574
Katsauksia ja keskustelua – KAK 3/1999
Kansantaloudellinen aikakauskirja – 95. vsk. – 3/1999
Rahapolitiikan ajallinen johdonmukaisuus ja keskuspankin itsenäisyys ovat eri asioita – kommentti Koskelalle ja Puhakalle
JUKKA PEKKARINEN VTT, johtaja
Palkansaajien tutkimuslaitos
On ilahduttavaa, että Erkki Koskela ja Mikko Puhakka (1999) kommentoivat Kansantaloudel- lisessa Yhdistyksessä pitämääni esitelmää (Pek- karinen 1999 b). Turhat väärinkäsitykset olisi- vat tosin saattaneet vähentyä, jos he olisivat kiinnittäneet huomiota myös toiseen, aiemmin julkaistuun esitelmääni (Pekkarinen 1999a), jossa käsittelin enemmänEuroopan keskuspan- kin konkreettisia talouspoliittisia haasteita.
Kansantaloudellisessa yhdistyksessä pitämäni esitelmä oli pikemminkin jälkikommentti tähän aiempaan, Taloustieteen päivillä käyttämääni puheenvuoroon. Yhdistyksessä lähinnä kom- mentoin aiempaan puheenvuorooni valmistau- tuessani »uudelleen löytämääni» keskustelua keskuspankin itsenäisyydestä ja sääntöperustai- sesta rahapolitiikasta. Kuten Koskela ja Puhak- ka itsekin toteavat, kysymyksessä on mielen- kiintoinen esimerkki siitä, miten akateeminen kirjallisuus on vaikuttanut keskuspankkien in- stitutionaalisen aseman muutoksiin.Asettamat- ta kyseenalaiseksi näitä muutoksia sinänsä, väi-
tin, että niitä on vaikea perustella sen kummem- min teoreettisesti kuin empiirisestikään suoraan 1980-luvun makrotaloudellisella tutkimuksella.
Samalla kun pidän valaisevina monia Koskelan ja Puhakan täsmennyksiä, täydennyksiä ja kor- jauksiakin, pysyn tässä pääväitteessäni vielä heidän kommenttinsa luettuanikin.
Se, että ekonomistien nykypolvi usein ajatte- lee tästä väitteestäni toisin, käy ilmi siitä, kuin- ka itsestään selvästi ja lyhyesti Koskela ja Pu- hakka päinvastaisen käsityksensä esittävät: »In- flaatioharha syntyy siis siitä, että keskuspankki ei halua pitää kiinni ilmoittamastaan inflaa- tiotavoitteesta, vaan luopuu siitä tähdätäkseen reaalitaloudelliseen ekspansioon. Keskuspankin itsenäisyys on yksi tapa käytännössä ratkaista rahapolitiikan aikajohdonmukaisuusongelma»
(Koskela ja Puhakka 1999, s. 568). Jos keskus- pankki ei kerran itse halua pitää kiinni ilmoitta- mastaan tavoitteesta, miten sen itsenäisyys voi- si tämän ongelman ratkaista?Ajallisen epäjoh- donmukaisuuden ei suinkaan tarvitse aiheutua
575 Jukka Pekkarinen
juuri keskuspankin epäitsenäisyydestä – vaikka totta kai tämäkin voi olla sen syynä. Itsenäinen- kin keskuspankki voi toimia ajallisesti epäjoh- donmukaisesti, jos tämä vain on sen tavoittei- den mukaista. Jos sen päätöksentekohorisontti on toisin sanoen lyhyt, se voi tavoitella Phillip- sin käyrällä luonnollista työttömyysastetta alempaa työttömyyttä.
Olennainen, Koskelan ja Puhakan ymmär- tääkseni huomiotta jättämä seikka on, että ajal- lisen johdonmukaisuuden ongelma tähdentää inflaation suhteen varuillaan olevien keskus- pankkiirien valitsemista, ei keskuspankinmuo- dollista asemaa. Tähän seikkaan viittasi aika- naan jo Rogoff (1985) sittemmin keskeiseksi osoittautuneessa artikkelissaan. Kysymys on keskuspankin tavoitefunktiosta.Ao. kirjallisuu- dessa keskuspankin tappiofunktio on suunnil- leen muotoa:
L = ap2+ (u – ku*)2, jossa
p on inflaatiovauhti, u toteutunut, u* luonnolli- nen työttömyysaste, a keskuspankin inflaation- vastaisuutta mittaava parametri ja k rahapolitii- kan ajalliseen epäjohdonmukaisuuteen liittyvä, arvoltaan ykköstä pienempi parametri. Mitä enemmän ykköstä pienempi kerroin k on, sitä suurempi on ajallista epäjohdonmukaisuutta in- dikoiva ero luonnollisen työttömyysasteen ja keskuspankin optimaalisena pitämän työttö- myysasteen välillä. Jos k = 1, vastaa optimaali- nen työttömyysaste luonnollista.
Rogoffin esittämä ratkaisu ajallisen epäjoh- donmukaisuuden ongelmaan on valita keskus- pankkiin siinä määrin inflaationvastainen johto (joka näkyy niin suurena kertoimena a tappio- funktiossa L), että se kumoaa kertoimen k vai- kutuksen. Sama tulos saavutettaisiin, jos maan poliittinen johto kylmästi sivuuttaisi keskuspan- kin itsenäisyyden määräämällä sen toimimaan
siten, että k = 1 (ts. ajallinen epäjohdonmukai- suus poistuisi).1Ongelmana vain on, että poliit- tisten päätöksentekijöiden horisontti tuppaa ole- maan vielä lyhyempi kuin keskuspankkiirien.
Pyrin esitelmässäni tuomaan esille sen käsit- tääkseni kiistattoman seikan, ettei teoreettinen yhteys ajallisen epäjohdonmukaisuuden ongel- man ja keskuspankin itsenäisyyden välillä ole niin mekaaninen kuin monet, mukaan lukien il- meisesti myös Koskela ja Puhakka, antavat ym- märtää. Samaa ajoin takaa todetessani, että in- flaation vastaisen, itsenäisen keskuspankin aja- tuksen perusteita täytyy pikemminkin hakea monimutkaisemmasta, mutta samalla maanlä- heisemmästä konservatiivisesta demokratian teoriasta. Siinä korostetaan eri päätöksenteko- instituutioiden erilaisia vastuualueita ja toimi- mista toistensa vallankäytön rajoittimina. Tähän viittasi toteamukseni institutionaalisten paloku- jien tarpeellisuudesta talouspoliittisten ylilyön- tien esteenä (niin inflaation kuin työttömyyden- kin suuntaan).
Ajatus keskuspankin itsenäisyydestä rahapo- litiikan ajallisen johdonmukaisuuden yleispäte- vänä takaajana on siis teoreettisesti perusteeton.
Sen nojalla, mitä itse olen kirjallisuuteen tutus- tunut, en liioin pidä vääränä sitä tulkintaani, että empiirinen tutkimus keskuspankin itsenäisyy- den ja uskottavuuden merkityksestä on tuotta- nut ristiriitaisia tuloksia. Keskuspankin riippu- mattomuus ei näyttäisi kiistattomasti alentavan inflaation hidastamisen kustannuksia. Tätä kä-
1Asetelman epäajankohtaisuutta voi havainnollistaa seuraavalla ajatuskokeella. JosEuroopan keskuspan- kin, tai minkä tahansa muun markkinatalousmaan nykyisen keskuspankin, johdolle esitetään kysymys, kuinka paljon luonnollista työttömyysastetta alempaa työttömyyttä se pitää rahapolitiikan tavoitteena (ts.
kuinka pienenä se pitää kerrointa k), harva todennä- köisesti vastaisi muuta kuin että optimaalinen työttö- myys vastaa luonnollista (ts. k = 1).
576
Katsauksia ja keskustelua – KAK 3/1999
sitystäni tukee omassa puheenvuorossani mai- nitsemani, James Forderin ja Martin Slaterin toimittama Oxford Economic Papers-lehden symposium (Oxford Economic Papers 1998), samoin esimerkiksi Alan S. Blinderin vast’- ikään ilmestyneet Lionel Robbins-luennot (Blinder 1999, 63)
Minulle riittää hyvin todeta, että kysymys keskuspankin itsenäisyydestä on teoreettisesti ja empiirisesti monitahoisempi kuin rahapolitiikan ajalliseen epäjohdonmukaisuuteen välittömästi liittyvä kirjallisuus antaisi aiheen olettaa. Tä- män todetessani minun ei tarvitse kyseenalais- taa keskuspankin itsenäisyyden merkitystä.
Koskela ja Puhakka esittävät kirjoituksessaan monia muitakin mielenkiintoisia kommentteja.
Puutun niistä tilaa säästääkseni vain yhteen, joka on mielestäni ongelmallinen. Kirjoituksensa lo- puksi he viittaavat hypoteesiin, että itsenäisen keskuspankin luonnehtimalle euroalueelle sopi- vat parhaiten joko kansallisesti hajautetut (pai- kalliset) tai koko rahaliiton käsittävät, koordi- noidut palkkaratkaisut. Kansallisesti keskitetyis- sä ratkaisuissa nimellispalkat pyrkivät sen sijaan nousemaan korkeammiksi. Täysin hajautettujen palkkaratkaisujen optimaalisuudesta voimme ollaCalmforsin jaDriffillin kehikon nojalla pe- riaatteessa yhtä mieltä. Sama pätenee euroalueen puitteissa keskitettyihin ratkaisuihinkin. Ongel- mana vain on, että mikään mahti maailmassa ei saa vallitsevaa sopimusjärjestelmäämme aina- kaan hetkessä näiden kummankaan äärivaihtoeh- don mukaiselle kannalle.
Pienen, avoimen kansantalouden tapaukses- sa on vaikea ymmärtää, miksi Koskela ja Pu- hakka juuri euroalueeseen osallistumisen perus- teella torjuvat ulottuvillamme olevan, kansalli- sesti keskitetyn sopimusjärjestelmän. Kun työ- voima ei euroalueella liiku maasta toiseen ja koko euroalueen inflaatio on (pienen osanotta- jamaan kannalta) annettu, muuta euroaluetta
nopeampi yksikkötyökustannusten nousu johtaa pienen osallistujamaan kilpailukyvyn heikkene- miseen ja työttömyyteen.Eikö tämä, liittokoh- taisiin sopimuksiin helposti sisältyvä ulkoisvai- kutus ole sisäistettävissä juuri kansallisesti kes- kitetyin ratkaisuin? Po. ulkoisvaikutuksen kont- rolli voi käydä kansallisten keskusjärjestöjen toimesta euroalueella jopa paremmin päinsä kuin oman rahan oloissa. Viimeksi mainitussa tapauksessahan keskusjärjestöjohtajien kallois- sa voi hyvin kummitella ajatus, että oma kes- kuspankki harjoittaa »akkommodoivaa» raha- politiikkaa ja torjuu korkeiden palkankorotusten kilpailukykyvaikutukset heikentämällä valuutan ulkoista arvoa. Jos näin on, heidän inflaation- vastaisuutensa vähenee.Euroalueen oloissa työ- markkinajohtajien budjettirajoitus on kovempi.
Kirjallisuus
Blinder, Alan S. (1999): Central Banking in Theory and Practice, The MIT Press,Cam- bridge Mass. ja Lontoo 1999.
Forder, James – Martin Slater (toim.) (1998):
Special issue on the economics of central bank independenceOxfordEconomic Papers 50 (1998:3).
Koskela,Erkki – Puhakka, Mikko (1999): Kes- kuspankin itsenäisyys, rahapolitiikka jaEu- roopan keskuspankki: kommentteja ja kysy- myksiä. Kansantaloudellinen Aikakauskirja 95 (1999:3), 567–573.
Pekkarinen, Jukka (1999a): Euron näköalat.
Kansantaloudellinen Aikakauskirja 95 (1999:1), 35 – 44.
Pekkarinen, Jukka (1999b): Keskuspankin itse- näisyys, rahapolitiikka ja EKP. Kansanta- loudellinenAikakauskirja 95(1999:2), 280–
Rogoff, Kenneth (1985): The optimal degree of286.
commitment to an intermediate monetary tar- get, Quarterly journal of Economics 100 (marrask. 1985), 1169–1190.
