min väitöskirjassa (2006) on kuitenkin aineistona yli 3 000 suomalaisen yrityk- sen nimet, ja tämä tutkimus on myös kir- jan lähdeteoksena. Lisäksi tuoretta koti- maista tutkimusta on monen pro gradu -tutkielman ja useiden artikkelien verran.
Myös Nimistöntutkimuksen perusteet (Ai- niala, Saarelma & Sjöblom 2008) sisäl- tää kattavan luvun kaupallisista nimistä (mts. 275–331). Kansainvälistä uutta tutki- musta on paljon; jo kaupallisen nimistön tutkimuksen konferenssit ovat tuottaneet useita artikkeli kokoelmia (esim. Sjöblom, Ainiala & Hakala toim. 2013). Tavara- merkkien nimistä kattava englannin- kielinen hakuteos on Room 1982.
Toinen hämmentävä seikka onkin se, että tekijä ei kirjaa laatiessaan ole tietääk- seni ollut yhteydessä Paula Sjöblomiin saati muihin nimistöntutkijoihin. Kustan- tajakaan ei ole katsonut tarpeelliseksi pyy- tää kommentteja esimerkiksi Nimistön
tutkimuksen perusteet -kirjan kirjoittajilta.
Tietenkin nimistöntutkijana voi katsoa
peiliin ja kysyä, miksi emme itse ole teh- neet vastaavaa kirjaa. Otetaan opiksi.
Terhi Ainiala etunimi.sukunimi@helsinki.fi
Lähteet
Ainiala, Terhi – Saarelma, Minna – Sjöblom, Paula 2008: Nimistön
tutkimuksen perusteet. Tietolipas 221.
Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Room, Adrian 1982: Dictionary of trade mark origins. London: Routledge &
Kegan Paul.
Sjöblom, Paula 2006: Toiminimen toimen
kuva. Suomalaisten yritysnimien rakenne ja funktiot. Helsinki: Suomalaisen Kirjal- lisuuden Seura.
Sjöblom, Paula – Ainiala, Terhi – Hakala, Ulla (toim.) 2013: Names in the economy. Cultural prospects. New- castle: Cambridge Scholars Press.
Tieteen ja onnistuneen tiedeviestinnän asialla
Esa Väliverronen: Julkinen tiede. Tampere:
Vastapaino 2016. 223 s.
isbn 978-952-768-537-5.
Tiina Raevaara: Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle. Tampere: Vasta- paino 2016. 202 s. isbn 978-951-768-546-7.
Tutkitun tiedon asemasta ollaan huolis- saan. Julkisessa keskustelussa maalaillaan kuvia ”totuudenjälkeisestä ajasta”: Fak- tat ja tutkittu tieto eivät enää paina argu- mentaatiossa ja päätöksenteossa. Ainoas- taan mielipiteillä ja sillä, kuinka painok- kaasti ja taidokkaasti ne esittää, on merki- tystä. Yliopistojen, tutkijoiden ja muiden tutkitun tiedon kanssa työskentelevien
kannalta tämä kuulostaa huolestuttavalta kehitys kululta.
Viimeisimmän Tiedebarometri-kyse- lyn (2016) tulokset antavat toisaalta jos- sain määrin lohdullisen kuvan tieteellisen tiedon asemasta suomalaisessa yhteis- kunnassa: tieteelliset instituutiot, yliopis- tot ja tutkimuslaitokset nauttivat yhä suo- malaisten luottamusta sekä kiinnostusta.
Tiedettä ja tutkimusta pidetään siis tär- keänä. On kuitenkin eri asia, miten tie- teellinen tieto saadaan kiinnostavaksi ja suuren yleisön tietoisuuteen. On tärkeää, että tiedesisällöt – sekä kirjallisuudessa että perinteisessä ja sosiaalisessa mediassa – pärjäävät myös jatkossa muiden sisältö-
jen rinnalla kilpailussa yleisön huomiosta.
Miten taataan onnistunut tiede viestintä?
Tähän haasteeseen pureudutaan kah- dessa kotimaisessa, vuonna 2016 ilmesty- neessä teoksessa, joista kumpikin on tiede- viestinnän ammattilaisen kirjoittama. Hel- singin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverrosen teos Julkinen tiede tarkaste- lee monipuolisesti tieteen asemaa ja näky- vyyttä yhteiskunnassa sekä tiedeviestinnän muutoksia ja trendejä. Niin biologina, tie- detoimittajana kuin kirjailijanakin tunne- tun Tiina Rae vaaran teoksen Tajuaako ku
kaan? Opas tieteen yleistajuistajalle ote on puolestaan käytännön läheisempi: se on tarkoitettu kirjoittamisoppaaksi tieteestä työkseen kirjoittaville tai sellaisiksi aiko- ville tutkijoille ja toimittajille.
Molemmat teokset ovat tieteen asialla.
Molemmissa myös tuodaan ilmi tieteen yleistajuistamisen tämänhetkiset haasteet:
ajatus yleisön ”valistamisesta” tieteellisellä tiedolla on auttamatta vanhentunut, ja ylei- sön tavoittamiseksi tiedeviestintää on aja- teltava uudella tapaa. Nykyinen ihanne on osallistaa yleisöä tieteentekoon: tarvitaan vuoropuhelua sekä yleisön ottamista mu- kaan tieteestä ja tiedepolitiikasta käytävään keskusteluun ja jopa tutkimuksen tekoon.
Molemmat teokset myös kannustavat tut- kijoita ottamaan tieteen yleis tajuistamisen ohjat omiin käsiinsä – tosin vain, jos siihen on kutsumusta. Taitavia tiedeviestijöitä ni- mittäin tarvitaan, jotta tieteen asema säilyy yhteiskunnassa arvostettuna ja luotettuna.
Esittelen ja arvioin ensin Väliverro- sen ja sitten Raevaaran teoksen. Tarkoi- tukseni ei ole ruotia teoksia läpikotaisesti vaan nostaa esiin teemoja, joita pidän eri- tyisesti kielentutkimuksen kannalta tär- keinä ja ajankohtaisina.
Tiedeviestinnän teoriaa monipuolisesti
Esa Väliverronen on tutkinut tieteen jul- kisuutta ja tiedeviestintää noin parinkym- menen vuoden ajan, ja Julkinen tiede on
hänen mukaansa synteesi tästä tutkimuk- sesta (s. 8). Teos onkin kattava katsaus tie- teen asemaan ja sen muutoksiin yhteis- kunnassa. Teoksen aluksi pureudutaan tiede viestinnän tämänhetkisiin haasteisiin, kuten tiede- ja asiantuntija instituutioihin kohdistuvan kriittisyyden kasvuun. Tä- män jälkeen tarkastellaan omissa luvuis- saan muun muassa populaarikulttuurin tarjoamaa kuvaa tieteestä, ”kokemus- ja kenttäasiantuntijoiden” esiinmarssia tie- teen asiantuntijoiden rinnalle sekä tieteen ja journalismin peri aatteiden eroja ja yhtä- läisyyksiä. Lisäksi teoksessa käsitellään tie- teen näkymistä julkisuudessa ja pohditaan tieteen vaikuttavuuteen liittyviä kysymyk- siä. Teoksen lopuksi paneudutaan viimei- simpiin tiedeviestinnän trendeihin, kuten kansalaistieteeseen. Kokonaisuutena teos on havainnollinen ja viihdyttäväkin, sillä mukana on runsaasti anekdootteja ja mie- lenkiintoisia esimerkki tapauksia erilaisista tiedeviestinnän kokeiluista.
Väliverronen käsittelee teoksessaan tie- teen asemaa paitsi Suomessa myös muualla länsimaissa. Painopiste on monilta osin luonnontieteissä, minkä rajoitteen kir- joittaja itsekin tiedostaa (s. 8). Tämä joh- tuu siitä, että teoksessa esitellään runsaasti myös ulkomaista tutkimusta, ja etenkin anglosaksisissa maissa tieteellä (science) tarkoitetaan usein luonnontieteitä. Siten myös tieteentutkimus painottuu niin sa- nottuihin koviin tieteisiin. Sama jako on havaittavissa tiedejournalismissa: tiede- sivuilla esitellään luonnontieteitä, kun taas ihmistieteiden aiheet löytyvät usein politii- kan tai kulttuurin osastoilta.
Yhdeksi teoksen kantavista teemoista voi hahmottaa pohdinnan siitä, minkä- laista on tarkoituksenmukainen tiedevies- tintä. Tätä Väliverronen tarkastelee mo- nesta näkökulmasta, kuten kertaamalla tieteen syntyä ja ammattimaistumista ja tiedeviestinnän historiaa. Hän myös esit- telee pieleen menneitä tiedeviestintä- hankkeita. Yhdeksi käännekohdaksi suo- malaisessa kontekstissa asettuu vuonna
2005 voimaan tullut uusi yliopistolaki ja siihen kirjattu yliopistojen kolmas teh- tävä eli yhteiskunnallinen vuorovaikutus ja tutkimustulosten vaikuttavuuden edis- täminen (s. 17, 103).
Yliopistot ovat toki aina olleet monin tavoin vuorovaikutuksessa yhteiskunnan kanssa (s. 104). Perinteisesti on pidetty tärkeänä lisätä maallikkojen ymmärrystä tieteestä ja tieteenteon luonteesta, jotta voitaisiin turvata yleinen luottamus tie- teeseen (s. 177). Toki tieteen ymmärtämi- selle on luottamuksen lisäksi esitetty mui- takin perusteluja, kuten käytännöllisyys:
tieteen avulla esimerkiksi kuluttajan on helpompi tehdä teknologiahankintoja tai elintarvikkeita koskevia päätöksiä (s. 162–
163). Nyt tutkimuksen rahoittajat edellyt- tävät tutkijoilta kuitenkin aiempaa sel- keämpää pohdintaa tutkimuksen yhteis- kunnallisesta vaikuttavuudesta (esim.
Suomen Akatemia 2016). Tiedonjulkista- misen neuvottelu kunnan julkaisussa Tiede kuuluu kaikille (2013) kolmatta tehtävää on tulkittu siten, että kansalaiset on otet- tava mukaan tieteestä käytävään keskuste- luun ja jopa päätöksen tekoon (mts. 7, 15).
Osallistamisen trendi on jo nähtävissä ulkomailla. Väliverronen nostaa esimer- kiksi Ison-Britannian, jossa tavalliset kan- salaiset on otettu mukaan muun muas sa kasvien geenitekniikan kaupallistamista koskeviin keskusteluihin (s. 183–186).
Toistaiseksi osallistamiskokeilut on kui- tenkin nähty jossain määrin epäonnistu- neiksi: kansalaisten kuulemisella ei lopulta ole ollut vaikutusta tutkimusta koskevaan päätöksentekoon (s. 186). Tästä huolimatta Väliverronen näkee kansalaisten osallista- misen positiivisena ja terve tulleena lisänä suomalaiseenkin tiedemaailmaan. Hänen mielestään se on kuitenkin toteutettava siten, että tieteen riippumattomuus ja si- säinen vertaisarviointijärjestelmä säilyvät koskemattomina. (S. 103, 179.)
Väliverronen pohtii myös vaikutta- vuuden ja vuorovaikutuksen käsitteiden suhdetta toisiinsa sekä sitä, miten vaikut-
tavuutta ja vuorovaikutusta voidaan yli- päänsä mitata (s. 113–114). Monet tutki- jat – varmasti myös monet kielentutkijat – kokevat, että nykyiset vaikuttavuuden mittarit, joiden perusteella yliopistot saa- vat osan rahoituksestaan, uhkaavat tie- teen autonomista asemaa ja tutkimuk- sen monimuotoisuutta (s. 113). Vaikut- tavuuden arviointia on arvosteltu muun muas sa siitä, että se on keskittynyt lä- hinnä taloudellisten hyötyjen mittaami- seen. (s. 111–113).1
Väliverronen kiinnittää huomiota myös siihen, että vuorovaikutuksen ja vai- kuttavuuden vaatimukset tuovat julkaisu- toimintaan ristipainetta: vaikka tutkijoilta vaaditaan vuorovaikutusta suuren yleisön kanssa, yliopistojen rahoitusmallissa tutki- joita ja yliopistoja ei palkita yleistajuisesta julkaisemisesta samalla tavoin kuin ver- taisarvioidusta (s. 119). Näin siltikin, että viestintä tiedeyhteisön ulkopuolelle olisi vaikuttavuuden kannalta varmasti ensi- arvoisen tärkeää (s. 107). Toisaalta, ku- ten Väliverronen (s. 114) huomauttaa, me- kaaniset palkitsemisjärjestelmät eivät yli- päänsä liene paras tapa kannustaa tutki- joita vuoropuheluun yhteiskunnan kanssa.
Mielestäni meidän tutkijoiden olisi kuitenkin syytä miettiä, miten tieteen- alan monimuotoisuus ja elinvoimaisuus taataan muuttuvassa yhteiskunnassa, jossa tutkimukselta vaaditaan yhä enem- män näyttöjä sekä tieteellisestä että tiede- yhteisön ulkopuolelle ulottuvasta vai- kuttavuudesta ja vuorovaikutuksesta (ks.
Suomen Akatemia 2016). Voisiko vaati- mukset nähdä myös myönteisessä valossa:
mahdollisuutena kehittää keinoja uusien opiskelijoiden, monipuolisen tutkimuk- sen sekä rahoituksen turvaamiseksi myös jatkossa? Mikäli vaikuttavuudella tarkoi-
1. Myös suomen kielen professori Jaakko Leino esitti Fennistiikan nykytila ja tulevaisuus -seminaa- rissa 3.2.2017 huolensa yliopistojen tulosorientaa- tiosta. Hänen mukaansa se voisi pahimmillaan johtaa tutkimuksen yksipuolistumiseen, Leinon metaforin pelkkään ”voikukanviljelyyn”.
tetaan tutkimuksen vaikutusta yhteiskun- taan, voisiko vuoropuhelun ja osallista- misen kautta pyrkiä herättämään kansa- laisissa monipuolisempaa mielenkiintoa kielentutkimusta kohtaan?
Väliverrosen mukaan julkinen asian- tuntijuus on murroksessa ja perinteisiä tie- don instituutteja kohtaan esitetään entistä enemmän julkista kritiikkiä (s. 45). Käsit- tääkseni ainakaan toistaiseksi kielentutki- joiden asiantuntijuutta ei ole asetettu sa- malla tavoin kyseenalaiseksi kuin vaikkapa ravitsemustieteen ja lääketieteen tutkijoi- den. Mikäli asiantuntijuuden murros kui- tenkin leviää koskemaan myös lingvistejä, millä turvataan kansalaisten arvostus ja luottamus kielentutkimusta kohtaan tule- vaisuudessa? Jos kielentutkijat ovat kan- salaisten silmissä vain oikeakielisyyden vartijoita, on arvostus hyvin ohuella poh- jalla. Vuorovaikutuksen vaatimuksen voisi nähdä haasteena tuoda kielentutkimuksen muutkin ulottuvuudet kansalaisten tie- toon. Toisaalta on pidettävä mielessä, ku- ten Väliverronen huomauttaa (s. 119), että liiallinen asiantuntijoiden ja maallikkojen välisen rajan häivyttäminen saattaa naker- taa tutkijoiden asiantuntija-asemaa enti- sestään.
Käytännön ohjeita tiedeviestintään Siinä missä Esa Väliverrosen teos tuo ilmi erilaisia tieteen asemaan, arviointiin ja yleistajuistamiseen liittyviä ongelmia ja ristiriitoja, Tiina Raevaaran teos opastaa ja rohkaisee tutkijoita ryhtymään tiede- viestijöiksi. Rohkaisu lieneekin tarpeen, sillä kolmannen tehtävän korostamisesta huolimatta tutkijoita on ollut vaikea saada innostumaan yleistajuisesta tiedeviestin- nästä. Haluttomuus on saattanut johtua yleistajuistamisen vähäisestä arvostuk- sesta akateemisessa maailmassa, sillä ku- ten jo edellä todettiin, vertaisarvioimatto- mat julkaisut eivät kasvata tutkijan meriit- tilistaa. Toisaalta haluttomuus saattaa joh- tua myös julkisen keskustelun raaistumi-
sesta ja agg ressiivisuudesta erityisesti ver- kossa. Tutkija, joka astuu julkisuuteen ja antaa kasvot tulenaralle tutkimusaiheelle, saattaa saada vihaisen palaute ryöpyn osakseen (s. 186–188). Tämä ei varsinai- sesti rohkaise ”astumaan alas norsunluu- tornista” ja osallistumaan yleistajuiseen tiedekeskusteluun. Raevaara keskittyy teoksessaan kuitenkin pääasiassa tieteen yleistajuistamisen positiivisiin puoliin:
siihen, miten tieteestä voidaan kirjoittaa vastuullisesti mutta vetävästi. Tieteellisen tiedon esittämiseen liittyvät eettiset näkö- kohdat siis tiedostetaan teoksessa vahvasti (s. 11, 19).
Teoksen näkökulma painottuu tiede- journalismiin, erityisesti niin sanottujen tiedejuttujen kirjoittamiseen. Omissa lu- vuissaan käsitellään muun muassa sitä, mikä on hyvä tiedejutun aihe, minkälai- sista palasista kiinnostava juttu koostuu ja miten tiedejutun kieltä voi elävöittää.
Osa näistä kirjoitusohjeista pätee var- masti myös tietokirjojen kirjoittamiseen.
Lisäksi esitellään yleistajuistamisen tren- dejä, muun muassa tiedeblogeja ja muita sosiaalisen median tarjoamia viestintä- kanavia. Teoksen lopuksi esitellään tie- teen yleistajuistamisen mahdollisia on- gelmakohtia. Päälukujen lomassa on tie- tolaatikoita, joiden aiheet vaihtelevat en- simmäisen virkkeen keksimisestä siihen, miten tutkijan tulisi suhtautua saamaansa mahdolliseen törky palautteeseen.
Raevaara on kokenut kirjoittaja. Alun perin biologiasta väitellyt ja tutkijan töitä tehnyt Raevaara on tullut tutuksi tiede- journalistina sekä tieto- ja kaunokirjaili- jana. Tämä kokemus näkyy hänen anta- missaan konkreettisissa ja havainnolli- sissa kirjoitusohjeissa.
Teoksen painopiste on tiedeuutisoin- nin ja tiedettä koskevan journalismin tar- kastelussa. Teos tarjoaa runsaasti ohjeita tutkijalle, joka haluaa kirjoittaa tieteestä yleistajuisesti perinteisiin viestimiin, ku- ten sanomalehden tiedesivuille ja tiede- aiheisiin aikakauslehtiin. Myös sosiaalisen
median tuomia tiedeviestinnän mahdolli- suuksia sivutaan. Lisäksi Raevaara nostaa esille erilaisia tietokirjallisuuden trendejä, muun muassa narratiiviset tietokirjat (s.
113–115) sekä oman suosikkinsa, kauno- kirjallisen tietokirjallisuuden (s. 140–141).
Näiden mainittujen tyylilajien määritel- mät ja erot jäävät hieman epätarkoiksi, esimerkkien varaan. Teoksessa näytetään lisäksi runsaasti esimerkkejä Raevaaran mielestä onnistuneista ja vähemmän on- nistuneista yleistajuisista tiedeteksteistä, pääasiassa lehtijutuista.
Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleis
tajuistajalle ei tarjoa vain kirjoitusohjeita vaan myös johdatuksen tiedejournalismin ja tiedeviestinnän toimintaperiaatteisiin.
Teoksessa pohditaan tieteen ja journalis- min eettisten periaatteiden eroja ja yhtä- läisyyksiä, esimerkiksi lähdeviittauskäy- täntöjä (s. 98–102) ja vastineoikeutta (s.
170–172). Raevaara myös selittää, miksi media tarvitsee vetäviä sisältöjä ja kou- kuttavia otsikoita, vaikka ne saattavat tut- kijasta tuntua liioitelluilta ja harhaanjoh- tavilta. Hän esittää hieman provosoivasti, että yleistajuisissa tiedejutuissa sopii käyt- tää lähes mitä vain keinoja lukijan kiin- nostuksen herättämiseksi, kunhan jutun tieteellinen sisältö on oikein. Näin jutulle voi saada lukijoita, joita tiede ei muuten houkuttelisi, ja lukija voi jopa kiinnostua etsimään lisää tietoa aiheesta (ks. s. 132–
134). Raevaara ei kuitenkaan problemati- soi sitä, että osa lukijoista voi lukea vain raflaavan otsikon. Otsikko voi myös vä- rittää lukijan suhtautumista koko tekstiin.
Raevaaran mukaan tieteestä yleistajui- sesti kirjoittavalla, tai sellaiseksi aikovalla, on oltava halua ja innokkuutta (s. 23). Toi- saalta hän pitää tärkeänä sitä, että kaikki tutkijat oppisivat viestimään omasta tut- kimuksestaan myös yleistajuisesti. Tähän tarvitaan viestinnän opetusta. (S. 198.) Jos kirjoittaminen ei sytytä, tieteen yleista- juistamiseen voi osallistua muillakin ta- voin, esimerkiksi antamalla haastatteluita tai asiantuntijakommentteja. Kirjoitus-
ohjeiden ohella Raevaaran teos antaakin tutkijalle myös valmiuksia ymmärtää me- dian toimintaperiaatteita, ja se myös eväs- tää asiantuntijahaastateltavana olemiseen.
Mikäli tutkijat ja tiedeyhteisöt eivät täytä paikkaansa tieteen julkisuudessa, ei pai- kan täyttäjistä ole pulaa. Media etsii aina jonkun, joka on valmis kommentoimaan aihetta kuin aihetta.
Lopuksi
Fennistiikan nykytila ja tulevaisuus -semi- naarissa 3.2.2017 nykyiset suomen kielen opiskelijat esittivät erilaisia skenaarioi ta oppialansa tulevaisuudesta. Yhdessä niistä maalailtiin ”romanttista” tulevaisuuden visiota, jossa suomalaisia kiinnostaisi fen- nistiikassa muukin kuin oikeakielisyys ja normit – esimerkiksi suomen kielen ke- hitys ja eri muodot. Tämä haavekuva aiheut ti yleisössä huvittuneisuutta. Aja- tuksen ei kuitenkaan soisi jäävän vain uto- piaksi. Ehkä me kielen tutkijat voisimme vuorovaikutuksen kautta pyrkiä herätte- lemään kansalaisten syvempää mielen- kiintoa tieteenalaa kohtaan. Tieteen yleis- tajuistamiseen kannattaa suhtautua avoi- mesti – mahdollisuutena tehdä tieteena- laansa tunnetuksi suurelle yleisölle ja tur- vata sen arvostus jatkossakin.
Elina Vitikka etunimi.sukunimi@helsinki.fi
Lähteet
Suomen Akatemia 2016: Tutkimuksen vaikuttavuus. http://www.aka.fi/fi/
tiedepoliittinen-toiminta/tutkimuksen- vaikuttavuus/ (14.2.2017).
Tiedebarometri 2016. Tieteen tiedotus ry 2016.
http://www.tieteentiedotus.fi/files/Tiede- barometri_2016.pdf (13.2.2017).
Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta 2013:
Tiede kuuluu kaikille. http://www.tjnk.
fi/sites/tjnk.fi/files/Tiede%20kuuluu%20 kaikille!.pdf (14.2.2017).
