Oinosen tutkimuksen vahvuus on ajanvieteohjelmien puhetapojen hienosyinen analyysi ja erityisesti huumorille annettu kulttuurinen arvo. Se on tutkimuksessa usein helppo sivuuttaa, mutta Oinonen on ymmärtänyt sen kulttuurisen kamppailun tärkeäksi paikaksi.
Viihteen osuus ja merkitys Yleisradiolle näyttäytyy ristiriitaise- na: Samaan aikaan kun matalaa kulttuuria virallisesti torjuttiin, se kuitenkin vakiinnutti paikkansa ohjelmistossa. Tämän vuoksi radion ajanvieteohjelmia voi pitää myön- nytyksenä suuren yleisön maulle.
Toisaalta ohjelmistojen pitkäikäisyys vihjaa Yleisradion ohjelmapolitiikan oletettua suuremmasta moniar- voisuudesta ja myötämielisyydestä viihdettä kohtaan.
Tutkimuksessa tarkastelun koh- teeksi asettuvat kolmen radiosarjan lisäksi myös suomalainen elokuva- teollisuus, kirjallisuus ja muita viih- demuotoja. Tutkimus viittaa myös television kehitykseen ja radion sille antamaan malliin - merkittävä osa television konventioista sai tukea radiokauden muodoista ja yleisön tottumuksista.
Suosittujen ja yhteisesti tunnis- tettujen sankarihahmojen vetovoi- maa kannatteli jo sotien jälkeen in- termediaalisesti rakentuva julkisuus.
Sen avulla Kankkulan kaivosta tun- netusta Tippavaaran isännästä tuli yleiskulttuurin hahmo. Kalle Kus- taan seikkailujen Pekka Lipponen lii- mautui osaksi kansallista sankarus- toa näyttelijän kansankiertueiden ja Suomen Filmiteollisuuden tuottami- en elokuvien kautta. Vertailun roh- kea käyttö ja elokuvantutkimuksen hyödyntäminen on ollut Oinoselta erittäin hyvä ratkaisu - nyt radio- viihde asettuu osaksi suomalaista mediamaisemaa ja sen kehitystä.
Ajatus kerronnallisista traditioista, niille uusissa ohjelmissa annetuista haasteista ja myös muutoskohdista on helppo sisäistää. Tosin kirjoittaja itse on pitänyt mediajärjestelmiä laajemmin yhdistelevää analyysiä lähinnä vain täydentävänä näkö- kulmana, jotta tutkimusasetelma säilyttäisi rajansa ja kiinteytensä.
Teos on pitkä, mutta pitkästä lu- kukokemuksesta tekee nautinnol- lisen se tapa, jolla kohdeaineiston puhetapoja on saatu esiin. Olisi- kohan teoksen yhteyteen saanut
liitettyä mitenkään näytepaloja tai edes pari poimintaa radioviihteen äänimaisemista? CD olisi kulkenut kirjan takana sulavasti.
SARI ELFVING
Koti
muotokuvien detaljeissa ja uutisissa
Tutta Palin
OIREILEVAMILJÖÖMUOTOKUVA Yksityiskohdat sukupuoli- ja säätyhierarkian haastajina.
Helsinki: Kustannus Oy Taide 2004.
403 s.
Antti Seppälä
TODELLISUUTTA KUVAA- MASSA- TODELLISUUTTA TUOTTAMASSA
Työ ja koti television ja vähän radionkin uutisissa.
Jyväskylä Studies in Humanities.
Jyväskylän yliopisto 2003. 211 s.
Parin vuoden sisällä on julkaistu kaksi väitöskirjaa, joilla päällisin puolin näyttäisi olevan hyvin vähän yhteistä. Turun yliopiston taitei- den tutkimuksen laitoksella vuon- na 2004 väitellyt Tutta Palin tutkii muotokuvamaalauksen detaljeja, ja Jyväskylän yliopistossa viestintä- tieteiden laitoksella vuonna 2003 väitellyt Antti Seppälä analysoi te- levisiouutisten tapaa esittää työhön ja kotiin liittyviä asioita. Onkin jän- nittävää vertailla, kuinka erilaisista tieteentraditioista ponnistavat tut- kijat hahmottavat kahden vahvan yhteiskunnallisen instituution ja käytännön - maalaustaiteen ja uu- tisten - merkityksiä. Yhteistä mo- lemmille tarkasteluille on kuvallisen kontekstin merkittävyys, vaikkakin uutisten kuvitukseen on Seppälän edustamassa journalismin tutki- musperinteessä pureuduttu varsin vähän.
Seppälä on omaksunut erityises- ti Veikko Pietilän TV-uutisista, hyvää iltaa -tutkimuksen (1995) mukaisen kuvan ja puheen rinnakkaisen ana- lyysitavan. Antti Seppälä purkaa
uutisten merkityksiä reflektoidun sisällönanalyyttisen ja diskurssiana- lyyttisen fokuksen kautta, ja hänen työnsä on myös näiden metodien käytön kuvausta tutkijan arjessa.
Hän jopa kirjoittaa kokeneensa jonkinlaisen "tieteenfilosofisen siir- tymän" konstruktionistiseen suun- taan ja tekeekin melko huiman
"käsitteellisen matkailun" työssään päätyen Michel Foucault'n määri- telmään diskursseista käytäntöinä, jotka systemaattisesti muokkaavat puhuntansa kohteita (s. 59). Lu- kijan hämmästykseksi Seppälä ei kuitenkaan pääse tässä lupaavassa matkailussaan kovin pitkälle, vaan tyytyy käsittelemään aineistonsa hyvinkin perinteisellä tavalla, luo- kittelemalla uutisjuttujen äänellistä ja kuvallista kerrontaa diskurssiana- lyyttisesti.
Tutta Palin pohtii muotokuva- maalausta feministisen teorian kä- sitteistön, kulttuurin- ja taiteiden tutkimuksen ehkä laajimmin käyte- tyn metodisen lukutavan, lähiluvun, pohjalta. Hän kiinnittää huomiota maalausten detaljeihin, "oireisiin"
eräänlaisen sovelletun psykoana- lyyttisen tarkastelun kautta. Miten detaljit voidaan tulkita, mistä ne ovat oireita? Hänen materiaali- naan ovat tunnettujen taiteilijoiden muotokuvamaalaukset, joita peila- taan aikakausien kulttuuri-ilmastoa vasten.
Detaljitutkimus ponnistaa psy- koanalyysin perinteestä ja semiotii- kasta. "Kaikkein vähäpätöisin, mar- ginaalinen yksityiskohta voi kertoa kulttuurisesta ilmiöstä tai dynamii- kasta, joka ei muussa muodossa nouse 'leipätekstissä' esiin." (S. 47.) Mieke Bal ja Elisabeth Bronfen ovat tulkinneet oiretta feministisesti "na- van" käsitteellä, joka on merkitys- ten keskuksena. Balin mukaan napa voi olla pieni yksityiskohta kuvassa, mutta tosiasiassa "räjäyttää" tai moninaistaa kuvan merkityspoten- tiaalit. Detaljin avulla siis pyritään löytämään "ei-vielä-ilmaistua", pii- lossa olevaa retorista kasaumaa tai tiivistymää. "Napa on intensiivinen yksityiskohta, joka on ladattu niin täyteen merkityksiä, että ne tul- vivat yli äyräiden. Sen ulkoasu voi kuitenkin olla täysin banaali. Se voi paradoksaalisesti olla sekä täysi että tyhjä, keskus tai ydin täynnä mer- kitystä, puutteen ilmaisuvoimainen
merkki - kohta, joka kieltää au- tenttisen, lopullisen merkityksen mahdollisuuden tai "virallisen" tul- kinnan aukottomuuden." (S. 48.) Elisabeth Bronfen ulottaa detaljin tai oireen merkityksen niinkin kau- as, että hän näkee niiden tehtä- vänä virallisten järjestysten takana piilevien vaarallisten, järjestystä uhmaavien piirteiden kätkemisen.
"Se tarjoaa ilmaisun jollekin, joka on niin vaarallista psyykkiselle ter- veydelle, että se on torjuttava." (S.
49.) Suomalaisessa taiteiden tutki- muksessa detaljeihin on kiinnitetty huomiota erityisesti subversiivisina elementteinä esimerkiksi sukupuo- len, rodun ja luokan ilmentämisessä (Ville Lukkarinen, Anna Kortelainen ja Riikka Stewen). Detaljien lukemi- sella pyritään paljastamaan "kult- tuurisia patologiaita".
Antti Seppäläkin tutkii työs- sään tietyssä mielessä detaljeja:
televisiouutisten aineistosta työn ja kodin kuvaukset ovat vähäinen lohko. Varsinkin kotiin kytkeyty- vät jutut ovat harvinaisia, ovathan uutiset tunnetusti maskuliinisen julkisuuden ydinaluetta. Seppälä joutuu toteamaan, että "kodin uutisia" löytyi tutkimusaineistosta niin vähän, että hänen piti käydä läpi sellaisiakin luokkia kuin "ko- dinhoito", "kaupunkiasuminen" ja
"maaseutuasuminen". Hän valittaa myös kotiin liittyvän tutkimuskirjal- lisuuden puutetta: "Koti on koko lailla pois akateemisesta kirjalli- suudesta" , samoin koti sinällään ei ole uutisarvostuksissa korkealla.
"Konkreettinen koti ei näytä olevan uutinen lainkaan." (S. 85-86.) Sep- pälä pohtiikin, miksi koti ei ole uu- tinen, ja päätyy hakemaan selitystä uutisen kulttuurisesta muodosta, joka sulkee kodin, siis yksityisen alueen ulkopuolelleen. "Kodista on vaikea saada julkista, jollei se ole alun alkaen julkinen koti, ku- ten vaikkapa tasavallan presidentin koti." (S. 87.) Kiinnostavaa on, että Seppälän aineistossa koti jäsentyy ikään kuin jonkinlaiseksi toiminnan päätepisteeksi tai lähtökohdaksi;
suurin osa kotiin liittyvistä uutisista käsitteli Seppälän mukaan joko ko- tiin paluuta tai kodista lähtemistä.
Kotona "olemista" ja "tekemistä"
ei uutisissa kuvata, vaan koti muo- dostaa ikään kuin kehyksen muulle, tärkeämmälle toiminnalle.
Tästä havainnosta löytyy inspiroi- va yhtymäkohta Tutta Palinin teke- mään henkilö- ja miljöömuotokuvi- en analyysiin. Hänen tutkimuksensa kanteenkin kuvattu Eero Järnefeltin vuonna 1890 maalaama J.Ph. Pal- menin muotokuva illustroi, miten maalaustaiteessa, uutisiin verrattu- na toisentyyppisen eliittijulkisuuden piirissä, tehtiin (ja tehdään) vastaa- via erotleluja yksityisen ja julkisen välille. Muotokuvassa esiintyvä Pai- men oli lähes 80-vuotias, Helsingin yliopiston vt. sijaiskansleri ja senaat- tori. Hänellä oli takanaan ansiokas ura erilaisissa julkisissa tehtävissä. Muotokuvassa Paimen pönöttää biedermeier-tuolilla Napoleon-asen- nossa yllättävästi kotiympäristössä. Taustalla istuu Palmenin puoliso Emilie Paimen, pariskunnan kah- deksan lapsen äiti ompelukseensa keskittyneenä. Tutta Palinin tulkin- nan mukaan Emilie Paimen sulau- tuu täydellisesti miljöön osaksi. Nai- sen arkinen toiminta on rekvisiittaa siinä kuin biedermeier-tuolikin.
Emilie Paimen muodostaa maa- lauksessa detaljin, samanlaisen rekvisiittamaisen yksityiskohdan miljöömuotokuvainstituutiossa kuin kotikin uutisinstituutiossa. Hän "luo tunnelmaa" muotokuvaan aivan kuten naisetkin uutisissa ilmaise- vat usein tunnetta. Samalla nainen muotokuvan taustalla korostaa miehen aseman merkittävyyttä, ai- van kuten esimerkiksi valtiomiesten puolisot kuvataan uutisissa joko taustalla tai rinnalla seisovina de- taljeina. Koti yksityiskohtana antaa merkittävyyttä ja kontrastia julkisel- le toimijalle.
Palinin ja Seppälän väitöskirjat ovat metodisesti kiinnostavia. Teos- ten lukemisen tekee helpoksi huo- lellinen johdattelu analyysin poh- jana oleviin tiedepolemiikkeihin ja tutkimusprosesseihin ja perinpoh- jainen reflektointi. Samalla kun ne molemmat edustavat pedagogises- tikin hyvää esitystapaa, niiden lukija tulee pohtineeksi, voiko käytettyjen metodien selityskykyä jotenkin ar- vioida. Ilmeistä on, että niin Antti Seppälän kuin Tutta Palininkin työt lisäävät oleellisesti ymmärrystämme kulttuuristen diskurssien toiminnas- ta institutionalisoituneissa käytän- näissä, niiden voimasta tehdä "yk- sityinen" vieläkin yksityisemmäksi ja "julkinen" julkisemmaksi. Eliitille
suunnatun taiteellisen ilmaisun ja sen tuottajien sekä uutisten dis- kurssien, tekijöiden ja yleisön välillä ei ehkä olekaan suurta eroa. Erityi- sesti mediatekstien tutkimuksessa kannattaisi kehittää detaljien ana- lyysia, esimerkiksi siihen suuntaan, että yhä enemmän kiinnitettäisiin huomiota siihen, mitä uutisissa ei
"näy", minkälaisia käytäntöjä ne vaientavat ja sulkevat pois.
Kiinnostavaa on, että tutkimuk- sensa lopuksi Antti Seppälä päätte- lee, että uutisten trendinä on viime vuosikymmeninä ollut yksilöllisty- minen, asioiden esittäminen minä- muotoisina. Hän jopa tohtii väittää, että uutiset oirehtivat "henkilökoh- taisen poliittisuudesta". Henkilö- kohtaisen poliittisuus on läsnä myös Tutta Palinin miljöömuotokuvien lähiluvussa. Hän pohtii omaa ase- maansa feministitutkijana: tuleeko hän toistaneeksi omassa lähiluvus- saan tarkastelukohteensa naisviha- mielisiä eleitä? Naisten kuvat näyt- tävät tutkijan silmissä kaavamaisilta ja epädramaattisilta - "kodikkuus tekee miehistä transgressiivisia, naisista ei". Subversiivinen voima siirtyykin miesten kuvauksiin, eli ar- ki, perhe ja koti vain vahvistavat ja dramatisoivat sukupuolten hierarki- aaja miesten vallakkuutta. (S. 354- 355.) Uutistutkimukseen soveltaen on aiheellista kysyä, millainen mer- kitys yksityisellä on uutisinstituuti- ossa; ovatko presidenttien perheet ja vaimot ja menestyneiden mies- ten takana olevat kärsivät naiset tai koristeelliset viihdyttäjä! vain
"puuduttavaa toistoa", jolla ei ole mitään tekemistä todellisen nais- subjektiuden kanssa?
IRMA KAARINA HALONEN
Tiedotustutkimus 2004:4 5 131
Oinosen tutkimuksen vahvuus on ajanvieteohjelmien puhetapojen hienosyinen analyysi ja erityisesti huumorille annettu kulttuurinen arvo. Se on tutkimuksessa usein helppo sivuuttaa, mutta Oinonen on ymmärtänyt sen kulttuurisen kamppailun tärkeäksi paikaksi.
Viihteen osuus ja merkitys Yleisradiolle näyttäytyy ristiriitaise- na: Samaan aikaan kun matalaa kulttuuria virallisesti torjuttiin, se kuitenkin vakiinnutti paikkansa ohjelmistossa. Tämän vuoksi radion ajanvieteohjelmia voi pitää myön- nytyksenä suuren yleisön maulle.
Toisaalta ohjelmistojen pitkäikäisyys vihjaa Yleisradion ohjelmapolitiikan oletettua suuremmasta moniar- voisuudesta ja myötämielisyydestä viihdettä kohtaan.
Tutkimuksessa tarkastelun koh- teeksi asettuvat kolmen radiosarjan lisäksi myös suomalainen elokuva- teollisuus, kirjallisuus ja muita viih- demuotoja. Tutkimus viittaa myös television kehitykseen ja radion sille antamaan malliin - merkittävä osa television konventioista sai tukea radiokauden muodoista ja yleisön tottumuksista.
Suosittujen ja yhteisesti tunnis- tettujen sankarihahmojen vetovoi- maa kannatteli jo sotien jälkeen in- termediaalisesti rakentuva julkisuus.
Sen avulla Kankkulan kaivosta tun- netusta Tippavaaran isännästä tuli yleiskulttuurin hahmo. Kalle Kus- taan seikkailujen Pekka Lipponen lii- mautui osaksi kansallista sankarus- toa näyttelijän kansankiertueiden ja Suomen Filmiteollisuuden tuottami- en elokuvien kautta. Vertailun roh- kea käyttö ja elokuvantutkimuksen hyödyntäminen on ollut Oinoselta erittäin hyvä ratkaisu - nyt radio- viihde asettuu osaksi suomalaista mediamaisemaa ja sen kehitystä.
Ajatus kerronnallisista traditioista, niille uusissa ohjelmissa annetuista haasteista ja myös muutoskohdista on helppo sisäistää. Tosin kirjoittaja itse on pitänyt mediajärjestelmiä laajemmin yhdistelevää analyysiä lähinnä vain täydentävänä näkö- kulmana, jotta tutkimusasetelma säilyttäisi rajansa ja kiinteytensä.
Teos on pitkä, mutta pitkästä lu- kukokemuksesta tekee nautinnol- lisen se tapa, jolla kohdeaineiston puhetapoja on saatu esiin. Olisi- kohan teoksen yhteyteen saanut
liitettyä mitenkään näytepaloja tai edes pari poimintaa radioviihteen äänimaisemista? CD olisi kulkenut kirjan takana sulavasti.
SARI ELFVING
Koti
muotokuvien detaljeissa ja uutisissa
Tutta Palin
OIREILEVAMILJÖÖMUOTOKUVA Yksityiskohdat sukupuoli-
ja säätyhierarkian haastajina.
Helsinki: Kustannus Oy Taide 2004.
403 s.
Antti Seppälä
TODELLISUUTTA KUVAA- MASSA- TODELLISUUTTA TUOTTAMASSA
Työ ja koti television ja vähän radionkin uutisissa.
Jyväskylä Studies in Humanities.
Jyväskylän yliopisto 2003. 211 s.
Parin vuoden sisällä on julkaistu kaksi väitöskirjaa, joilla päällisin puolin näyttäisi olevan hyvin vähän yhteistä. Turun yliopiston taitei- den tutkimuksen laitoksella vuon- na 2004 väitellyt Tutta Palin tutkii muotokuvamaalauksen detaljeja, ja Jyväskylän yliopistossa viestintä- tieteiden laitoksella vuonna 2003 väitellyt Antti Seppälä analysoi te- levisiouutisten tapaa esittää työhön ja kotiin liittyviä asioita. Onkin jän- nittävää vertailla, kuinka erilaisista tieteentraditioista ponnistavat tut- kijat hahmottavat kahden vahvan yhteiskunnallisen instituution ja käytännön - maalaustaiteen ja uu- tisten - merkityksiä. Yhteistä mo- lemmille tarkasteluille on kuvallisen kontekstin merkittävyys, vaikkakin uutisten kuvitukseen on Seppälän edustamassa journalismin tutki- musperinteessä pureuduttu varsin vähän.
Seppälä on omaksunut erityises- ti Veikko Pietilän TV-uutisista, hyvää iltaa -tutkimuksen (1995) mukaisen kuvan ja puheen rinnakkaisen ana- lyysitavan. Antti Seppälä purkaa
uutisten merkityksiä reflektoidun sisällönanalyyttisen ja diskurssiana- lyyttisen fokuksen kautta, ja hänen työnsä on myös näiden metodien käytön kuvausta tutkijan arjessa.
Hän jopa kirjoittaa kokeneensa jonkinlaisen "tieteenfilosofisen siir- tymän" konstruktionistiseen suun- taan ja tekeekin melko huiman
"käsitteellisen matkailun" työssään päätyen Michel Foucault'n määri- telmään diskursseista käytäntöinä, jotka systemaattisesti muokkaavat puhuntansa kohteita (s. 59). Lu- kijan hämmästykseksi Seppälä ei kuitenkaan pääse tässä lupaavassa matkailussaan kovin pitkälle, vaan tyytyy käsittelemään aineistonsa hyvinkin perinteisellä tavalla, luo- kittelemalla uutisjuttujen äänellistä ja kuvallista kerrontaa diskurssiana- lyyttisesti.
Tutta Palin pohtii muotokuva- maalausta feministisen teorian kä- sitteistön, kulttuurin- ja taiteiden tutkimuksen ehkä laajimmin käyte- tyn metodisen lukutavan, lähiluvun, pohjalta. Hän kiinnittää huomiota maalausten detaljeihin, "oireisiin"
eräänlaisen sovelletun psykoana- lyyttisen tarkastelun kautta. Miten detaljit voidaan tulkita, mistä ne ovat oireita? Hänen materiaali- naan ovat tunnettujen taiteilijoiden muotokuvamaalaukset, joita peila- taan aikakausien kulttuuri-ilmastoa vasten.
Detaljitutkimus ponnistaa psy- koanalyysin perinteestä ja semiotii- kasta. "Kaikkein vähäpätöisin, mar- ginaalinen yksityiskohta voi kertoa kulttuurisesta ilmiöstä tai dynamii- kasta, joka ei muussa muodossa nouse 'leipätekstissä' esiin." (S. 47.) Mieke Bal ja Elisabeth Bronfen ovat tulkinneet oiretta feministisesti "na- van" käsitteellä, joka on merkitys- ten keskuksena. Balin mukaan napa voi olla pieni yksityiskohta kuvassa, mutta tosiasiassa "räjäyttää" tai moninaistaa kuvan merkityspoten- tiaalit. Detaljin avulla siis pyritään löytämään "ei-vielä-ilmaistua", pii- lossa olevaa retorista kasaumaa tai tiivistymää. "Napa on intensiivinen yksityiskohta, joka on ladattu niin täyteen merkityksiä, että ne tul- vivat yli äyräiden. Sen ulkoasu voi kuitenkin olla täysin banaali. Se voi paradoksaalisesti olla sekä täysi että tyhjä, keskus tai ydin täynnä mer- kitystä, puutteen ilmaisuvoimainen
merkki - kohta, joka kieltää au- tenttisen, lopullisen merkityksen mahdollisuuden tai "virallisen" tul- kinnan aukottomuuden." (S. 48.) Elisabeth Bronfen ulottaa detaljin tai oireen merkityksen niinkin kau- as, että hän näkee niiden tehtä- vänä virallisten järjestysten takana piilevien vaarallisten, järjestystä uhmaavien piirteiden kätkemisen.
"Se tarjoaa ilmaisun jollekin, joka on niin vaarallista psyykkiselle ter- veydelle, että se on torjuttava." (S.
49.) Suomalaisessa taiteiden tutki- muksessa detaljeihin on kiinnitetty huomiota erityisesti subversiivisina elementteinä esimerkiksi sukupuo- len, rodun ja luokan ilmentämisessä (Ville Lukkarinen, Anna Kortelainen ja Riikka Stewen). Detaljien lukemi- sella pyritään paljastamaan "kult- tuurisia patologiaita".
Antti Seppäläkin tutkii työs- sään tietyssä mielessä detaljeja:
televisiouutisten aineistosta työn ja kodin kuvaukset ovat vähäinen lohko. Varsinkin kotiin kytkeyty- vät jutut ovat harvinaisia, ovathan uutiset tunnetusti maskuliinisen julkisuuden ydinaluetta. Seppälä joutuu toteamaan, että "kodin uutisia" löytyi tutkimusaineistosta niin vähän, että hänen piti käydä läpi sellaisiakin luokkia kuin "ko- dinhoito", "kaupunkiasuminen" ja
"maaseutuasuminen". Hän valittaa myös kotiin liittyvän tutkimuskirjal- lisuuden puutetta: "Koti on koko lailla pois akateemisesta kirjalli- suudesta" , samoin koti sinällään ei ole uutisarvostuksissa korkealla.
"Konkreettinen koti ei näytä olevan uutinen lainkaan." (S. 85-86.) Sep- pälä pohtiikin, miksi koti ei ole uu- tinen, ja päätyy hakemaan selitystä uutisen kulttuurisesta muodosta, joka sulkee kodin, siis yksityisen alueen ulkopuolelleen. "Kodista on vaikea saada julkista, jollei se ole alun alkaen julkinen koti, ku- ten vaikkapa tasavallan presidentin koti." (S. 87.) Kiinnostavaa on, että Seppälän aineistossa koti jäsentyy ikään kuin jonkinlaiseksi toiminnan päätepisteeksi tai lähtökohdaksi;
suurin osa kotiin liittyvistä uutisista käsitteli Seppälän mukaan joko ko- tiin paluuta tai kodista lähtemistä.
Kotona "olemista" ja "tekemistä"
ei uutisissa kuvata, vaan koti muo- dostaa ikään kuin kehyksen muulle, tärkeämmälle toiminnalle.
Tästä havainnosta löytyy inspiroi- va yhtymäkohta Tutta Palinin teke- mään henkilö- ja miljöömuotokuvi- en analyysiin. Hänen tutkimuksensa kanteenkin kuvattu Eero Järnefeltin vuonna 1890 maalaama J.Ph. Pal- menin muotokuva illustroi, miten maalaustaiteessa, uutisiin verrattu- na toisentyyppisen eliittijulkisuuden piirissä, tehtiin (ja tehdään) vastaa- via erotleluja yksityisen ja julkisen välille. Muotokuvassa esiintyvä Pai- men oli lähes 80-vuotias, Helsingin yliopiston vt. sijaiskansleri ja senaat- tori. Hänellä oli takanaan ansiokas ura erilaisissa julkisissa tehtävissä.
Muotokuvassa Paimen pönöttää biedermeier-tuolilla Napoleon-asen- nossa yllättävästi kotiympäristössä.
Taustalla istuu Palmenin puoliso Emilie Paimen, pariskunnan kah- deksan lapsen äiti ompelukseensa keskittyneenä. Tutta Palinin tulkin- nan mukaan Emilie Paimen sulau- tuu täydellisesti miljöön osaksi. Nai- sen arkinen toiminta on rekvisiittaa siinä kuin biedermeier-tuolikin.
Emilie Paimen muodostaa maa- lauksessa detaljin, samanlaisen rekvisiittamaisen yksityiskohdan miljöömuotokuvainstituutiossa kuin kotikin uutisinstituutiossa. Hän "luo tunnelmaa" muotokuvaan aivan kuten naisetkin uutisissa ilmaise- vat usein tunnetta. Samalla nainen muotokuvan taustalla korostaa miehen aseman merkittävyyttä, ai- van kuten esimerkiksi valtiomiesten puolisot kuvataan uutisissa joko taustalla tai rinnalla seisovina de- taljeina. Koti yksityiskohtana antaa merkittävyyttä ja kontrastia julkisel- le toimijalle.
Palinin ja Seppälän väitöskirjat ovat metodisesti kiinnostavia. Teos- ten lukemisen tekee helpoksi huo- lellinen johdattelu analyysin poh- jana oleviin tiedepolemiikkeihin ja tutkimusprosesseihin ja perinpoh- jainen reflektointi. Samalla kun ne molemmat edustavat pedagogises- tikin hyvää esitystapaa, niiden lukija tulee pohtineeksi, voiko käytettyjen metodien selityskykyä jotenkin ar- vioida. Ilmeistä on, että niin Antti Seppälän kuin Tutta Palininkin työt lisäävät oleellisesti ymmärrystämme kulttuuristen diskurssien toiminnas- ta institutionalisoituneissa käytän- näissä, niiden voimasta tehdä "yk- sityinen" vieläkin yksityisemmäksi ja "julkinen" julkisemmaksi. Eliitille
suunnatun taiteellisen ilmaisun ja sen tuottajien sekä uutisten dis- kurssien, tekijöiden ja yleisön välillä ei ehkä olekaan suurta eroa. Erityi- sesti mediatekstien tutkimuksessa kannattaisi kehittää detaljien ana- lyysia, esimerkiksi siihen suuntaan, että yhä enemmän kiinnitettäisiin huomiota siihen, mitä uutisissa ei
"näy", minkälaisia käytäntöjä ne vaientavat ja sulkevat pois.
Kiinnostavaa on, että tutkimuk- sensa lopuksi Antti Seppälä päätte- lee, että uutisten trendinä on viime vuosikymmeninä ollut yksilöllisty- minen, asioiden esittäminen minä- muotoisina. Hän jopa tohtii väittää, että uutiset oirehtivat "henkilökoh- taisen poliittisuudesta". Henkilö- kohtaisen poliittisuus on läsnä myös Tutta Palinin miljöömuotokuvien lähiluvussa. Hän pohtii omaa ase- maansa feministitutkijana: tuleeko hän toistaneeksi omassa lähiluvus- saan tarkastelukohteensa naisviha- mielisiä eleitä? Naisten kuvat näyt- tävät tutkijan silmissä kaavamaisilta ja epädramaattisilta - "kodikkuus tekee miehistä transgressiivisia, naisista ei". Subversiivinen voima siirtyykin miesten kuvauksiin, eli ar- ki, perhe ja koti vain vahvistavat ja dramatisoivat sukupuolten hierarki- aaja miesten vallakkuutta. (S. 354- 355.) Uutistutkimukseen soveltaen on aiheellista kysyä, millainen mer- kitys yksityisellä on uutisinstituuti- ossa; ovatko presidenttien perheet ja vaimot ja menestyneiden mies- ten takana olevat kärsivät naiset tai koristeelliset viihdyttäjä! vain
"puuduttavaa toistoa", jolla ei ole mitään tekemistä todellisen nais- subjektiuden kanssa?
IRMA KAARINA HALONEN
Tiedotustutkimus 2004:4 5 131
