Koulunsa aloittavien lasten fyysinen aktiivisuus ja psyykkinen hyvinvointi

KOULUNSA ALOITTAVIEN LASTEN FYYSINEN AKTIIVISUUS JA PSYYKKINEN HYVINVOINTI

Hanna Laine Pro gradu -tutkielma Liikuntalääketiede Itä-Suomen yliopisto

Lääketieteen laitos Huhtikuu 2020

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, Terveystieteiden tiedekunta Lääketieteen laitos

Liikuntalääketiede

LAINE, HANNA: Koulunsa aloittavien lasten fyysinen aktiivisuus ja psyykkinen hyvinvointi

Opinnäytetutkielma, 41 sivua, 2 liitettä (9 sivua)

Ohjaajat: Dosentti, yliopistonlehtori Mika Venojärvi, terveystieteiden maisteri, projektikoordinaattori Panu Karjalainen

Huhtikuu 2020

Avainsanat: lapset, fyysinen aktiivisuus, fyysinen inaktiivisuus, psyykkinen hyvinvointi Tämän pro gradu -tutkimuksen tavoitteena oli selvittää koulunsa aloittavien lasten fyysisen aktiivisuuden määrää ja koettua psyykkistä hyvinvointia. Tutkimuksessa selvitettiin, toteutuvatko lasten fyysisen aktiivisuuden suositukset, kartoitettiin psyykkisiä oireita ja niiden esiintyvyyttä ja selvitettiin, onko fyysisellä aktiivisuudella yhteyttä psyykkiseen hyvinvointiin. Lisäksi selvitettiin, onko eri sukupuolten välillä eroja fyysisessä aktiivisuudessa, koetussa psyykkisessä hyvinvoinnissa ja fyysisen aktiivisuuden yhteydessä psyykkisten oireiden esiintyvyyteen.

Tämän tutkimuksen aineiston muodostivat Kuopiossa vuonna 2013 koulunsa aloittaneista lapsista 291 lasta (133 tyttöä ja 158 poikaa). Tutkimuksessa käytetty aineisto oli osa KALT-tutkimusta (Koulunsa aloittavien lasten terveyden edistäminen). Tutkimuksen mittareina käytettiin kahta puolistrukturoitua kyselyä, joihin tutkittavat vastasivat yhdessä vanhempiensa tai muun aikuisen kanssa. Kyselyiden avulla selvitettiin tutkittavien fyysisen aktiivisuuden määrää ja psyykkisten oireiden esiintyvyyttä.

Fyysistä aktiivisuutta tarkasteltiin sekä kansallisen (vähintään 120 min/pv) että Maailman terveysjärjestö WHO:n kansainvälisen (vähintään 60 min/pv) fyysisen aktiivisuuden suosituksen näkökulmasta. Tutkittavat luokiteltiin näiden kriteereiden perusteella fyysisesti aktiivisiin ja fyysisesti inaktiivisiin. Psyykkisen hyvinvoinnin osalta arvioitiin yksittäisten oireiden esiintyvyyttä ja psyykkisen hyvinvoinnin kyselyn perusteella lasketun summamuuttujan suhdetta fyysiseen aktiivisuuteen. Vertailua tehtiin myös eri sukupuolten välillä. Aineisto analysoitiin määrällisin tutkimusmenetelmin. Tilastollisen merkitsevyyden kriteerinä käytettiin 0,05 merkitsevyystasoa (p < 0,05).

Tilastollisesti merkitsevänä löydöksenä tässä tutkimuksessa havaittiin, että alle 60 minuuttia päivässä liikkuvilla lapsilla esiintyi enemmän pelokkuutta ja vaikeuksia tehdä samoja asioita kuin muut ikäisensä kuin vähintään 60 minuuttia päivässä liikkuvilla lapsilla. Psyykkisten oireiden esiintyvyydessä ei havaittu tilastollisesti merkitseviä eroja alle tai vähintään 120 minuuttia päivässä liikkuvien välillä. Psyykkisten oireiden summamuuttujan ja fyysisen aktiivisuuden välillä ei havaittu tilastollisesti merkitseviä eroja. Myöskään sukupuolten välillä ei havaittu merkitseviä eroja fyysisessä aktiivisuudessa tai psyykkisten oireiden esiintyvyydessä.

Tässä tutkimuksessa alle 60 minuuttia päivässä liikkuneet kokivat sukupuolesta riippumatta enemmän pelokkuutta ja vaikeuksia toimia ikätasonsa mukaan verrattuna vähintään 60 minuuttia päivässä liikkuviin.

UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND, Faculty of Health Sciences School of Medicine

Exercise and Sports Medicine

LAINE HANNA: Physical activity and mental health in first-grade children Thesis, 41 pages, 2 appendices (9 pages)

Tutors: Adjunct Professor, University Lecturer Mika Venojärvi, Master of Health Science, Project Coordinator Panu Karjalainen

April 2020_________________________________________________________

Keywords: children, physical activity, physical inactivity, mental health

The objective of this thesis was to study physical activity and the experienced mental health of first-grade children. The aim was to study whether the recommendations of physical activity were met, the nature and incidence of mental health symptoms and the relation of physical activity and mental health. The analysis was made within the whole study sample as well as in gender-specific divisions.

The study sample consisted of 291 children (133 girls and 158 boys) who had enrolled in the first grade in the city of Kuopio in 2013. The analyses were based on cross-sectional data of the KALT study. The data were collected from two questionnaires, which were answered by the participating children together with their parents or with other adults.

These questionnaires consisted of questions regarding the amount of daily physical activity and the incidence of mental health symptoms.

Physical activity was studied from the point of view of both the national (at least 120 min/day) and the WHO’s international (at least 60 min/day) recommendations’

perspective. According to these criteria, children were classified as ‘physically active’ or as ‘physically inactive’. The incidence of individual mental health symptoms as well as the overall score of mental health symptoms were compared with the level of physical activity. The analysis was made with quantitative methods in the whole study group and according to gender. The significance level of 0,05 (p < 0,05) was used as a criterion for statistical significance.

As a statistically significant difference, this study showed that children who are physically active less than 60 minutes per day experience more insecurity and difficulties in reaching the age-appropriate level in doing things than their more active counterparts. There were no differences in the incidence of mental health symptoms between children who were physically active less than 120 minutes per day and who were physically active at least 120 minutes per day. No statistically significant differences relating to the overall score of mental health symptoms and physical activity were found. Also, there were no significant differences between genders in physical activity nor in the incidence of mental health symptoms.

This study shows that physical activity of under 60 minutes per day has a relation to mental health: when compared to physically active children, inactive children, regardless of gender, experience more insecurity and difficulties in reaching the age-appropriate level in doing things.

SISÄLTÖ

1 JOHDANTO ... 1

2 KIRJALLISUUSKATSAUS ... 3

2.1 Lasten fyysinen aktiivisuus ... 3

2.1.1 Fyysisen aktiivisuuden vaikutus lapsen terveyteen ... 5

2.1.2 Lasten fyysisen aktiivisuuden suositus ... 7

2.1.3 Fyysisen aktiivisuuden arviointi ... 9

2.2 Lasten psyykkinen hyvinvointi ... 11

2.2.1 Psyykkisen hyvinvoinnin määritelmä ... 12

2.2.2 Lasten psyykkinen hyvinvointi 2000-luvun Suomessa ... 13

2.2.3 Yleisimmät psyykkisen hyvinvoinnin häiriöt ... 15

2.2.4 Psyykkisen hyvinvoinnin mittaaminen ... 20

2.3 Fyysinen aktiivisuus ja psyykkinen hyvinvointi ... 21

2.3.1 Fyysisen aktiivisuuden vaikutukset psyykkiseen hyvinvointiin ... 21

2.3.2 Fyysisen aktiivisuuden vaikutusmekanismit psyykkiseen hyvinvointiin ... 23

3 TUTKIMUKSEN TAVOITTEET ... 25

4 AINEISTO JA MENETELMÄT ... 26

4.1 Aineiston kuvaus ja analysointimenetelmät ... 26

4.2 Tilastolliset analyysit ... 28

4.3 Eettiset näkökohdat ... 28

5 TULOKSET ... 29

5.1 Fyysinen aktiivisuus ... 29

5.2 Psyykkinen hyvinvointi ... 30

5.3 Fyysinen aktiivisuus ja psyykkinen hyvinvointi ... 32

6 POHDINTA JA JOHTOPÄÄTÖKSET ... 36

6.1 Tulokset ja johtopäätökset ... 36

6.2 Tutkimuksen vahvuudet ja heikkoudet ... 38

7 LÄHTEET ... 42

LIITTEET

Liite 1. Lapsen elintavat, terveys ja hyvinvointi –kysely (osa 1) Liite 2. Lapsen elintavat, terveys ja hyvinvointi –kysely (osa 2)

1 JOHDANTO

Fyysinen inaktiivisuus on merkittävä riskitekijä ihmisen terveydelle ja toimintakyvylle.

Maailman terveysjärjestö WHO arvioi fyysisen inaktiivisuuden olevan maailmanlaajuisesti neljänneksi suurin riskitekijä elintasosairauksien aiheuttamille kuolemille (World Health Organization 2010). Fyysiseen inaktiivisuuteen liitettyjä terveyttä uhkaavia riskitekijöitä ovat muun muassa korkea verenpaine, rasva- aineenvaihdunnan häiriöt, heikentynyt glukoosin sieto sekä ylipaino (Bassuk & Manson 2005).

Fyysisen inaktiivisuuden epäsuotuisia vaikutuksia terveyteen on havaittu myös lapsilla.

Esimerkiksi fyysiseen inaktiivisuuteen liittyvän valtimoiden jäykkyyden on havaittu olevan yhteydessä haitallisiin kardiometabolisiin riskitekijöihin jo lapsuudessa (Veijalainen ym. 2015). Suomalaisten lasten ja nuorten kestävyyskunnon on havaittu heikentyneen muun muassa Huotarin ym. (2009) aina 1970-luvulta 2000-luvulle asti jatkuneessa tutkimuksessa samaan aikaan, kun liikkuminen on vähentynyt ja fyysinen inaktiivisuus lisääntynyt.

Fyysisen aktiivisuuden on havaittu olevan yhteydessä psyykkiseen hyvinvointiin:

fyysisesti aktiivisemmat lapset voivat usein psyykkisesti paremmin kuin fyysisesti inaktiivisemmat verrokkinsa (Strong 2005, Rothon 2010, Biddle & Asare 2011). Fyysisen aktiivisuuden ja psyykkisen hyvinvoinnin yhteyttä selittävät mekanismit eivät kuitenkaan ole vielä täysin selvillä. Fyysisen aktiivisuuden vaikutuksia lasten psyykkiseen hyvinvointiin on tutkittu toistaiseksi vielä vähän.

Tutkimustulokset fyysisen aktiivisuuden terveydelle edullisista vaikutuksista ovat toimineet pohjana sekä kansainvälisille että kansallisille fyysisen aktiivisuuden suosituksille (ks. esim. Heinonen ym. 2008, World Health Organization 2010, Physical Activity Guidelines Advisory Committee 2018). Suositusten yhtenä keskeisenä tavoitteena on ennaltaehkäistä yleisiä sairauksia. Nykyiset suositukset huomioivat myös fyysisen aktiivisuuden vaikutukset psyykkiseen hyvinvointiin, mutta tutkittu tieto painottuu silti fyysisen aktiivisuuden aikaansaamiin fyysisiin muutoksiin.

Tutkimustiedon lisääntyessä tämä näkökulma toivottavasti laajenee kattamaan entistä paremmin myös psyykkisen hyvinvoinnin.

Lapsuuden terveysongelmat ja erityisesti psyykkisen oireilun aiheuttamat toimintakyvyn haitat seuraavat usein aikuisuuteen ja työelämään (Kim-Cohen ym. 2003, Kessler ym.

2005, Costello ym. 2011). Terveyden edistämisen ja sairauksien ennaltaehkäisyn näkökulmasta tuntuisi järkevältä kohdistaa nykyistä runsaammin resursseja lapsuuteen, eli siihen elämänkaaren vaiheeseen, jossa ennaltaehkäiseviä ja korjaavia toimenpiteitä on mahdollista ja taloudellisestikin perusteltua tehdä. Maailman terveysjärjestö WHO on asettanut yhdeksi lasten mielenterveystyön tavoitteeksi varhaisen, lääkkeettömän puuttumisen uhkaaviin tai jo olemassa oleviin mielenterveysongelmiin (World Health Organization 2013). Fyysisen inaktiivisuuden vähentäminen ja fyysisen aktiivisuuden lisääminen voisivat toimia yhtenä työkaluna tavoitteen saavuttamisessa, mikäli tulevatkin tutkimukset vahvistavat käsitystä siitä, että fyysisellä aktiivisuudella voidaan vaikuttaa myös psyykkiseen hyvinvointiin. Jos psyykkiselle pahoinvoinnille altistavien riskitekijöiden kasaantumista pystytään hillitsemään fyysisen aktiivisuuden avulla jo lapsuudesta lähtien, on mahdollista vaikuttaa positiivisesti yhteen suurimmista kansanterveysongelmista, myös aikuisuudessa.

Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää kuopiolaisten, alakoulun ensimmäisen luokan oppilaiden fyysisen aktiivisuuden määrää ja psyykkistä hyvinvointia kyselytutkimuksen keinoin. Tutkimuksessa selvitetään, onko tutkittavien psyykkisessä hyvinvoinnissa eroja, kun tutkimusjoukon osajoukkoja erottelevaksi tekijäksi valitaan fyysinen aktiivisuus. Lapsiin kohdistuvan aiheensa vuoksi tämäkin tutkimus voi toimia osana laajempaa muutosta, jossa siirrytään pois pelkästä sairauden ja oireiden hoitamisesta kohti ennaltaehkäisevää toimintaa ja terveyden edistämistä.

2 KIRJALLISUUSKATSAUS

2.1 Lasten fyysinen aktiivisuus

Kun käsitellään fyysisen aktiivisuuden vaikutuksia terveyteen, on tärkeää ymmärtää ja erottaa toisistaan käsitteet fyysinen aktiivisuus, liikkuminen, liikunta, fyysisesti aktiivinen ja fyysisesti inaktiivinen.

Fyysinen aktiivisuus tarkoittaa kaikkea sitä luustolihasten tahdonalaista toimintaa, joka aiheuttaa kehossa fyysisiä ja fysiologisia tapahtumia ja lisää energiankulutusta.

Toimintaympäristöllä, tapahtumapaikalla tai fyysisen aktiivisuuden tavoitteella ei sinällään ole merkitystä. Fyysisen aktiivisuuden rinnalla voidaan käyttää myös termiä liikkuminen. (Caspersen ym. 1985, Vuori 2005a)

Fyysisen aktiivisuuden tai liikkumisen yläkäsitteen alle asettuu termi liikunta, joka on suunnitelmallista, toistuvaa ja tavoitteellista liikkumista (Caspersen ym. 1985, Vuori 2005a). Liikunnalla on usein ennalta asetettuja tavoitteita, jotka voivat liittyä muun muassa jonkin fyysisen kunnon osatekijän tai terveyden ylläpitämiseen tai parantamiseen (Bouchard ym. 2012).

Fyysisesti aktiiviset henkilöt täyttävät fyysisen aktiivisuuden suosituksen, eli liikkuvat tarpeeksi paljon ja monipuolisesti edistääkseen omaa terveyttään. Fyysisesti inaktiiviset henkilöt eivät tätä suositusta täytä, eli he liikkuvat suosituksiin nähden liian vähän tai hyvin yksipuolisesti. Näin ollen terveyshyödyt jäävät saavuttamatta. (2018 Physical Activity Guidelines Advisory Committee 2018)

Fyysinen aktiivisuus on suurimmillaan lapsuudessa. Sekä fyysisen aktiivisuuden määrä että intensiteetti laskevat lapsuus- ja nuoruusajan jälkeen tasaisesti iän lisääntyessä.

Suurin lasku fyysisessä aktiivisuudessa tapahtuu 12 – 15 -vuotiaana. (Fogelholm 2011) Syinä fyysisen aktiivisuuden laskuun näyttäisivät olevan sosiaalisten ja psykologisten syiden ohella myös biologisiin mekanismeihin liittyvät tekijät. Ikävuosien edelleen lisääntyessä fyysistä aktiivisuutta laskevia ja kehon toimintoja heikentäviä muutoksia

tapahtuu niin fysiologiassa, motorisissa taidoissa kuin neurobiologiassakin. (Katzmarzyk 2012)

Fyysisen aktiivisuuden muodot ja määrä vaihtelevat muun muassa sukupuolen ja iän mukaan (Katzmarzyk 2012). Lapsilla tyypillisiä fyysisen aktiivisuuden muotoja ovat leikit, pelit, urheilu, hyötyliikunta, arkiaskareet, vapaa-ajan toiminta, liikuntatunnit koulussa ja muu ohjattu liikuntaharjoittelu (World Health Organization 2010). Aiempien Suomessa tehtyjen tutkimusten (Fogelholm 2011, Tammelin ym. 2013, Kokko ym. 2019) mukaan pojat liikkuvat keskimäärin enemmän ja myös kuormittavammin kuin tytöt.

Erityisesti juuri 7-8-vuotiailla ero liikunnan määrässä on selvä: pojat liikkuvat päivittäin 15 minuuttia enemmän kuin tytöt. Ero liikunnan määrässä tyttöjen ja poikien välillä näyttäisi kuitenkin tasoittuvan iän myötä. (Tammelin ym. 2013) Myös muualla maailmassa tutkimustulokset ovat olleet samansuuntaisia eri sukupuolten fyysisen aktiivisuuden määrän suhteiden ja varttumiseen liittyvän kehittymisen osalta (Riddoch ym. 2004, Owen 2009, Katzmarzyk ym. 2012, Katzmarzyk ym. 2016, World Health Organization 2018). On kuitenkin huomioitava, että tutkimusmenetelmät sekä tutkimusten kohderyhmät ovat eri tutkimuksissa poikenneet toisistaan ja siten niitä ei voida suoraan vertailla toistensa kanssa.

Arkisin liikutaan keskimäärin enemmän kuin viikonloppuisin. Kiihtyvyysantureilla mitattuna ensimmäisen luokan oppilailla tämä on tarkoittanut arkipäivinä noin kymmenen minuuttia enemmän päivittäistä liikuntaa viikonlopun päiviin verrattuna (Tammelin ym. 2013). Myös askelmääränä mitattuna liikkumista kertyy selvästi enemmän arkipäivinä kuin viikonloppuina (Tammelin ym. 2013, Kokko ym. 2019).

Oppilaiden fyysinen aktiivisuus -tutkimuksen mukaan lapset liikkuvat koulupäivinä noin 3 000 askelta enemmän kuin vapaapäivinä (Tammelin ym. 2013). Fyysisesti aktiivisimpia vuorokaudenaikoja 7 – 11-vuotiailla ovat LIITU-tutkimuksen mukaan keskipäivä ja alkuilta (Kokko ym. 2019).

Myös vuodenajat vaikuttavat fyysisen aktiivisuuden määrään. Kevät ja kesä ovat lapsilla fyysisesti aktiivisinta aikaa, kun taas syksyllä ja talvella fyysinen aktiivisuus on vähäisempää (Fogelholm 2011, Tammelin ym. 2013). Keväisin liikutaan päivittäin keskimäärin neljä minuuttia enemmän verrattuna syksyyn (Tammelin ym. 2013).

Suuri osa lasten ja nuorten fyysisestä aktiivisuudesta kertyy omatoimisesta liikkumisesta (Teske ym. 2008). Liikuntaharrastusten osalta lajikirjo on runsas ja yhä useampien lasten on raportoitu harrastavan vähintään kolmea lajia ainakin satunnaisesti (Fogelholm 2011).

Noin 55 % 7–14 -vuotiaista harrastaa liikuntaa jossakin urheiluseurassa (Suomen Liikunta ja Urheilu SLU ry 2010). Lapsen perheen sosioekonominen asema ja varallisuus voivat vaikuttaa harrastusvalintoihin ja sitä kautta fyysisen aktiivisuuden kokonaismäärään (Malina ym. 2004, Tammelin 2008). Myös etninen tausta ja kulttuuriympäristö voivat vaikuttaa sekä fyysisen aktiivisuuden määrään että siitä raportoimiseen (Katzmarzyk 2012). Fyysiseen aktiivisuuteen käytetyn ajan kanssa kilpailee myös mm. television katselemiseen, muuhun viihdemediaan, internetin käyttöön ja sosiaaliseen mediaan käytetty aika (Kokko ym. 2019).

2.1.1 Fyysisen aktiivisuuden vaikutus lapsen terveyteen

Tyypillisimmillään fyysisen aktiivisuuden vaikutukset heijastuvat tuki- ja liikuntaelimistön kuntoon ja siihen liittyviin oireisiin. Lapsuudessa riittävä ja monipuolinen fyysinen aktiivisuus vaikuttaa positiivisesti lihaksiston ja hermoston kehitykseen muun muassa motoristen yksiköiden lisääntyneen aktivoitumisen ja liikehallinnan parantumisen kautta. (Vuori 2005b) Riittämättömällä fyysisellä aktiivisuudella näyttäisi olevan vaikutusta esimerkiksi selkä- ja niska-hartiaseudun vaivojen kehittymiseen. Lapsilla näitä vaivoja esiintyy varsin harvoin, mutta nuorilla vaivat ovat jo yleisiä. (Hakala ym. 2002, Vuori 2005b, Auvinen ym. 2007, Auvinen ym.

2008) Nivelten hyvinvoinnin kannalta päivittäinen fyysinen aktiivisuus on tärkeää, sillä dynaaminen kuormitus edistää nivelruston kehittymistä, kimmoisuutta ja ehjänä säilymistä sekä ylläpitää nivelten liikelaajuutta (Vuori 2005b).

Luukudoksen massan kehittymisen kannalta fyysinen aktiivisuus lapsuudessa ja nuoruudessa on ensiarvoisen tärkeää. Vaikka luukudos uudistuukin koko elämän ajan, sen massa saavuttaa huippunsa noin 20-30-vuotiaana. Tämän jälkeen seuraa tasainen vaihe, jolloin luukudoksen massassa ei tapahdu suurempia muutoksia, ennen kuin se alkaa tasaisesti pienentyä noin 40 ikävuodesta alkaen. (Modlesky & Lewis 2002) Luukudoksen massan lisäksi sen laatu vaikuttaa luuterveyteen. Sekä luukudoksen laatuun että massaan voidaan vaikuttaa fyysisellä aktiivisuudella. Erityisesti

monipuolisesti toteutetut hyppyjä, iskuja, tärähdyksiä, kiertoja ja vääntöjä sekä luustolle kohdistuvaa sopivaa kuormitusta sisältävät liikuntamuodot ovat suositeltavia. (Vuori 2005b)

Hengitys- ja verenkiertoelimistön osalta sydämen koko ja supistumisvoima ja täten myös iskutilavuus sekä keuhkojen koko ja hengityspinta-ala kasvavat lapsilla ja nuorilla muun kasvun tahdissa (Alen & Rauramaa 2005). Aerobinen kapasiteetti kehittyy iän mukana varsin suoraviivaisesti ja sen säilyminen lapsuudesta aikuisuuteen on tutkimusten mukaan kohtalaista (Vuori 2005b). Riittävän kuormittavalla ja säännöllisellä hengitys- ja verenkiertoelimistöä harjoittavalla liikunnalla voidaan tehostaa normaaliin kasvuun liittyvää kehitystä. Terveydelle edullinen harjoitusvaikutus johtuu muun muassa sydämen iskutilavuuden ja hapenkuljetuskyvyn parantumisesta, muutoksista veren plasmatilavuudessa, veren ja hapen tehokkaammasta kuljetuksesta lihaksille sekä keuhkokapasiteetin kasvusta ja hengitystoiminnan taloudellistumisesta. (Alen &

Rauramaa 2005). Jo lapsilla on havaittu ateroskleroosin kehittymisen merkkejä valtimoiden seinämissä sekä valtimoiden sisäkalvon puutteellista toimintaa. Liikunnan on havaittu vaikuttavan myönteisesti näihin sydän- ja verisuonitautien riskitekijöihin ylipainoisilla lapsilla. (Dietz 1998, Vuori 2005b)

Riskiä sairastua sydän- ja verisuonitauteihin lisää myös lapsuusajan ylipaino ja lihavuus.

Lapsuusajan lihavuuden on havaittu olevan yhteydessä myös tyypin 2 diabeteksen, tuki- ja liikuntaelinsairauksien ja psyykkisten sairauksien kasvaneeseen riskiin. (Dietz 1998) Dietzin (1998) mukaan lapsuuden korkea painoindeksi (BMI) ennustaa kohonnutta kuolleisuutta ja suurentunutta sydän- ja verisuonitautien riskiä aikuisuudessa silloinkin, kun painoindeksi on aikuisuudessa normalisoitunut. Juonalan ym. (2011) mukaan taas lapsuusajan lihavuuden korjaantuminen aikuisikään mennessä vaikuttaisi myönteisesti aikuisiän sydänterveyteen.

Lapsuuden aikaisen ylipainon on osoitettu ennakoivan ylipainoa myös aikuisuudessa (Dietz 1998). Ylipainon taustalla on ravitsemustekijöiden ohella usein myös energiankulutusta lisäävän fyysisen aktiivisuuden väheneminen, intensiivisen kestävyysliikunnan määrän pieneneminen ja yleinen arkiliikunnan vähäisyys. Näin ollen

fyysisen aktiivisuuden lisäämisellä voitaisiin mahdollisesti vaikuttaa paitsi lihavuuteen myös suureen joukkoon liitännäissairauksia. (Vuori 2005b)

Lapsuusajan vaaratekijöiden taso ennustaa kohtalaisen hyvin samojen vaaratekijöiden tasoa aikuisuudessa, joten on perusteltua kiinnittää fyysiseen aktiivisuuteen ja liikkumistottumuksiin huomiota jo lapsuudessa (Dietz 1998, Vuori 2005b).

2.1.2 Lasten fyysisen aktiivisuuden suositus

Fyysisen aktiivisuuden suositukset perustuvat fyysisen aktiivisuuden terveydelle edullisiin vaikutuksiin. Maailman terveysjärjestö WHO määritteli 1940-luvulla terveyden täydelliseksi fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tilaksi, ei ainoastaan sairauden tai vamman puutteeksi (Constitution of the World Health Organization 1946).

Määritelmä on säilynyt, vaikka sitä onkin kritisoitu erityisesti termin ”täydellinen” käytön takia. Nykyisen tarkan diagnostiikan ja seulontojen aikana tehdään normaalista poikkeavia löydöksiä, vaikkei varsinaista sairautta olisikaan. Täydellisen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen terveyden näkökulmasta tällainen henkilö olisi sairas. Toisaalta monipuolistuneiden ja entistä tehokkaampien hoitokeinojen vuoksi moni kroonisestikin sairas voi kokea olevansa terve perussairaudestaan huolimatta. (Huber 2011)

Erilaisia terveyskäsityksiä on sittemmin muodostettu monista eri näkökulmista.

Terveyskäsityksiä voidaan tarkastella eri tieteenalojen näkökulmista esimerkiksi biolääketieteellisten, biopsykososiaalisten tai positiivisten periaatteiden mukaan.

Kokonaisuutena voidaan kuitenkin todeta terveyden olevan dynaaminen, muuttuva tila, johon vaikuttavat sairauksien ja elinympäristön ohella myös ennen kaikkea ihmisen oma kokemus, arvot ja asenteet (Huttunen J. 2015a).

Kun fyysistä aktiivisuutta tarkastellaan terveyden näkökulmasta, puhutaan terveysliikunnasta. Terveysliikunta eroaa muusta liikunnasta tavoitteidensa osalta.

Terveysliikunnan tavoitteena on vaikuttaa myönteisesti terveyskuntoon, kun taas esimerkiksi kuntoliikunnalla pyritään vaikuttamaan fyysiseen kuntoon. Terveyskunto eroaa fyysisestä kunnosta siten, että terveyskunnon näkökulmasta tärkeitä asioita ovat ne fyysisen kunnon tekijät, joilla on yhteyksiä terveyteen ja fyysiseen toimintakykyyn.

Merkkejä hyvästä terveyskunnosta ovat muun muassa hyvät kolesteroli- ja verenpainearvot ja hyvä tuki- ja liikuntaelimistön terveys. Fyysiseen kuntoon puolestaan liittyvät esimerkiksi hyvä kestävyyskunto tai lihasvoima. (Fogelholm ja Oja 2011, Huttunen J. 2015b)

Terveysliikuntaan voidaan lukea kuuluvaksi sekä hyötyliikunta että suunnitelmallinen kuntoliikunta. Terveysliikunnan toteutumisen edellytyksenä on, että liikunta toistuu riittävän usein ja tarpeeksi pitkäkestoisena ja että se on kuormitukseltaan vähintään kohtalaista. Hyvin kevyt liikunta ei välttämättä täytä terveysliikunnan määritelmää, mutta sekin voi vähentää liikkumattomuudesta johtuvia terveyshaittoja. Myöskään kehoa liiaksi kuormittava ja terveyshaittoja mahdollisesti aiheuttava liikunta ei ole terveysliikuntaa.

Terveysliikunnalla on todettu olevan lukuisia suotuisia vaikutuksia elimistön toimintoihin. Se muun muassa vahvistaa luustoa, helpottaa stressinhallintaa, parantaa psyykkistä hyvinvointia ja ehkäisee monia kansantauteja. (Fogelholm ja Oja 2011, Huttunen J. 2015b)

WHO:n kansainvälisen koululaisten terveyttä edistävän fyysisen aktiivisuuden suosituksen mukaan päivittäisen reippaan liikunnan määrän tulee olla vähintään 60 minuuttia (Strong ym. 2005, World Health Organization 2010). Suomalaisen fyysisen aktiivisuuden suosituksen mukaan 7 – 18-vuotiaiden lasten ja nuorten tulee liikkua vähintään 1 – 2 tuntia päivittäin, monipuolisesti ja ikään sopivalla tavalla. Tarkempi jaottelu suosittelee alakoululaisille vähintään 1½ - 2 tunnin ja 7-vuotiaille vähintään kahden tunnin päivittäistä liikunta-annosta. Yläkoululaisten suositus on vähintään 1 – 1½ tuntia päivittäistä fyysistä aktiivisuutta. Lisäksi yli kahden tunnin istumisjaksoja on vältettävä ja ruutuaika viihdemedian ääressä on rajoitettava korkeintaan kahteen tuntiin päivässä. Tämä on kouluikäisten lasten ja nuorten fyysisen aktiivisuuden minimisuositus.

(Heinonen ym. 2008, Fogelholm 2011) Fyysisellä aktiivisuudella saavutetun terveyshyödyn katsotaan useimmissa tapauksissa lisääntyvän fyysisen aktiivisuuden noustessa yli terveydelle edullisen minimisuosituksen joko määrän, keston tai intensiteetin osalta (Physical Activity Guidelines Advisory Committee 2018).

2.1.3 Fyysisen aktiivisuuden arviointi

Fyysisen aktiivisuuden määrän arvioinnissa käytetään vertailuarvona tavallisesti useutta, kuormittavuutta tai määrää käytetyn ajan tai energiankulutuksen näkökulmasta. Fyysistä aktiivisuutta voidaan arvioida sekä subjektiivisesti että objektiivisesti. (Fogelholm 2005) Subjektiivisiin eli omaan arviointiin perustuviin menetelmiin kuuluvat erilaiset kyselyt, haastattelut ja päiväkirjat. Niiden avulla voidaan kartoittaa fyysistä aktiivisuutta joko etenevästi (seurannan aikana täytettävät päiväkirjat) tai takenevasti (haastattelut ja kyselyt, joissa kartoitetaan jo tapahtunutta). Subjektiivisten menetelmien etuna on, että niillä saadaan objektiivisiin menetelmiin verrattuna laajempi ja kattavampi kuva fyysisestä kokonaisaktiivisuudesta. Lisäksi subjektiiviset menetelmät ovat varsinkin isoissa otoksissa edullisia, nopeita ja joustavia. (Fogelholm 2005)

Haasteena subjektiivisissa menetelmissä on muun muassa yli- tai aliraportointi, joka voi vääristää tuloksia (Fogelholm 2005). Pienet, alle 10-vuotiaat lapset eivät ole yleensä kognitiivisilta taidoiltaan niin kehittyneitä, että pystyisivät itsenäisesti arvioimaan omaa toimintaansa ja fyysistä aktiivisuuttaan realistisesti. Tällöin subjektiivista arviota voidaan täydentää esimerkiksi vanhempien tai muun aikuisen raportoinnilla. (Dollman ym. 2009) Objektiivisissa menetelmissä hyödynnetään yleensä jonkinlaista seurantalaitetta, kuten askelmittaria, liikemittaria, sykemittaria tai liikemittarin ja sykemittarin yhdistelmää.

Objektiivisten menetelmien avulla pystytään vähentämään subjektiivisiin menetelmiin liittyvien virhetekijöiden, kuten asenteiden, ennakkokäsitysten, henkilökohtaisten arvojen tai kognitiivisten taitojen vaikutusta. (Fogelholm 2005, Dollman ym. 2009) Objektiivisten seurantalaitteiden heikkoutena on se, että niiden mittausominaisuudet kohdistuvat usein hyvin kapealle alueelle tai vain yhteen mitattavaan ominaisuuteen.

Esimerkiksi mittausaika voi olla teknisistä syistä liian lyhyt, jotta se korreloisi todellisen fyysisen aktiivisuuden kanssa pitkällä aikavälillä. Myös käytettävä mittari voi olla ominaisuuksiltaan sellainen, että oleellinen osa fyysisestä aktiivisuudesta jää tallentumatta. Esimerkiksi askelmittari ei sovellu pyöräilyn aiheuttaman fyysisen aktiivisuuden määrän mittaamiseen. (Fogelholm 2005) Myös lapsille ominaisen

pyrähdyksittäisen liikkumisen vuoksi mittarin valintaan tulisi kiinnittää erityistä huomiota, jotta valittu mittari rekisteröisi mahdollisimman tarkasti kaiken fyysisen aktiivisuuden. Muutoin fyysisen aktiivisuuden kokonaismäärää voi olla vaikea arvioida luotettavasti. (Aittasalo ym. 2010)

Subjektiivisten ja objektiivisten menetelmien reliabiliteetin ja validiteetin vertailussa on saatu vaihtelevia tuloksia (Westerterp 2009). Koska molempien menetelmien käyttöön liittyy haasteita sekä itse menetelmiin sekä vahvuuksia että heikkouksia, on mahdollisimman luotettavan aineiston keräämiseksi suositeltavaa käyttää rinnakkain sekä objektiivista että subjektiivista menetelmää (Aittasalo ym. 2010, Katzmarzyk ym. 2012).

Suomalaisten alakouluikäisten lasten fyysistä aktiivisuutta on tutkittu viime vuosina eri hankkeissa ja tutkimusohjelmissa. Opetus- ja kulttuuriministeriön yhdessä Opetushallituksen kanssa johtamassa ja LIKES-tutkimuskeskuksen hallinnoimassa Liikkuva koulu -ohjelmassa on seurattu lasten fyysistä aktiivisuutta ja sen muutoksia vuodesta 2010. Fyysisen aktiivisuuden määrää on mitattu ohjelmassa subjektiivisesti kyselylomakkeilla ja objektiivisesti kiihtyvyysantureilla. Aineistosta on julkaistu muun muassa Oppilaiden fyysinen aktiivisuus -tutkimusraportti vuonna 2013 (Tammelin ym.

2013) sekä Koulu liikuttaa ja istuttaa. Liikkuva koulu -tutkimuksen tuloksia 2010-2015 - koontiraportti vuonna 2015 (Tammelin ym. 2015).

Jyväskylän yliopiston Terveyden edistämisen tutkimuskeskuksen johtama Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa – LIITU-tutkimus puolestaan on ollut käynnissä vuodesta 2014. LIITU-tutkimuksen yhtenä mittauksen ja analysoinnin kohteena on lasten fyysinen aktiivisuus ja sen muutokset. Tutkimuksessa on yhdistetty subjektiivinen (sähköinen kysely) ja objektiivinen (liikemittari) mittausmenetelmä.

Tutkimuksen aineistonkeruu toteutetaan kahden vuoden välein. Vuonna 2018 myös 7- vuotiaat lapset pääsivät ensimmäistä kertaa mukaan tutkimukseen kohderyhmän laajentamisen seurauksena. Tutkimustuloksista julkaistaan tutkimusraportti jokaisen tutkimusjakson jälkeen osana Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja. Viimeisin raportti Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytyminen Suomessa: LIITU-tutkimuksen tuloksia 2018 on julkaistu vuonna 2019. (Kokko &Martin 2019)

Vuonna 2013 julkaistun Oppilaiden fyysinen aktiivisuus -tutkimuksen mukaan suomalaisista alakouluikäisistä lapsista noin 50 % saavutti WHO:n päivittäisen 60 minuutin tavoitteen terveyttä edistävän fyysisen aktiivisuuden määrästä. Pelkästään suomalaisia suosituksia tarkasteltaessa 1½ tunnin päivittäisen reippaan liikunnan määrä täyttyi Oppilaiden fyysinen aktiivisuus -tutkimuksen mukaan vain yhdeksällä prosentilla ja kahden tunnin tavoite ainoastaan yhdellä prosentilla alakoululaisista. (Tammelin ym.

2013) Tuoreemman LIITU-tutkimuksen aineiston mukaan päivittäiseen 60 minuutin fyysisen aktiivisuuden tavoitteeseen pääsi 44 % alakouluikäisistä (Kokko ym. 2019).

Tarkempi jaottelu ikäryhmittäin osoitti kuitenkin Kokon ym. (2019) tutkimuksessa, että 7-vuotiaista 71 % saavutti WHO:n kansainvälisen fyysisen aktiivisuuden suosituksen.

2.2 Lasten psyykkinen hyvinvointi

Lasten psyykkiseen hyvinvointiin vaikuttavat monet tekijät. Muun muassa lapsen omiin ominaisuuksiin ja ympäristöön liittyvät riski- ja suojaavat tekijät sekä palautumiskykyä ja vaikeiden tilanteiden kohtaamis- ja selviytymiskykyä tarkoittava resilienssi vaikuttavat psyykkisen hyvinvoinnin kehittymiseen (Tamminen ym. 2016).

Psyykkisen hyvinvoinnin riskitekijät liittyvät lapseen itseensä, hänen perheeseensä tai ympäröivään yhteiskuntaan. Näitä riskitekijöitä ovat esimerkiksi erilaiset biologiset tekijät (hormonaaliset ja geneettiset tekijät, alhainen syntymäpaino, somaattiset sairaudet ja vammat), prenataaliset tekijät (äidin raskaudenaikainen stressi ja mielenterveysongelmat), vanhemmuuteen, perhesiteisiin ja kiintymyssuhteisiin liittyvät tekijät, traumaattiset kokemukset, kiusaaminen sekä sosiaalinen ja yhteiskunnallinen syrjäytyminen (Kumpulainen ym. 2016).

Riskitekijöiden olemassaolosta ja kasaantumisesta huolimatta vain osa lapsista kokee psyykkisen hyvinvoinnin häiriöitä. Psyykkistä hyvinvointia edistäviin, suojaaviin tekijöihin kuuluu sekä yksilöön itseensä että ympäristöön liittyviä tekijöitä. Muun muassa kokemus pärjäämisestä ja selviytymisestä sekä onnistumisen elämykset voivat tukea psyykkistä hyvinvointia merkittävästi. (Tamminen ym. 2016) Myös lapsuusajan elämäntavoilla näyttää olevan pitkälle nuoruuteen ja aikuisuuteen kestäviä vaikutuksia (Puura & Laukkanen 2016).

2.2.1 Psyykkisen hyvinvoinnin määritelmä

Psyykkisestä hyvinvoinnista voidaan käyttää myös termiä mielenterveys.

Mielenterveydestä on esitetty monia erilaisia malleja ja käsitekarttoja. Moni näistä on määritellyt psyykkisen hyvinvoinnin ja mielenterveyden käsitteen sairaus- ja diagnoosilähtöisestä näkökulmasta. Tällöin ei usein puhutakaan mielenterveydestä, vaan sen häiriöistä. Tästä lähestymistavasta käytetään nimitystä negatiivinen mielenterveys.

Sen tyypillisiä piirteitä ovat psyykkisestä hyvinvoinnista puhuminen vain mielenterveyshäiriöiden kautta, mielenterveystyön mieltäminen pääasiassa sairauksien hoitamiseksi ja mielenterveyden sivuuttaminen yhteiskunnan positiivisena voimavarana.

(Sohlman 2004)

Positiivinen mielenterveys puolestaan ottaa lähtökohdakseen yksilön psyykkiset voimavarat. Tämän käsitteen näkökulmasta mielenterveys on jatkuvasti muuttuva dynaaminen tila, joka koostuu yksilön kokemuksista ja vuorovaikutuksesta ympäristön, kulttuurin ja yhteiskunnan kanssa. Käsite mahdollistaa sairauslähtöistä näkökulmaa laajemman tavan käsitellä mielenterveyden kokonaisuutta ja sitä, miten psyykkistä hyvinvointia voidaan tukea sekä mielenterveyshäiriöiden aikana että niiden puuttuessa.

Positiivisen mielenterveyden käsitteen pohjana on Lahtisen ym. (1999) funktionaalisen mielenterveyden malli (kuvio 1). (Sohlman 2004)

Vaikka positiivinen mielenterveys keskittyykin voimavaroihin, se ei kuitenkaan sulje pois tai kiellä mielenterveyshäiriöiden tai niiden oireiden olemassaoloa. Psyykkistä hyvinvointia positiivisen mielenterveyden käsitteen näkökulmasta katsovat kokevat kuitenkin tutkitusti oman psyykkisen hyvinvointinsa tilanteen huomattavan valoisaksi ja näkevät haastavissakin tilanteissa enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia. Näin ollen positiivisen mielenterveyden käsite itsessään tukee psyykkistä hyvinvointia. (Sohlman 2004)

Kuvio 1. Funktionaalinen mielenterveyden malli (mukaillen Lahtinen ym. 1999).

Myös Maailman terveysjärjestö WHO:n näkemys mielenterveyteen on voimavaralähtöinen. Sen määritelmän mukaan mielenterveys on hyvinvoinnin tila, jossa ihminen pystyy näkemään omat kykynsä ja selviytymään elämään kuuluvista haasteista sekä työskentelemään ja ottamaan osaa ympäröivän yhteisön toimintaan (World Health Organization 2013).

2.2.2 Lasten psyykkinen hyvinvointi 2000-luvun Suomessa

Psyykkisen hyvinvoinnin ongelmia esiintyy kaikissa ikäluokissa vauvaikäisistä lähtien (Huttunen 2015c). Psyykkinen oireilu on Suomessa yhtä yleistä kuin muissa länsimaissa (Lönnqvist 2005). Katsausartikkeleihin perustuvien arvioiden mukaan noin 15-25 %:lla lapsista ja nuorista on ollut viimeisen puolen vuoden aikana jokin mielenterveyden häiriö.

Usein näidenkin lasten toimintakyky on kuitenkin normaali. Vaikeasta, mielenterveyshäiriöstä johtuvasta toimintakyvyn alenemasta kärsii arviolta 10-15 % lapsista ja nuorista. (Sourander & Marttunen 2016)

YHTEISKUNTA JA KULTTUURI

LAUKAISEVAT TEKIJÄT

● esim. elämäntapahtumat

SOSIAALINEN KONTEKSTI

● esim. sosiaalinen tuki MIELENTERVEYS

● yksilön voimavarat ALTISTAVAT TEKIJÄT

• perinnöllisyys

• raskauteen ja

synnytykseen liittyvät tekijät

• varhaislapsuuden kokemukset

• olosuhteet perheessä

• yhteiskunnalliset olot

• fyysinen ympäristö

• koulutus

• työllisyys

• työolot

• asuminen

SEURAUKSET

• hyvinvoinnin taso

• fyysinen terveys

• oireilu

• tiedot ja taidot

• ihmissuhteiden laatu

• seksuaalinen tyytyväisyys

• palvelujen käyttö

• tuottavuus

• yleinen turvallisuus

YHTEISKUNTA JA KULTTUURI

Lasten mielenterveyspalveluiden käytön on havaittu moninkertaistuneen Suomessa viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Toisaalta psyykkisen oireilun ei ole havaittu lisääntyneen samassa tahdissa. Kun lasten ja nuorten psyykkistä oireilua on vertailtu eri ajankohtina viimeisen parin-kolmenkymmenen vuoden aikana, ei selviä muutoksia ole voitu osoittaa suuntaan tai toiseen. Ristiriita palveluiden käytön ja oireilun välillä voi johtua esimerkiksi hoitoon hakeutumisen kynnyksen madaltumisesta tai diagnosointimenetelmien kehittymisestä. (Sourander ym. 2016)

Vuonna 2017 Kela maksoi vammaistukea yli 21 000 alle 16-vuotiaalle lapselle mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden vuoksi nostaen tämän sairausryhmän selvästi yleisimmäksi vammaistuen myöntöperusteeksi. Kaikista alle 16-vuotiaista vammaistuen saajista 58 % sai tukea mielenterveyden häiriöiden perusteella. Kymmenen vuotta aiemmin heidän osuutensa oli 39 %. (Kuvio 2) Vuonna 2018 uusia alle 16- vuotiaiden vammaistukia myönnettiin 8 900 ja näistä noin 66 % mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden perusteella. (Kela 2019) Näiden lukujen ulkopuolelle jäävät vielä lisäksi ne lapset, joiden sairaus on diagnosoimatta tai jotka eivät muuten kuulu vammaistuen piiriin. Lasten psyykkinen hyvinvointi on siten merkittävä tekijä niin kansanterveyden kuin kansantaloudenkin näkökulmasta.

Kuvio 2. Alle 16-vuotiaat vammaistuen saajat sairauden mukaan 1990-2018. CC BY 4.0.

(Kela 2019) 0 10 000 20 000 30 000 40 000 50 000

1990 1993 1996 1999 2002 2005 2008 2011 2014 2017 Lukumäärä

Umpieritys-, ravitsemus- ja aineenvaihd.sair.

Muut sairaudet

Mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt

Hengitysel. sair.

Ruuansulat.el.sair. Synnynnäiset epämuod. ja kromosomipoikk.

Kaikkein yleisimpiä psyykkisen hyvinvoinnin häiriöitä lapsilla ovat masennus, ahdistuneisuus ja käytöshäiriöt sekä aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö (Almqvist ym.

1999, Sourander & Marttunen 2016). Näistä yleisimpiä ovat ahdistuneisuushäiriöt, joita tavataan tutkimusten mukaan noin 7-10 %:lla lapsista. Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö on noin 5 %:lla, käytöshäiriö 4-6 %:lla ja masennus 1-3 %:lla lapsista. Lisäksi pienempinä osuuksina esiintyy autismin kirjoon kuuluvia häiriöitä, pakko-oireita ja Touretten oireyhtymää, noin 1 %:lla kutakin. (Sourander & Marttunen 2016)

Psyykkiset häiriöt yleistyvät siirryttäessä lapsuudesta nuoruuteen. Varsinkin masennuksen esiintyvyys kasvaa moninkertaiseksi, asettuen noin 5-10 %:n osuuteen kaikista nuorista. Tutkimusten mukaan 50-70 %:lla psyykkisen häiriön omaavista lapsista ja nuorista on myös jokin toinen psyykkinen häiriö. Tämä voi selittyä muun muassa sillä, että eri häiriöillä on useita samoja riskitekijöitä tai sillä, että yksi häiriö voi altistaa toiselle psyykkisen hyvinvoinnin häiriölle. Monihäiriöiset lapset ja nuoret ohjautuvat hoitoon muita lapsia ja nuoria helpommin, mutta ennuste hoidon tehoamisesta ja toipumisesta on huonompi. (Sourander & Marttunen 2016)

Lapsuudenaikainen psyykkinen oire voi siirtyä aikuisuuteen asti. Eri oireryhmät poikkeavat kuitenkin toisistaan oireiden pysyvyyden osalta. Lasten yleisimmistä psyykkisen hyvinvoinnin häiriöistä ahdistuneisuushäiriön jatkuvuus on osoittautunut aiemmin uskottua voimakkaammaksi. Lisäksi siihen liittyy riski sairastua mm.

masennukseen aikuisuudessa. Tilanne on sama masennuksen osalta, sillä masennustilat ovat luonteeltaan toistuvia ja altistavat muille psyykkisille häiriöille. Myös varhaislapsuuden käyttäytymishäiriöt ennustavat erilaisia nuoruudessa ja aikuisuudessa koettuja psykososiaalisia ongelmia ja psykiatrisia häiriöitä. Koska lapsuuden oireet ennakoivat oireilua myös nuoruudessa ja aikuisuudessa, tulisi psyykkisen hyvinvoinnin ongelmat tunnistaa ja hoito aloittaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. (Sourander

& Marttunen 2016)

2.2.3 Yleisimmät psyykkisen hyvinvoinnin häiriöt

Tavallisimmista lasten psyykkisen hyvinvoinnin häiriöistä ahdistuneisuushäiriöt ovat yleisimpiä. Niihin luetaan kuuluvaksi muun muassa eri asteiset ahdistuneisuushäiriöt,

kuten eroahdistuhäiriö ja paniikkihäiriö, ja pelko-oireet, kuten sosiaalisten tilanteiden tai julkisten paikkojen pelko. Lapsuudessa pelkojen kohteena ovat erityisesti fyysiset ja konkreettiset vaarat sekä yleinen turvattomuudentunne. Oireina voi esiintyä esimerkiksi tiettyjen tilanteiden välttämistä, somaattisia oireita, joille ei löydy selkeää syytä sekä kiukkuamista ja raivoamista. Masennuksesta ahdistuneisuushäiriöt eroavat siten, että ahdistuneisuus on usein tarkkarajaisempaa ja se liittyy tiettyyn asiaan tai tilanteeseen toisin kuin masennus, joka on luonteeltaan ahdistuneisuutta paljon laaja-alaisempaa.

(Ranta & Koskinen 2016)

Ahdistuneisuushäiriöille on tyypillistä, että ne kasaantuvat perheisiin ja siten niillä näyttäisi olevan jonkinasteinen perinnöllinen tausta. Toisaalta tausta- ja ympäristötekijät voivat toimia sekä suojaavina tai laukaisevina tekijöinä häiriöiden synnyssä ja etenemisessä. Tutkimusten perusteella ahdistuneisuushäiriöiden periytyvyydeksi on arvioitu noin 30-40 %. Sukupuolista tytöt ovat alttiimpia ahdistuneisuushäiriöille kuin pojat. Usein lapsella on samanaikaisesti kaksi tai useampi erilainen ahdistuneisuushäiriö tai jokin muu psyykkinen häiriö, kuten ADHD (attention deficit hyperactivity disorder, aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö) tai masennus. (Ranta & Koskinen 2016)

Ahdistuneisuushäiriöt ovat kulultaan aaltoilevia siten, että häiriössä vuorottelevat vaikeusasteeltaan erilaiset jaksot. Häiriöiden kestossa on vaihtelua, mutta ilman hoitoa häiriöt ovat useimmiten pysyviä. Alhaisin pitkäaikaisjatkuvuus on yksittäisillä ahdistuneisuushäiriöillä, kun taas määräkohtaisen pelon ja paniikkihäiriöiden pysyvyys on kaikkein korkein, noin 30-45 %. Tutkituimpia ja käytetyimpiä hoitomenetelmiä ovat kognitiivinen käyttäytymisterapia ja lääkehoito. Näistä ensisijainen hoitomuoto on terapia. Lääkehoitoa käytetään, jos terapiasta ei saada vastetta, ahdistus on erittäin vakavaa tai ahdistuksen aiheuttama välttämiskäyttäytyminen hyvin vahvaa ja toimintakykyä lamauttavaa. (Ranta & Koskinen 2016)

Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö (ADHD) on yksi kehityksellisistä neuropsykiatrisista häiriöistä. Sen taustalla on joko neurologinen tai neurobiologinen häiriö, joka ilmenee psykiatrisina oireina. Tunnetuimpia aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriön oireita ovat tarkkaamattomuus, ylivilkkaus ja impulsiivinen käytös. Häiriölle tyypilliset oireet alkavat erottua leikki-iässä, jolloin häiriö on jo mahdollista diagnosoida.

Alakouluiässä oireet aiheuttavat yleensä jo huomattavaa haittaa sekä lapselle itselleen että myös esimerkiksi koulutovereille. Tyypillisiä oireita tässä ikävaiheessa ovat keskittymisvaikeudet, toiminnan aloittamisen ja toteuttamisen vaikeudet sekä koulussa opetuksen keskeyttäminen ja häirintä. Omaan suoriutumiseen liittyvät epäonnistumiset voivat lisäksi altistaa lapsen muille psyykkisille samanaikaissairauksille, kuten masentuneisuudelle, ahdistuneisuudelle ja käytöshäiriöille. (Pihlakoski & Rintahaka 2016)

Lapsuusiän aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö jatkuu yli puolella nuoruusikään. On mahdollista, että häiriö diagnosoida ensimmäistä kertaa vasta nuoruudessa, mutta silloinkin oireita on ollut nähtävissä jo lapsuuden aikana. Aikuisista noin 3-4 %:lla arvioidaan olevan aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö. Diagnoosin saamisen edellytyksenä on, että oireita on ilmennyt jo ennen kahdentoista vuoden ikää. (Pihlakoski

& Rintahaka 2016)

Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriön taustalla vaikuttavat perintötekijät ja ympäristö.

Perintötekijöiden merkitys korostuu, sillä noin 80 % lasten ja nuorten aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriöistä voidaan selittää perinnöllisyydellä. Poikkeamat dopamiini- ja serotoniiniaineenvaihduntaa säätelevissä geeneissä vaikuttavat häiriön syntyyn. Muita häiriön puhkeamiseen vaikuttavia tekijöitä ovat esimerkiksi fetaalialkoholioireyhtymä ja varhaiseen kasvuympäristöön liittyvä perushoidon puute. Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö on huomattavasti yleisempää pojilla kuin tytöillä: noin 80 % diagnoosin saaneista on poikia. (Pihlakoski & Rintahaka 2016)

Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö vaikuttaa laaja-alaisesti elämään. Usein häiriöön liittyy muita samanaikaisia neurologisia tai psykiatrisia ongelmia, jotka voivat yhdessä tai erikseen vaikuttaa negatiivisesti elämänlaatuun ja toimintakykyyn. Toisaalta yhden sairauden hoitaminen voi vaikuttaa positiivisesti myös muihin saman henkilön sairauksiin. (Pihlakoski & Rintahaka 2016) Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriön hoito on monimuotoista. Siihen voi kuulua vanhempainohjausta, psyko- ja toimintaterapiaa, lääkehoitoa ja neuropsykologista kuntoutusta lapsen ikä ja oireet huomioiden. (ADHD.

Käypä hoito -suositus 2019)

Käytöshäiriöitä esiintyy yhtä suurella osalla lapsista kuin aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriötäkin. Käytöshäiriöiden kirjoon kuuluu useita erilaisia alatyyppejä. Varsinaista käytöshäiriötä edeltää usein uhmakkuushäiriö, joka voidaan diagnosoida yleensä aikaisintaan kahdeksan vuoden iässä. Sen oireina ovat pitkäkestoinen vastahankaisuus ja vihamielinen ja uhmaava käyttäytyminen, jotka poikkeavat selvästi ikätasosta.

Varsinaisessa käytöshäiriössä lapsi on piittaamaton toisten oikeuksista ja hyvinvoinnista, laeista, normeista ja säännöistä. Molemmille häiriöille yhteistä on niiden toimintakykyä heikentävä vaikutus. (Aronen & Lindberg 2016)

Käytöshäiriöiden syntymiseen vaikuttavat niin geneettiset, rakenteelliset, toiminnalliset, vuorovaikutukselliset kuin ympäristöönkin liittyvät tekijät. Yksittäiset tekijät eivät selitä häiriön ilmenemistä, vaan se puhkeaa monen tekijän yhteisvaikutuksesta. Mikäli käytöshäiriö alkaa jo varhaislapsuudessa, on sen todettu olevan yhteydessä myös muihin psyykkisiin häiriöihin, itsetuhoisuuteen, rikollisuuteen ja päihteiden käyttöön. Pojilla käytöshäiriöt ovat selvästi yleisempiä kuin tytöillä. Lapsuudesta nuoruuteen siirryttäessä käytöshäiriöiden esiintyvyys nousee 3-8 %:sta 5-10 %:iin. (Aronen & Lindberg 2016)

Käytöshäiriöstä kärsivien lasten oireet voivat lievittyä iän myötä. Oireiden jatkuminen nuoruuteen ja aikuisuuteen on kuitenkin yleistä. Mitä nuorempana lapsen oireet ovat alkaneet, ja mitä enemmän häiriökäyttäytymistä ilmenee, sitä todennäköisemmin lapsi sairastuu muihin mielenterveyden häiriöihin. Myös somaattiset terveysongelmat ovat yleisiä. Pääsääntöinen hoitomuoto lasten käytöshäiriöissä on vanhemmuustaitojen ohjaus, perhe- ja verkostointerventiot ja sosiaalisten taitojen harjoittelu. Lääkehoitoa voidaan käyttää muun hoidon tukena esimerkiksi aggressiivisen käyttäytymisen hoitomuotona. (Aronen & Lindberg 2016)

Masennuksen yleisiä piirteitä ovat alakuloisuus, surumielisyys, ärtyneisyys ja pessimistisyys. Oireena voi esiintyä myös unettomuutta tai liikaunisuutta, ruokahaluttomuutta tai lisääntynyttä ruokahalua, painon nousua tai laskua, motorista hidastumista tai kiihtymistä, mielihyvän tuntemisen menetystä, väsymystä ja ajatuksia kuolemasta tai itsemurhasta. (Huttunen M. 2015a) Alakouluikäisellä masentuneella lapsella ilmenee usein keskittymisvaikeuksia, häiritsevää käyttäytymistä, univaikeuksia, vetäytymistä sosiaalisista tilanteista, turhautumista, riitaisuutta, itsetunnon ongelmia ja

vaikeissa masennustiloissa myös vahingoittamiskäyttäytymistä. Somaattiset oireet, kuten vatsakivut tai päänsärky ovat myös tyypillisiä. Hyvin vaikeassa masennuksessa myös ruumiinliikkeet voivat hidastua ja muuttua jähmeiksi. (Huttunen M. 2015c, Karlsson ym.

2016)

Masennus voi olla helposti havaittavissa, mutta toisinaan henkilö ei vaikuta ulkoisesti masentuneelta, vaikka kyseessä olisi vakavakin masennus. (Huttunen M. 2015a) Tutkimuksissa on muun muassa havaittu, että vanhempien voi olla vaikeaa tunnistaa psyykkisten terveysongelmien merkkejä lapsissaan. Myös ulkopuolisen tekemä arvio lapsen tai nuoren kokemista psyykkisen terveyden ongelmista poikkeaa usein lapsen tai nuoren omasta arviosta (Lönnqvist 2005).

Masennuksen taustalla vaikuttavat monet tekijät, joista perimän ja ympäristötekijöiden yhteisvaikutus on yksi merkittävimmistä. Perimän vaikutus korostuu erityisesti nuoruudessa alkavan masennuksen kohdalla, kun taas lapsuudessa alkaneen masennuksen syntyyn perimällä ei ole yhtä voimakasta vaikutusta. Lapsen masennusriski on perimää vahvemmin yhteydessä vuorovaikutukseen hoitavien aikuisten kanssa ja yleisiin elinoloihin. Myös ihmissuhteisiin liittyvät menetykset ja kielteiset kokemukset vaikuttavat merkittävästi masennuksen puhkeamiseen. Masennukseen liittyy hyvin usein myös muita sairauksia. Masennusta sairastavista lapsista 40-80 %:lla on jokin muukin, jopa useampi, samanaikainen tai vuorotteleva mielenterveyden häiriö. Yleisimpiä oheissairauksia ovat aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö, uhmakkuus- ja käytöshäiriöt ja erilaiset ahdistuneisuushäiriöt. Sukupuolivertailussa lapsuusiän masennus näyttäisi olevan yhtä yleistä tytöillä ja pojilla. (Karlsson ym. 2016)

Lapsuusajan masennus ennustaa mielenterveyden häiriöitä nuoruudessa. Noin 50 %:lla niistä lapsista, joilla on ollut masennusoireita lapsena, esiintyy esimerkiksi masennusta, ahdistuneisuutta tai päihdehäiriöitä nuoruusiässä. Osa vakavista masennushäiriöistä diagnosoidaan myöhemmin kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi. Masennus on oirekuvaltaan jaksottaista. Masennusjaksojen kesto voi vaihdella viikoista jopa vuosiin.

Keskimäärin yksi masennusjakso kestää lapsilla 7-12 kuukautta ja on hyvin todennäköistä, että se myöhemmin uusiutuu. Masennusjakson uusiutuminen huonontaa tervehtymisen ennustetta ja altistaa uusille masennusjaksojen uusiutumisille. (Karlsson

ym. 2016) Lasten ja nuorten masennustiloista kymmenen prosenttia on pitkäaikaisia, vuosia kestäviä sairauksia (Huttunen 2015c).

Masennusjaksojen herkästä uusiutumisriskistä huolimatta valtaosa masentuneista lapsista toipuu (Karlsson ym. 2016). Ensisijainen hoitomuoto lasten masennukseen on psykoterapia ja perheeseen tai vuorovaikutukseen kohdistuvat hoidot. Myös ympäristötekijöihin pyritään vaikuttamaan. Masennuslääkkeiden käyttö on lasten masennuksen hoidossa tehottomampaa kuin aikuisilla. Teho paranee nuoruusiässä, jolloin lääkehoito voidaan lisätä hoitokeinoksi muiden hoitomuotojen oheen, mikäli niiden avulla ei olla saavutettu toivottua hoitovastetta. (Huttunen 2015c, Karlsson ym.

2016)

2.2.4 Psyykkisen hyvinvoinnin mittaaminen

Psyykkisen hyvinvoinnin mittaaminen ja tutkiminen on haastavaa, sillä jo pelkästään mielenterveyden käsite on laaja-alainen ja tulkinnoiltaan moniulotteinen. Monesti kyseessä on ihmisen subjektiivinen kokemus, jota voi olla hyvin vaikea arvioida objektiivisesti ulkoapäin. Toisaalta taas joissakin tilanteissa ihmisellä itsellään ei ole minkäänlaista sairaudentuntoa, vaikka ulkopuolisen silmin psyykkisen sairauden oireet ovat selvät. Mittaamista voi lisäksi vaikeuttaa psyykkisten oireiden monitahoinen luonne.

Oireilun voi aiheuttaa jokin kaukanakin menneisyydessä tapahtunut yksittäinen tapahtuma, useiden eri kuormitustekijöiden kasaantuminen ajan mittaan tai yhden kriisitilanteen johtaminen aina seuraavaan ja sitä seuraavaan kriisitilanteeseen (Ben- Shlomo & Kuh 2002). Diagnostisessa arvioinnissa käytetään menetelminä muun muassa haastatteluja, havainnointia, kuvantamista ja somaattisia tutkimuksia (Kumpulainen ym.

2016).

Erilaisissa psyykkistä terveyttä ja toimintakykyä kartoittavissa määrällisissä tutkimuksissa tyypillisin tapa kerätä tietoa on kyselylomake. Monipuolisimman kuvan yksittäisen lapsen tilanteesta saa, kun samoja tekijöitä arvioivat lapsi itse, lapsen vanhemmat ja lapsen kanssa toimivat muut aikuiset, kuten opettajat. Oireilun arvioimiseksi on olemassa useita valmiita oirekyselylomakkeita ja arviointiasteikkoja.

Niiden avulla voidaan kartoittaa esimerkiksi lapsen kokonaisoirekuvaa, tiettyyn

psyykkisen hyvinvoinnin häiriöön liittyvää oireilua tai lapsen toiminnantasoa. Osa valmiista kyselylomakkeista huomioi oireiden ohella myös lapsen voimavarat ja vahvuudet. (Aronen ja Riala 2016)

2.3 Fyysinen aktiivisuus ja psyykkinen hyvinvointi

2.3.1 Fyysisen aktiivisuuden vaikutukset psyykkiseen hyvinvointiin

Fyysisellä aktiivisuudella on todettu olevan positiivinen vaikutus psyykkiseen hyvinvointiin aikuisilla ja lapsilla (mm. Hassmén ym. 2000, Partonen 2005, Donaghy 2007, Breslin ym. 2012, Harvey ym. 2018, Morres ym. 2019). Fyysiseen aktiivisuuteen ja psyykkiseen hyvinvointiin liitettyjä positiivisia vaikutuksia ovat esimerkiksi vireystilan ja mielialan kohoaminen, positiivisten tunteiden lisääntyminen, negatiivisten tunteiden ja ajatusten väheneminen, itsehallinnan tunteen ja itsetunnon parantuminen ja uni-valverytmin korjaantuminen (Leppämäki 2017). Vahvinta tutkimusnäyttö on psyykkisistä häiriöistä masennuksen ja ahdistuneisuuden ennaltaehkäisyssä ja hoidossa aikuisilla (mm. Goodwin 2003, Carek ym. 2011).

Tutkimustieto fyysisen aktiivisuuden vaikutuksista on kuitenkin osin ristiriitaista ja erilaisista tutkimusasetelmista johtuen tutkimusten vertaileminen on haastavaa.

Tutkimusta tehdään usein sairaus- tai diagnoosilähtöisesti, jolloin jo kehittynyttä psyykkistä huonovointisuutta pyritään hoitamaan liikunnan keinoin. Viimeisimpinä vuosikymmeninä on kuitenkin tutkittu myös sitä, miten fyysisellä aktiivisuudella voidaan tukea nuorten psyykkistä hyvinvointia jo ennen kuin psyyke alkaa kuormittua (ks. esim.

Straatmann ym. 2016, McMahon ym. 2017). Liikunnalla pyritään tällöin vaikuttamaan myönteisesti psyykkisiin voimavaroihin, eli niin sanottuun positiiviseen mielenterveyteen.

Aikuisväestöön kohdistuneeseen tutkimukseen verrattuna nuoria ja erityisesti lapsia on tutkittu selvästi vähemmän. Rothon tutkimusryhmineen (2010) huomauttaa, että erityisesti lapsiin ja nuoriin kohdistuneita pitkittäistutkimuksia on varsin vähän saatavilla.

Kokonaisuutena voidaan kuitenkin todeta, että tutkimustulokset näyttäisivät viittaavaan

siihen, että myös lasten ja nuorten kohdalla fyysinen aktiivisuus voi vaikuttaa suotuisasti psyykkiseen hyvinvointiin. Laajan kirjallisuuskatsauksen tehneiden Biddlen ja Asaren (2011) mukaan eniten tutkimustietoa on saatavilla lasten fyysisen aktiivisuuden positiivisista vaikutuksista masennukseen, ahdistuneisuushäiriöihin ja itsetuntoon.

Fyysisen aktiivisuuden positiivisen vaikutuksen masennukseen ja ahdistuneisuuteen ovat havainneet Biddlen ja Asaren (2011) lisäksi ainakin Strongin (2005) ja Rothonin (2010) tutkimusryhmät. Myös yhdysvaltalaiset ja maailman terveysjärjestö WHO:n kansainväliset suositukset tukevat tätä käsitystä (World Health Organization 2010, Physical Activity Guidelines Advisory Committee 2018). Strongin ym. (2005) ja Rothonin ym. (2010) tutkimusten mukaan masennuksen oireet ovat vähäisempiä fyysisesti aktiivisilla lapsilla ja nuorilla. Rothonin (2010) tutkimusryhmä havaitsi, että masennusoireita oli sitä vähemmän, mitä enemmän nuoret liikkuivat; jokainen lisätunti liikuntaa viikossa vähensi masennusoireiden ilmaantuvuutta 8 %. Aikuisväestössä päivittäisen 30 minuutin fyysinen aktiivisuus laskee tutkimusten mukaan masennukseen sairastumisen todennäköisyyttä 48 % (Physical Activity Guidelines Advisory Committee 2018).

Rohkaisevista tuloksista huolimatta fyysistä aktiivisuutta käytetään vielä säästeliäästi psyykkisten ongelmien hoidossa. Esimerkiksi suomalaisessa lastenpsykiatrian perusteoksessa (Kumpulainen ym. 2016) ei mainita yhdenkään psyykkisen ongelman kohdalla fyysistä aktiivisuutta hoitomenetelmänä. Syynä voivat olla perinteisiin nojaavat toimintatavat tai se, että osassa tutkimuksista ei ole pystytty osoittamaan fyysisen aktiivisuuden ja psyykkisen hyvinvoinnin positiivista yhteyttä. Haasteena ovat myös olleet vaikeudet tulosten yleistettävyydessä. Usein syynä ovat olleet tutkimusasetelmaan liittyvät tekijät, kuten huomattiin Radovicin ym. (2017) meta-analyysissä. Muun muassa Brownin (2013) ja Larunin (2006) tutkimusryhmien kirjallisuuskatsauksissa fyysisen aktiivisuuden ja psyykkisen hyvinvoinnin väliltä löydettiin positiivinen yhteys, mutta katsausten puutteena oli, että niissä analysoitiin ikähaarukaltaan hyvin laajaa tutkittavien joukkoa: samanaikaisesti sekä lapsia että nuoria. Fyysisen aktiivisuuden vaikutukset psyykkiseen hyvinvointiin voivat olla hyvin erilaiset eri ikäisillä lapsilla ja nuorilla, ja siksi ikähajonnan kaventaminen olisi ollut tulosten yleistettävyyden näkökulmasta perusteltua.

2.3.2 Fyysisen aktiivisuuden vaikutusmekanismit psyykkiseen hyvinvointiin

Fyysisen aktiivisuuden vaikutusmekanismit psyykkiseen hyvinvointiin ovat sekä biokemiallisfysikaalisia että psykologisia. Biokemiallisfysikaaliset mallit pyrkivät selittämään fyysisen aktiivisuuden aikaansaamia muutoksia elimistössä erilaisten kemiallisten ja fysikaalisten prosessien kautta. Usein näillä prosesseilla on psykologinen lopputulema.

Fyysisen aktiivisuuden aikaansaama lisääntynyt verenvirtaus aivoissa stimuloi endorfiinien tuottoa. Endorfiinit toimivat elimistössä luonnollisena opiaattina, jonka vaikutukset ovat morfiinin kaltaisia: mielihyvää ja kohentunutta mielialaa tuottavia.

(Donaghy 2007) Endorfiinien aikaansaama mielihyvän tunne on kuitenkin lyhytaikainen, eikä sen avulla pystytä suoraan selittämään fyysisen aktiivisuuden pitempiaikaisia mielialavaikutuksia (Leppämäki 2017).

Fyysisen aktiivisuuden vaikutusta psyykkisten oireiden, kuten masennuksen ennaltaehkäisyyn on selitetty aivojen välittäjäaineiden lisääntyneellä tuotolla.

Eläinkokeet ovat osoittaneet, että mielialaa kohottavat noradrenaliini-, dopamiini- ja serotoniinipitoisuudet kohoavat fyysisen aktiivisuuden aikana ja näin ollen ne voisivat toimia sekä masennukselta suojaavina että masennusta hoitavina tekijöinä. Lisäksi myös fenyylietyyliamiinin tuoton aivoissa on havaittu lisääntyvän fyysisen aktiivisuuden aikana ja stimuloivan dopamiinin ja endorfiinien eritystä. (Donaghy 2007)

Myös mielialaa kohottavan ja aivosolujen elinikää pidentävän hermokasvutekijän (brain- derived neurotrophic factor) BDNF:n pitoisuudet nousevat fyysisen aktiivisuuden seurauksena. Tämän mekanismin kautta fyysinen aktiivisuus voi vaikuttaa hermoverkkojen muovautumiseen, neuroplastisuuteen eli hermosolujen mukautumis- ja muovautumiskykyyn ja neurogeneesiin eli hermosolujen syntyyn. Vaikutukset vastaavat masennuslääkkeiden vaikutuksia. Tutkimustieto on kuitenkin vielä pitkälti eläinkokeiden varassa. (Leppämäki 2017)

Hermoston plastisiteetin lisääntyessä limbiseen järjestelmään liittyvät palkkioradat aktivoituvat aina silloin, kun fyysisen aktiivisuuden suoritus koetaan palkitsevaksi. Tämä

lisää dopamiinin eritystä, joka puolestaan aktivoi hermostoa toistamaan onnistuneen, palkitsevan suorituksen. Positiivisen kierteen jatkuessa aivot pikkuhiljaa mukautuvat uuteen käyttäytymistapaan, josta lopulta seuraa pysyvä käyttäytymisen muutos.

(Donaghy 2007)

Fyysinen aktiivisuus elvyttää aivotoimintaa kokonaisuutena vilkastuneen verenkierron ja hapensaannin kautta. Hengitys- ja verenkiertoelimistön kunnon kohentuessa reaktiivisuuskynnys kuormitustekijöille kasvaa ja palautuminen psykososiaalisista stressitekijöistä nopeutuu. Näin ollen myös yleinen stressinsietokyky kasvaa. (Donaghy 2007) Stressinsietoon liittyy myös hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaisakselin (hypothalamic-pituitary-adrenal axis, HPA-akseli) toiminta. Akuutissa stressissä autonomisen hermoston sympaattinen osa aktivoi adrenaliinin, noradrenaliinin ja serotoniinin tuotantoa. Pitkään tai liian voimakkaana jatkuessaan stressi altistaa masennuksen puhkeamiselle. (Karlsson ja Isometsä 2017) Viinamäen ym. (2012) mukaan Krishnan ja Nestler (2008) ovat todenneet HPA-akselin säätelevän kroonistuvan stressin vaikutuksia aktivoimalla kortisolin eritystä lisämunuaisten kuorikerroksesta. Tästä voi seurata hyperkortisolemia, jonka taustalla vaikuttaa muun muassa glukokortikoidireseptorin heikentynyt negatiivinen palautevaikutus. Gomez-Pinillan ja Yingin (2010) mukaan säännöllinen fyysinen aktiivisuus lisää näiden reseptoreiden määrää ja voi vaikuttaa positiivisesti aiemmin syntyneeseen glukokortikoidiresistenssiin (Viinamäki ym. 2012).

Fyysisen aktiivisuuden psyykkistä hyvinvointia edistäväksi mekanismiksi on arveltu myös kehon lämpenemiseen liittyvää mallia. Lämpövaikutusmalli perustuu ajatukseen, että fyysisissä aktiviteeteissä kehon lämpötila nousee, lihasjännitys alenee ja ahdistuneisuus vähenee. Myös fyysisen aktiivisuuden yleinen, sympaattisen ja parasympaattisen hermoston toimintaa tasapainottava luonne voisi vähentää ahdistuneisuudessa ja masentuneisuudessa usein tavattua ylivireyttä. (Partonen 2005)

3 TUTKIMUKSEN TAVOITTEET

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää koulunsa aloittaneiden lasten fyysisen aktiivisuuden määrää ja koettua psyykkistä hyvinvointia. Tutkimuksessa selvitetään, miten lasten fyysinen aktiivisuus toteutuu suosituksiin nähden, kartoitetaan psyykkisiä oireita ja niiden esiintyvyyttä ja etsitään mahdollisia yhteyksiä fyysisen aktiivisuuden ja koetun psyykkisen hyvinvoinnin välillä. Tutkimus selvittää myös, onko eri sukupuolten välillä eroa fyysisessä aktiivisuudessa ja koetussa psyykkisessä hyvinvoinnissa.

Tutkimuskysymykset ovat:

Onko fyysisen aktiivisuuden määrällä vaikutusta lapsen psyykkiseen hyvinvointiin?

Onko sukupuolten välillä eroja, kun tarkastellaan fyysistä aktiivisuutta, koettua psyykkistä hyvinvointia ja fyysisen aktiivisuuden ja koetun psyykkisen hyvinvoinnin yhteyksiä?

4 AINEISTO JA MENETELMÄT

4.1 Aineiston kuvaus ja analysointimenetelmät

Tämän tutkimuksen aineisto on kerätty Kuopiossa vuosina 2013 – 2014 osana Koulunsa aloittavien lasten terveydenedistäminen (KALT) -hankkeen aineistoa. KALT-hankkeen tutkimuksellisena tavoitteena oli tutkia koulunsa aloittavien lasten elintapoja ja terveyttä sekä löytää elintapojensa vuoksi tyypin 2 diabeteksen ja verenkiertoelinsairauksien riskiryhmiin kuuluvat lapset. Lisäksi hankkeen avulla pyrittiin parantamaan tutkimukseen osallistuneiden lasten elintapoja ja edistämään heidän terveyttään pysyvästi tarjoamalla riskiryhmiin kuuluville lapsille ohjausta ja neuvontaa sekä mahdollisuuksia osallistua erilaisiin liikuntaryhmiin. Hankkeen toteuttajina toimivat professori Timo Lakan johtama Itä-Suomen yliopiston biolääketieteiden tutkimusryhmä ja Kuopion kaupunki. Hanke toteutettiin vuosina 2012 – 2014, jolloin se myös sai rahoitusta Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta. (KALT-hanke 2013)

Tässä tutkimuksessa aineiston muodosti vuonna 2013 Kuopiossa koulunsa aloittaneista 1056 lapsesta (Kumpulainen 2019) lähes puolet, eli 525 lasta. Analyyseihin valittiin ne tutkittavat, jotka olivat täyttäneet molemmat tutkimuksessa käytetyt kyselylomakkeet, jolloin aineiston koko väheni 294:ään tutkittavaan. IBM SPSS Statistics 25 -tilasto- ohjelmalla tehdyn outlier-analyysin perusteella aineistosta poistettiin vielä kolme muusta aineistosta selvästi poikkeavaa havaintoa, jolloin lopulliseksi otoskooksi muodostui 291 (tyttöjä 46 %, n=133 ja poikia 54 %, n=158). Kyselylomakkeiden täytön aikaan tutkittavat olivat 6-8-vuotiaita. Tässä tutkimuksessa analysoitujen tutkittavien osuus kaikista tutkimukseen osallistuneista oli 55 % ja kaikista kuopiolaiskoulujen ensimmäisen luokan oppilaista 28 %. Lopulliseen otokseen perustuva virhemarginaali on 95 %:n luottamusvälillä ± 5 %-yksikköä.

Tutkimusaineisto kerättiin kahdella puolistrukturoidulla kyselyllä, joilla KALT- hankkeessa kartoitettiin lasten elintapoja, terveyttä ja hyvinvointia kyselyitä edeltäneen vuoden tai kolmen kuukauden aikana. Kyselytutkimuksissa tutkittavien oli mahdollista valita perinteinen kyselylomake tai vastata sähköiseen kyselyyn. Ensimmäinen Lapsen elintavat, terveys ja hyvinvointi -kysely (osa 1) toteutettiin loka-joulukuussa 2013 (liite

1). Sairauksia ja elämänlaatua kartoittanut Lapsen elintavat, terveys ja hyvinvointi - kysely (osa 2) toteutettiin helmikuussa 2014 (liite 2).

Fyysisen aktiivisuuden määrää arvioitiin tässä tutkimuksessa KALT-hankkeen ensimmäisen kyselylomakkeen vastausten perusteella (liite 1). Kyselylomakkeessa kysyttiin, minkä osan koulun välitunneista lapsi viettää aktiivisesti liikkuen, kouluun kuljetut matkat pyöräillen, kävellen tai muuten fyysisesti aktiivisesti liikkuen, urheiluseuroissa harrastettu liikunta, liikuntakerhoissa harrastettu liikunta sekä omatoiminen fyysinen aktiivisuus. Näistä osatekijöistä ja koulun liikuntatunneista laskettiin päivittäinen kokonaisliikunta-aika. Tutkittavat jaettiin fyysisesti aktiivisten ja inaktiivisten ryhmiin päivittäisen kokonaisliikunta-ajan mukaan. Fyysisen aktiivisuuden ja psyykkisen hyvinvoinnin yhteyksiä tarkasteltiin sekä WHO:n kansainvälisen 60 minuutin että kansallisen 120 minuutin päivittäisen fyysisen aktiivisuuden suosituksen mukaan.

Psyykkistä hyvinvointia arvioitiin sekä yksittäisten kysymysten (liite 2) että koko kyselystä lasketun psyykkistä hyvinvointia kuvaavan summamuuttujan avulla.

Kysymyksissä vastausvaihtoehtoina olivat: ”ei koskaan”, ”joskus” ja ”joka päivä tai melkein joka päivä”. Nämä vastausvaihtoehdot ryhmiteltiin edelleen siten, että ”joskus”

ja ”joka päivä tai melkein joka päivä” yhdistettiin yhdeksi vastausvaihtoehdoksi, jolloin aineistoa päästiin analysoimaan kahden vastausvaihtoehdon kautta: joko psyykkisiä oireita oli esiintynyt tai ei.

Psyykkisen hyvinvoinnin summamuuttuja-analyysissä hyödynnettiin kaikkia kolmea, edellä mainittua vastausvaihtoehtoa. Summamuuttujan yhteispistemäärä kuvaa psyykkisen hyvinvoinnin kokonaisuutta: mitä suurempi pistemäärä, sitä enemmän tutkittavalla esiintyi psyykkisiä oireita. Summamuuttujan pienin mahdollinen arvo oli 0 ja suurin 38 pistettä. Summamuuttuja jaettiin kvartaaleihin tilastollisia analyysejä varten.

Vertailua tehtiin fyysisesti aktiivisten ja inaktiivisten välillä koko otoksessa sekä sukupuolittain jaoteltuna.