Irma Honkavaara
1800-LUVUN VENÄLÄINEN AATELISKUVAUS IVAN TURGENEVIN ROMAANISSA AATELISKOTI
1840-luvun aateliskartanoiden seurapiirin kulttuurikuva
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kandidaatintutkielma Joulukuu 2020
TIIVISTELMÄ
Irma Honkavaara : 1800-luvun venäläinen aateliskuvaus Ivan Turgenevin romaanissa Aateliskoti 1840-luvun aateliskartanoiden seurapiirin kulttuurikuva
Kandidaatin tutkielma Tampereen yliopisto
Kirjallisuustieteen tutkinto-ohjelma Joulukuu 2020
Tarkastelen tutkielmassani venäläistä aatelisperinnettä sekä aatelistoa ja intelligentsijaa yhteiskuntaluokkana siten kuin se erityisesti ja omaleimaisesti ilmenee Ivan Sergejevitš Turgenevin romaanissa Aateliskoti (Дворянское гнездо) (1858/1968). Lä- hestyn aihetta kirjallisuushistorian näkökulmasta käyttäen avuksi poliittista historiaa, kulttuurihistoriaa ja aatehistoriaa. Pyrin tulkitsemaan aikakautta, aatelista kulttuuria ja aatelisia henkilöitä niin kuin Ivan Turgenev ne on esittänyt. Romaani on eleginen tarina rakkaudesta, joka ei saanut toteutua.
Tutkimuskysymykseni on: Miten 1800-luvun venäläinen aatelisto yhteiskuntaluokkana ja aatelisten ajatukset, aatteet, elämän- tapa, taide, perinteet ja uskonnollisuus kuvataan Ivan Turgenevin romaanissa Дворянское гнездо? Ivan Turgenev on yksi 1800- luvun maineikkaimmista venäläisistä realisteista. Kirjailija oli venäläinen aristokraatti, aatelinen ja tilanomistaja, ja hän osasi runollisesti kuvata ja tulkita omaa aikaansa, aikakauden ilmiöitä, aateliston ja intelligentsijan elämää. 1830-luvulla oli Venäjällä alkanut ”ihmeellinen vuosikymmen”, ja 1840-luku oli keskustelevan aateliston aikaa.
Tavoitteeni on luoda kulttuurikuva romaanin Дворянское гнездо taiteellisesta, musikaalisesta, kirjallisesti lahjakkaasta ja yh- teiskunnallisesti valveutuneesta aatelistosta ja intelligentsijasta. Lisäksi tuon esiin venäläistä uskonnollista ortodoksista perin- nettä, jota romaani kuvaa onnistuneesti. Ivan Turgenevin runollinen ja ihanteellinen tyyli ja kieli viittaavat hänen ylevyyteensä aristokraattina ja hänen isänmaallisuuteensa. Demokraattina Turgenev kritisoi aateliston asemaa säätynä, joka on irrallaan omasta kansallisesta kulttuurista, venäläisistä juurista ja kansasta.
Keskeisin johtopäätökseni on, että Ivan Turgenev on harvinaisella tavalla onnistuneesti kuvannut aatelistoa 1840-lukua Venä- jällä. Romaani luo kuvan lahjakkaasta ja hengellisesti rikkaasta venäläisyydestä. Turgenev on kirjoittanut musiikillisten aistimus- ten, henkevien keskustelujen ja ortodoksisen hengellisyyden aatelisesta maailmasta runollisesti ja maalauksellisesti. Maa-aate- lin kukoistus oli alkanut Katariina II:n hallintokaudella. 1840-luvun aatelisto oli toisaalta jo elämän näännyttämää ja näköala- tonta. Ongelmana nähtiin joutilas elämä. Tässä tarkastellaan teosta, joka kuvaa aatelisten ja tilanomistajien jo aikaa sitten ka- donnutta maailmaa.
Avainsanat: aatelinen, tilanomistaja, aateliskoti, ortodoksia, intelligentsija, ”tarpeeton ihminen”, ”turgenevilainen nainen”, slavofiili ja zapadnikki
Tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkastettu Turnitin OriginalityCheck –ohjelmalla.
Sisällys
1.1. Johdanto ... 4
2. Aatelisto – 1840-luvun johtava sääty Venäjällä ... 7
2.1. Aateliset kulttuurikuvassa... 7
2.2. Aatelisto yhteiskuntaluokkana ... 10
2. 3.”Ihmeellinen vuosikymmen” ... 13
3.1. Aateliskodin taide ja kulttuuri ... 18
3.2. Uskonnollisuus venäläisessä perinteessä ... 20
4.1. Jelizaveta Mihailovna Kalitina ... 23
2.Lähteet ... 32
1. Johdanto
Proseminaariesitelmässäni tutkin venäläistä aatelisperinnettä sekä aatelistoa ja intelligentsijaa yhteiskuntaluokkana siten kuin se erityisesti ja omaleimaisesti ilmenee Ivan Sergejevitš Turgenevin (1818-1883) romaanissa Aateliskoti, tästä eteenpäin AK. Venäjäksi romaanin nimi on Дворянское гнездо (1858/1968), tästä eteenpäin ДГ. Käytän myös toista venäjänkielistä painosta, sen lukua Selityksiä, tästä eteenpäin ДГ2.
Tarkastelen venäläistä aatelistoa ja intellisgentsijaa 1800-luvulla (erityisesti 1840- luvulla), niiden tilannetta ja merkitystä sekä niiden kuvausta romaanissa ДГ. Pohdin aatelistoa yhteiskuntaluokkana, sen aatteita, ajatuksia, elämäntapaa, taidetta, kulttuuria ja suhdetta kristinuskoon kyseisessä romaanissa. Erityisesti tarkastelen romaanin ДГ aatelispiiriä ja sen kirjallisia henkilöitä Jelizaveta Mihailovna Kalitinaa (deminutiivi Liza) ja päähenkilöä Fedor Ivanytš Lavretskia (deminutiivi Fedja). Romaanin teema on näiden kahden henkilön saavuttamaton rakkaus. Otan heidät esiin aatelisina, yksilöinä ja persoonallisuuksina sekä oman aikansa edustajina. Lizan osaksi tulee mennä luostariin ja vihkiytyä nunnaksi. Fedja alkaa hoitaa aatelistilansa asioita, ja hän paneutuu kokonaan tähän tehtävään.
Tutkimuskysymykseni on: Miten 1800-luvun venäläinen aatelisto yhteiskuntaluokkana ja aatelisten ajatukset, aatteet, elämäntapa, taide, perinteet ja uskonnollisuus kuvataan Ivan Turgenevin romaanissa ДГ? Tutkin romaanin ja romaanihenkilöiden kautta aatelisia pyrkimyksiä, luonteita, käyttäytymistä, myös kieltä ja hienostusta. Venäläinen aatelisto ja siihen oleellisesti liittyvä intelligentsija olivat aikansa voimatekijöitä. Venäjällä 1800-luvulla intelligentsijalla tarkoitettiin yhteiskunnallisesti valveutunutta ja koulutettua väestöä, joka otti aktiivisesti osaa maan yhteiskunta- ja kulttuurikeskusteluun (Turoma 2015, 259). Venäjän suurvalta-asemasta johtuen Venäjän aatelistolla ja intelligentsijalla on ollut maailmanlaajuista merkitystä eikä vain poliittisena tekijänä vaan myös kirjallisuushistoriallisena ja kulttuurihistoriallisena voimana.
Ivan Turgenevin erityinen metodi ja prinsiippi liittyy hänen kykyynsä tuoda esiin omat tunteensa ja aistimuksensa lukijalle, sillä hän ei kätkenyt niitä kuten muut ovat tehneet. Tämä liittyy kysymykseen genrestä. Koska lyyrinen prinsiippi oli vallitseva dominantti Turgenevin työssä, nousevat esiin seuraavat kysymykset: Oliko Turgenev runoilija? Pitikö Turgenev itse itseään runoilijana? (Reid 2010, 3–4.) Turgenev aloitti kirjailijanuransa julkaisemalla runoja, mutta hän ei kelpuuttanut niitä Koottuihin teoksiinsa. 1800-luvun alun runouden vaikutus
näkyy hänen proosassaan. Kieli on melodista ja rakenne hallittua. Turgenev kuvasi teoksissaan elegisesti saavuttamatonta rakkautta ja katoavaa nuoruutta. (Turoma 2015, 287.)
Turgenev oli ennen kaikkea eurooppalainen ja esteetikko. Hän oli enemmän kiinnostunut yksilöiden onnellisuudesta kuin sosiaalisista kysymyksistä. Hän ei ollut niinkään filosofinen ja uskonnollinen kirjailija kuten Leo Tolstoi tai Fedor Dostojevski (Reid 2010, 15.) Tästä huolimatta Turgenev kuuluu venäläisiin realisteihin. Tätä voidaan perustella esimerkiksi
”tarpeettoman ihmisen” (ven. лишний человек) tyyppihahmoilla Turgenevin tuotannossa.
(Tarpeettoman ihmisen päiväkirja, ven. Дневник лишнего человека, 1850) tai maaorjuus- kysymyksen esille ottamisella hänen tuotannossaan kuten esimerkiksi teoksessa Metsämiehen muistelmia (ven. Записьки охотника, 1852). Turgenev esitti tuotannossaan edistyksellisiä yhteiskunta-arvoja ja yhdisti niihin kokemuksensa aatelisesta elämänpiiristä. (Turoma 2015, 287-289.) Oleskellessaan lännessä Turgenev teki siellä tunnetuksi venäläistä kirjallisuutta.
Turgenevia pidetään symbolismin ja yliluonnollisen kirjallisuuden edeltäjänä. (Reid 2010, 1.) Koska Ivan Turgenev kuuluu 1800-luvun merkittävimpiin venäläisiin kirjailijoihin, hänen tuotantoaan on tutkittu laajasti. Olen tässä proseminaariesitelmässä keskittynyt uudempaan Turgenev-tutkimukseen lännessä ja Venäjällä. Tärkeimpiä länsimaisia lähteitä proseminaariesitelmässäni ovat Kirsti Ekosen ja Sanna Turoman toimittama teos Venäläisen kirjallisuuden historia ja Robert Reidin & Joe Andrew´n toimittama teos Turgenev: Art, Ideology and Legacy sekä Ronald Hingleyn teos Venäjän kirjailijat ja yhteiskunta 1825—1904.
Venäläisistä lähteistä tärkeimmät ovat И.Н. Сухих (сост.): И.С. Тургенев: pro et contra, Юрий Лебедев: Тургенев ja В.М. Маркович: О Тургеневе Работы разных лет. Kristinuskoa ja ortodoksista uskontoa 1800-luvulla tutkin lisäksi teoksen Pyhä Venäjänmaa 1000 vuotta kristinuskoa Venäjällä avulla. Teoksen pääkirjoittaja on Pimen Moskovan ja koko Venäjän patriarkka. Historiatieteen alalta tärkeimmät lähteet ovat Heikki Kirkisen Venäjän historia ja Pertti Luntisen Keisari-Venäjän aatehistoria. Kirjallisuushistorian tutkimukseen ei ole metodiopasta, ja kirjoitan proseminaariesitelmän siihen tyyliin kuin venäläisestä kirjallisuudesta on kirjoitettu esimerkiksi Kirsti Ekosen ja Sanna Turoman toimittamassa teoksessa Venäläisen kirjallisuuden historia.
Kirjallisuushistoriallisesti voi todeta, että 1800-luvun romantikot nostivat esiin
”elämänkaltaisuuden” ja ”uskonnollisuuden”, ja he nousivat vastaan aikaisempaa klassista näkemystä. 1800-luvulla syntyneet koulukunnat viittaavat jo nimellään realistiseen tekniikkaan: realismi, naturalismi ja luonnollinen koulukunta. Sen jälkeen 1900-luvun koulukunnat hylkäsivät nämä termit. (Nummi 1987, 157–158.) Kirjallisuushistorioitsija Hermann Hettner totesi v. 1865, että kirjallisuushistoria ei ole kirjojen historiaa, vaan ideoiden
ja niiden tieteellisten ja taiteellisten muotojen historiaa. (Hettner 1865, sit. Kai Laitinen 1980, 13.) Rene Wellek on teoksessaan Concepts of Criticism todennut kirjallisuushistorian ja esteettisten kannanottojen suhteesta: ”Kirjallisuushistorioitsijan on oltava sekä tutkiva historioitsija, menneisyyden näkökulman tuntija sekä arvottava kriitikko, joka on ajankohdan sitoutumaton tutkija” (Wellek 1963, sit. Kai Laitinen 1980, 51). Marja-Leena Vainionpää kirjoittaa, että kirjailijoita ovat usein inspiroineet ne todellisuuskäsitykset, jotka kirjoitusajankohtana esiintyvät yhteiskunnassa (historiallinen tilanne ja yhteiskunnalliset olosuhteet). Edelleen ajankohdan tiedemiehet ja ajattelijat, filosofit, luonnontieteilijät, uskonto, poliittiset aatteet ja asenteet vaikuttavat teosten aatesisältöön ja katsomuksiin.
Aatehistoriallinen tutkimus luo merkittävää perspektiiviä kyseisen teoksen tutkimiselle.
(Vainionpää 1972, 151.)
Toisessa luvussa luon yleiskatsauksen venäläiseen aateliskulttuuriin ja aateliskuvaukseen romaanissa ja analysoin Venäjän 1800-luvun tsaristista yhteiskuntaa, sääty- yhteiskuntaa, poliittista ja aatteellista ilmapiiriä, ja miten ne ilmenevät romaanissa ДГ.
Kolmannessa luvussa esittelen henkisen elämän kuten taiteen, musiikin, kirjallisuuden, aatelisperinteen ja kristillisen uskonnollisuuden ilmenemistä Venäjällä ja erityisesti romaanissa ДГ. Neljännessä luvussa analysoin ДГ:n aatelispiirin Jelizaveta Mihailovnan ja Fedor Ivanytšin henkilöhahmoja ja miten Ivan Turgenev kuvaa heidän kasvatustaan, persoonallisuuksiaan ja yksilöllisyyttään aatelisina ja venäläisen intelligentsijan edustajina.
Ivan Turgenevin romaani on julkaistu kokonaisuudessaan (ei jatkokertomuksena) Sovremennik-lehdessä v. 1859 numerossa 1 sivuilla 5–160. Romaanista on olemassa yksi ainoa käsikirjoitus, mutta oli olemassa ainakin toinen teksti, johon kirjailija teki korjauksia, mutta tämä teksti ei ole säilynyt. (Turgenev 1964, 448–451.) Kuitenkin ennen lopullisen tekstin luovuttamista lehdelle Turgenev kirjoitti vielä yhden luvun, joka kertoo Lizan kasvattajasta Agafja Vlasjevnasta ja hänen vaikutuksestaan Lizan luonteen muodostumiseen (ДГ2, 10.)
2. Aatelisto – 1840-luvun johtava sääty Venäjällä
Tässä luvussa luon katsauksen Ivan Turgenevin viehättäviin aatelisympäristöihin ja niiden henkilöhahmoihin. Tuon esiin, miten Turgenev luo runollista tunnelmaa romaaniinsa.
Tarkastelen Venäjän poliittista järjestelmää, aatelistoa säätynä ja aateliston asemaa sekä ajankohdan aatehistoriaa. Lisäksi tarkastelen aateliston kirjallista ja kulttuurista esiintymistä
”ihmeellisellä vuosikymmenellä”, joka oli alkanut 1830-luvulla, ja miten edellä mainitut seikat tulevat esiin romaanissa ДГ.
2.1. Aateliset kulttuurikuvassa
Ivan Turgenevin romaani ДГ suo harvinaisen osuvan ja kattavan tilaisuuden tutustua venäläiseen aateliselämään ja sen erityisiin aatelisiin henkilöhahmoihin 1800-luvun Venäjällä.
Venäläisen aatelisympäristön erityinen viehätys ja sen unohtumattomat henkilöhahmot ja elämä on runollisesti ja ihanteellisesti kuvattu Ivan Turgenevin erityislaatuisessa tarinassa ikään kuin maalauksessa siveltimen vedoin.
Весенний, светлый день клонился к вечеру, небольшие розовые тучки стоили высоко в ясном небе и, казалось, не плыли мимо, а уходили в самую глубь лазури.
Перед раскрытым окном красивого дома, в одной из крайних улиц губернского города О... (дело происходило в 1842 году), сидели две женщины: одна лет пятидесяти, другая уже старушка, семидесяти лет. (ДГ, 137.)
Valoisa keväinen päivä kallistui iltaan. Korkealla kirkkaalla taivaalla oli pieniä ruusunpunaisia pilvenhattaroita ja näytti kuin ne eivät olisikaan purjehtineet ohitse, vaan haihtuneet suoraan taivaan lasuurinsinen syvyyksiin.
O:n kuvernementtikaupungin eräällä laitakadulla oli kaunis talo, jonka avoimen ikkunan ääressä (tämä tapahtui vuonna 1842) istui kaksi naista, toinen viisissäkymmenissä, toinen jo seitsenkymmenvuotias vanhus. (AK, 9.)
Jos tarkastelee romaania ДГ matemaattisen tarkasti, se vaikuttaa muodottomalta ja keskeneräiseltä. Romaani on kuin valtava maalaus. Siinä on aivan erillisiä osia, keskusta, piirroksia, hahmotelmia, repäisyjä, etydejä ja joskus töherretty lavastus. Mutta romaani ei ole tapahtuma maalauksessa, vaan se on draamaa, elävä, toimiva kokonaisuus, joka on kuin reväisty lavastuksesta katsojan eteen. (Григорьев 2019, 244.)
Romaanin AK venäjänkielinen nimi ДГ tarkoittaa aatelispesää, ja pesiksi näitä vanhoja aateliskartanoita nimitettiin. Nimitys viittaa luonnollisesti lintujen pesän rakentamiseen, mutta myös vapauteen, joka aatelisille oli suotu venäläisessä yhteiskunnassa. Romaanin ДГ Epilogissa käytetään pelkästään sanaa ”pesä” tarkoittamaan Kalitinien aateliskotia. Samoin
venäjänkielisessä teoksessa käytetään samaa tarkoittavaa sanaa (ven. гнездо): «Но дом Марьи Дмитриевны не поступил в чужие руки, не вышел из ее рода, гнездо не разорилось…»(ДГ, 289). ”Mutta Marja Dmitrijevnan talo ei ole siirtynyt vieraisiin käsiin, pois suvusta. Pesä on yhä eheänä…” (AK, 201.) Lavretski on hyvä esimerkki aatelisesta vapaudesta.
Hänellä on avioliitto, joka ei häntä erityisesti sido, eikä hän ole aikoihin ollut edes tekemisissä aviovaimonsa kanssa. Lavretski lukee ranskalaisesta aikakauslehdestä vaimonsa kuolleen, mikä tekee hänet entistä vapaammaksi. Tämä tieto ei kylläkään pidä paikkaansa, vaan Lavretskin vaimo saapuu paikalle heidän tyttärensä Adotškan kanssa.
Rikkailla venäläisillä aatelisilla oli mahdollisuus viettää velvoitteista vapaata elämää ulkomailla. Lavretski saapuukin romaanin alussa Venäjälle vietettyään kauan aikaa lännessä.
Näin Turgenev kuvaa Lavretskin hahmossa osittain omaa itseään, sillä Turgenev vietti pitkiä aikoja erityisesti Saksassa ja Ranskassa (Turoma 2015, 287). Turgenevin omasta vapaudesta kertoo se, ettei hän avioitunut, vaan hän oli rakkaussuhteessa naimisissa olevan, erittäin kuuluisan espanjalais-ranskalaisen oopperalaulajatar Pauline Viardot`n kanssa. Viardot`n ura kulki voitosta voittoon. Turgenev oli Viardot`n pariskunnan läheinen ystävä. (Островский 1999, 21-22.)
Turgenev kuvaa aateliskartanoa, johon Lavretski saapuu ulkomailta:
Небольшой домик, куда приехал Лаврецкий и где два года тому назад скончилась Глафира Петровна, был выстроен в прошлом столетии, из прочного сосноиого леса; он на вид казался ветхим, но мог простоять еще лет пятьдесяят или более.
Лаврецкий обошел все комнаты и, к великому беспокойству старых, валых мух с белой пылью на спине, неподвижено сидевших под притолоками, велел всюду открыть окна: с самой смерти Глафиры Петровны никто не отпирал их. Все в доме осталось, как было: тонконогие белые диванчики в гостиной, обитые глянцевитым серым штофом, протертые и продавленные, живо напоминали екатерининские времена. (ДГ, 192–193.)
Tuo pieni kartano, jonne Lavetski oli saapunut ja jossa Glafira Petrovna oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin, oli rakennettu lujasta mäntypuusta edellisellä vuosisadalla: Se näytti raihnaalta, mutta saattoi seistä siinä vielä viitisenkymmentä vuotta ellei enemmänkin. Lavretski kiersi kaikki huoneet ja käski kaikkialla avata ikkunat suureksi kauhuksi vanhoille ja nuutuneille kärpäsille, joilla oli valkoista pölyä selässään ja jotka liikkumattomina istuivat kattohirsillä. Ikkunoita ei ollut avattu sitten Glafira Petrovnan kuoleman. Kaikki oli talossa säilynyt ennallaan: vierashuoneen hoikkajalkaiset pienet sohvat, jotka kiiltävine harmaine silkkipäällyksineen kuluneina ja kolhiintuneina toivat tuoreen tuulahduksen Katariina-keisarinnan ajalta... (AK, 82.)
Tämä kuvaus kertoo venäläisen kulttuurin, aateliskulttuurin, perinteestä viehättävällä tavalla.
Se viittaa venäläiseen mystiikkaankin. Venäjällä voi löytää koskemattomia asetelmia vuosien takaa tai vuosikymmeniin tai sataan vuoteen astumattomia parvekkeita, eikä siinä sinänsä
ajatella olevan mitään erityistä. Esimerkiksi romaanin ДГ Epilogissa Lavretski vierailee vuosien jälkeen Kalitineilla: «Обои в обеих комнатах были другие, но мебель уцелела; Лаврецкий узнал фортепьяно; даже пяльцы у окна стояли те же, в том же положении - и чуть ли не тем же неконченым шитьем, как восемь лет тому назад.» (ДГ, 290.) ”Kummassakin huoneessa oli uudet seinäpaperit, mutta huonekalut olivat tallella. Lavretski tunsi pianon, ompelukehyskin oli ikkunalaudalla entisellään ja samassa paikassa – kuka ties siinä oli vielä sama korukuviokin kuin kahdeksan vuotta takaperin.” (AK, 203.)
Puutarhat ja niissä käyskentely olivat tärkeitä elementtejä aateliston kartanoissa ja aateliskuvauksissa. Lavretskin kartanon puutarha on villiintynyt sadan vuoden aikana. Hänen kartanonsa puutarhoineen kukoistivat 1700-luvulla, mutta omaisuuden rappeutuminen viittaa venäläisen aateliskulttuurin katoavaisuuteen. 1800-luvun aatehistoriallinen ja poliittisen historian tarkastelu osoittaa, että maaorjatalonpoikien ja myöhemmin työväestön ja muiden aatelittomien yhteiskuntaluokkien nousu yhteiskunnassa käänsi katseen pois aateliskulttuurista.
Осмотрев дом, Лаврецкий вышел в сад и осталсья им доволен. Он весь зарос бурьяном, лопухами, крыжовником и малиной; но в нем было много тени, много старых лип, которые поражали своею громадностью и странным расположением сучьев; они были слишком тесно посажены и когда-то — лет сто тому назад — стрижены. (ДГ, 194.)
Tarkastettuaan talon Lavretski meni puutarhaan ja huomasi tyydytyksekseen, että vaikka se olikin kasvanut täyteen aroheinää, takiaista, vadelma- ja karviaismarjapensaita, se oli hyvin varjoisa ja siellä oli paljon lehmuksia, joiden valtavuus ja oksiston kummalliset mutkat olivat hämmästyttävät. Ne oli alunperin istutettu liian lähekkäin ja joskus – noin sata vuotta sitten – oksittu. (AK, 83.)
Valistusajattelu oli Pietari I:n (1682–1725) aikaan toiminut aatteellisesti taustalla taloudellisessa, sotilaallisessa, hallinnollisessa ja tieteellis-teknisissä uudistuksissa. Katariina II:n kaudella edistys näkyi erityisesti humanististen tieteiden, filosofian, yhteiskunnallisen ajattelun ja kirjallisuuden nousuna. Voltairen, Montesqieun ja Rousseaun vaikutus näkyi esimerkiksi kirjallisuudessa, sillä ranskalainen yhteiskunta-ajattelu oli suosiossa venäläisen aateliston keskuudessa. (Turoma 2015 , 133.)
Keisarinna Katariina II:n aikaan varsinaista aatelistoa olivat yli sadan talonpojan omistajat. Juuri tämä luokka hyötyi eniten Venäjän 1700-luvun uudistuksista, ja Katariina II nojasi heidän tukeensa. Varakkaat aateliset toivat ulkomailta erilaisia vaikutteita valtiollisesta ajattelusta pukeutumiseen. Vaikka nämä varakkaat aateliset harrastivat tieteitä ja taiteita, aatelin enemmistö käytti suuret tulot ylelliseen ja puolisivistyneeseen elämään. Ranskasta tuotiin muotivaatteita ja ylellisyystarvikkeita. Hevosia tuotiin Arabiasta, Englannista ja
Preussista. Mattoja hankittiin Iranista, silkkiä ja jalokiviä tuotiin Kiinasta ja Intiasta.
Vieraskäynneillä aatelisto pukeutui, kähersi tukkaansa ja puuteroi ranskalaisittain. Kotona he pukeutuivat pitkään venäläiseen takkiin (halat, ven. халат) ja tohveleihin. He söivät ja joivat vankasti ja käyttivät aikansa laiskotteluun, kortinpeluuseen ja metsästykseen. (Juntunen 2000, 168–169.) Tähän tyyliin eli edelleen 1800-luvun aatelisto, jota Turgenev kuvaa teoksissaan.
Katariina II hahmotteli aatelisoikeuksien osalta esimerkiksi v. 1782 maanomistajille tarkoitetun laajennetun yrittäjyyskontrollin. Se tarkoitti aatelisille laajoja erityisoikeuksia mitä tuli maanomistajien omistuksiin, erityisesti luonnonvaroihin. (Grigoryan 2018, 6.) Vuosisata Katariina II:n hallitsijakaudesta (1762–1796) eteenpäin aina Aleksanteri II:n aikaan 1860- luvulle tarkoitti Venäjällä suuria uudistuksia. Vuosisata 1762–1861 oli venäläisen romaanitaiteen edistyksen aikakautta. Venäläinen romaanitaide oli alkanut kuvata aikansa yhteiskunnallisia kysymyksiä ja olosuhteita. (Grigoryan 2018, 3–4.)
2.2. Aatelisto yhteiskuntaluokkana
Venäläisen romaanin vakioympäristö Turgenevin aikaan oli aateliskoti ja aateliston omistama maatila. Tilanomistajat kirjoittivat kirjallisuutta muille tilanomistajille. Aatelismies (ven.
дворянин) ja tilanomistaja (ven. помещик) ovat toisiinsa liittyviä käsitteitä. Aatelinen tarkoittaa kuulumista yhteen neljästä säädystä venäläisessä yhteiskunnassa. Tilanomistajuus tarkoitti tavallisesti maaorjien omistamista. Vuoteen 1861 saakka oli olemassa määräys, ettei aateliton saanut omistaa maaorjia, mutta tätä määräystä saattoi kiertää. Kun maaorjuus lopetettiin, aateliston tiloja siirtyi muihin säätyihin kuuluvien haltuun. (Hingley 1967, 139.)
Aleksanteri II vapautti maaorjat v. 1861. Tällöin vapautui noin 52 miljoonaa talonpoikaa.
Tilanomistajien joukko alkoi taloudellisesti taantua, koska se oli tottunut elämään säännöllisen verotuoton ja päivätöiden varassa. Lisäksi suuri osa aateliston tiloista oli jo ennen v. 1861 pantattu valtiolle. Aatelisto joutui rahaa saadakseen myymään tilojaan. Tämä pakollinen
”Suuri reformi” epäonnistui jo toteuttamisvaiheessaan monin tavoin. Tyytymättömyys vain lisääntyi sekä talonpoikien että orjanomistajien keskuudessa ja myös radikaalin älymystön piirissä. Vaikka reformin tarkoitus oli parantaa maaorjien asemaa, tavoite ei käytännössä toteutunut. (Jussila 2000, 240–241.)
Fedor Ivanytš Lavretski kuului vanhaan aatelissukuun, jonka kantaisä oli saapunut Preussista. Hän saapui Vasili Sokean ruhtinaskuntaan ja sai tältä palkaksi kaksisataa auranalaa maata Bežetskin ylängöltä. Hänen jälkeläisiään oli palvellut erilaisissa viroissa ja oli toiminut ruhtinaiden ja muiden kuuluisien miesten alaisina etäisissä voivodikunnissa. (ДГ, 159.) Vasili Sokea (Vasili II) (1415–1462) oli vuodesta 1425 Moskovan suuriruhtinas. (ДГ2, 233.)
Voivodikunta tarkoitti hallinnollista aluetta muinaisella Venäjällä, ja voivodi tarkoitti lisäksi sotajoukon johtajaa (Ожегов 1981, 81).
ДГ:on sisältyvässä laajassa Lavretskin sukuselvityksessä on maininta naapurissa asuvasta talonpojasta, joka mainitaan suomennoksessa sanalla ”naapuri” (ven. однодворец) Tämä venäläistä talonpoikaa tarkoittava sana on historiallinen, ja sanaa käytetään talonpojista, joilla oli oma pieni talous ja joilla oli joskus maaorjia. He eivät kuitenkaan olleet aatelisia vaan maksoivat henkiveroa. (ДГ2, 237.) Suomennoksessa ei ole kuitenkaan käytetty mitään talonpoikaan viittaavaa sanaa, vaan suomennoksessa kyseistä henkilöä nimitetään vain sanalla
”naapuri” ilman säätynimitystä: «Стой, мошенник! [--] Иван Петрович спрятался у соседнего однодворца…”(ДГ, 163.) ”Seis, senkin kirottu!...”Ivan Petrovitš piiloutui naapuriin...”(AK, 42.) Tarkempi suomennos olisi ”naapurin talonpoika”. Tämä on esimerkki säätyjärjestelmän monimutkaisuudesta, jota on mahdotonta luontevasti ja lyhyesti ilmaista romaanin suomennoksessa.
Venäjän keisarikunnan väestö jakaantui niin venäläisten kuin ei-venäläisten osalta moneen yhteiskuntaluokkaan hyvin monimutkaisen järjestelmän mukaisesti. Säädyillä oli kullakin tietty oikeudellinen asemansa, omat etunsa ja velvoitteensa. Yleiskäsitettä ”Venäjän kansalainen” ei ollut, mutta oli säätyjä. Aatelisto jakaantui perintöaateliin ja virka-aateliin.
Erikseen olivat papisto ja maaseutuväestö. ”Kaupunkilaisissa” oli monia ryhmiä:
kunniaporvareita, kauppiaita, käsityöläisiä ja pikkuporvareita. Erikseen omana säätynään olivat kasakat, joissa oli aatelisia ja aatelittomia. ”Sotilassäätyyn” kuului sekä aatelisia (esim.
osa upseereista) että aatelittomia. Virkamiehistä puhuttiin erillisenä säätynä, vaikka heissäkin oli aatelisia. Säätyjaossa oli epämääräisyyttä, ja sama henkilö saattoi kuulua kahteenkin säätyyn. (Hingley 1967, 114.)
Venäjän aateli ei siis ollut yhtenäinen sosiaalinen luokka kuten länsimaissa, vaan se oli heterogeeninen jo lähtökohdiltaan. Aatelin huippuna olivat Rurikista alkunsa johtavat vanhat aatelissuvut kuten Dolgorukit, Gortšakovit ja Gagarinit. Tataarilaista ja muuta itämaista alkuperää olevat suvut olivat oma ryhmänsä. Näitä olivat esimerkiksi Jusupovit.
Länsimaistuneita aatelissukuja olivat puolalais-liettualaiset ja saksalais-balttilaiset perheet.
Uutta nousukasaatelia olivat Pietari I:n aateloimat kuten Menšikovit. Kun vielä tehdään ero perintö- ja virka-aateliin, voidaan todeta aateliston muodostaneen kirjavan kokonaisuuden.
(Juntunen 2000, 168.) ДГ:n Lavretskit voisi viitteellisesti sijoittaa preussilaisen alkuperänsä mukaan länsimaistuneisiin aatelissukuihin.
Käsiteltävän romaanin tapahtumat sijoitetaan 1840-luvun Venäjälle, jolloin Nikolai I:n hallintokaudella (1825–55) olot olivat mitä kurjimmat. Aleksanteri I oli kukistanut v. 1825
puhjenneen aatelisen dekabristikapinan. Venäjää pidettiin taantumuksen tyyssijana. 1800- luvulla Venäjällä oli voimakkaita sorron kausia, ja vähäisillä ja myöhään tulleilla uudistuksilla pyrittiin estämään vallankumouksia. (Hingley 1967, 103–104.) Nikolain hallintokaudella aatelisto säilytti johtavan yhteiskunnallisen ja taloudellisen asemansa, mutta aatelisto jakautui yhä selvemmin rikkaisiin ja köyhiin. Osmo Jussilan (2000, 221—222.) mukaan Katariina II:n aika oli ollut maa-aatelin kulta-aikaa, mutta Nikolai I:n aika oli alkavaa rappion kautta.
Valistusministeri Sergei Uvarov kehitteli 1830-luvulla Nikolain kaudella ideologiaa, joka ei ollut kokonaan uutta, vaan paljolti vanhaa perinnettä. Vuonna 1833 Uvarov kiteytti ideologian kolmeen käsitteeseen: ortodoksia, autokratia ja kansanomaisuus ( narodnost, ven.
народность). Oikea usko ja itsevaltius olivat Venäjän valtiojärjestelmän perusta jo keskiajalta lähtien, viimeistään Iivana IV:n ajalta.
Hovi- ja valtiohistorioitsija Nikolai Karamzin opetti, että Venäjä oli erityinen hallitsijan ja aateliston harmoninen liitto. Lisäksi valtio-opin perustana oli romantisoitu ja idealisoitu kuva Venäjän kansasta, joka oli erilainen ja parempi kuin muut, varsinkin parempi kuin lännen kansat. Ajatuksena oli ortodoksinen itsevaltias tsaari harmonisessa liitossa ortodoksisen kansansa kanssa.
Romaanin ДГ kuvaamien henkilöhahmojen voidaan käsittää olevan enimmäkseen hyvin toimeentulevia. Heidän ei kuvata kokevan puutetta, vaan he ovat rikkaita aatelisia. Esimerkiksi Lavretski omistaa ainakin Lavrikin aatelistilan ja Vasiljevskojen kartanon. Kuvatuilla aatelisilla on palvelijoita, maaorjia eli sieluja. Pitkät ulkomaanmatkat vaativat paljon varaa. Aatelisilla käy vieraita alituiseen, ja he järjestävät juhlia. Köyhiksi on mainittu vanha saksalainen muusikko Lemm ja Mihalevitš, joka yllättäen vierailee Lavretskin luona.
Mihalevitš on Lavretskin entinen yliopistotoveri Moskovan ajoilta, ja hän edustaa venäläistä sivistyneistöä. Yliopistotoveri on saanut paikan rikkaan maanvuokraajan yksityisessä toimistossa noin 300 virstan päässä O:n kaupungista. Vaikka elämän mainingit ovat lyöneet hänen rintaansa vasten, hän uskoo hyvään ja toteen. Hän kirjoittaa runoja ja on ryhtynyt uskovaiseksi. Mutta Malevitš on köyhä kuin kirkonrotta. Hänellä on esim. kuluneet saappaat ja takista puuttui takaa nappi. Malevitšista sanotaan, että hänellä on kaikki piintyneen köyhyyden oireet. Mutta toverukset käyvät vilkasta keskustelua, kiistelevät, huutavat ja kiljuvat.
Mihalevitš puolustaa uskontoa, edistystä ja ihmisyyttä. Hän toruu Lavretskia egoistiksi, jälkeenjääneeksi voltairelaiseksi, häijyksi vetelykseksi ja oppineeksi vetelykseksi, koska tämä voisi tehdä jotakin, mutta ei tee. Mihalevitšin mielestä Lavretskin pitäisi uskoa ja tehdä työtä.
Raukea ikävä on mainittu venäläisten turmioksi. Tämä kohtaaminen on kahden venäläisen intelligentin tapaaminen. Kiistely jatkuu aamuun saakka. Lavretskin pitäisi ryhtyä parantamaan
talonpoikien oloja. Lavretskia Mihalevitš nimittää aristokraatiksi, mutta hän lisää, että heidän kummankin suonissa virtaa onneksi rehellistä plebeijiverta. (ДГ, 206–210.) Tässä on kuvattu kahden venäläisen intelligentin keskustelua, ja tekstissä on piirtynyt kuva Lavretskista
”tarpeettomana ihmisenä”.
”Tarpeettomat ihmiset” ovat kirjallisia hahmoja ja yleensä aateliston ja älymystön edustajia. He eivät kykene aktiiviseen toimintaan eivätkä kykene toteuttamaan yhteiskunnallista idealismiaan käytännössä. Elämä tuntuu olevan vailla tarkoitusta, ja maailma ikäänkuin torjuu heidät. Kirjallisia esikuvia olivat Aleksandr Puškinin Jevgeni Onegin ja Mihail Lermontovin Aikamme sankarin Petšorin. Yleinen nimitys tyyppihahmolle tuli Turgenevin Tarpeettoman ihmisen päiväkirjan ilmestyttyä. ( Turoma 2015, 288.)
2. 3.”Ihmeellinen vuosikymmen”
Ajatuksia 1840-luvun Venäjällä omaksuttiin Länsi-Euroopasta. Venäläisille ne olivat elinvoimaisia ajatuksia, ja myllerrys oli suuri. Romantiikan ajan käsitys oli, että historialla oli päämäärä, jota kunkin kansan tuli palvella ja jolle päämäärälle myös yksilöiden tuli omistautua.
Saksalaisten idealistien oppien mukaan tämä päämäärä oli havaittavaa todellisuutta korkeammalla tasolla. Sitä voi tajuta eläytymällä niin kuin musiikkia, joka ei ollut mittaamista eikä analysoimista vaan sävellyksen harmoniaa. Näin oli ylitetty valistuksen ajan rationalismi.
(Luntinen 1981, 45.)
Koko 1840-luku Venäjällä käytiin laajaa keskustelua maan menneisyydestä ja tulevaisuudesta ja Venäjän suhteesta Eurooppaan. Aikalaisten mieliin se on jäänyt
”ihmeellisenä vuosikymmenenä”. Keskustelijat jakaantuivat slavofiileihin ja zapadnikkeihin.
Slavofiilien mukaan ihmisjärki on epävarma perusta, ja ainoa vahva perusta on usko (uskonto), sillä se on totuuden kallio. Se, mikä lännessä on pahaa, oli saanut alkunsa läntisestä rationalismista. Se oli myrkkyä, joka oli yhteydessä Roomaan. Mutta venäläinen ortodoksia ja yhteisöhenki (sobornost, ven. соборность) olivat aitoa kristillisyyttä. Aleksei Homjakov selitti, että ”sobornost” oli ”rakkautta, vapautta ja totuutta”. Tämä tarkoitti vain Venäjälle ominaista ja ainutlaatuista elämäntapaa, joka olisi slavofiilien mielestä Venäjän merkittävin anti maailman kulttuurille. Slavofiileja voisi nimittää ”ortodoksian puolustajiksi”. (Jussila 2000, 223–
224.) Zapadnikit eivät olleet slavofiileja vastaava yhtenäinen ryhmä. He olivat länsimielisiä, ja heitä yhdistävä tekijä oli slavofiilien oppien vastustaminen. Zapadnikkien mielestä slavofiilien opit olivat tietämättömyyttä ja utopismia. Zapadnikkeja oli sekä radikaaleja että maltillisia.
(Jussila 2000, 225.)
Venäläinen kirjallisuus kehittyi voimallisesti 1830–40-luvuilla, ja maan hengenelämä oli vilkasta. Se oli ”ihmeellisen vuosikymmenen” ilmiö. Aleksandr Puškin oli Venäjän kirjallisuuden
luoja ja isä. Hänen tuotteliain aikansa osui 1820-luvulle. Venäjän sivistyneistön kuvauksen, runoromaanin Jevgeni Onegin, Puškin kirjoitti vuosina 1822–31. Puškinin
”vallankumouksellinen henki” oli 1830-luvulle tultaessa kehkeytynyt jo ”virallisen Venäjän”
voimakkaaksi puolustukseksi. (Jussila 2000, 225.) Ennen Puškinin aikaa korkeammassa kaunokirjallisuudessa ei ollut yleensä kuvattu talonpoikia, kaupungin rahvasta, pikkuporvareita tai alempia virkamiehiä. Muutos alkoi Puškinin Vaskiratsastajassa kuvatusta pienestä ihmisestä Jevgenistä, joka oli tavallinen pietarilainen, mutta herätti myötätuntoa. (Suni 2015, 208.) Mihail Lermontov on yksi venäläisen runouden puhdaspiirteisimmistä romantikoista.
Hänen teoksissaan alkaa olla psykologisen ja yhteiskunnallisen realismin aineksia. (Suni 2015, 226.) Aikakauden ylivoimainen satiirikko oli Nikolai Gogol, joka paljasti yhteiskunnan epäkohtia (esim. maaorjuus, byrokratia ja tuhlaus) (Jussila 2000, 227).
ДГ:n aatelisseurueen taas tapansa mukaan istuessa iltaa Kalitineilla, heille sukeutuu keskustelu runoudesta ja politiikasta. On kaunis ilma ja kaikki puutarhaan päin olevat ovet ja ikkunat on avattu, niin että kaikki saattoivat nauttia luonnosta.
Из гостей был один Паншин. Настроенньй вечером и не желая петь перед Лаврецким, чувствуя прилив художнических ощущений, он пустился в поэзию: прочел хорошо, но слишком сознательно и с ненужными тонкостями несколько стихотворений Лермонтова (тогда Пушкин не успел еще опять войти в моду) – и вдруг, как бы устыдясь своих излияний, начал, по поводу известной «Думы», укорять и упрекать новейшее поколение…
(ДГ, 234.)
Panšin oli ainoa vieras. Illan tenhoamana tämä tunsi taiteellisten aistimusten tulvivan mielessään, mutta koska ei halunnut esittää romanssejaan Lavretskin läsnäollessa, hän alkoi lausua runoutta. Hän lausui muutamia Lermontovin runoja (Puškin ei silloin vielä ollut ehtinyt tulla muotiin) hyvin, vaikkakin liiaksi korostaen ja viljellen tarpeettomia nyansseja – ja äkkiä, ikään kuin vuodatuksiaan häveten, alkoi moittia ja soimata nuorinta sukupolvea saaden tähän aiheen tunnetusta ”Mietteestä”. (AK ,135.)
Mihail Lermontovin runon «Дума» (suom. ”Miete”) ensimmäinen säkeistö:
Печально я гляжу на наше поколенье!
Его грядущее – иль пусто иль темно,
Меж тем, под бременем познанья и сомненья, В бездействии состарится оно.
Богаты мы, едва из колыбели, Ошибками отцов и поздним их умом.
И жизнь уж нас томит, как ровный путь без цели,
Как пир на празднике чужом. (Банников [сост. ]1986, 165.) Surumielin katson meidän sukupolveamme!
Sen tulevaisuutta – tyhjyyttä tai pimeyttä.
Lisäksi me joutilaina vanhenemme
kuormamme täynnä tietoa ja epäilystä.
Kun kehdosta me nousemme,
olemme rikkaat isäin virheissä ja jälkiviisaudessa.
Kuin suora tie vailla päämäärää näännyttää jo meitä elämämme kuin juoma vieraissa pidoissa. (suom. IH)
Jo tästä ”Mietteen” säkeistöstä voi lukea ”ihmeellisen vuosikymmenen” aateliston ja intelligentsijan problematiikkaa: Joutilas elämä, tieto ja epäilys sekä isiltä perityt suuret ajatuksetkin ovat näännyttäneet heidät. Juhlineenkin vaellus on surullista, vailla päämäärää, tyhjyyttä, pimeyttä. Samaan tapaan Puškin oli kuvaillut Jevgeni Oneginin henkilöhahmoa samannimisessä runoromaanissaan. Näistäkin ajatuksista Turgenev pystyi kiteyttämään
”tarpeettoman ihmisen” henkilöhahmoa.
Runojen lausuminen kuvastaa rakkautta venäjän kieleen ja venäläisen runouden kultakauden runoilijoihin Mihail Lermontoviin ja myöhemmin Aleksandr Puškiniin.
Kultakaudella venäläisen runouden suosio oli korkea. (Suni 2015, 198.) Tämä viittaa venäjän kirjakielen luomiseen, mikä oli näin alkanut. Siten venäjä alkoi voittaa ranskan kieltä aatelistonkin keskuudessa. Lermontovin runon ensimmäisen säkeistön isiltä peritty ymmärrys ja tieto voidaan teoksessa ДГ selittää Lavretskin isän Ivanin ajatuksilla. Ivan oli oppinut Rousseaun opin opettajaltaan. Diderot, Voltaire, Raynal ja Helvetius olivat hänelle tuttuja, ja Ivanilla oli koko 1700-luvun viisaus päässään. (ДГ, 160–161.)
Seuraavaksi analysoin käsiteltävän romaanin kannanottoa Venäjän aatteelliseen keskusteluun. Keskustelu Kalitinien aateliskodissa siirtyy runoudesta politiikkaan: Edellä kuvattu sukupolven ongelma voidaan ratkaista, jos otetaan kiinni Euroopan etumatka Venäjään nähden.
Уверяют, что мы молоды – это вздор; да и при том у нас изобретательности нет;
сам Хомяков признается в том, что мы даже мышеловки не выдумали.
Следовательно, мы поневоле должны заимствовать у других. Мы больны, говорит Лермонтов,– я согласен с ним; но мы больны оттого, что только наполовину сделались европейцами… (ДГ, 234.)
Kaikki vakuuttavat, että me olemme nuoria, mutta se on pötyä. Eikä meillä ole kekseliäisyyttäkään. Itse Homjakovkin on tunnustanut, ettemme ole edes hiirenloukkua pystyneet keksimään. Siispä meidän on lainattava muilta, tahdommepa sitä tai emme. Me olemme sairaita, sanoo Lermontov, ja minä olen hänen kanssaan samaa mieltä. Mutta me olemme sairaita siksi, että meistä on tullut vain puolittain eurooppalaisia. (AK, 135.)
Näin Panšin on lausunut romaanin ДГ sivuilla aikakauden tärkeimpiä poliittisia kysymyksiä. Pitäisikö Venäjän etsiä yhteiskunnallista edistystä venäläisestä ortodoksiasta vai löytää parannuskeinot läntisestä Euroopasta? Panšinin mielestä Venäjän pitäisi
eurooppalaistua. Venäjän olisi siis myönnettävä virheensä ja puutteensa ja otettava esikuvaksi länsi. Tässä tulee esille slavofiilien ja zapadnikkien ristiriita, ja nämä tahot johtivat 1840-luvun keskustelua aateliston ja intelligentsijan keskuudessa. Turgenev tuo ehkä Panšinin puheenvuoroissa esiin omia ajatuksiaan. Ideologisesti Turgenev on yhä kiistelty hahmo. Toisille kirjailija on poliittinen, ja toiset pitävät häntä ennen kaikkea taiteilijana. (Reid 2010, 1.)
Turgenevin kerronnan lyyrisyyttä samassa kohdassa korostaa satakielen laulu puutarhan suuressa syreenipensaassa ja tähdet taivaalla lehmusten latvojen yllä punertavalla taivaalla.
«да восклицание или счет очков да широкой волной вливалась в окна вместе с росистой прохладой могучая до дерзости звонкая песнь соловья» (ДГ, 236). ”Ja leveänä aaltona tulvi ikkunasta sisään kasteen viileys ja satakielen voimakas ja tunkeilevaisuuteen saakka heleä laulu.” (AK, 136–137). Näin vaikeatkin poliittiset kysymykset on tulkittu esteettisesti ja runollisesti, ja ne on ikään kuin maalattu kauniiseen tauluun.
Venäjän itsevaltaiset tsaarit kouluttivat Venäjälle sivistyneistöä hoitamaan valtion tehtäviä. Näin tsaari kasvatti itselleen uskollisimmat alamaiset, mutta myös katkerimmat viholliset. Aleksanteri I:n aikana ja lopullisesti Nikolai I:n aikana sivistyneistö irtaantuu hallituksen henkisestä johdosta. Näin toimivat sekä ylimmän hienoston jäsenet että kartanoiden kasvatit, jotka olivat aloittaneet 1840-luvun keskustelut. Sivistyneistön pariin alettiin tulla kouluista ja yliopistoista. Kirjurien, pappien, kaupunkilaisten ja jopa maaorjien jälkeläisiä nousi sivistyneistön tuntumaan. Edellä mainituista aineksista muodostui aatteellisesti keskusteleva sivistyneistö. Heidän edelläkävijänsä olivat slavofiilit ja erityisesti zapadnikit. Intelligentsijaan eivät kuuluneet hallituksen palveluksessa olleet byrokraatit tai teknokraatit. (Luntinen 1981, 63.)
1850-luvulla ja 1860-luvulla tulevat venäläisessä kirjallisuudessa esiin radikaalimmat henkilöhahmot so. ”todellinen ihminen” ja ”uusi ihminen”. Aateliston ylivoimaisuus intelligentsijassa vähenee. ”Raznotšintsyt” ovat uusi luokka ja uusi haaste liberaalille älymystölle. (Ambrose 2010, 139.) He olivat lehtimiehiä, kirjailijoita, opettajia, taiteilijoita ja lääkäreitä. Raznotšinets (ven. разночинец) tarkoittaa erisäätyistä. (Turoma 2015, 258–259.) Myöhemmin 1800-luvulla tulevat yhteiskunnalliseen tietoisuuteen marxilaiset, legaaliset, revisionistit, ekonomistit, sosialistivallankumoukselliset, anarkistit, syndikalistit ja muut ryhmät (Luntinen 1981, 96–100).
3. Henkinen aatelisto
Tässä luvussa pyrin tuomaan esiin ДГ:n kuvaamana taidetta, musiikkia, kirjallisuutta ja sitä, mikä oli henkisten harrastusten osuus aateliselämässä Turgenevin romaanin ДГ mukaan.
Tarkastelen venäläisen aateliston seurustelua ja kulttuuria. Venäläinen kristillisyys ortodoksisena uskonnollisuutena oli tärkeällä sijalla jokapäiväisessä elämässä, mikä on yksi romaanin ДГ aiheista.
3.1. Aateliskodin taide ja kulttuuri
Kaikki käsiteltävän teoksen ДГ harmoniset hetket, kaikki onnellisimmat, rauhallisimmat ja iloisimmat hetket kulminoituvat musiikissa. Romaanissa kuvatut emotionaaliset alkuvoimat ilmentyvät musiikissa. Romantikot olivat vakuuttuneita, että juuri musiikissa ja musiikin kautta rakkaus pystyy ilmenemään täydellisesti. Näin rakkaus saattaa itsensä ja olemuksensa havaittavaan muotoon täydellisimmin. Instrumentaalimusiikki tekee havaittavaksi olemassaolon täydellisyyttä ja tuonpuoleista. Se ilmaisee maallista runoutta ja saavuttaa ylimaallista: ylittää maallisen ja ylimaallisen rajan. Se ilmaisee kaipuutamme Iankaikkiseen.
Näin romantikkojen mukaan musiikki tuo esiin minkä tahansa ylimaallisen tunteen kuten rakkauden perustan. Juuri musiikki voi aidoimmin tuoda ilmi rakkauden. Tunnistaessaan musiikissa aidoimmat tuntemuksensa henkilö samalla tuntee ikään kuin yliolennollista ja tavoittaa korkeampaa. (Маркович 2018, 323–325.)
Seuraavaksi tarkastelen, kuinka musiikki kuljettaa aatelisseurapiirin tunteita ja ystävyyttä. Panšin ja Liza soittavat yhdessä nelikätisesti Beethovenin sonaatin. (ДГ, 147.) Näin he kokevat läheisyyttä ja vähintäänkin ystävyyttä. Musiikki on tärkeällä sijalla yhdistämässä ДГ:n henkilöhahmoja. Esimerkiksi kohtauksessa Marja Dmitrijevnan luona ihaillaan Lavretskin vaimon Varvara Pavlovnan soittotaitoa, ja Panšin laulaa romanssinsa erityisesti Varvara Pavlovnalle. Sitten Varvara Pavlovna ja Panšin laulavat yhdessä dueton ”Mira la blanca luna”
(suom. ”Katso valkeata kuuta”). Edelleen Varvara Pavlovna soittaa pianoa ja esittää ranskalaisen laulelman. Panšin ja Varvara Pavlovna aloittavat vilkkaan keskustelun (myös kirjallisuudesta). Vaikka Panšin on aamulla kosinut Lizaa, tämä on jo kadonnut hänen ajatuksistaan kuin sumuun. (ДГ, 262–265.) Musiikki selvästi kuljettaa käsiteltävän romaanin henkilöiden tunteita. Musikaalisen Varvara Pavlovnan esiintymisen ansiosta Panšin unohtaa Lizan, ja romaanin lopussa Panšin on jo kokonaan Varvara Pavlovnan vallassa orjana, ihailijana, ehkä jopa rakastajana. Musiikki ei siis pelkästään viihdytä seurapiiriä, vaan se osittain jopa johtaa heidän toimintaansa.
Romaanin ДГ aateliset esittelevät toisilleen taidettaan, ja he arvostavat taiteellista lahjakkuutta. Kukaan ei halua olla taiteen diletantti. He piirtävät albuumiin ja keskustelevat piirtämisen taidosta. (ДГ, 152.) Sivistynyt keskustelu viriää vähän väliä taiteesta, kirjallisuudesta ja erityisesti musiikista. Keskustelunaiheita voivat olla esimerkiksi Schubertin musiikki tai Walter Scottin romaanitaide. Henkilöt osoittavat maailmantaiteen tuntemusta.
Jo iäkästä saksalaista muusikkoa Lemmiä kuvataan, kuinka hän kävelee paljon, lukee Raamattua, protestanttista psalmikokoelmaa ja Schlegelin kääntämää Shakespearea. Liza on Lemmin paras oppilas, ja Lemm oli säveltänyt tytölle kantaatin. (ДГ, 150.) Näin on osoitettu, että taiteellista sivistystä arvostettiin venäläisessä aateliskulttuurissa.
Aateliskodin seurueeseen kuuluva Panšin esittää Kalitineilla romanssin, jonka hän on itse säveltänyt kirjoittamaansa runoon. Panšin mainitaan hyvin lahjakkaaksi, ja hän oli Lizan kosija.
Liza ja muut läsnäolijat lukuunottamatta Hristofor Fedorytšiä (Lemm) kiittävät teosta ihastuttavaksi.
Луна плывет высоко над землею Меж белых туч;
Но движет с тишины волной морскою Волшебный луч.
Моей души тебя признало море Своей луной,
И движется – и в радости и в горе – Тобой одной.
Тоской любви, тоской немых стремлений Душа полна;
Мне тяжело… Но ты чужда смятений, Как та луна. (ДГ, 146.)
Kun kuu käy tietään kautta pilvitarhain ja yllä maan,
sen taikasäde meren aallot varhain saa vellomaan.
Niin sinut kuukseen sydämeni meri on tuntenut,
ja ilon sekä surun lainein veri on kuohunut.
Niin täynnä rakkautta, toivein mykin sen kuohuu vuo,
mut sinä katsot silmin kymentyvin kuin kuuhut tuo. (AK, 22.)
Ivan Turgenev kirjoitti tämän runon Roomassa v. 1840. (ДГ2, 226.) Kuvaavaa on, että runo lauletaan yleisölle romanssina. Sekin todistaa musiikin tärkeästä sijasta tässä Turgenevin romaanissa. Vaikkei Turgenev halunnut yleensä esiintyä runoilijana vaan romaani- ja näytelmäkirjailijana, hänen runoilijuutensa on näin todistettu.
Perinteisesti teepöytä kokosi Venäjällä yhteen perheenjäsenet, teenjuonnin ääreen kokoontuivat vieraat, ja teen ääressä puhuttiin liikeasioista. Keisarin palatsissa teetä juotiin kolme kertaa päivässä. Aateliston ja pikkuporvarispiireissä ja rikkaiden talonpoikien kesken teetä voitiin juoda pitkin päivää. Tärkeintä oli kuitenkin teenjuonnin prosessi, eikä tee ollut päivällisen tai illallisen vähäpätöinen osa. Teekupillisen äärellä koettiin lepohetkiä, vietettiin vapaa-aikaa, mutta ennen kaikkea seurusteltiin, keskusteltiin ja kiisteltiin. Teetä tuotiin Kiinasta. Teetä ei pidetty ylellisyystavarana, mutta se oli suhteellisen kallista. Tee oli korkeassa arvossa sen erinomaisen maun vuoksi. (Saloniemi 1996, 8.)
Kalitinien aateliskoti on romaanin tapahtumien keskusta ja aatelispiirin keskeinen kohtaamispaikka. Vieraat ja talonväki keskustelevat, kiistelevät, nauttivat pianomusiikista, venäläisistä romansseista, piirtämisestä ja runonlausunnasta. He pelaavat korttia, preferenssiä, pikettiä, mustaa pekkaa ja muita pelejä. Luonnollisesti he nauttivat teetä seurustelun ja muun tarjoilun ohessa.
Aatelisen hienostuksen merkkejä on esitetty paljon tutkittavassa teoksessa ДГ.
Ranskalainen sivistys oli jo 1700-luvun Venäjällä aikakauden ihanne. Venäläinen kirjallisuus alkoi jäljitellä Ranskan kirjallisuutta, ja ranskalainen vaikutus vain voimistui Katariina II:n aikana. (Juntunen 2000, 181.) Ranska oli normaali keskustelukieli venäläisen aateliston keskuudessa 1800-luvun alussa. Tuolloin monet venäläiset aatelismiehet puhuivat ranskaa paremmin kuin äidinkieltään. Vaikka tavallaan Puškin hallitsi venäjän kielen paremmin kuin kukaan koskaan, hän kirjoitti venäläiselle vaimolleen ranskaksi. (Hingley 1967, 142.)
Tarkasteltavassa romaanissa on jonkin verran ranskalaista välipuhetta: usein vain sanoja tai sanontoja, joskus lause. Esimerkiksi Marja Dmitrijevna toteaa Lavretskista: ”une nature poetique” (suom. ”runollinen luonne” ) (ДГ, 235.) Kohtelias, huomaavainen ja kunnioittava käytös ja puhe on etiketin mukaista: Kohteliaisuudet puhuteltaessa ja muuten puheessa, kumarrukset tervehdittäessä, käsisuudelmat ja teitittely ovat osa luontevaa ja kunnioittavaa käytostä. Esimerkiksi Liza ja Lavretski teitittelevät toisiaan.
3.2. Uskonnollisuus venäläisessä perinteessä
Vanha venäläinen sivistys on tullut Konstantinopolista kristinuskon mukana, ja se on elänyt kirkon ansiosta. Luostarit ovat olleet tärkeitä kulttuurin ylläpitäjiä. Luostareissa kirjoitettiin
kirjoja, pohdittiin teologisia ongelmia. Älyllistä harrastusta tärkeämpi oli esteettinen: kirkkojen rakentaminen, ikonien maalaaminen ja musiikin säveltäminen. Jumalanpalvelusten rituaalit olivat tärkeitä, samoin hartaus ja mystiikka. Jo 1700-luvulla sekularisoitumisen myötä uskonnollisetkin pohdiskelijat olivat tulleet maallisen sivistyneistön piiristä. Kirkko saarnasi olevien olojen pysyvyyttä, kärsimyksiin alistumista ja keisarin pyhyyttä. Venäjän ortodoksinen kirkko ei 1700—1800-luvuilla osallistunut aatteelliseen keskusteluun. Jokapäiväisessä elämässä se kuitenkin oli mukana keskeisenä tekijänä. Se tyydytti sekä esteettisiä että rituaalisia tarpeita ja antoi arjelle syvemmän merkityksen. Jumalanpalvelukset kuten liturgiat, ristinmerkit ja kumarrukset ikoneille (pyhäinkuville) toivat pyhyyttä, hurskautta ja turvallisuutta syntiseen ja katoavaan maailmaan ja sen kärsimyksiin. Uskonto oli oleellinen osa tavallista elämää. Se oli aatehistoriallinen tausta, johon kuuluivat kirkot, kirkonkellojen soitto, kirkkomusiikki ja pyhät ihmiset. (Luntinen 1981, 16–17.)
Jumalanpalveluksiin kuuluvat monta tuntia kestävät rukoukset ja veisuut, joissa lauletaan varsin viehättävällä mutta alakuloiselta kuulostavalla äänellä. Rituaalit poikkeavat läntisen kirkon perinteestä. Ikoneita kunnioitetaan, niitä suudellaan ja kumarretaan ja niiden edessä polvistutaan ja niitä kunnioitetaan lisäksi vahakynttilöin. Ristinmerkin tekeminen kuuluu niin ikään ortodoksiseen perinteeseen. Tämä hartauden kuvaus ortodoksisesta uskonnollisuudesta ei ole kaavoihin kangistunutta kuin näennäisesti, vaan sen takana on vanha uskonnollinen perinne. (Gamber ja Schaffer 1987, 154–155.) Mitä tulee käsitteeseen
”venäläinen sielu”, sen voi parhaiten käsittää ortodoksisen uskonnon ilmenemisenä, mutta käsite on kuitenkin jumalallinen salaisuus.
Romaanissa ДГ on useampiakin kuvauksia jumalanpalveluksista, joissa Liza ja Lavretski kohtaavat toisensa. Lavretski kuvataan epäileväiseksi mitä tulee uskontoon, jota hän ei pysty ottamaan Jumalan sanana vastaan uskovaisen tavoin. Liza on harras uskovainen eikä hänellä kuvata uskon horjumista laisinkaan, vaan hänen uskonnollinen ja hengellinen tiensä kulkee suoraan.
Kalitineilla järjestetään kotona aattojumalanpalvelus. Esillä nelikulmaisella pöydällä nojallaan seinää vasten on kultakehyksisiä ikoneita, joiden sädekehissä on himmenneitä timantteja. Pyhäinkuvien edessä palaa kaksi vahakynttilää. Saapuvat pappi ja lukkarit, ja tullessaan he siunaavat naisia. Ilmassa on suitsutuspihkan lemua, ja pidetään kirkonmenot.
Tehdään ristinmerkkejä ja kumarrellaan. Lavretski tuntee itsensä murheelliseksi. Liza seisoo liikkumatta paikallaan, ja hän rukoilee kasvoillaan keskittynyt ilme. Hän rukoilee hartaasti ja
palavasti. Kirkonmenot päättyvät ristin suutelemiseen. Lizassa on jotakin kylmää ja arvokasta.
Hänessä on jotakin sellaista, mikä jäi Lavretskille saavuttamattomaksi. (ДГ, 231–233.)
Uskovaisena neitona Liza käy jumalanpalveluksissa, ja hän on yrittänyt johdattaa rakastamansa Lavretskin kirkkoon. Lavretskissa on varmaankin aitoa etsimistä, mitä tulee uskontoon, mutta varsinaista uskovaista Lavretskista ei romaanissa tule. Kirkossa Lavretski ymmärtää, että uskonto suo uskoville lohdutusta. Hän yrittää rukoilla, mutta hänen sydämensä on raskas ja kova eivätkä ajatukset pysy koossa. Kirkossa Lavretski näkee Lizan, joka seisoo liikahtamatta paikoillaan. Kirkonmenojen jälkeen Liza sanoo Lavretskille, että he ovat jo kaukana toisistaan. Tyttö toistaa Lavretskille hyvästejä. (ДГ, 280–283.)
Liza on tehnyt päätöksensä luopua maallisesta elämästä. Ehkä hänen mielessään kulkevat ajatukset pyhästä elämästä ja pyhistä ihmisistä, joita hänen hoitajattarensa Agafja oli hänelle paljonkin kuvaillut. Liza on jo erottanut elämänsä Lavretskin elämästä. Näissä kuvauksissa on suuren draaman ainekset. Lizan sävyisä hahmo eroaa Lavretskista tuskaa tuntien mutta surren vain hiljaisesti ja tyytyen kohtaloonsa.
Romaanin ДГ Epilogin loppusanoissa kerrotaan, että Lavretski oli käynyt syrjäisessä luostarissa katsomassa Lizaa, joka oli jo vihkiytynyt nunnaksi.
… Лиза – увидел ее. Перебираясь с клироса на клирос, она прошла близко мимо него, прошла ровной, торпливо–смиренной походкой монахини – и не взглянула на негo; только резницы обрашенного к нему глаза чуть-чуть дрогнули, только еще ниже наклонила она свое исхудалое лицо, – и пальцы сжатых рук, перевитые четками, еще крепче прижались друг к другу. Что подумали, что почувствовали оба? Кто узнает? Кто скажет? Есть такие мгновения в жизни, такие чувства… На них можно только указать – и пройти мимо. (ДГ, 294.)
Liza oli kulkenut hänen ohitseen. Hänen käyntinsä oli ollut nunnan tasaista, joutuisaa ja säveätä kulkua, eikä hän ollut katsahtanutkaan Lavretskiin. Vain silmäripset olivat heikosti värähtäneet, ja sitten hän oli painanut laihtuneet kasvonsa entistä alemmaksi ja puristanut vielä lujemmin ristiin rukousnauhaa pitelevät sormensa. Mitä nuo molemmat ajattelivat, mitä tunsivat? Kukapa sen tietäisi? Kuka sen voisi sanoa?
Elämässä on sellaisia hetkiä, sellaisia tunteita... Niihin voi vain viitata – ja sitten kulkea ohitse. (AK, 206.)
Tähän voisi vielä lisätä Turgenevin sanoin: «любовь на всякий возраст имеет свои страданья» (ДГ, 233). Se on ”kaikkina ikäkausina on rakkaudella omat kärsimyksensä”. (AK, 134.)
Lizan uskonnollisuus, jalomielisyys, nöyryys ja vaatimattomuus johtaa hänet erityislaatuiseen ratkaisuun omassa elämässään. Liza ei voi toteuttaa rakkautta maallisessa
elämässä ja avioliitossa, koska hänen rakastamallaan miehellä on elossa oleva aviovaimo.
Toisin kuitenkin annettiin ymmärtää. Liza siis lähtee tavallaan helposta aateliselämästä, jossa hänellä on hyvä osa, hyvä koti, ystäviä ja aatelisneitona etuoikeutettu asema. Läheisten oli vaikea ymmärtää, että tyttö menee luostariin moisen pukinparran, miehen tähden. Ajatukseen nähtiin syypääksi Lizan lapsuudenaikainen hoitajatar Agafja, joka oli suistanut hänet raiteiltaan. Nunnaluostarissa elämä on hiljaista ja vaatimatonta mitä tulee vaikka ravintoon ja vaatteisiin. Kuitenkaan ei Lizan vihkiytyminen nunnaksi syrjäiseen luostariin ole yksistään moraalisesti perusteltu teko, vaan se on ennen kaikkea uskonnollisesta vakaumuksesta johtuvaa Kristuksen käskyjen noudattamista.
4. Aatelispersoonallisuuksia
Pyrin tässä luvussa tuomaan esiin Lizan ja Lavretskin aatelista kasvatusta, heidän luonteitaan, taipumuksiaan, persoonallisuuksiaan ja heidän elämänsä tärkeitä valintoja. Lizassa oleellista on hänen uskonnollisuutensa, ja Lavretskissa se, että hän aatelisena tilanomistajana löytää elämälleen tarkoituksen ja oikean päämäärän.
4.1. Jelizaveta Mihailovna Kalitina
Romaanin ДГ naispäähenkilö on monella tavoin kuvattu myönteiseksi ja ihanteelliseksi hahmoksi. Hän on 19-vuotias, hyvä, puhdassydäminen, jalomielinen, rehellinen, vakava ja uskovainen neito. Hän rukoilee aamuin illoin ja käy kirkossa. Hän on saanut aatelisen kasvatuksen, ja niin hän osaa ranskan kieltä. Erityinen lahjakkuus hänellä on musikaalisuus, ja hän soittaa taitavasti pianoa.
Kirjoittaessaan romaania ДГ Turgenev löysi kirjalliseksi esikuvaksi esimerkiksi Maria Tolstoin.
А потом состоялась трехдневное свидание с Марией Николаеиной Толстой в Ясной Поляне – грустное свидание, всколыхнувшее старые, угасшие мечты.
Лучистые глаза ее уже не светились былым ласкающим блеском. Была в них какая-то отрешенность и отдаленнось от мирских дел и земных тревог. Тихий, светлый образ Лизы Калитины все более детально и подробно прояснился в сознании Тургенева под влиянием этой встречи.
Ja sitten seurasi kolmipäiväinen tapaaminen Maria Nikolajevna Tolstoin kanssa Jasnaja Poljanassa – surullinen tapaaminen. Se sai liikkeelle vanhat, sammuneet haaveet.
Hänen kirkkaat silmänsä eivät enää loistaneet entistä, hellää hohdettaan. Hänen silmissään oli jonkinlaista luopumista ja etääntymistä maallisista asioista ja huolista.
Hiljainen ja valoisa Liza Kalitinan hahmo sai tästä tapaamisesta yhä enemmän yksityiskohtia ja selkiytyi tarkasti Turgenevin tietoisuudessa. (Лебедев 1990, 357;
suom. IH)
Jasnaja Poljana oli kirjailija kreivi Leo Tolstoin aatelistila, ja Maria Tolstoi oli kirjailija Leo Tolstoin sisar. (Tolstoi 1978, 309.) Turgenevin ja Tolstoin välit eivät aina olleet ystävälliset. Leo Tolstoi kirjoitti päiväkirjaansa em. tapaamisesta: «Тургенев скверно поступает с Машей». ”Turgenev käyttäytyy häpeällisesti Mašaa kohtaan”. (Лебедев 1990, 357; suom. IH)
Jurij Lebedev (1990, 366.) kuvaa Lizaa Venäjän, isänmaansa luomukseksi. Liza on aatelisneitona verrattavissa Aleksandr Puškinin Tatjanaan Jevgeni Oneginissa. Hän ilmentää kansan kulttuuria, koska hänet on kasvattanut njanja (hoitajatar), joka oli yksinkertainen
maalaisnainen. Liza luki jo lapsena pyhien elämäkertoja. Liza on kuvattu uskonnolliseksi, moraaliseksi, tunnokkaaksi, kärsivälliseksi ja valmiiksi kieltäymykseen.
Vaikka Liza on aatelisneito, ja hänet kuvataan tuntemaan kunnioitusta tavallista venäläistä kansaa kohtaan. Venäläinen luonteenlaatu miellytti häntä, ja hän viihtyi tavallisen kansan parissa. Hän saattoi jutella tuntikausia äitinsä maatilan vanhimman kanssa, eikä hän keskustellessaan tuntenut herraskaista alentuvaisuutta, vaan suhtautui maatilan vanhimpaan kuin vertaiseensa. (ДГ2, 10.)
Liza ei niinkään ollut luontaisesti lahjakas, eikä tekeminen ollut hänelle helppoa. Hän ei lukenut paljoa, eikä hänellä ollut omia sanoja. Mutta Lizalla oli omat ihanteensa, ja hän kulki vakaasti tietään. Tämän on esitetty olleen olennaista Lizan hyvyydessä, ei niinkään saavutettavat suoritukset, kyvyt tai taidot. Lizassa on moraalista rehellisyyttä ja syvää nöyryyttä. Edelleenkin on olennaista tuntea Lizan kasvatus, kun tahdotaan ymmärtää hänen luonnettaan ja päätöstään vihkiytyä nunnaksi. (Ambrose 2015, 161.)
Seuraavaksi tarkastelen Lizan kasvatusta, jota on kuvattu romaanissa ДГ. Liza oli kymmenvuotias, kun hänen isänsä kuoli. Isä enempää kuin äiti Marja Dmitrijevnakaan eivät paljoakaan huolehtineet hänestä. Äiti oli kyllä pukenut Lizaa kuin nukkea, ja hän oli silitellyt tämän päätä vieraiden läsnäollessa. Lisäksi Marja Dmitrijevna oli sanonut Lizaa viisaaksi tytöksi ja kultaseksi, mutta ei muuta. Hänellä oli ollut lastenhoitaja ja kotiopettajatar, ranskalainen neiti Moreau, joka ei paljoakaan vaikuttanut Lizaan. Lisäksi täti Marfa Timofejevna kasvatti tyttöä. Suurin vaikutus Lizaan oli hoitajatar Agafja Vlasjevnalla.
Agafjalla oli merkillinen kohtalo, mistä syystä hän muuttunut vaiteliaaksi ja jumaliseksi.
Agafja kävi aamukirkossa ja liturgioissa, ja hän eli hiljaa ja nöyrästi. Talonväki kunnioitti häntä.
Agafja alkoi hoitaa Lizaa, kun tyttö oli 5-vuotias. Liza oli vakava pienokainen, hän ei leikkinyt nukeilla, nauroi vaimeasti, käyttäytyi arvokkaasti ja vaikutti hyväntahtoiselta. Liza kuunteli Agafjaa, kun tämä kertoi Pyhän Neitsyen, erakkojen, Jumalan valittujen ja pyhien marttyyrien elämänvaiheita. Näin Kaikkitietävän Jumalan hahmo painui kuin jonkin suloisen voiman työntämänä hänen sydämeensä täyttäen sen puhtaalla ja hartaalla pelolla. Kristus muuttui hänelle läheiseksi ja tutuksi, melkeinpä omaiseksi. Agafja opetti Lizaa rukoilemaan ja vei tämän välistä aamunkoitteessa aamuyön messuun. Hiukan yli kolme vuotta Agafja hoiti Lizaa. (ДГ, 241–244.) Näin Liza omaksui kristillisen ortodoksisen katsomuksen elämäänsä, ja juuri se oli vakaa tie, jolla Liza kulki ilman epäilyksiä, vaikka joutuikin rakkauden haavoittamaksi. Vaikka Liza päätti jättää maallisen elämän ja lähteä nunnaluostariin, hän teki senkin päätöksen itsenäisesti ja säilyttäen luonteensa lujuuden.
Ivan Turgenev on luonut naishahmoja, joilla on erityinen sijansa venäläisessä kirjallisuudessa. Näitä naishahmoja ovat esimerkiksi nuori ja uhrautuvainen Natalja Lasunskaja romaanissa Rudin, nöyrä ja runollinen Liza Kalitina ДГ:ssa, herkkäuskoinen Džemma Kevättulvassa, määräilevä ja päättäväinen, mutta kasvatuksen turmelema Irina Savuissa sekä määrätietoinen ja toimintaa janoava Jelena romaanissa Aattona. Turgenevin naishahmoissa kiehtovaa on niiden runollisuus, ajatusten puhtaus, moraalinen voima ja tunteitten vilpittömyys. (ДГ2, 7.) He kaikki ovat kirjallisia hahmoja ja ihanteellisia sankarittaria, ja vaikkei heitä todellisuudessa olisi ollutkaan, heidän voimansa ja vaikutuksensa lukijoihin on kiistaton.
Lizan ja Lavretskin traaginen rakkaus on ДГ:n tarinan keskus. Draama on esitetty niin korkealla taiteellisella tasolla, analyysin syvyydellä ja hyvällä sydämellä, että sille on vaikeaa löytää vertaista. Ihminen, joka on kauan elänyt haaveissaan ja ihanteissaan, on rikkoontunut ihanteisiinsa. Hän kohtaa liian myöhään arkitodellisuudessa ainutkertaisen, eheän, puhtaan ja naisellisen luonteen. Nainen on velvollisuudentuntoinen, hyväsydäminen ja syvästi uskonnollinen. Hän on uskollinen ja valmis kieltäymykseen. Nainen, joka on haaveellinen, keskittynyt tehtäviinsä, salaisesti intohimoinen luonteeltaan, kohtaa miehen, joka on ainutkertainen, puhdas luonteeltaan, mutta maailmaa nähnyt. Mies saa naisen pelkäämään elämää, jota mies on elänyt. Mies vetää naista puoleensa väistämättömästi. Samoin sääli, jota nainen tuntee miestä kohtaan, vetää väistämättömästi kohti miestä. Lisäksi nainen pitää miestä jaloluontoisena. (Маркович 2018, 316.) Turgenevin draaman runollinen Liza Kalitina on romaanin Epilogissa kuvattu nunnaksi, joka on jättänyt taakseen kaikki maalliset kutsumuksensa. Hänellä on toiset ilot ja toiset surut kuin maallisessa elämässä on.
4.2. Fedor Ivanytš Lavretski
Jurij Lebedevin (1990, 364.) mukaan romaanin päähenkilön Lavretskin henkilöhahmossa tulevat esiin kaikkein parhaimmat liberaalin aateliston isänmaalliset ja demokraattiset piirteet.
Romaanissa on kerrottu koko hänen aatelissukunsa esihistoria. Hän ei ole enää nuori mies vaan 35-vuotias. (ДГ, 229.)
Fedor Ivanytš Lavretskin vanhemmat olivat aatelisukuinen Ivan Petrovitš ja sangen sievä sisäkkö Malanja, johon Ivan Petrovitš rakastui. He menivät vihille, vaikka erityisesti Ivan Petrovitšin isä raivoisasti vastusti tätä avioliittoa, koska Malanja ei ollut korkeasta säädystä.
Ivan Petrovitš oli Valistuksen ja Ihmisoikeuksien julistuksen kannattaja. Ivan Petrovitš sai erilaisten vaiheiden kautta paikan Venäjän Lontoon-lähetystöstä, ja Malanja otettiin Ivan Petrovitšin vanhempien taloon. Fedjan kasvatus tuli hänen isänsä sisaren Glafiran osaksi.
Kuitenkin Fedjan isällä oli kokonaan uusi kasvatusmenetelmä, jolla hän alkoi itse opettaa
Fedjaa. Fedja oli ollut 7-vuotias äitinsä kuollessa. Äidin ja Fedjan välillä oli ollut erityinen muuri, jota ei voinut ylittää. Tämä johtui kaiketi Malanjan vaikeasta asemasta, hänen alhaisesta syntyperästään. Kotiopettajat opettivat Fedjalle ensin kieliä ja musiikkia, sitten luonnontieteitä, kansainvälistä oikeutta, matematiikkaa ja puusepän ammattitaitoa sekä heraldiikkaa.
Isän kasvatusmenetelmän tavoitteena oli kasvatus ihmiseksi ”un homme”. Fedja herätettiin kello 04.00, viskattiin kylmään veteen ja pakotettiin juoksemaan nuorasta kiinni pitäen korkean pylvään ympäri. Hän söi vain kerran päivässä, ratsasti, ampui jousipyssyllä, voimisteli ja tilitti päivänsä joka ilta kirjaan. Hänet opetettiin halveksimaan naissukupuolta.
Menetelmä sai pojan täysin raiteiltaan. Tällainen oli Fedjan lapsuus ja spartalainen kasvatus.
(ДГ, 162–172.)
Lavretskin hahmossa on paljon Turgenevin omasta henkilöstä: lapsuusvuosista, spartalaisesta kasvatuksesta, suhteesta isään, lopullisesta kotiinpaluusta Venäjälle, toive asettua asumaan ”aatelispesään” ja ruveta hoitamaan maatilaa. Näin Turgenev ajatteli tehdä omassa elämässään. Epäsopu Lavretskin ja hänen vaimonsa välillä (venäläinen pariisitar Varvara Pavlovna) heijastelee Turgenevin yksityiselämää ja vakavaa erimielisyyttä suhteessa Pauline Viardot`on.
Lavretskin hahmossa tulee ilmaistuksi koko aatelissuvun esihistoria. Kuvattu esihistoria lujittaa teoksen problematiikkaa ja luo välttämättömän eeppisen taustan. Kyse ei ole vain Lavretskin hahmosta ja kohtalosta, vaan koko aatelissäädyn historiallisista kohtaloista. ДГ:n Lavretskin persoonassa Turgenev kritisoi aateliston asemaa säätynä, joka on irrallaan omasta kansallisesta kulttuurista, venäläisistä juurista ja kansasta. (Лебедев 1990, 363–364.) Venäläisen tutkijan V.M. Markovitšin mukaan Lavretskin elämän ihanteet ovat tavallisia mittapuita korkeammalla. Harmonia, jota hän kaipaa, tarkoittaa rakkautta ja vastarakkautta.
Mutta Lavretski tarvitsee lisäksi henkisen yhteyden isänmaahansa, ja hän tarvitsee ”rehellistä, ankaraa työtä” ja ”suuren päämäärän”. (Маркович 2018, 117.)
Lavretski on romaanin ДГ päähenkilö, ja hän on turgenevilainen ”tarpeeton ihminen”, aatelismies ja zapadnikki. Koska Lavretski ei löydä onnea rakkaussuhteesta, hän päättää
”kyntää omaa maata”. Lavretski perehtyy aatelistilansa hoitamiseen ja talonpoikiensa asemaan. Näin hän saa hyvän elämän. Turgenev esittää tässä romaanissa ymmärrystä slavofiiliaatteelle ja varovaista optimismia nuorta sukupolvea kohtaan. Tämä tapahtuu Lavretskin puheiden ja toimien kautta. (Turoma 2015, 290.)
