Riku Vallivaara · DIGI

G$lta o)kkala

f{iku Vallivaara

O aarijärvi -seura vietti viime '■■“ v V . vuonna elokuussa 50-vuotis- juhlaansa pääasiassa peli­

mannimusiikin merkeissä. Yksi­

rivisen haitarin soittajan Valde Warvi- kon syntymästä oli tuolloin toukokuus­

sa kulunut 120 vuotta ja viulunsoittaja Riku Vallivaaran syntymästä viikko juhlan jälkeen 110 vuotta. Jyväskylästä oli viuluineen ja Jyväskylän pikkupeli- manneineen tullut Erkki Hiekkavirta kertomaan muistelmiaan näistä nuore­

na hyvin tuntemistaan pelimanneista, joiden kautta hän oli saanut ensi kos­

ketuksen kansanmusiikkiin jo 50-lu- vulla ja joiden soittamia kappaleita ja sävellyksiä hänen ryhmänsä taidolla soitti. Warvikon ja Vallivaaran soitti­

met olivat tilaisuudessa myös näytteil­

lä. Molemmat olivat nuoruudessaan jo soitelleet, mutta vuosikymmeniä oli vierähtänyt, ennenkuin he pelimanni- musiikin 50-luvun vaiheilla virittyä uudelleen löysivät musiikin ja tavalli­

sesti soittivat yhdessä iltamissa, kilpai­

luissa saaden voittoja sekä esiintyivät radiossa ja televisiossakin. Yhteinen

"tämmääminen” ja esiintyminen lop­

pui, kun Valde kuoli 1968 vähän ennen kuin olisi täyttänyt 90 vuotta. Rikun soitto vaikeni, kun hän kuoli 1975 87- vuotiaana. Uus-Varvikko siirtyi pojan haltuun, kuten myös Rikun kauppa.

Viime toukokuussa sulkeutui Rikun kauppa lähes 61 vuotta yhtäjaksoisesti toimittuaan Olavin kuolemaan.

Rikun lapsuus ja nuoruus Saarijärvellä

Saarijärvellä tarvittiin 1870 luvun alussa muuraria ja Mannilan isäntä kutsui vähän yli kaksikymppisen am­

mattimiehen Kauhavalta töihin. Tätä Juho Wallenbergiä kutsuttiin "Kauha­

van Jukaksi” ja Mannilainen vuokrasi hänelle tontin, jolla Vallivaaran kauppa on, ja lahjoitti sen myöhemmin omak­

si. Muurari rakensi itselleen mökin ja löysi vaimokseen 1876 Lannevedeltä Aution talosta Iida Sofian. Perhe alkoi kasvaa, neljä poikaa ja yksi tytär syn­

tyivät siihen, mutta tytär kuoli aivan

Riku Vallivaara, kuva vuodelta 1958.

pienenä. Riku oli pojista nuorin, synty­

nyt 25.8.1885, samana vuonna kuin Hannes Autere. Varttuessaan hän autte- li isäänsä ja varmaan hänestäkin olisi tullut taitava muurari, jollei Saarijär­

velle olisi perustettu 1908 yhteiskou­

lua, johon Rikukin parikymppisenä pääsi opin tietä jatkamaan. Kolmannen luokan kevätkaudella hän kuitenkin otti erotodistuksen ja lähti Vaasaan.

Vaellusvuodet

Vaasaan siirryttyään hän todennäköi­

sesti asui veljensä luona ja kävi vuo­

den Vaasan reaalilyseota, mutta kou­

lunkäynti ei oikein tuntunut mielek­

käältä siinä iässä, niin hän meni työ­

hön Berglund & Ylkäsen tukkuliikkee­

seen. Koulutusta hän kuitenkin halusi lisääjä kävi lukuvuoden 1914-15 Vaa­

san kauppakoulua. Sen jälkeen tuli halu perustaa oma kauppa ja kun johta­

ja Berglund antoi luottoa aloittamisen helpottamiseksi, niin Saarijärvelle teki mieli takaisin. Koskenkylään Pihlaisen taloon hän perustui ensimmäisen puo- tinsa, mutta jo vuoden päästä hän siir­

tyi kirkonkylälle ja vuokrasi E. Kristi- anssonilta Kemppaisen talosta huo­

neiston. Kuitenkin hän jo tammikuussa

1918 myi kauppansa Toivo Rutaselle ja lähti vapaaehtoisena vapaussotaan osallistuen mm. Jyväskylän taistelui­

hin.

Sodan päätyttyä hän samana vuon­

na osti Jyväskylästä Meriön kaupan, joka sijaitsi Kauppakadulla nykyistä Jyväshovia vastapäätä. Siellä hän vii­

pyi 6 vuotta palaten taas Saarijärvelle ja osti entisen kauppansa. Vapaa poika­

mies kun oli, ei hän viihtynyt siinä­

kään vuotta kauemmin ja myi puodin Matti-veljelleen. Vaellusvietti vei hä­

net Petsamoon saakka metsästelemään ja kalastelemaan perimmäisenä tarkoi­

tuksena ryhtyä siellä kauppiaaksi. Se seikkailu kestikin vain vuoden, kun hä­

nen Juho-veljensä tarvitsi tilanhoitajaa Alavuden Sulkavankylällä.

Nyt hän paneutui maanviljelijän tehtäviin koko tarmollaan ja osoittau­

tui aloitteelliseksi tilan hoidossa niin, että viljelyskilpailuissa tuli kunniakir­

joja. Siellä elämä muutenkin tuntui rauhoittuvan, kun hän meni naimisiin Kauhajoelta kotoisin olevan itseään parikymmentä vuotta nuoremman Ire­

ne Hakolan kanssa. 1935 syntyi heille poika Olavi. Kun tila sitten myytiin, päättyivät Rikun vaellusvuodetkin, ja hän palasi 1937 takaisin synnyinseu­

dulleen.

48

Persoonallinen kauppias

Valde Warvikko.

Rikun äiti oli kuollut jo 1927 ja isä 1931, ja niin asettui nuori perhe enti­

seen kotitaloon, ja 25.8.1938 perustet­

tiin siihen sekatavarakauppa, missä Riku ja Irene Vallivaara palvelivat asi­

akkaitaan koko lopun elämänsä poi­

kansa Olavin kanssa. Olavi kävi keski­

koulua ja vuosina 1955-56 Vähittäis- kauppiasopiston, mistä löysi itselleen Terttu-vaimon. Nuoripari asui muual­

la, ja Terttu kävi vieraissa töissä Ola­

vin työskennellessä vanhempiensa kanssa. Vuodesta 1959 lähtien Olavi, ja Terttu hoitivat kesäisin Ahvenlam- men leirintäaluetta kuuden vuoden ajan, jolloin vanhemmat olivat liik­

keessä kahden, vain tavaran hankinnan hoiti Olavi ja loppuvuosina tarvittiin jo autokin, mihin Riku ei ollut aikaisem­

min suostunut.

Sotaa edeltävinä vuosina Riku hankki tavaransa etupäässä Vaasasta veljensä Johan Wallenbergin tukku­

kaupasta, sieltä oli sodankin aikana mahdollisuus saada jotakin erikoista.

Veli pystyi antamaan myös neuvoja ta­

varan hankkimisessa ja maksujen suo­

rittamisessa. Lähetykset tulivat tavalli­

sesti junalla Myllymäelle ja sieltä he­

vospelillä Saarijärvelle. Asiakkaat oli­

vat etupäässä ympäristön maanviljeli­

jöitä. Riku ymmärsi myös erikoistumi­

sen taidon hankkien sellaisia tuotteita, joita ei muissa kaupoissa ollut. Sen tai­

don hän jätti perinnöksi myös pojal­

leen. Hän myi yksinoikeudella mm.

Lapuan Nahkatehtaan valmistamia he- vosvaljaita ja lehtimäkeläisiä hevosen länkiä. Hevosvehkeitä tarvitsivat vielä sodan jälkeenkin talollisten lisäksi metsätöissä käyvät hevosmiehet, ja he­

vospelillä tehtiin aika pitkään maan­

siirtotöitäkin. Rotusorrosta ei Rikua voitu moittia, sillä mustalaiset hän pys­

tyi varustamaan koreilla pislas-mäki- vöillä, setolkilla ja helotetuilla siioilla.

Jos heiltä joskus ei alkanut kuulua maksua tavaroista, niin paikkakunnan mustalaisten "esimies” Santeri piti pu­

huttelun, että jos ei maksuja hoideta, ei Rikulta saa valjaita. Santeri oli tykäs- tynyt sikareihin, ja niillä Riku palkitsi hänet.

Yleensä tavara myytiin käteisellä, mutta monelle taloudelle on kauppa ol­

lut näihin päiviin saakka eräänlainen

"pankki”, josta on pyydetty luottoa, kun rahat eivät ole palkkapäivästä toi­

seen riittäneet. Velkojen periminen on­

kin ollut kauppiaallekin raskasta hom­

maa, joskus on pitänyt turvautua työnantajaan tili- päivänä tai men­

nä tuomiokun­

taan asti. Eivätkä kaikki velalliset olleet edes köy­

hiä, vain vaikeita asiakkaita.

Rikun kaup- passa oli aina ko­

dikas tunnelma. Vahva sikarin tuoksu tuli vastaan heti ovea avatessa, vaikka sikaria lienee poltettu vain konttooris- sa. Siellä huone oli kuulemma usein savusta harmaana. Asiakkaille tarjot­

tiin kaupassakin usein Klubi 77:ää, ja kahvitarjoilukaan ei ollut harvinaista.

Rikun hurtti huumori oli aina rehtiä, mutkatonta ja selväsanaista. Hänen lehti-ilmoituksensa olivat omaa luok­

kaansa. Ne kertoivat letkeästi ja moni­

sanaisesti tarjolla olevista tavaroista ja alkoivat aina ”Joopa jooilla”. Ilmoituk­

set huvittivat ostajia ja niistä tultiin kaukaakin kauppaan jutustelemaan.

Kyllä hän asiasta sanoi hyvin suoraan, jos oli aihetta, mutta osasi hän ilmais­

ta ajatuksensa muutenkin. Kerrankin pari nuorta miestä osti hiivaa yli koti­

tarpeen, mutta Riku tyytyi vain kehoit- tamaan poikia pitämään tuotteen tason korkealla, ja pojat hävisivät nopeasti.

Kun Saarijärvelle perustettiin 1943 paikallislehti, ei Vallivaara ollut vain poikkeuksellinen ilmoittaja, vaan myös asiamies, joka vuosikaudet kerä­

si eniten tilauksia lehdelle, parhaim­

millaan 700 vuositilausta. Kun asiakas esimerkiksi tuli pula-aikana kysele­

mään kaungasta ostaakseen, kysyi kauppias ensin, tuleeko hänelle Sam­

po. Jos vastaus oli kielteinen, ei hän halunnut puhua kankaastakaan ennen­

kuin sai tilauksen.

K auppa juhla-asussa vuonna 1968

Irene-vaimon työpäivät olivat pit­

kiä ja monitahoisia, kun taloudessa ei juuri mukavuuksia ollut ja kun hän jos­

kus kuljetti asiakkaille tavaroitakin.

Vain Martta-työ oli hänellä harrastuk­

sena. Riku oli nuoruudessaan ollut kova urheilija, telinevoimistelua ja juoksua hän oli harrastanut palkintoja saaden ja sitten 20-luvulla osallistui menestyksellä ampumakilpailuihin, suojeluskuntaan kun kuului. Jo nuo­

ruudessaan hän veljeltään saamallaan viululla soitteli ja kantelettakin helkyt­

teli, mutta vasta vanhempana tuli mu­

siikki tärkeimmäksi. Musiikkiin hän upotti surunsa ja ilonsa. Kun kysyttiin, mistä Riku sai sävelet viuluunsa, niin hän vastasi: "Taivaan tuulet ne tuovat ja taluttavat kättä. Itse minä hukun nii­

hin soittaessani.”

Kun nyt Vallivaaran kaupan ohi kulkee, ja toteaa sen iäksi sulkeutu­

neen, on kuin mielenkiintoinen ja oma­

peräinen yli vuosisadan kestänyt aika olisi muuttunut historiaksi. Järjestyk­

seen laitetut asiakirjat vuosikymme­

nien ajasta vain kertovat uskollisesti työnsä tehneistä ihmisistä. Lämpimäs­

sä muistossa on puolivuosisatainen naapuruus ja ystävyys.

49