134 niin & näin 4/2013
kirjat
vakaumusten välttely ja huomiotta jättäminen yksi epäkunnioituksen muoto ja varma keino olla oppi- matta niistä mitään.
Vaikka rawlsilainen liberalismi edelleen vaikuttaisi paremmalta oi- keudenmukaisuusteorialta kuin San- delin ja esimerkiksi MacIntyren aris- toteelinen kommunitarismi, näyttää Sandel olevan oikeassa siinä, että näkemystä ei voi puolustaa sotkeutu- matta moraali- ja arvokysymyksiin.
Esimerkiksi Sihvolan artikkelissa mainittu Bernard Williams on tun- nustanut tämän ja puolustanut po- liittista liberalismia seurausetiikan avulla: hänen mielestään liberaalien arvojen, kuten demokratian ja su- vaitsevaisuuden, hylkääminen joh- taisi todennäköisesti ”kärsimykseen, julmuuteen ja silkkaan type- ryyteen.”6 Sandelin vaatimus hyvää koskevien käsitysten palauttamisesta oikeudenmukaisuuskeskusteluun edellyttää tietysti uskoa siihen, että
moraalikäsityksistä voi keskustella rationaalisesti ja että niiden keski- näisen paremmuuden ja huonom- muuden arvioimiseksi on olemassa välineitä. Jos emme usko tähän, vaarana on, että julkisen keskus- telun valtaavat erilaiset pintapuoliset tai fundamentalistiset näkemykset.
Kuten Sandel toteaa, ”fundamen- talistit ryntäävät sinne, minne libe- raalit pelkäävät astua” (274).
Viitteet & Kirjallisuus
1 Hyvinvointivaltion kriisistä ks. esim.
Eero Paloheimon kirja-arvio Henri Heikkisen ja Antti Vesalan teoksesta Elämää hyvinvointivaltiossa (Helsingin Sanomat 23.9.2013). Politiikan ja arvojen suhteesta ks. esim. YLE Poh- janmaa, ”Kommentoi: Kaipaisitko lisää aatetta politiikkaan?”, 3.6.2009, Internet: http://yle.fi/uutiset/kommen- toi_kaipaisitko_lisaa_aattetta_politiik- kaan/5260720 ja YLE: ”Onko politiik- kojen uskonnollisella vakaumuksella
merkitystä?” 23.7.2012, Verkossa:
http://yle.fi/uutiset/onko_politiikkojen_
uskonnollisella_vakaumuksella_merki- tysta/6226902
2 Kokoomuksen Nuorten Liiton tavoite- ohjelma 2014. Verkossa: http://www.
kokoomusnuoret.fi/wp-content/uploads/
TAVO_2014.pdf
3 Kuten Herne (2012, 124) huomauttaa, Rawls suhtautui optimistisesti myös siihen, että hänen kahdesta oikeuden- mukaisuusperiaatteestaan saavutettaisiin limittäinen yhteisymmärrys. Toisin sanoen poliittisen liberalistin täytyy hylätä järjenvastaisena tai kohtuutto- mana (unreasonable) sellainen katsomus, joka ei tunnusta poliittista tasa-arvoa, vaan rajoittaa sitä esimerkiksi suku- puolen, etnisen taustan tai uskonnon perusteella. Sen sijaan esimerkiksi konservatiiveja, hippejä tai astrologi- aan uskovia on suvaittava, jos he eivät rajoita jäsentensä tai muiden ihmisten täysivaltaisuutta kansalaisina (ks. Sih- vola, ”Suvaitsevaisuus ja kansainvälinen oikeudenmukaisuus”, Mäkinen & Saxén 2013, 125–126).
4 Mäkinen & Saxén 2013, 137.
5 Ks. Robert Nozick, Anarchy, State and Utopia. Basic Books, New York 1974.
6 Mäkinen & Saxén 2013, 133.
H
annele Klemettilän teos kartoittaa keskiajan eläin- käsityksiä. Taustana toimii kaksi väitettä. Ensinnäkin Klemettilä haluaa kyseenalaistaa keskiaikaan lii- tetyn käsityksen, jonka mukaan ajan- jaksoa väritti julmuus ja dualismi, jossa ihmiset erotetaan eläimistä.Hänen mukaansa keskiajan mo- raaliin lukeutui vahvasti ajatus siitä, että eläinten kaltoinkohtelu ei ollut sopivaa hyveelliselle ihmiselle. Kirja tuokin esille laajan kavalkadin aika- kauden positiivisia eläinasenteita.
Niin eliitti kuin tavallinen kansakin saattoi arvostaa eläimiä yksilöinä, joille tuli tarjota hyvää ravintoa, lääketieteellistä hoitoa sekä jopa omat palvelijansa. Klemettilä väit- tääkin, että joitakin eläimiä, kuten koiria, ei ole koskaan arvostettu niin
paljon kuin keskiajan lopulla. Ennen kaikkea hän painottaa sitä, että eläinkuva on ollut keskiajalla yksi- ulotteisen sijaan moninainen.
Toinen väite liittyy ensim- mäiseen. Klemettilän mukaan ny- kyaikana eläinten kohtelu on kur- jempaa kuin koskaan aiemmin histo- riassa. Keskiaika ei siis ollut eläinten näkökulmasta ”pimeää” – pimeyden kaapu on laskeutunut eläinsuhteen ylle vasta modernisaation myötä.
Keskiajalla monet ruoaksi käytetyt eläimet, kuten siat, kanat ja lehmät, vaelsivat päivänsä vapaina ja saivat rauhassa noudattaa lajiominaisia tai- pumuksiaan. Nykypäivänä tuotan- toeläimet elävät monotonisissa ym- päristöissä, suurissa halleissa, joissa niiden ei ole mahdollista seurata tai- pumuksiaan; samalla teollinen eläin-
tuotanto asettaa eläimen fysiologian ennennäkemättömän paineen alai- seksi. Klemettilä painottaakin tapaa, jolla keskiaika näki eläimet usein yksilöinä; nykyisen tuotantoeläimen osana on olla enemmänkin kartesio- lainen mekanismi.
Klemettilä myös tuo esille usein sivuutetun seikan: keskiajan histo- riasta löytyy monia merkkinimiä, jotka puolsivat eläinten hyväntah- toista kohtelua. Esimerkkejä ovat paitsi monet pyhimykset, kuten Thomas Becket ja Franciscus Assi- silainen, myös Leonardo da Vinci (joka piti kasvissyöntiä moraalisena velvollisuutena), Thomas More (jonka Utopia sisälsi kasvissyönnin vaateen) sekä Michel de Montaigne (joka kritisoi vahvasti kartesiolaista eläinkäsitystä).
Elisa Aaltola
Keskiajan eläinkuvan monitahoisuudesta
Hannele Klemettilä, Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä. Atena Kustannus, Jyväskylä 2013. 193 s.
4/2013 niin & näin 135
kirjat
Kirja ei kuitenkaan sisällä eläin- eettistä säiettä, vaan Klemettilä kes- kittyy ennen kaikkea eläinten koh- telun kuvailuun. Normatiivista otetta kirjassa ei ole (muutoin kuin koh- dassa, jossa Klemettilä moraaliargu- mentoinnin epäkiitolliset mutkat suo- ristaen puoltaa minkkistoolaansa sillä, että eläimiä tapetaan myös ruoaksi).
Kuvaileva ote nivoutuu eri lajien ym- pärille ja viimeisessä osassa käsitellään – ei eläintä vaan – turkista.
Ihmisten kumppaneita ja saatanan kätyreitä
Klemettilä lähtee liikkeelle koirasta, jolle jo keskiajalla omistettiin lukuisia legendoja ja jonka ympärille punottiin sankaritarinoita isäntänsä puolesta kuolemaan valmiina yksilöinä. Koirat olivat oleellinen osa arkipäivää, ja vastoin kirkon säädöksiä niille jopa saatettiin suoda hautapaikka. Esimer- kiksi Ranskassa ja Englannissa metsäs- tyskoirilla saattoi olla omia juhlallisia kenneleitään, joissa palvelijat huoleh- tivat niiden tarpeista aina aamun ul- koilutuokiosta patjojen pehmusteiden pöyhimiseen. Klemettilä kritisoikin väitettä, jonka mukaan kiintymys koiria kohtaan olisi 1800-luvun sen- timentalismin seurausta – hänen mu- kaansa kiintymys on helppo palauttaa paitsi keskiaikaan myös jo antiikkiin.
Koiran tavoin hevonen oli keskiajalla arvostettu eläin, ihmisen kumppani, jonka lihan syömistä pidettiin suurena syntinä.
Sikojen kohdalla Klemettilä tarjoaa huomioita, jotka auttavat ymmärtämään sikojen saamaa nega- tiivista leimaa: niitä on pidetty jopa pahan voimien palvelijana. Antro- pologi Mary Douglasin puhtausajat- telua seuraten Klemettilä esittää, että siat rikkovat erilaisia kategorioita ja ovat siten jo käsitteellisellä tasolla
”epäpuhtaita”: niillä on esimerkiksi sorkat, mutta ne eivät märehdi;
niiden silmät muistuttavat ihmisen silmiä, mutta ne ovat eläimiä, ja niin edelleen. Onkin mielenkiin- toista pohtia, missä määrin sikoihin (jotka itse asiassa ovat hyvin siistejä eläimiä) liitetty fyysisen epäpuh- tauden idea palautuu käsitteelliseen epäpuhtauteen.
Suteen suhtauduttiin pelok- kaasti jo keskiajalla. Myös sitä pi- dettiin saatanallisena olentona, ja keskiajan lopulle tultaessa se olikin metsästetty Euroopassa lähes suku- puuttoon. Klemettilä kertoo tarinan Franciscus Assisilaisesta, joka suos- tutteli kylää piinanneen suden luo- pumaan aggressiostaan, jos kyläläiset vain tarjoaisivat sille ruokaa. Tari- nassa yhdistyy yhtäältä susipelko ja toisaalta ajatus siitä, että susikin on olento, jolla on oma näkökulmansa ja jonka kanssa on mahdollista elää rinnakkain. Vaikka Klemettilä ei tarinaa sen enempää avaa, on mie- lenkiintoista pohtia, onko nykyinen susipelko yksiulotteisempaa. Joka ta- pauksessa on hedelmällistä muistaa, kuinka nykyisenkin susipelon taus- talla vaikuttaa historiallisessa viite- kehyksessä voimakkaan kristillinen ikonografia.
Sama ikonografia ulottui myös karhuun. Pitkään karhua pidettiin korkeassa arvossa, metsän oikeu- tettuna valtiaana, eläinten ja ih- misten välisen kommunikaation sanansaattajana ja jopa ihmisen esivanhempana. Katolinen kirkko kuitenkin suhtautui tällaiseen tabu- statukseen epäjumalanpalvontana ja aloitti kiihkeän kampanjan karhua vastaan ympäri Eurooppaa. Kam- panjaan kuului negatiivisten lei- mojen tuottaminen, ja niiden puit- teissa karhu nimettiin pahan ruu- miillistumaksi. Tukea löytyi Augus- tinuksen väitteistä, joiden mukaan karhu oli paholaisen kumppani ja joissa kuvastui voimakas halu erottaa ihminen muista eläimistä. Karhuviha vietiin niin pitkälle, että karhua alettiin julkisesti nöyryyttää: siitä tehtiin torien kahlehdittu, temppuja tekevä klovni tai paikoilleen sidottu uhri, jota bear baitingin yhteydessä koirien annettiin siekailematta re- tuuttaa. Samalla myös karhua työn- nettiin massateurastuksilla kohti sukupuuttoa. Karhun herruus siis riisuttiin viimeistä piirtoa myöten.
Jälleen saman tematiikan pohti- minen suomalaisessa kontekstissa olisi mielenkiintoista: miten suoma- laisen kansanperinteen palvomasta eläimestä on tullut suden ohella vi- hollinen numero yksi?
Klemettilä käsittelee myös eläintarhojen alkuperää, jonka hän liittää hallitsijoiden ja eliitin haluun osoittaa omaa statustaan ja kykyään luonnon hallintaan. Myös turkikset toimivat keskiajalla ennen kaikkea statussymboleina: niillä korostettiin erityisesti eliitin mahtiasemaa. Tur- kisten tarvekäyttö, jota usein koros- tetaan, ei siis ollut merkittävä tekijä turkisten yleistymisessä; sama statu- selementti toki määrittää turkisten käyttöä edelleen.
Kattava katsaus
Parhainta antia kirjassa ovat ne – va- litettavasti lyhyeksi jäävät – kohdat, joissa Klemettilä arvioi keskiajan eläinkuvaa laajemmasta perspektii- vistä. Hän esimerkiksi väittää, että varhaiseen keskiaikaan liittyi voi- makkaan dualistinen eläinkuva pit- kälti kristillisistä syistä: pyhimysten esitettiin lannistavan eläimiä osoi- tettaessa heidän voimallisuuttaan, ja näin vedettiin ehdoton raja ih- misen ja muiden eläinten välille.
1100-luvulla asetelma alkoi kui- tenkin muuttua, ja eläinkuvasta tuli monitahoisempaa – samalla eläi- mistä itsestään alettiin löytää myös inhimillisiä piirteitä. Pyhimykset esitettiin kasvisruokavalion kannat- tajina, ja liharuoka liitettiin syntiin- lankeemukseen; samalla pyhimykset kuvattiin metsästyksen innokkaina kritisoijina. Kohti uuden ajan alkua ymmärrys eläinten ja ihmisten sa- mankaltaisuudesta kasvoi.
Klemettilän kirja vilisee kutkut- tavia yksityiskohtia, mikä kertoo kirjoittajan perinpohjaisuudesta ja perehtyneisyydestä. Lähes joka sivulla on myös keskiajan kuvatai- detta ja muita kuvia, jotka värikyl- läisyydessään ja tulkintoja herättä- vissä detaljeissaan ovat huikea lisä tekstille. Kokonaisuudessaan kirja tarjoaa kattavan ja mielenkiintoisia huomioita sisältävän katsauksen keskiajan eläinkäsitykseen. Sen ilah- duttavin elementti on muistutus siitä, että empaattinen, kaksijakoi- suutta rikkova eläinkuva oli mah- dollinen jopa aikana, joka on lei- mattu ”pimeäksi”.
