Filosofinen tiedekunta
Emilia Lall
Meänkielisten ainesten vertailu Mikael Niemen romaanissa Mannen som dog som en lax ja sen suomennoksessa
Nykysuomen (modern finska) pro gradu -tutkielma
Vaasa 2014
SISÄLLYS
TAULUKOT 2
TIIVISTELMÄ 3
1 JOHDANTO 5
1.1 Aineisto 9
1.2 Tavoite 10
2 KIRJALLISUUDEN MONIKIELISYYDEN ANALYYSIMALLI 12
2.1 Erikssonin ja Haapamäen malli 12
2.2 Tutkielman menetelmä 15
3 MEÄNKIELI 18
3.1 Meänkielen historia ja nykyasema 18
3.2 Meänkieli ‒ kieli vai murre? 19
4 MONIKIELISYYS KAUNOKIRJALLISUUDESSA JA SEN
KÄÄNTÄMINEN 22
4.1 Monikielisyys ja koodinvaihto kaunokirjallisuudessa 24
4.2 Monikielisyyden kääntäminen 28
5 MEÄNKIELISTEN AINESTEN MERKINTÄ JA KÄÄNTÄMINEN 35
5.1 Alkuperäisteoksen typografisen merkinnän vastineet suomennoksessa 38
5.1.1 Suomennoksessa typografinen merkintä 39
5.1.2 Suomennoksessa merkitsemätön tai poistettu 45
5.1.3 Yhteenveto 49
5.2 Alkuperäisteoksen typografisen merkinnän ja käännöksen
yhdistelmän vastineet suomennoksessa 49
5.2.1 Suomennoksessa typografinen merkintä 50
5.2.2 Suomennoksessa typografisen merkinnän ja käännöksen
yhdistelmä 53
5.2.3 Suomennoksessa merkitsemätön, käännöksellä merkitty tai
poistettu 57
5.2.4 Yhteenveto 61
5.3 Alkuperäisteoksen käännöksellä merkittyjen tai merkitsemättömien
ainesten vastineet suomennoksessa 62
5.3.1 Suomennoksessa typografinen merkintä tai merkitsemätön 62
5.3.2 Yhteenveto 66
6 YHTEENVETO JA POHDINTA 67
LÄHTEET 74
TAULUKOT
Taulukko 1. Meänkieliset ainekset ja niiden merkintä kirjoissa
Mannen som dog som en lax ja Mies joka kuoli kuin lohi. 36 Taulukko 2. Meänkielisten ainesten merkintä suomennoksessa verrattuna
alkuperäisteoksen merkintään. 37
VAASAN YLIOPISTO Filosofinen tiedekunta
Tekijä: Emilia Lall
Pro gradu -tutkielma: Meänkielisten ainesten vertailu Mikael Niemen romaanissa Mannen som dog som en lax ja sen suomennoksessa
Tutkinto: Filosofian maisteri Oppiaine: Modern finska Valmistumisvuosi: 2014
Työn ohjaaja: Gun-Viol Vik
TIIVISTELMÄ:
I min avhandling pro gradu undersöker jag flerspråkighet i litteratur. Mitt material består av Mikael Niemis roman Mannen som dog som en lax och dess finska översättning Mies joka kuoli kuin lohi.
Målet med min undersökning är att undersöka hurudana inslag av kodväxling som finns i materialet samt hur dessa har markerats. Vidare har jag granskat vilka skillnader som finns i markering när man jämför originaltexten med översättningen. Kodväxlingen jag undersöker består av växling mellan meänkieli och bokens huvudspråk, det vill säga svenska eller finska.
Analysen visade att det i originaltexten fanns 156 inslag av kodväxling mellan meänkieli och bokens huvudspråk, och i översättningen två inslag mera, 158 stycken.
Kodväxling har markerats på fyra olika sätt i materialet. Dessa fyra typer är typografisk markering, kombination av typografisk markering och översättning, endast översättning samt omarkerad kodväxling. I originaltexten var den vanligaste markeringstypen kombination av typografisk markering och översättning, medan det i den finska översättningen var vanligast med endast typografisk markering av kodväxlingen.
Den främsta orsaken till skillnaderna i markering är att meänkieli och finska är nära besläktade. En finskspråkig läsare förstår inslagen av meänkieli utan att de behöver översättas. I den svenska texten är översättning av inslagen av meänkieli dock en nödvändighet, eftersom de flesta svenska läsare inte har tillräckliga kunskaper i meänkieli eller finska för att förstå inslagens betydelse. I den svenska texten fanns dock även ett flertal inslag av kodväxling som endast var typografiskt markerade och därför försvårar läsarens förståelse. I dessa fall var översättningen oftast avsiktligt utelämnad eftersom inte heller bokens karaktärer förstod innebörden av det som sades när kodväxling användes.
AVAINSANAT: Monikielisyys, koodinvaihto, kaunokirjallisuus, kääntäminen, meän- kieli
1 JOHDANTO
Tässä tutkielmassa käsittelen monikielisyyttä kaunokirjallisuudessa. Tutkimus on kvalitatiivinen. Pääosin tutkin, miten monikieliset ainekset ilmenevät tekstissä, sekä miten monikielisyys käännetään toiseen kieleen. Käsite monikielinen kaunokirjallisuus voi tarkoittaa erilaisia asioita, esimerkiksi monikielisiä kirjailijoita, jotka kirjoittavat kirjoja joskus yhdellä kielellä ja joskus toisella, tai kirjoja, joissa kaksi tai useampi kieli on samalla läsnä (Tidigs 2007). Tässä tutkielmassa käsitettä monikielisyys kaunokirjallisuudessa käytetään jälkimmäisessä merkityksessä. Tämän tutkimuksen kohteena on Mikael Niemen kirja Mannen som dog som en lax (2006), ja sen suomennos Mies joka kuoli kuin lohi (2006). Kirjan tapahtumat sijoittuvat suurimmalta osin Ruotsin Tornionlaaksoon, ja kirja sisältää runsaasti meänkielisiä sanoja ja ilmaisuja. Tässä tutkielmassa tutkin, millä tavalla monikieliset ainekset on merkitty alkuperäisteoksessa ja suomennoksessa ja millaisia eroja on kirjojen merkintätavoissa.
Pyrin myös saamaan selville, mistä nämä erot johtuvat.
Tutkimukseni pohjautuu Harriet Erikssonin ja Saara Haapamäen monikielisen kirjallisuuden analysoimisen malliin, joka esitettiin artikkelissa Att analysera litterär flerspråkighet. Mallissa on kolme analyysikategoriaa: monikielisyyden viestinnällinen konteksti, monikielisyyden muoto ja monikielisyyden funktio. Monikielisyyden viestinnällinen konteksti tarkoittaa sitä, missä määrin kirjailija ja lukija ovat monikielisiä. Muoto merkitsee sitä, millä tavalla monikieliset ainekset merkitään tekstissä (esimerkiksi typografinen merkintä tai käännös). Monikielisyyden muoto voi olla joko ilmeinen tai piilevä. Monikielisyyden funktio on sitä, mihin kirjailija pyrkii käyttämällä koodinvaihtoa. Kirjailijan pyrkimyksiä voivat olla esimerkiksi lukijan sisällyttäminen tai sivuuttaminen. (Eriksson & Haapamäki 2011: 43‒51) Erikssonin ja Haapamäen mallista kerron tarkemmin luvussa 2.1. Tässä tutkimuksessa pääpaino on monikielisyyden muodolla. Muotoon liittyvät kuitenkin tiivisti viestinnällinen konteksti ja funktio, ja siksi tulen lyhyesti käsittelemään myös näitä asioita. Idean tämän ilmiön tutkimiseen sain keväällä 2013, kuin osallistuin Vaasan yliopiston järjestämälle kurssille Monikielisyys kaunokirjallisuudessa, jossa tutustuimme monikielisiin teksteihin, keskustelimme niistä ja analysoimme niitä.
Monikielisyyttä ja koodinvaihtoa on kauan käytetty tyylipiirteenä kaunokirjallisuudessa.
Koodinvaihdolla kirjailija voi tahallisesti rikkoa kirjallisuuden rajat tai antaa kuvan autenttisesta puhekielestä. Monikielisyys on tavallisinta vähemmistökirjallisuudessa, eli vähemmistöryhmästä kertovassa kirjallisuudessa, ja maahanmuuttajista kertovassa kirjallisuudessa. (Eriksson & Haapamäki 2011: 43) Vaikka monikielisyys kaunokirjallisuudessa ei ole mikään uusi keksintö, sitä ei ole vielä kovin paljoa tutkittu.
Muutamia tutkimuksia on tehty viime vuoden aikana. Aihetta ovat tutkineet muun muassa Julia Tidigs, joka tutkii monikielisyyttä suomenruotsalaisissa romaneissa 1800- ja 1900-luvuista (Åbo Akademi 2013), sekä Harry Lönnroth, joka on Tampereen yliopistolla tutkinut monikielisyyttä Carola Sandbackan romaaneissa Tampereen ruotsinkielisestä väestöstä (Lönnroth 2009). Vuonna 2011 ilmestyi kaksikielinen kirja Både och, sekä että: om flerspråkightet ‒ monikielisyydestä, joka sisältää eri tutkijoiden artikkeleita monikielisyydestä suomalaisessa kirjallisuudessa (Grönstrand & Malmio 2011) Kirjan artikkelit kertovat sekä monikielisistä teksteistä että monikielisistä kirjailijoista. Tällä hetkellä monikielisyyttä kaunokirjallisuudessa tutkitaan myös Tvåspråkighet i text (TITT) -projektin puitteissa. Tässä tutkimusprojektissa on mukana tutkijoita Vaasan yliopistosta ja Göteborgin yliopistosta.
Mona Enell-Nilssonin ja Minna Hjortin (2013) kirjoittamassa artikkelissa ”Fuck sådant.” Snabba cash -romaanin monikielisistä voima- ja haukkumasanoista sekä niiden suomen- saksan- ja englanninkielisistä käännöksistä käsitellään monikielistä tekstiä ja sen kääntämistä. Artikkelissaan Enell-Nilsson ja Hjort analysoivat monikielisiä voima- ja haukkumasanoja Jens Lapiduksen romaanissa Snabba cash, sekä sitä, miten nämä sanat on käännetty suomeen, saksaan ja englantiin. He ovat ensisijaisesti tutkineet, millä tavalla kääntäjät ovat käsitelleet kirjan vieraskielistä tabukieltä, jos se on säilytetty ennallaan tai normalisoitu. Enell-Nilsson ja Hjort tulivat siihen tulokseen, että sekä monikielisyyttä että tabukieltä pidetään tärkeänä osana teosta, ja yleensä se on säilytetty käännöksessä. Käännösratkaisut kuitenkin vaihtelevat kohdekielen, muodon ja semantiikan perusteella.
Hans Landqvist Göteborgin yliopistosta on artikkelissaan ”‒ Kuka … puhhuu …?
stönade Esaias. Vem pratar?” Litterär flerspråkighet och språkväxling i Mikael Niemis
roman Mannen som dog som en lax tutkinut monikielisyyttä Mikael Niemen romaanissa Mannen som dog som en lax (Landqvist 2012). Hän on tutkimuksessaan käyttänyt ainoastaan ruotsinkielistä kirjaa, ja tutkimuksen aineistona on noin puolet kirjasta.
Artikkelissaan hän on tutkinut monikielisyyttä kaunokirjallisuudessa kolmesta näkökulmasta Erikssonin ja Haapamäen mallia käyttäen: monikielisyyden viestinnällinen konteksti, monikielisyyden muoto ja monikielisyyden funktio.
Viestinnällisen kontekstin kohdalla hän on tutkinut kirjan lähettäjää, vastaanottajaa ja teemaa. Muotoseikoista Landqvist tutkii ilmeistä ja piilevää koodinvaihtoa sekä koodinvaihdon esiintymistiheys, merkintä ja integrointi. Viimeinen osa-alue, koodinvaihdon funktio, tarkoittaa sitä, millaiseen vaikutukseen kirjailija pyrkii käyttämällä koodinvaihtoa. Landqvist löysi aineistostaan sekä piilevää että ilmeistä koodinvaihtoa. Piilevä koodinvaihto oli aineistossa 337 esiintymää. Piilevä koodinvaihto koostui metakielisistä kommenteista, jotka ovat kommentteja kielestä ja kielenkäytöstä, sekä kontekstuaalisista vihjeistä, kuten henkilönnimistä, paikannimistä ja kulttuurista koskevista kommenteista. Ilmeisen koodinvaihdon esiintymiä oli aineistossa yhteensä 89 kappaletta, enimmäkseen meänkieltä, mutta myös muita kieliä, kuten englantia ja saamea.
Tutkimukseni eroaa Landqvistin tutkimuksesta siten, että keskityn vaan ilmeiseen koodinvaihtoon. Tutkimuksessani käytän siis ainoastaan osaa Erikssonin ja Haapamäen mallista. Tarkemmin analysoin kirjan ilmeistä koodinvaihtoa ja sen merkintää, ja yksinomaan meänkielisiä aineksia. En tutki koodinvaihdon funktiota koko kirjassa, vaan keskityn koodinvaihdon funktioon juuri niissä aineksissa, jotka tarkastelen. Minulla on myös käännösaspekti mukana, sillä tutkin näitä asioita sekä alkuperäisteoksessa että suomennoksessa, ja vertaan ruotsin- ja suomenkielistä kirjaa.
Koska monikielisyyttä kaunokirjallisuudessa on suomeksi tutkittu vähän, suomenkielisiä termejä ovat vaikeita löytää. Eriksson ja Haapamäki (2011) käyttävät termiä språkväxling kuvaamaan osuuksia toisella kielellä kaunokirjallisissa teksteissä, sekä sen määrityksiä latent ja manifest språkväxling. Språkväxling-sanan suomenkielinen käännös olisi kielenvaihto, mutta termiä käytetään jo suomen kielessä kuvaamaan prosessia, jossa väestö vaihtaa kieltä pysyvästi (Wiik 2002: 32‒33). Siksi
olen päättänyt, että käytän tässä tutkielmassa termiä koodinvaihto kuvaamaan vaihtelua kielten välillä kaunokirjallisessa tekstissä. Erikssonin ja Haapamäen termien latent ja manifest språkväxling vastineena käytän piilevää ja ilmeistä koodinvaihtoa.
Koodinvaihto-termin käyttö ei ole mutkatonta, sillä koodinvaihto yhdistetään yleensä vahvasti puheeseen (Park 1996: 1). Koodinvaihtoa on kuitenkin käytetty ennenkin suomenkielisissä tutkimuksissa kuvaamaan kielten vaihtelua kirjallisissa teksteissä, esimerkiksi Frick (2010; 2013) ja Venemies (2009). Enell-Nilsson ja Hjort (2013) käyttävät artikkelissaan sekä koodinvaihtoa että kielenvaihtoa. Myös englanninkielisissä tutkimuksissa on käytetty termiä code switching (ks. esim. Jonsson 2012) Lisäksi meänkieliset ainekset aineistossani koostuvat pääasiallisesti repliikeistä ja edustavat sillä tavalla puhekieltä, joten pidän aiheellisena käyttää koodinvaihtoa tässä tapauksessa. Klintborgin (1999) mukaan koodinvaihto tarkoittaa yleensä, että vieraita sanoja käytetään muuttumattomina toisessa kielessä, kun taas laina tarkoittaa, että sana sopeutetaan toiseen kieleen. Aineistossani meänkieliset ainekset sopeutetaan teoksen pääkieleen erittäin harvoin, mutta on toki olemassa muutama tapaus, jossa niin on tehty.
Tämän määritelmän mukaan on kirjassa kuitenkin useimmissa tapauksissa kysymys koodinvaihdosta, eli aineksia ei ole sopeutettu tekstin pääkieleen.
Myös termit monikielinen ja yksikielinen ovat hieman hankalia käyttää tässä kontekstissa, sillä ne yhdistetään ennen kaikkea henkilön ja yhteiskunnan käyttämään kieleen (Sternberg 1981: 222). Suomen kielessä ei kuitenkaan ole muita ytimekkäitä tapoja ilmaista useiden kielten läsnäoloa kirjallisessa tekstissä, ja lisäksi sanojen monikielinen ja yksikielinen merkitys on helppo ymmärtää. Myös Eriksson ja Haapamäki (2011) käyttävät näiden sanojen ruotsinkielisiä vastineita mallissaan. Siksi käytän tässä tutkielmassa sanoja monikielinen ja yksikielinen, kun puhun sekä teksteistä että henkilöistä ja yhteiskunnasta.
Kiinnostus vähemmistökirjallisuutta kohtaan on viime vuosikymmenien aikana kasvanut Pohjoismaissa, ja vähemmistökirjallisuutta on tutkittu yhä enemmän. Syy tähän voi olla, että keskustelua vähemmistöryhmistä on käyty tiiviimmin, mutta myös se, että maiden vähemmistöt ja näiden kulttuurit nähdään yhteiskuntaan integroituna osana. Lisäksi vähemmistöryhmät itse ovat 1970-luvulta lähtien vahvistaneet
identiteettiään julkaisemalla kirjallisuutta. (Gröndahl 2002: 11) Kuten luvussa 3.1 kuvailen, meänkieli oli pitkään assimilaatiopolitiikan kohde, mikä johti siihen, että meänkieli oli vähällä kadota. Siksi tornionlaaksolainen meänkielinen kirjallisuus on kehittynyt vasta viime vuosikymmenien aikana (Gröndahl, Hellberg & Ojanen 2002:
142).
Vähemmistökirjallisuudelle ominaista on sen rajoja ylittävä luonne; se yhdistää eri kulttuureja. Tornionlaaksossa eri kulttuurit, kuten Tornionlaakson, Suomen, Ruotsin, Venäjän, saamelaisalueen ja kveenialueen kulttuurit, ovat kohdanneet. Siksi tornionlaaksolainen kirjallisuus sisältää vahvaa tietoisuutta omasta kulttuurista, Norrbottenin maisemasta, Tornionlaakson historiasta ja useiden kielten läsnäolosta.
Tornionlaaksolaiselle kirjallisuudelle ominaisia ovat myös sosiaaliset ja yhteiskunnalliset teemat sekä vastakkaisuudet yksilön ja kollektiivin tai Tornionlaakson ja muun Ruotsin välillä. (Gröndahl ym. 2002: 140)
1.1 Aineisto
Tutkielmani aineisto on Mikael Niemen romaani Mannen som dog som en lax (2006) sekä sen suomennos Mies joka kuoli kuin lohi (2006), jonka on suomentanut Outi Menna. Käytössäni on kirjojen sidotut laitokset. Ruotsinkielinen kirja on 336 sivua, ja suomennos hieman pidempi, 350 sivua. Kirja sisältää runsaasti meänkielisiä aineksia, alkuperäisteoksessa 156 kappaletta, ja suomennoksessa 158 kappaletta.
Suomennoksessa on siis kaksi ainesta lisää. Ero muodostuu siitä, että kääntäjä on pari kertaa lisännyt tekstiin meänkielisen lauseen sekä toistanut tekstissä meänkielisen sanan, jonka paikalla käytetään alkuperäisteoksessa ruotsinkielistä vastinetta. Lisäksi hän on kolme kertaa poistanut meänkielisen aineksen ja korvannut sen suomenkielisellä sanalla. Aineistosta olen kerännyt kaikki meänkieliset ainekset. Kontekstista riippuen aines voi olla yksi ainoa meänkielinen sana tai kokonainen lause meänkielellä.
Mannen som dog som en lax on sekä rikosromaani että rakkaustarina, ja vaikka kirja on fiktiivinen kertomus, se sisältää paljon tietoa Tornionlaakson ja meänkielen historiasta ja nykytilanteesta. Kirjan tapahtumat on suurimmaksi osaksi sijoitettu Tornionlaaksoon.
Kirja kertoo Therese Fossnesistä, poliisista, joka tulee Tukholmasta Pajalaan selvittämään raakaa murhaa, mutta rakastuu samalla tornionlaaksolaiseen mieheen.
Monien ruotsalaisten tapaan, Theresellä ei ole paljon tietoa Tornionlaaksosta eikä meänkielestä. Niemi voi päähenkilönsä avulla opettaa lukijaa Tornionlaaksosta ja vastata ennakkoluuloihin meänkieltä ja Tornionlaaksoa kohtaan.
Mikael Niemi on syntynyt vuonna 1959 Pajalassa, Ruotsissa. Hän on aina elänyt monikielisessä ympäristössä. Hänen isänsä puhui meänkieltä, hänen äitinsä puhui ruotsia ja hänen isoäitinsä oli saamelainen. (Like 2013) Niemi ei kuitenkaan lapsena oppinut meänkieltä niiden vastustuksien vuoksi, jotka siihen aikaan meänkieltä vastaan vallitsivat (Jonsson 2012: 217). Niemi kirjoittaa romaaneja ja lyriikkaa sekä draamaa näyttämölle, televisioon ja radioon. Niemen ensimmäinen teos, runokirja Näsblod under högmässan ilmestyi vuonna 1988, ja hän teki vuonna 2000 läpimurron esikoisromaanillaan Populärmusik från Vittula. Niemi on tähän asti julkaissut neljä romaania, jotka ovat kaikki ilmestyneet myös suomeksi: Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä (2001), Nahkakolo (2004), Mies joka kuoli kuin lohi (2006) ja Veden viemää (2013). Suomeksi on myös ilmestynyt hänen kolme nuorisokirjaansa, Kirkon piru (2002), Verenimijät (2003) ja Aivot pellolle (2011). (Tornionlaakson kirjoittajat 2013, Kirjasampo 2013a)
Outi Menna on tuottelias kääntäjä, joka kääntää ruotsista ja norjasta suomeen. Hän on suomentanut tunnettujen ruotsalaisten ja norjalaisten kirjailijoiden kirjoja, muun muassa Camilla Läckbergin ja Jo Nesbøn kirjat. Mikael Niemen tuotannosta hän on kääntänyt romaanit Populäärimusiikkia Vittulajänkältä ja Mies joka kuoli kuin lohi, sekä nuorisokirjan Aivot pellolle. (Kirjasampo 2013b)
1.2 Tavoite
Tavoitteeni on tutkia, miten monikielisyys ilmaistaan alkuperäisteoksessa Mannen som dog som en lax ja sen suomennoksessa Mies joka kuoli kuin lohi. Tutkimuskohteena on
kirjojen meänkieliset ainekset ja näiden ainesten merkintä tekstissä. Tutkin sitä, millä tavalla meänkieli on merkitty kirjoissa, sekä milloin ja miksi merkintätavat eroavat toisistaan. Oletan, että meänkielisiä osuuksia on yhtä paljon molemmissa versioissa, mutta suomenkielisessä versiossa meänkieliset osuudet on luultavasti käännetty harvemmin kuin alkuperäisteoksessa. Syy tähän on, että meänkieli on niin lähellä suomen kieltä, että suomea osaavat lukijat ymmärtävät myös meänkieliset osuudet (ks.
luku 3.2). Lukijat, jotka eivät ymmärrä meänkieltä tai suomea, tarvitsevat toisaalta käännöksiä tai selityksiä. Kirja sisältää niin paljon meänkielisiä aineksia, että ilman käännöstä olisi vaikeaa pysyä mukana juonessa. Ruotsinkielisistä lukijoista vain harva ymmärtää meänkieltä, ja siksi käännös on tarpeellinen ruotsinkielisessä romaanissa.
Pyrin myös saamaan selville, mistä erot kirjojen välillä johtuvat.
Koska monikielisyyden muotoon liittyvät tiivisti monikielisyyden viestinnällinen konteksti ja funktio, tavoitteeni on myös selvittää, millä tavalla nämä asiat ovat vaikuttaneet meänkielen merkintään kirjoissa. Olettamuksena on, että alkuperäisteoksessa kirjailija on meänkielen avulla voinut sivuuttaa meänkieltä osaamattomat lukijat käyttämällä kieltä, jota he eivät ymmärrä. Suomennoksessa taas tämä ei ole samalla tavalla mahdollista.
Tutkimuskysymykset
Millä tavalla meänkieliset ainekset on merkitty kirjoissa?
Millainen funktio meänkielisillä aineksilla on?
Millaisia eroja löytyy kirjojen välillä, kun tutkitaan meänkielisten ainesten merkintää? Millaisissa tapauksissa kirjojen merkinnät eroavat toisistaan?
Miksi kääntäjä on merkinnyt meänkieliset ainekset toisella tavalla kuin kirjailija?
2 KIRJALLISUUDEN MONIKIELISYYDEN ANALYYSIMALLI
Tässä luvussa esittelen ensiksi Erikssonin ja Haapamäen kirjallisuuden monikielisyyden analysoimisen mallin. Luvussa 2.2 esittelen oman menetelmäni, jota tässä tutkielmassa käytän. Olen käyttänyt Erikssonin ja Haapamäen mallia pohjana, kun olen luonut oman menetelmäni. Esittelen tässä luvussa menetelmäni suhteessa Erikssonin ja Haapamäen malliin, ja kuvailen, miten menetelmäni ja heidän mallinsa eroavat toisistaan.
2.1 Erikssonin ja Haapamäen malli
Harriet Eriksson ja Saara Haapamäki (2011) ovat luoneet kirjallisuuden monikielisyyden analysoimisen mallin. Malli on ajateltu sovellettavaksi kaunokirjallisiin teksteihin, joissa käy implisiittisesti tai eksplisiittisesti ilmi, että enemmän kuin yksi kieli on mukana kontekstissa. Mitä tärkeämpi teema monikielisyys on romaanissa, sitä todennäköisempää on, että monikielisyys käy eksplisiittisesti ilmi.
Erikssonin ja Haapamäen malli on jaettu kolmeen osaan: monikielisyyden viestinnällinen konteksti, monikielisyyden muoto ja monikielisyyden funktio. Eriksson ja Haapamäki käyttävät artikkelissaan termiä språkväxling, jonka vastineena tässä tutkielmassa käytän termiä koodinvaihto.
Kun tutkitaan monikielisyyden viestinnällistä kontekstia, keskitytään kirjailijan, yhteiskunnan ja vastaanottajan mahdolliseen monikielisyyteen. Selvitetään, missä määrin kirjailija itse on monikielinen; osaako hän vapaasti vaihtaa kielten välillä.
Kirjailija, joka hallitsee molemmat kielet, osaa luultavasti antaa aidon kuvan kielen käytöstä. Yhteiskunta on myös tärkeä tekijä: onko yhteiskunta, jossa kirja julkaistaan, yksi- vai monikielinen? Eri kielillä voi olla yhteiskunnassa eri toimialueet ja asemat.
Kielillä voi olla yhteinen, monikielinen kulttuuri, tai jokaisella kielellä oma kulttuurinsa. Yhteiskunnan mahdollinen monikielisyys viittaa myös vastaanottajan kielitaitoon. Monikielisessä yhteiskunnassa on todennäköisempää, että vastaanottajakin on monikielinen kuin yksikielisessä yhteiskunnassa. Tähän vaikuttaa myös kielen asema yhteiskunnassa. Jos kieli kuuluu maan virallisiin kieliin, on todennäköisempää, että
vastaanottaja hallitsee kielen, kuin kielen joka on pienen ryhmän käytössä oleva vähemmistökieli tai maahanmuuttajakieli. (Eriksson & Haapamäki 2011: 44‒45)
Monikielisyyden muodon Eriksson ja Haapamäki (2011: 45‒46) jakavat kahteen pääkategoriaan: piilevä eli implisiittinen koodinvaihto ja ilmeinen eli eksplisiittinen koodinvaihto. Piilevä koodinvaihto tarkoittaa, että romaani on kokonaisuudessaan kirjoitettu yhdellä kielellä, mutta käy viitteellisesti ilmi, että muitakin kieliä on mukana romaanikontekstissa. Piilevä koodinvaihto voidaan viestittää metakielisillä kommenteilla, eli kirjailija viittaa siihen, että lausunto on tehty toisella kielellä, esimerkiksi sanoi hän englanniksi. Kirjailija voi myös kontekstuaalisilla vihjeillä viitata siihen, että useita kieliä on käytössä. Paikannimistä voi käydä ilmi, että juoni tapahtuu toisessa maassa tai kulttuurissa, ja myös henkilönimet voivat viitata henkilön kielenkäyttöön.
Ilmeinen koodinvaihto tarkoittaa, että romaanitekstissä on mukana yksittäisiä sanoja tai pidempiä jaksoja muilla kielillä kuin romaanin pääkielellä. Eriksson ja Haapamäki (2011: 46‒48) ovat luoneet ilmeisen koodinvaihdon tutkimiseen kolme alakategoriaa:
koodinvaihdon frekvenssi, koodinvaihdon merkintä ja koodinvaihdon integraatio.
Koodinvaihdon frekvenssi voi muodostua yksittäisistä aineksista tai jopa kielten tasavertaisesta käytöstä. Viimeisessä tapauksessa on kuitenkin vaikea sanoa, milloin on kyse romaanin pääkielestä ja milloin koodinvaihdosta. Koodinvaihdon merkintä tarkoittaa, että ilmeinen koodinvaihto on tekstissä merkitty esimerkiksi metakielisellä kommentilla, käännöksellä tai typografisella merkitsijällä. Koodinvaihto voi olla täysin merkitsemätön, heikosti tai vahvasti merkitty. Merkitsemätön koodinvaihto ei periaatteessa eroa muusta tekstistä ja voi esimerkiksi olla seuraavan näköistä.
”Om nån restaurang var full så sa han bara täytyyks mun todella soittaa omistajalle ‒ ‒ ”
Yllä oleva esimerkki tulee Sabine Forsblomin kirjasta Maskrosguden. Kaikki tässä luvussa käyttämäni esimerkkejä ovat Erikssonin ja Haapamäen käyttämiä.
Erikssonin ja Haapamäen mallissa (2011: 46‒47) heikkoja merkintöjä edustavat typografiset merkinnät, kuten kursiivi, lainausmerkit ja versaalit. Vahvempia merkintöjä edustavat metakieliset kommentit ja käännökset. Kaikista vahvimmat ovat kahden tai useamman merkinnän yhdistelmät. Alla on esimerkkejä heikosti merkitystä ja vahvasti merkitystä koodinvaihdosta. Ensimmäinen esimerkki edustaa heikkoa merkintöä ja sisältää vakoilla-sanan muunnelman. Esimerkki tulee Kjell Westön Drakarna över Helsingfors -kirjasta. Vahvaa merkintöä edustava toinen esimerkki tulee Mikael Niemen kirjasta Populärmusik från Vittula.
Och det finns ingen som är mer lämpad att vakla på än den som vill vara ifred, och den grundregeln kan alla paparazzifotografer och den kan också Riku och Sammy.
‒ Mie uskon että poika on päissä. Jag tror pojken är full, sa hon på finska med en djup, lite hes stämma.
Merkintään kuuluu myös koodinvaihdon integraatio, joka tarkoittaa koodinvaihdon kieliopillista sopeutumista romaanin pääkieleen. Kyseessä voi olla sekä yksittäiset sanat että pidemmät jaksot. Nämä voidaan joko sopeuttaa pääkielen kielioppiin tai säilyttää niiden omat kieliopilliset muotonsa. (Eriksson & Haapamäki 2011: 47‒48) Seuraavassa esimerkissä Susanna Alakosken kirjasta Svinalängorna on säilytetty muoto, joka suomenkielisillä sanoilla olisi ollut suomenkielisessä tekstissä.
Hos Riitta åt vi sihanlihakastiketta [sic], makkarakastiketta och jauhelihakastiketta. Fläsksås, korvsås och köttfärssås.
Pidemmät koodinvaihtojaksot voivat olla syntaktisesti integroituneita pääkieleen virkerakenteeseen tai irrallaan (Eriksson & Haapamäki 2011: 48). Seuraavassa esimerkissä ensimmäinen suomenkielinen lause muodostaa oman virkkeen, kun taas toinen on osa ruotsinkielisestä virkkeestä ja syntaktisesti integroitu virkkeeseen.
Esimerkki tulee Westön romaanista Drakarna över Helsinfors.
‒ ‒ Du hade lämnat kvar lappen på ditt skrivbord en kväll. Raitis, polkupyörällä liikkuva, opiskeleva joulupukki. Och telefonnumret var till TKK:n asuntola, Otaniemi.
Ilmeisellä koodinvaihdolla kirjailijalla on myös mahdollisuus antaa kuva vahvasta tai heikosta rajasta kielten välillä. Esimerkiksi merkitsemätön koodinvaihto antaa kuvan siitä, että monikielisyys on kontekstissa tavallista. Vahvasti merkitty koodinvaihto voi taas osoittaa toisen kielen ulkopuolisuutta ja toisenlaista asemaa yhteiskunnassa (Eriksson & Haapamäki 2011: 47‒48, 50).
Erikssonin ja Haapamäen (2011: 49‒51) mukaan kirjallisella koodinvaihdolla on aina funktio, esimerkiksi luoda tunne aidosta kielestä ja kieliympäristöstä. Koodinvaihdolla kirjailijalla on myös mahdollisuus sisällyttää tai sivuuttaa lukijansa tämän kielitaidosta riippuen. Eriksson ja Haapamäki ovat havainneet, että kirjailijan ja lukijan kielitaidolla sekä kirjan teemalla on taipumuksena vaikuttaa koodinvaihdon merkintään. Mitä enemmän taitoja kirjailijalla ja lukijoilla on kielessä, jota käytetään koodinvaihdossa, sekä mitä keskeisempi teema monikielisyys on kirjassa, sitä todennäköisempää on, että koodinvaihto on ilmeinen, frekventti, merkitsemätön ja integroitu. Koodinvaihdolla kirjailijalla on myös mahdollisuus ottaa kantaa kielen yhteiskunnalliseen asemaan.
Tässä tutkielmassa Erikssonin ja Haapamäen malli toimii kuitenkin vain lähtökohtana, oma menetelmäni on lähtöisin ilmeisen koodinvaihdon muodosta. Minulla on myös hieman eri näkökulma, koska minulla on mukana myös kirjan suomennos. Erikssonin ja Haapamäen malli perustuu siihen, että tutkitaan kaikkia tapoja, joilla koodinvaihto ja vieras kieli näkyvät kirjassa. Minä taas tutkin ainoastaan ilmeisen koodinvaihdon merkintää alkuperäisteoksessa ja suomennoksessa. Seuraavassa luvussa kerron tarkemmin omasta menetelmästäni.
2.2 Tutkielman menetelmä
Tässä tutkimuksessa vertaan meänkielisiä aineksia Niemen kirjassa Mannen som dog som en lax ja sen suomennoksessa Mies joka kuoli kuin lohi. Aineistosta olen kerännyt kaikki meänkieliset ainekset. Aines voi kontekstista riippuen olla yksi ainoa sana tai kokonainen lause. Useimmat meänkieliset ainekset löytyvät vuoropuheluista. Jos kirjan henkilön lausuma repliikki on kokonaan meänkielellä, olen laskenut repliikin yhdeksi
meänkieliseksi ainekseksi. Myös repliikit, jotka on lausuttu ruotsin kielellä, mutta sisältävät yhden tai muutaman meänkielisen sanan, olen laskenut yhdeksi meänkieliseksi ainekseksi. Esimerkiksi lauseet ”Pojan kanssa met puhuma aivan ruottia” (Niemi 2006a: 180) ja ”Nej, mamma, du sa puikkopottu!” (Niemi 2006a: 312) on molemmat laskettu yhdeksi ainekseksi, vaikka niiden sisältämä määrä meänkielisiä sanoja on erilainen. Meänkieli esiintyy harvoin kertovassa tekstissä. Tällöin olen laskenut kokonaiset ilmaisut yhdeksi ainekseksi, mutta luetelmista olen laskenut jokaisen yksittäisen sanan omaksi ainekseksi. Näin olen tehnyt, koska luetelmissa sanat eivät kuulu samalla tavalla yhteen kuin kokonaisissa lauseissa. Monet meänkieliset sanat ovat samanlaisia kuin suomenkieliset, mutta tässä tutkielmassa kutsun kaikkia sanoja meänkielisiksi, myös ne, jotka yhtä hyvin voitaisiin laskea suomenkielisiksi.
Näin olen tehnyt, koska kaikki meänkieliset lauseet, jotka ovat mukana kirjassa, ovat meänkieltä puhuvien ihmisten lausumia, eikä kirjassa esiinny suomalaisia.
Erikssonin ja Haapamäen kirjallisuuden monikielisyyden analysoimisen mallin mukaan tutkin ensisijaisesti monikielisyyden, tässä tapauksessa meänkielen, muotoa. Tutkin, miten kirjailija ja kääntäjä ovat merkinneet monikielisiä aineksia tekstissä. Analysoin monikielisyyden merkinnän kannalta, millaisia eroja löytyy kirjojen väliltä, sekä yritän selvittää, mistä nämä erot johtuvat. Taulukkojen avulla havainnollistan meänkielisten ainesten määrää, määrällisiä eroja kirjaversioiden välillä sekä eroja meänkielisten ainesten merkinnässä. Koska isoimmat erot kirjojen välillä löytyvät monikielisyyden muodosta, tutkimukseni painopiste on muodon tutkimisessa. On kuitenkin selvää, että eroja löytyy myös viestinnällisestä kontekstista ja funktiosta. Siksi tulen kommentoimaan myös näitä seikkoja, mutta en analysoi niitä sen syvemmin.
Mallissaan Erikssonilla ja Haapamäellä (2011) on toisenlainen jaottelu kuin se, jota tutkielmassani käytän. Syy tähän on, että minulla on kontrastiivinen näkökulma, ja vertaan alkuperäisteosta suomennokseen monikielisyyden muotoa silmällä pitäen. Siksi en tutki esimerkiksi piilevää koodinvaihtoa, enkä käsittele monikielisyyden viestinnällistä kontekstia ja funktiota niin tarkasti kuin heidän mallissaan.
Aineistoni meänkielisten ainesten sekä Erikssonin ja Haapamäen mallin perusteella olen käyttänyt neljää kategoriaa: typografisesti merkitty koodinvaihto, typografisesti ja käännöksellä merkitty koodinvaihto, käännöksellä merkitty koodinvaihto ja merkitsemätön koodinvaihto. Annan jokaisesta kategoriasta esimerkkejä sekä alkuperäisteoksesta että suomennoksesta, ja vertaan kirjojen merkintätapoja. Tutkin, mikä on suomennoksen vastine, eli suomenkielinen ilmaus, jota suomennoksessa käytetään lähtökielen ilmauksen vastaavuutena (vrt. Ingo 1990: 97‒100). Esimerkkien kohdalla keskustelen merkinnän mahdollisista syistä ja eroista alkuperäisteoksen ja suomennoksen välillä. Pohdin, miten hyvin lukija ymmärtää aineksen, sekä millainen funktio merkinnällä on, kun ajatellaan lukijan ymmärrystä. On kuitenkin selvää, että lukijan ymmärrystä on erittäin vaikea arvioida. Pohdin myös sitä, millä tavalla kirjan viestinnällinen konteksti ja funktio ovat vaikuttaneet koodinvaihdon merkintään.
3 MEÄNKIELI
Mikael Niemen romaanissa Mannen som dog som en lax meänkieli on merkittävässä asemassa. Meänkieli on kieli, jota puhutaan Ruotsin Tornionlaaksossa, tarkemmin kunnissa Haaparanta, Ylitornio, Pajala, Kiiruna, Jällivaara ja Kalix (Språkrådet 2013a).
Meänkieli on, yhdessä suomen, saamen, romani chibin ja jiddishin kanssa yksi Ruotsin kotimaisista vähemmistökielistä. Pohjois-Ruotsissa meänkielellä, suomella ja saamella on myös alueellisen kielen aseman. (Andersson & Kangassalo 2003: 30) Ennen käytettiin usein nimikettä tornionlaaksonsuomi, mutta nykyään suositellaan termiä meänkieli (meidän kieli) koska se korostaa meänkielen asemaa omana kielenä irrallaan suomen kielestä. Meänkieli sisällyttää myös kaikki kielen variantit, kun taas tornionlaaksonsuomi lähinnä viittaa Tornionjoen lähistössä puhuttuun kieleen (Hyltenstam 1999: 118‒119; Språkrådet 2013b).
3.1 Meänkielen historia ja nykyasema
Tornionlaakso oli historiallisesti Pohjoiskalotin tärkeä kohtaamis- ja kauppapaikka, ja siksi alue on kauan ollut monikielinen (Elenius 2006: 16). Alueella on kuitenkin vanhastaan puhuttu suomen varianttia, ja kun Suomi oli osa Ruotsia, seutu molemmilla puolen Tornionjokea oli yhtenäinen alue, jolla puhuttiin samaa kieltä. Vuonna 1809 Haminan rauhan jälkeen Suomesta tuli osa Venäjää, ja raja Ruotsin ja Venäjän välillä vedettiin Tornionjokea pitkin. Samalla tämä raja jakoi Tornionlaaksoa kahteen osaan.
(Andersson & Kangassalo 2003: 30) Tämän jälkeen kieli alkoi kehittyä kahteen eri suuntaan. Suomessa tornionlaaksonsuomi sai tukea maan enemmistökielestä, eikä ollut toisenlaisen kielen vaikutuksen alla, vaan kehittyi ajan myötä lähemmäksi yleissuomea.
Ruotsissa toisaalta suomi oli puhuttu kieli, jota puhuttiin kodeissa ja epävirallisissa yhteyksissä. Viranomaisten mukaan Ruotsissa oli puhuttava ainoastaan ruotsia, ja kun koulutoimi aloitettiin, paine ruotsin oppimiseen kasvoi, vaikka alussa Pohjois-Ruotsissa annettiinkin opetusta suomen kielellä. Ruotsin kieli sai yhteiskunnassa korkean aseman, ja suomesta tuli vähäarvoinen kieli, jota jopa tornionlaaksolaiset itse pitivät ala- arvoisena. (Hyltenstam 1999: 98‒99) Alueella puhuttu suomi sai vähitellen lisää
vaikutteita ruotsin kielestä lainasanojen muodossa, ja meänkieltä pidettiin sekakielisenä murteena (Andersson & Kangassalo 2003: 32; 120).
Meänkielen pitkän sorron aikana monet tornionlaaksolaiset eivät oppineet meänkieltä.
Oli kiellettyä puhua meänkieltä kouluissa, ja monet vanhemmat eivät halunneet opettaa lapsilleen meänkieltä, koska he häpesivät taustaansa. Luultiin myös, että meänkieltä puhuvat lapset eivät oppisi kunnon ruotsia. Katsottiin, että meänkieltä puhuvat ihmiset olivat puolikielisiä, he eivät osanneet kunnon suomea eivätkä ruotsia. (Andersson &
Kangassalo 2003: 129; Språkrådet 2013b) Meänkieli on siksi uhanalainen, mutta on viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana kuitenkin kohottanut asemaansa (Språkrådet 2013b). Nykyään on mahdollista saada Tornionlaakson kouluissa äidinkielenopetusta meänkielellä, ja meänkieltä käytetään esimerkiksi medioissa, kirjallisuudessa ja teatterissa. Kieli on myös standardisoitu, on julkaistu sekä sanakirja että kielioppikirja. (Hyltenstam 1999: 98‒99). Kun meänkieli vuonna 2000 sai asemansa kotimaisena vähemmistökielenä Ruotsissa, kielen käyttäjät saivat oikeuden käyttää meänkieltä, kun he ovat yhteydessä viranomaisten kanssa niissä kunnissa, joissa iso osuus asukkaista on meänkielisiä (Språkrådet 2013c).
3.2 Meänkieli ‒ kieli vai murre?
Vaikka Suomen ja Ruotsin raja jakaa Tornionlaakson kahteen osaan, kielialue on yhä yhtenäinen. Meänkielellä ja peräpohjalaisilla murteilla on pitkälti samat murrepiirteet, esimerkiksi persoonapronominit mie ja sie sekä met, tet ja het, jälkitavuissa säilynyt h (menhään sauhnaan) ja lyhenevät geminaattalikvidat ja nasaalit määräasemissa (talvella
> talvela, vuonna > vuona). (Vaattovaara 2003: 47). Ruotsin puolella meänkieleen on kuitenkin omaksuttu paljon ruotsinkielisiä lainasanoja jotka on muokattu omalle kielelle sopiviksi, kuten hantuuki (handduk) ja kahveli (gaffel) (Hyltenstam 1999: 121).
Melkein kaikki nykyaikaiseen yhteiskuntaan kuuluvat sanat, kuten uuden tekniikan termit ja työmarkkinasanasto, ovat myös tulleet meänkieleen ruotsin kautta (Andersson
& Kangassalo 2003: 120).
On vaikeaa määrittää, onko meänkieli oma kieli vai suomen murre. Suomessa sitä pidetään usein murteena sen vuoksi, että alueella on yhtenäinen historia, ja meänkielellä on monta yhtenäistä piirrettä peräpohjalaisten murteiden kanssa (ks. Lehikoinen 1994:
17, 141). Siksi monelle Suomen puolella Tornion alueella asuvalle oli outoa, että meänkieli julistettiin viralliseksi vähemmistökieleksi Ruotsissa (Vaattovaara 2003: 47).
Raja kielen ja murteen välillä on himmeä, sillä kielen variaatio on monivivahteinen.
Murteet ovat kielimuotoja, joilla on isoja kielirakenteellisia yhtäläisyyksiä, mutta samalla ne erottuvat toisistaan esimerkiksi äänneasun, morfologian, syntaksin tai sanavaraston kohdalla. Historiallisesti katsotaan, että murteet ovat kehittyneet yhtenäisestä kielimuodosta. Kieli on kehittynyt eri suuntiin, kun sen puhujat eivät ole olleet yhteydessä toistensa kanssa erilaisten esteiden vuoksi, kuten luonnon esteet (vuorijonot, isot metsät) tai sosiaaliset esteet (valtioiden rajat, vihamielisyyttä).
Lisääntyneiden kommunikaatioiden ja kansojen liikkeiden johdosta murteet ovat viime aikoina tasoittuneet ja lähestyneet yleiskieltä. (Hyltenstam 1991: 107)
Hyltenstam (1991: 116‒117) on luonut seitsemän kohdetta selvittääkseen kielen ja murteen eroja:
1. Ollakseen erään kielen murre, murteella pitää olla historiallisesti sukua kielelle, niin että niillä on selkeät äänneasulliset, kieliopilliset ja sanastolliset samanlaisuudet.
2. Kielellisiä variantteja, jotka ovat keskenään ymmärrettäviä, kutsutaan yleensä murteiksi, kun taas variantteja, jotka eivät ole keskenään ymmärrettäviä, kutsutaan kieliksi.
3. Standardisoidun kielellisen variantin, jolla on kirjakieli, katsotaan yleensä olevan kieli.
4. Standardisoitua kielellistä varianttia, jota käytetään valtion virallisissa toiminnoissa, kutsutaan yleensä kieleksi eikä murteeksi.
5. Standardisoitua kielellistä varianttia, jota ei käytetä valtion virallisissa toiminnoissa, kutsutaan usein, mutta ei aina, kieleksi eikä murteeksi.
6. Kielellisen variantin, jolla ei ole kirjakieltä, ja joka on sitonut standardisoituun kieleen, katsotaan yleensä olevan murre.
7. Kielellistä varianttia, jota puhujat itse pitävät kielenä, kutsutaan useimmin kieleksi kuin murteeksi.
Näiden kriteerien perusteella meänkielen voidaan katsoa olevan enemmän kieli kuin murre. Meänkieli on, kuten mainittu, kuitenkin sukua suomen kieleen ja sillä on paljonkin yhtenäisiä piirteitä suomen ja suomen murteiden kanssa. Suomea ja meänkieltä puhuvat ihmiset ymmärtävät myös pitkälti toisiaan, mutta meänkielen runsaat ruotsinkieliset lainasanat voivat hankaloittaa kommunikaatiota. Meänkieli on standardisoitu ja sillä on kirjakieli, ja kielen alueella on myös mahdollista käyttää kieltä viranomaisten kanssa asioidessaan. Useimmat meänkielen puhujat ovat nykyään ylpeitä kielestään, ja he pitävät sitä omana kielenä eikä murteena. Näihin tietoihin nojaten kutsun tässä tutkielmassa meänkieltä kieliksi.
4 MONIKIELISYYS KAUNOKIRJALLISUUDESSA JA SEN KÄÄNTÄMINEN
Tämä luku käsittelee monikielisyyttä ja koodinvaihtoa kaunokirjallisuudessa. Ensin esittelen yleistä tietoa monikielisyydestä ja koodinvaihdosta sekä koodinvaihdon funktioista. Luvussa 4.1 tarkastelen, mikä on ominaista monikieliselle kaunokirjallisuudelle. Luvussa 4.2 käsittelen ensiksi kaunokirjallisuuden kääntämistä yleisestä näkökulmasta ja myöhemmin luvussa monikielisen tekstin ja koodinvaihdon kääntämistä.
Maailmassa monikielisyys on tavallista. Globaalista perspektiivistä nähtynä kaksi- tai monikielisyys voi olla jopa tavallisempaa ja luonnollisempaa kuin yksikielisyys. Kaksi- tai monikieliset ihmiset voivat käyttää yhtä kieltä yhdessä tilanteessa ja toista kieltä toisessa tilanteessa. (Park 1996: 1) On olemassa kaksi erityyppistä koodinvaihtoa.
Voidaan osin käyttää eri kieliä eri kontekstissa, esimerkiksi yhtä kieltä kotona ja toista kieltä koulussa tai työpaikalla. Toinen vaihtoehto on, että vaihdetaan eri kielten välillä samassa keskustelussa. (Gumperz 1982: 60‒61) Kielen valintaan vaikuttavat erilaiset tekijät, esimerkiksi se, kenen kanssa puhutaan, mistä puhutaan ja millainen suhde keskustelun osallistujilla on toisiinsa (Wei 2000: 16). Kielivalinnalla voidaan ilmaista muun muassa tuttavallisuutta, etäisyyttä, solidaarisuutta tai asemaa. Myös puheenaihe vaikuttaa kielen valintaan; keskustelijat voivat olla tottuneita puhumaan eräästä asiasta tietyllä kielellä. (Fishman 2000: 91‒92) Koodinvaihto on pitkään nähty negatiivisena asiana, sitä on pidetty puhujien puutteellisesta kielitaidosta johtuvana asiana.
Koodinvaihto ei kuitenkaan ole kielten sattumanvaraista sekoittamista, joka johtuu laiskuudesta, kielitaidon puutteesta tai näiden tekijöiden yhdistelmästä, vaan koodinvaihto on viestinnällinen strategia, jota puhujat käyttävät saavuttaakseen tietyn vaikutuksen. (Park 1996: 1) Myös Gumperz (1982: 64‒65) korostaa, että vain harvoin koodinvaihto johtuu siitä, että puhuja ei löydä haluamaansa sanaa toisesta kielistä.
Koodinvaihdolla voi olla erilaisia funktioita keskustelussa. Gumperzin (1982: 75‒83) esittelee kirjassaan Discourse strategies kuusi tällaista funktiota: sitaatti, adressaatin määrittely, interjektio, toisto, sanoman tarkentaminen sekä personifiointi tai objektivointi. Sitaatti tarkoittaa, että lainataan jonkun muun lausunto ja käytetään sitä
kieltä, jota henkilö käytti joko suorana lainauksena tai epäsuorana esityksenä.
Adressaatin määrittely tarkoittaa, että kielivalinnalla kohdistetaan puhe valitulle vastaanottajalle. Interjektio tai huudahdussana toimii yleensä välihuomautuksena tai täytesanana. Toisto tarkoittaa, että yhdessä kielissä tehty lausunto toistetaan toisessa kielessä joko sanatarkasti tai muokatussa muodossa. Toiston syy on yleensä sanoman korostaminen tai selventäminen. Sanoman tarkentaminen merkitsee, että koodinvaihdolla tarkennetaan tai täydennetään sitä, mitä juuri sanottiin. Viimeinen funktio, personifiointi tai objektivointi, tarkoittaa, että koodinvaihdolla puhujalla on mahdollisuus määrittää oma osallistuminen erääseen sanomaan tai etääntyminen siitä.
Puhuja voi myös ilmentää, että sanoma sisältää hänen omaa mielipidettä. Gumperz kuitenkin huomauttaa, että hänen listansa funktioista ei ole tyhjentävää, eikä aina ole mahdollistakaan määrittä koodinvaihdon funktiota.
Koodinvaihto ei kuitenkaan tarkoittaa ainoastaan vaihtelua eri kielten välillä, se voi myös tarkoittaa vaihtelua saman kielen eri varianttien välillä. Siten myös yksikieliset ihmiset käyttävät koodinvaihtoa ja vaihtelevat kieltään asiantilan mukaan. (Börestam &
Huss 2001: 11, 74) Forsterin (1970: 3) mielestä jokainen ihminen on enemmän monikielinen kuin mitä hän ajattelee olevansa, sillä osaamme kaikki käyttää äidinkieltämme eri tavoilla eri tilanteissa. Kaunokirjallisissa teoksissa kirjailijalla on mahdollisuus käyttää tekstissään saman kielen eri variantteja, esimerkiksi murretta tai slangia, saavuttaakseen tiettyä tyylillistä vaikutusta. On tavallisinta, että kielellistä varianttia löytyy repliikeistä, mutta se voi myös olla osa kertovaa tekstiä. Variantin avulla voidaan antaa lukijalle kuva juonen maantieteellisestä sijoituksesta tai henkilön sosiaalisesta asemasta, iästä tai koulutustasosta. (Englund Dimitrova 2001: 11) Tämä tutkielma käsittelee kuitenkin koodinvaihtoa eri kielten välillä, ei kielen sisällä.
Vaikka monikielisyys on maailmassa erittäin tavallista sekä yhteiskunnallisella että yksilöllisellä tasolla, yksikielisyys on silti kauan ollut kielitieteen normi (Tidigs 2007).
Nykyäänkin puhutaan usein yhtenäisyydestä, yksinkertaisuudesta ja yksikielisyydestä kun keskustellaan kielistä. Voidaan kyseenalaistaa sitä, miksi kirjallisuuden ja käännöskirjallisuuden lähtökohta yleensä on yksikielinen nykyajan globalisoidussa maailmassa (Lennon 2010: 5‒6; Grönstrand & Malmio 2011: 7). Kieleen liittyvät monet
asiat, esimerkiksi viestintä, identiteetti, yhteishenki ja tunteet. Kieli on etnisen tai kansallisen ryhmän kuulumisen merkitsijä, se voi olla eräänlainen sosiaalinen pääoma tai sosiaalisen hallinnan työväline. Kaksikielinen ihminen elää usein kielten välillä, tai ehkä pikemmin yhtäaikaisesti kahdessa kielessä: joskus kokemukset, tunteet ja sävyt voidaan ilmaista ainoastaan toisella kielellä, koska ne esiintyvät ainoastaan siinä kielessä. (Malmio 2011: 103‒104)
Koodinvaihto kaunokirjallisuudessa erottuu koodinvaihdosta puheessa siten, että kirjailijalla on mahdollisuus muokata kieli tavalla, joka ei ole mahdollista puheessa.
Kirjallisen koodinvaihdon avulla voidaan esimerkiksi luoda dramaattisia tehosteita, ja siksi koodinvaihto kirjallisuudessa on nähtävä puhutun koodinvaihdon symbolisena edustuksena. (Jonsson 2012: 213) Koodinvaihto kirjallisuudessa on siis kirjan kontekstiin sopiva, eikä sen välttämättä tarvitse olla todenmukaista. Toinen ero tekstin ja puheen koodinvaihdon välillä on se, että koodinvaihto puheessa yleensä kohdistuu vastaanottajiin, jotka ymmärtävät molemmat kielet, ja puhuja on tietoinen tästä.
Kirjoittaja taas ei voi tarkalleen tietää, ketkä hänen vastaanottajiaan ovat, ja millaisia kielitaitoja heillä on. (Davies & Bentahila 2008: 3) Tässä tutkielmassa kohteena on monikielisyys kaunokirjallisuudessa. Monikielisyyttä käytetään kuitenkin myös muissa kirjallisissa genreissä, kuten novelleissa, lyriikassa, näytelmissä, lehdissä ja laulujen sanoissa (Jonsson 2012: 214).
4.1 Monikielisyys ja koodinvaihto kaunokirjallisuudessa
Sana monikielisyys tuo useimmiten mieleen yksilöitä, ei kirjallisuutta, eikä monikielistä kirjallisuutta ole tutkittu paljoa. Tästä huolimatta monikielisyys on ollut mukana kaunokirjallisuudessa jo antiikin ajasta lähtien, ja viime aikoina aihe onkin saanut lisää huomiota. Kun tutkitaan monikielistä kaunokirjallisuutta, tutkitaan koodinvaihdon tarkoitusta ja sen tyylillisiä, kerronnallisia, temaattisia ja symbolisia vaikutuksia.
Monikielinen teksti sekä sisällyttää että sivuuttaa lukijoita heidän kielitaidoistaan riippuen. Lukijat, jotka osaavat kyseistä kieltä, ymmärtävät monikielistä jaksoa, mutta lukijat jotka eivät osaa kyseistä kieltä, jäävät ulkopuolelle (Tidigs 2007; Malmio 2011:
295‒296). Käyttämällä monikielisyyttä teoksissaan kirjailijat hyödyntävät omia monikielisiä ja monikulttuurisia kokemuksiaan, ja he voivat myös vastustaa yksikielisiä normeja ja herättää keskustelua kielen käytöstä (Jonsson 2012: 213, 223). Jonssonin (2012: 226) mukaan koodinvaihdolla voidaan ”saada hiljaiset äänet kuuluviin” (make silent voices heard), sillä voidaan vastustaa, kyseenalaistaa ja muuttaa valtasuhteita, sekä oikeuttaa kielellisen varianttien ja koodinvaihdon käyttöä. Strutz (1996: 208‒209) sanoo, että koodinvaihtoa sisältävien tekstien lähtökohta on sosiolingvistinen tilanne, joka on osa alueen arkielämää, ja että koodinvaihdon funktio kirjassa on viitata kyseessä olevan alueen kieleen. Hän huomauttaa kuitenkin, että koodinvaihdon funktio voi myös olla pelkästään stilistinen. Forsterin (1970: 74) mukaan koodinvaihto on tyylikeino, jonka avulla on mahdollista luoda assosiaatioita, ja koodinvaihto antaa ymmärrettävän kuvan kulttuurista, vaikutteista ja tunteista. Myös Schmitz-Emansilla (2004: 14) on samanlainen ajatus. Hänen mukaan monikielisyydellä voidaan näyttää, miten kielet täydentävät tai vastustavat toisiaan, ja monikielisyyden käyttö dialogeissa voi antaa sopuisan tai epäsopuisen kuva. Toisen kielen läsnäolo dialogissa voi myös toimia ainoastaan lisäyksenä tai stilistisenä piirteenä.
Monikielisyyden määrä tekstissä voi vaihdella. Monikielisessä tekstissä voi olla kyse sekä muutamasta lauseesta toisella kielellä muuten yhtenäisessä tekstissä, että kahden kielten tasaisesta sekoituksesta (Schmitz-Emans 2004: 14). Lennon (2010: 5, 81) antaa kaksi kategoriaa monikieliselle kirjallisuudelle, strong plurilingualism (vahva monikielisyys) ja weak plurilingualism (heikko monikielisyys). Vahvaa monikielisyyttä edustaa kirjallisuus, joka sisältää merkittäviä määriä aineksia, jotka on kirjoitettu toisella kielellä kuin teoksen pääkielellä. Heikkoa monikielisyyttä edustaa taas kirjallisuus, joka on ainoastaan niin sanotusti maustettu vierailla sanoilla ja idiomeilla.
Tällöin vieraat sanat usein viittaavat kielitaitoon tai erään kielen kulttuuriseen pääomaan ja arvovaltaan.
Meir Sternberg (1981) käsittelee artikkelissaan Polylingualism as reality and translation as mimesis monikielisyyttä kaunokirjallisuudessa. Hän jakaa ensiksi monikielisiä aineksia kaunokirjallisuudessa kolmeen kategoriaan: referential restriction, vehicular matching ja homogenizing convention. Referential restriction (viittauksen
rajoittaminen) tarkoittaa, että tekstiin ei oteta mukaan monikielisyyttä, vaikka sitä juonen ympäristössä olisikin. Tekstissä olevaa maailmaa rajoitetaan niin, että siitä muodostuu kielellisesti yhtenäinen kokonaisuus, jonka puhetta vastaa aiotun lukijakunnan käyttämä. Rajoittaminen voi joskus sulkea pois myös ne jännitykset tekstissä, jotka kielet tai variantit luovat. Vehicular matching (sitaatin välitys) tarkoittaa toisaalta, että ei yritetä välttää kielellistä monimuotoisuutta eikä kielten välistä konfliktia, vaan jopa kaivetaan niitä esiin. Monimuotoisuus ja konfliktit hyväksytään itsestäänselvyytenä, tosiasiana ja viestinnän välineenä. Kolmas kategoria, homogenizing convention (käytännön yhdenmukaistaminen), säilyttää vapauden viitata kieliin.
Yhdenmukaistamalla ohitetaan kuitenkin variaatiota henkilökuvien puheessa, koska variaatio nähdään epäolennaisena tai häiritsevänä tekijänä. Esimerkkinä yhdenmukaistamisesta Sternberg käyttää Liisa Ihmemaassa -kirjan Liisaa, joka ei huomaa mitään omituista siinä, että kani puhuu englantia. (Sternberg 1981: 223‒224)
Näille kolmelle strategialle monikielisyyden kuvaamisessa on yhteistä, että ne poistavat vieraan kieleen jäljittelemisen aiheuttamat ongelmat. Sitaatin välityksellä säilytetään puhetta alkuperäisessä sananmuodossaan niin, että tekstin monikielisyys vastaa todellisuuden monikielisyyteen mahdollisimman täydellisesti. Se ei kuitenkaan ole kirjaimellista ja perusteellista kielenkäytön kopiointia, vaan kirjailijan luovaa ja valikoivaa kielten jäljittelyä. Rajoittaminen ja yhdenmukaistaminen taas supistavat monikielisyyttä turvautumalla yksinkertaistavaan keinoon. Tämä tekee mahdolliseksi estää tai neutralisoida yksi niistä kahdesta tekijästä, josta jäljittäminen muodostuu:
voidaan yhdenmukaistaa kohdetta, jota jäljitellään, tai viestintävälinettä, jossa jäljitellään. (Sternberg 1981: 224)
Sternberg (1981: 225) toteaa kuitenkin, että yllä mainitut kolme menetelmää kaikki vaativat tai uhraavat liian paljon. Viittauksen rajoittaminen vaikeuttaa sekä kielellisien ainesten että kontekstuaalisten vihjeiden käyttöä. Se on haitallista kirjoittajalle, joka on kiinnostunut esimerkiksi kielen ja kulttuurin vuorovaikutuksesta tai sosiolingvistisestä varieteetista. Käytännön yhdenmukaistamisen tapauksessa yksikielinen ilmaisuväline yhdistetään keinotekoisesti monikieliseen sisältöön. Sitaatin välitys vaatii taas, että sekä kirjoittaja että lukijakunta on kielitaitoinen, ja voi jossain tapauksessa olla liian
huomiota herättävä. Sternberg esittää siksi vielä neljä kategoriaa, selective reproduction, verbal transpostition, conceptual reflection ja explict attribution, jotka asettuvat ääripäät muodostavien sitaatin välitys sekä viittauksen rajoittaminen ja käytännön yhdenmukaistaminen -kategorioiden väliin.
Tekstin monikielinen aines voi olla jonkinlainen lyhyehkö vieraskielinen lausunto, kuten huudahdussana tai sanonta, joka esiintyy toistuvasti kirjassa (selective reproduction). Tällöin aineksen ei välttämättä tarvitse olla oikein kirjoitettua tai käytettyä vierasta kieltä, eikä se välttämättä edellytä, että lukijan on osattava kyseistä kieltä ymmärtääkseen lauseen merkitysten. Aines voi myös muodostua siirrosta, joka on enemmän stilistinen keino kuin realistinen tapa kuvata vierasta kieltä (verbal transpostition). Sitä voidaan käyttää kuvaamaan sellaisen henkilön kieltä, joka ei hallitse kieltä täydellisesti. Aines voi muodostua ääntä jäljittelevistä sanoista, kielioppivirheistä, leksikaalisista poikkeavuuksista tai kommenteista, joissa selitellään henkilön (virheellistä) kielenkäyttöä.
Itse kielen sijasta monikielisyyttä voidaan myös välittää käyttämällä määritelmää (conceptual reflection). Kerrotaan esimerkiksi jostakin tuntemattomasta ilmiöstä tai kerrotaan asioista toisella tavalla kuin se, johon lukija on tottunut. Esimerkkinä osio Gulliverin matkat -kirjasta, jossa Lilliputit näkevät Gulliverin kellon: he kuvaavat, miltä se näyttää, mutta he eivät käytä kello-sanaa, koska he eivät tiedä, mikä se on.
Monikielisyyteen viittaava aines voi olla myös kertojan tai henkilöhahmon toteamus siitä, mistä tai millaista kieltä käytetään, tai itsenäinen kommentti kielestä (explict attribution). Esimerkkinä tästä on hän puhui ranskaa. (Sternberg 1981: 225‒232)
Lennonin (2010: 10) mukaan on pääasiallisesti olemassa kolme käytäntöä, joiden mukaan käsitellään vieraita aineksia kirjallisuudessa. Ensimmäinen käytäntö on, että ainekset ovat teoksessa harvalukuiset, yleensä yksittäisiä sanoja ja ilmauksia, tai lyhyitä otteita keskusteluista. Näillä höystetään tekstiä ja annetaan sille pala toisesta kulttuurista. Toinen käytäntö on, että vieraat ainekset ovat useimmiten merkittyjä, ne erotetaan tekstistä esimerkiksi kursiivilla, ja muuttuvat vielä vieraimmaksi. Kolmannen
käytännön mukaan vieraat ainekset käännetään teoksen pääkieleen, koska oletetaan, että lukija on yksikielinen.
Mannen som dog som en lax -kirjassa ja sen suomennoksessa meänkieliset ainekset kuvaavat tavallaan puhekieltä, koska meänkieltä käytetään yleensä repliikeissä. Lisäksi meänkieli on perinteisesti ollut puhuttu kieli, jonka kirjakieli on kehitetty vasta viime vuosikymmenten aikana (ks. luku 3). Kaunokirjallisissa teoksissa puhe ei ole täydellistä tai täsmällistä aidon puheen toistoa, vaan kirjoitettua puhetta rajoittavat aina tietyt taiteelliset ja kielelliset seikat (Englund Dimitrova 1997: 51). Kun käytetään puheenomaisia piirteitä kirjoituksessa, on otettava huomioon, että teksti pitää olla luettavaa, eikä kaikki puheen ominaispiirteitä voi ottaa mukaan. Koska emme ole tottuneita näkemään kirjoitettua puhetta, se herättää huomiota. Jotkut puheelle ominaiset piirteet voivat kirjoitettuna saada uuden merkityksen. Esimerkiksi epäröinti on puheessa tavallista, mutta kirjoitettuna se tekee puhujasta takeltelijan. Siksi kaikki puheen yksityiskohdat eivät ole teoksessa olennaisia, vaan tärkeintä on se, millaisen vaikutelman puheen realistisuudesta teksti välittää. (Tiittula & Nuolijärvi 2013: 35‒36) Jos halutaan käyttää murretta stilistisenä keinona tekstissä, sen täytyy olla selkeästi erottavissa sekä yleiskielestä että arkisesta puhekielestä. Näin lukija ymmärtää, että kirjan henkilö puhuu juuri murretta. (Englund Dimitrova 1997: 52) Kirjoittaessaan murretta tai puhekieltä poiketaan yleiskielen oikeinkirjoituksesta jäljittelemällä puheen ääntämistä. Myös lauserakenne ja fraseologia luovat puheenomaisen vaikutelman.
(Tiittula & Nuolijärvi 2013: 36, 43)
4.2 Kaunokirjallisuuden ja monikielisten teosten kääntäminen
Kääntäminen merkitsee aina uudelleenkirjoittamista: teksti muokataan, että se sopii uuden kohdeyleisön kieleen ja kulttuuriin (Oittinen 2004: 92). Kääntäjä ei käännä ainoastaan teoksen sisältöä, vaan välittää myös teoksen sävyn, tyylin ja ulottuvuuden (Bassnett 1995: 126‒129). Kuin kirjoittaja kirjoittaa tekstin, hän ei yleensä tiedä, kuka tulee lukemaan sitä. Hänellä on kuitenkin mielessään aiottu vastaanottaja, joka vaikuttaa tekstin muotoiluun, esimerkiksi lastenkirjan kirjoittaja ottaa huomioon lukijan ikä ja
kehitystaso. (Rahtu 2011: 18) Käännöksenä tekstillä ei enää ole vain yhtä tuottajaa, kirjailijaa, vaan käännösprosessin myötä tekstiin tulee toinen tuottaja, kääntäjä. Aika usein käännöksellä on kirjoittajan ja kääntäjän lisäksi muitakin tuottajia. Esimerkiksi käännöksen tilaajalla voi olla omia tarkoitusperiä, jotka hän haluaa mukaan käännökseen. Kääntäjän rooli voi näin ollen olla monitahoinen, hänen tulee tulkita lähtötekstin kirjoittajan intentiot ja tämän rooli tuottajana, mutta samalla itse olla yksi tuottajista. Miten paljon kääntäjän oma tyyli näkyy käännöksestä, riippuu tekstilajista.
Esimerkiksi lakiteksteistä ei käy ilmi kirjoittajan henkilökohtaista tyyliä, saati kääntäjän, kun taas kaunokirjallisissa teksteissä kirjoittajan ja kääntäjän tyylivalinnat ja maailmankuva ovat usein osa tekstiä. (Rahtu 2011: 23)
Kääntäjä on kaksikielinen välittäjä kahden yksikielisen osallistujan välillä, jotka ovat kahdessa erilaisessa kieliyhteiskunnassa (Katan 2004: 8). Kääntäessä on mentävä sanojen ohi, pelkkä sanojen kääntäminen ei riitä, vaan on tärkeämpää ottaa selville, mitä sanat tarkoittavat tietyssä kontekstissa (Leppihalme 1997: viii). Kääntäminen ei ole automaattista muuttamista kielestä toiseen, vaan inhimillinen tehtävä, joka edellyttää tarkkaa harkintaa ja päätöksentekoa. Haasteellista kääntämisessä on, että monelle ilmiölle, jotka ovat lähtökulttuurissa tuttuja, ei löydy sopivaa sanaa kohdekielestä, tai ilmiö ei ole olleenkaan tuttua kohdekulttuurissa. Kääntäjä voi silloin kotouttaa tai vieraannuttaa tekstin. Kotouttaminen tarkoittaa, että selitetään, muokataan tai jopa poistetaan asioita, jotka ovat kuvitellulle lukijalle vieraita, esimerkiksi kulttuuriin tai historiaan viittaavia asioita. Kotouttaminen on tavallista lastenkirjoissa, koska niiden vastaanottajilla ei yleensä ole paljon kokemuksia vieraista kulttuureista. Kotouttamista käytetään kuitenkin myös aikuisille suunnatussa kaunokirjallisuudessa, yleensä selityksien muodossa. Vieraannuttaminen taas tarkoittaa, että kääntäjä ei muuta kirjan sisältöä kohdekulttuurin lukijoille sopivaksi, vaan säilyttää kaikki kulttuuriin, yhteiskuntaan ynnä muuhun viittaavat asiat sellaisenaan. Vieraat ainekset tekstissä voivat olla lukijoille houkuttelevia, koska ne esittelevät maailmaa oman arkielämän ulkopuolella. Jotkut lukijat voivat toisaalta vierastaa itselleen tuntemattomia sanoja tai ilmiöitä, koska ne tuovat mukanaan tiettyjä vaikeuksia tekstin ymmärtämisessä. Jos joku aines on jo alkuperäisteoksessa vieras, on kuitenkin tavallista, että se säilytetään kääntämättömänä tai selittämättömänä käännöksessäkin. (Leppihalme 2007: 365, 368‒
373) Lennonin (2010: 9) mukaan monikielisyys kaunokirjallisuudessa on tavallaan este, osin yksikieliselle lukijalle, ja osin kääntäjälle, jonka tehtävä on välittää tekstiä toiseen kieleen.
Haasteellista on myös alluusioiden kääntäminen. Alluusio on epäsuora viittaus toiseen kirjalliseen teokseen, historiaan, henkilöön tai paikkaan. Alluusio edellyttää erinäistä vastaanottajan osallistumista, alluusion merkitys on useimmiten ymmärrettävä ainoastaan, jos lukija osaa linkittää samat tai samanlaiset sanat johonkin toiseenkin lähteeseen. (Leppihalme 1994: 3‒5) Alluusio voi joskus olla paljon muunneltu. Tekstin sanat voivat olla vaihdettuja, tekstiin on voitu lisätä sanoja tai sanoja on tullut poistetuksi tekstistä. Tämä tekee alluusiosta vielä vaikeampaa ymmärtää. Alluusion muodossa kirjailija antaa lukijoilleen pienen arvoituksen, ja jos lukija onnistuu arvoituksen ratkaisemisessa, hän ikään kuin tuntee yhteenkuuluvuutta kirjailijan kanssa.
Jos alluusio viittaa laajasti tunnettuun asiaan, sen kääntäminen kohdekieleen voi onnistua. Jos alluusio taas on vieras, kääntäjä joutuu usein antamaan jonkinlaista helpottavaa tietoa tai selitystä, tai keksiä alluusion tilalle jonkun muun sitaatin tai vastaavan, joka on lukijoille tutumpi. (Leppihalme 2007: 371‒372)
Jos sopivaa vastinetta ei löydy alkuperäisteoksen vieraalle ainekselle, kääntäjä voi säilyttää vieraskielisen sanan sellaisenaan tekstissä. Toinen vaihtoehto on käyttää käännöslainaa, eli vieraan sanan tai ilmaisun suora käännös. Esimerkiksi luonnon olosuhteiden tai paikallisien perinteiden kohdalla voi olla aiheellista käyttää vierassanaa. Vieraskielinen sana tekstissä antaa paikallisväriä ja toimii eksoottisena tehosteena. Säilyttämällä esimerkiksi titteleitä, huudahdussanoja tai voimasanoja annetaan kuva kirjan ympäristöstä. Jos vieraaseen sanaan ei löydy tarkkaa vastinetta kohdekielestä, eikä sanaa tarvitse juonen kannalta tarkasti määritellä, on mahdollista käyttää sopivaa yläkäsitettä. Esimerkiksi vierasta puulajia voidaan kutsua pelkkä puuksi. Samalla tavalla voidaan myös käyttää käännöksessä alakäsitettä, jos sanalle ei löydy kattavaa vastinetta. (Leppihalme 2007: 368‒369)
Rahtu (2011: 23‒24) käsittelee tekstin diskurssiyhteisöä, eli sitä, että eri kieliyhteisössä elävillä lukijoilla voi silti olla yhtä paljon tietoa yhdestä asiasta. Jos lukija hallitsee alan
perusasiat, kääntäjä voi vieraannuttaa tekstin ottamalla mukaan esimerkiksi lähdekulttuurin tavat puhua asiasta. Kun kääntäjä taas kääntää yleisölle, jolle kyseiset asiat eivät ole tuttuja, kääntäjän pitää ylittää sekä kieli- että diskurssiyhteisön rajat ja kotouttaa tekstiä muuntamalla lähtökulttuurille ominaiset asiat kohdekulttuuriin sopiviksi. Diskurssiyhteisölle kääntämistä voidaan tavallaan soveltaa myös Mannen som dog som en lax ja Mies joka kuoli kuin lohi -kirjojen analysoimisessa. Koska meänkieli on niin lähellä suomen kieltä, kääntäjä on voinut jättää meänkielisten ainesten käännökset pois suomennoksesta. Kääntämättömät ainekset vieraannuttavat tekstiä hieman, mutta suomenkielinen lukija ymmärtää niitä yleensä niin hyvin, että hän saa kokonaiskuvan tapahtumista. Kirjoittajan on ruotsinkielisen version kirjoittaessaan toisaalta pitänyt kotouttaa meänkieliset ainekset kääntämällä ne ruotsiksi, koska muuten iso osa kirjan tapahtumista ohittaisi meänkieltä tai suomea osaamattoman lukijan.
Monikielisten tekstien kääntämistä ei ole käännöstieteessä paljon tutkittu. Sitä on pidetty erikoisuutena, marginaalisena ilmiönä, vaikka se on todellisuudessa yllättävän tavallista. Käännöstieteessä on lähdetty siitä, että lähtöteksti on yksikielinen, ja että tekstin kieli ei toimi teemana teoksessa. Niin se yleensä onkin, mutta on selvästi olemassa monikielisiä tekstejä, joissa kieli usein toimii teemana. Monikielisten tekstien kääntäminen on haasteellista kääntäjille. Kääntäjien on tultava monikielisiksi kirjailijoiksi, jos he eivät jo ole, tai työskenneltävä yhdessä ihmisten kanssa, jotka osaavat kyseistä kieltä. (Rosenwald 2008: 122‒123, 145)
Kun käännetään teksti, se käännetään yleensä kokonaisuudessaan. Joskus kääntäjä voi kuitenkin siirtää osia lähtötekstistä kääntämättöminä kohdekielen tekstiin. Jos kääntäjä haluaa antaa tekstille paikallisväriä tai välittää lähtötekstin tunnelmaa, hän voi jättää kääntämättä yksittäisen sanan, kuten tittelin tai huudahdussanan. Kääntäjä voi myös siirtää runollisen kohdan kääntämättä sitä, jos se hänen mielestään menettäisi liian paljon sointuvuudestaan käännöksenä. Tällainen ratkaisu säilyttää runon kauneusarvoa, mutta samalla se poistaa teoksen luettavuutta ja nautittavuutta niiltä lukijoilta, jotka eivät hallitse kyseistä kieltä. Sen takia tämä ratkaisu sopii parhaiten teoksiin, jotka on tarkoitettu kaksikieliselle yhteisölle. (Ingo 1990: 84‒85)
On myös mahdollista, että lähtöteksti sisältää kahta tai useampaa kieltä rinnakkain. Tätä esiintyy etenkin kaksikielisissä kulttuureissa, joissa ihmiset ovat tottuneet kielten rinnakkaiseloon ja ymmärtävät monikielisiä tekstejä. Kuitenkaan ei ole aina edes kirjoittajan tarkoituksena, että lukija ymmärtäisi vieraskieliset kohdat. Säilyttämällä vieraskieliset ainekset mahdollisuuksien mukaan kääntäjä säilyttää myös lähtötekstin tunnelmaa, mutta jos on kysymys taiteellisista tehokeinoista, kääntäjän ei aina tarvitse orjallisesti siirtää vieraskielisiä aineksia kääntämättä lähtötekstistä käännökseen, vaan voi joustavasti käsitellä niitä tilanteen mukaan. (Ingo 1990: 85‒87)
Usein koodinvaihtokielellä on jonkinlainen suhde pääkieleen, se voi esimerkiksi olla maan toinen kieli tai maahanmuuttajakieli. Tämä suhde on yleensä osa kirjan teemasta, ja se on hyvä säilyttää myös käännöksessä. Yksi tapa käsitellä aineksia toisella kielellä käännöksessä on jättää ne samaan muotoon kuin lähdetekstissä. Käännös voidaan antaa alaviitteenä tai lisätä sitä tekstiin vieraskielisten ainesten jälkeen. Rosenwaldin mielestä tällainen ratkaisu säilyttää tekstin keskeiset piirteet, mutta se ei ole paras ratkaisu lukijan kannalta, koska se antaa vain selityksen, eikä välitä kielen muodostamaa tunnelmaa. Toinen tapa on korvata lähtötekstin koodinvaihtokieli kielellä, jolla on sama suhde käännöksen pääkieleen kuin lähtötekstin koodinvaihtokielellä on lähtötekstin pääkieleen. Tällainen kieli voi kuitenkin olla vaikeaa tai jopa mahdotonta löytää. Kieli on aina sitoutunut paikkoihin, ihmisiin ja historiaan. Siten vieraskielisten ainesten jättäminen tekstiin alkuperäismuodossaan antaa lukijalle aidon kuvan kuvatusta maalimasta ja sen kielestä. (Rosenwald 2008: 124‒128, 133)
Joskus kääntäjät voivat kohdata sellaisen haasteen, että lähtötekstin koodinvaihtokieli on sama kuin käännöksen pääkieli. Tällöin kyseinen kieli muodostaa lähtötekstissä ilmeisen koodinvaihdon, kieli on vierasta, ja sillä on tarkoitus. Käännöksessä taas kieli on kohdekulttuurin kieli ja toimii välineenä eikä viestinä. Tällaisessa tapauksessa kääntäjä voi olla välittämättä monikielisyyttä käännökseen, mutta on parempi keksiä jokin muu keino, esimerkiksi käyttää murretta, slangia tai litteroitua puhekieltä korostuksineen. (Rosenwald 2008: 125‒126, 128‒135)
