu- lokset esimerkkeineen ovat paljolti samoja kuin aikaisemmassa kirjassakin. Tämä ei välttämät- tä vähennä uuden kirjan mielenkiintoa, vaikka tietysti tuo mukanaan toistoa.
Tässä uudessa kirjassa on toki myös uusia teemoja koskien ihmisten ja eläinten käyttäyty- misen eroja sekä yhtäläisyyksiä. Kirjoittaja ha- luaa pohtia erityisesti vapaan tahdon mahdolli- suutta ihmisen toiminnassa. Kuinka pitkälle ih- misen geenit sekä lajinsisäinen evoluutiohisto- ria yksilöllisen kehityshistorian ohella määrää- vät ihmisen teot? Viitala esittää mm. moraalin ja sukupuolisuuden ohella myös uskonnon biolo- gisesta perustasta tutkimustuloksia ja pohdin- toja.
Erityisesti sukupuolieroihin (niin ihmisellä kuin eläimelläkin) liittyvät tulokset ovat kiin- nostavia ja niitä olisi voinut analysoida enem- mänkin; miesten ja naisten kognitiivisista erois- ta on olemassa paljon tutkimuksia. Samoin kir-
joittaja olisi voinut rohkeammin pohtia, mitä seurauksia biologisella näkökulmalla saattaisi olla aina ajankohtaisen sukupuolten tasa-arvo- keskustelun kannalta.
Yleisesti ottaen Viitalan kirja on sujuvas- ti kirjoitettu, sisältää paljon tietoa ja esimer- kit eläinmaailmasta ovat sinänsä usein osuvia.
Huomautettakoon parista teknisestä virheestä.
Suomalaisen sosiologi Westermarckin nimessä on c, nykyihmisen ja neandertalin ihmisen ke- hityslinjat erkanivat varmaankin 700 tuhatta (ei miljoonaa) vuotta sitten (s. 80).
Vapaan tahdon ongelma
Jos kirja onkin biologisena tietopakettina kiin- nostava, alkavat ongelmat siirryttäessä eläinten maailmasta ihmisen kulttuuriin. Viime vuosina erityisesti fyysikot (Kari Enqvist, Esko Valtao- ja) ovat pohtineet oman tieteenalansa pohjalta myös ihmiseen liittyviä fi losofi sia kysymyksiä.
Viitala liikkuu samalla alueella. Hän kirjoittaa tarkastelevansa vapaan tahdon ongelmaa pel- kästään yhden biologin näkökulmasta ja välttä- vänsä fi losofi aa – ja ryhtyy tämän jälkeen fi lo- sofoimaan!
Miksi luonnontieteilijät haluavat niin usein
”välttää” fi losofi aa kirjoittaessaan fi losofi sista ongelmista? Vaikuttaako taustalla ajatus, että
