Lappalainen on ottanut tehtäväkseen suururakan, ja työ on hyvin laaja sekä sivu- määrältään että asiasisällöltään. Tarkastelta- vat kielen ilmiöt edellyttävät monenlaisten kielenainesten analysointikykyä, kun ede- tään äänne- ja muotopiirteistä aina erilaisten kielellisten toimintojen rakentamiskeinoi- hin. Työ on äärettömän perusteellinen; kaik- ki ratkaisut perustellaan tarkoin aiempaan tutkimukseen nojaten, analyysit ovat tarkko- ja ja kaikki mahdollisuudet huomioon otta- via. Tutkimus on myös todiste tekijänsä lu- keneisuudesta ja osoittaa, että tekijä hallit- see paitsi kielitieteen yleisiä teorioita ja lä- hestymistapoja myös fennististä traditiota laajasti oman alueensa ulkopuolelta. Perus- teellisuus on toisaalta välistä pieni haitta.
Paikoin nimittäin fokus on vaarassa kadota
jonkin yksittäisen ongelman selvittelyn alle.
Lappalaisen väitöskirja on massiivinen teos. Suomalaisen variaationtutkimuksen tiellä historiallisesta dialektologiasta kohti variaation vuorovaikutuksellisia funktioita se on paitsi virstanpylväs myös uuden tien viitta, vankasti dokumentoitu ohjelman- julistuskin, joka tulee varmasti suuntaa- maan ja inspiroimaan tulevaa tutkimusta.
Suomalainen puhutun kielen tutkimus on reilussa sadassa vuodessa kulkenut pitkän matkan äännelaeista vuorovaikutuksen re- surssien tarkasteluun.
HARRI MANTILA
MARJA-LEENA SORJONEN Sähköposti:harri.mantila@oulu.fi
marja-leena.sorjonen@kotus.fi
ksi nykyisen suomalaisen sosioling- vistiikan keskeisistä metodologisis- ta kysymyksistä piilee kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen tutkimusotteen suhteessa.
Metodinvalinta ei toki näyttäydy mustaval- koisena joko–tai-kysymyksenä vaan pi- kemminkin janana, jonka toisessa päässä on määrällinen ja toisessa laadullinen menet- telytapa — ja niiden välissä lukuisia erilai- sia yhdistämisen mahdollisuuksia.
Vaikka sosiolingvistiikan nykykehitys kulkee kvalitatiivisempaan suuntaan, tutki- mustradition alku on ollut vankan kvanti- tatiivisesti painottunut. Kvantitatiivinen so-
siolingvistiikka lieneekin pidemmän histo- riansa ja vakiintuneisuutensa ansiosta jat- kumon päistä tutumpi ja siten helpommin määriteltävissä oleva sosiolingvistiikan suuntaus, jota on totuttu nimittämään labo- vilaiseksi traditioksi. Millaista sitten oi- keastaan on laadullinen sosiolingvistinen tutkimus?
Barbara Johnstonen teos Qualitative methods in sociolinguistics (2000) lupaa jo pelkän nimensä perusteella paljon metodo- logisten kysymysten kanssa painiskeleval- le — kvalitatiivista tutkimusta nimenomaan sosiolingvistiikan kannalta käsittelevää Barbara Johnstone Qualitative methods in sociolinguistics. Oxford: Oxford University Press 2000. 164 s. ISBN 0-19-513397-8.
EVÄSPAKETTI
TUTKIJANURAANSA UURTAVALLE SOSIOLINGVISTILLE
Y
yleisteosta ei ole tätä ennen ollut saatavil- la1. Kirja on ensisijaisesti suunnattu perus- ja jatkotutkinto-opiskelijoille, mutta se so- pii tekijän mukaan muillekin alasta kiinnos- tuneille.
Johnstone nostaa johdannossa esiin nel- jä teoksensa keskeistä teemaa: tutkimusky- symysten laatimisen, kenttätyömenetelmät, aineiston analysoinnin ja tulosten raportoin- nin. Hän lupaa käsitellä kutakin aihetta niin teorian kuin käytännön toteutuksenkin kan- nalta. Kirja ei kuitenkaan jakaudu teemoit- tain selvästi neljään osioon, vaan lukuja on kaikkiaan yhdeksän, ja mainittuja aiheita käsitellään niissä eri näkökulmista. Luon- nehdin seuraavaksi teoksen sisältöä luku lu- vulta.
Johdanto alkaa oppikirjalle luonteen- omaiseen tyyliin perusasioista, sen kuvai- lusta, mitä sosiolingvistit tekevät ja mitä sosiolingvistinen tutkimus yleensäkin on.
Johnstone myös perustelee, miksi laadulli- nen tutkimus on yhä enemmän tarpeen so- siolingvistiikan muuttuvassa kentässä. Tä- män jälkeen hän kääntää katseen hetkeksi historiaan. Toisessa luvussa Johnstone ni- mittäin luo katsauksen sosiolingvistiikan lähtökohtiin. Hän tarkastelee pääpiirteis- sään kolmen sellaisen paradigman metodo- logiaa, jotka ovat sosiolingvistiikkaa var- haisempia ja jotka ovat osaltaan vaikutta- neet sen syntyyn. Näitä paradigmoja ovat dialektologia, strukturalistinen kielitiede ja historiallis-vertaileva kielitiede. Katsauk- sen avulla Johnstone johdattaa lukijan nii- den kysymysten ääreen, jotka sosiolingvisti kohtaa jo heti tutkimuksensa alkumetreil- lä. Näitä kysymyksiä pohditaan tarkemmin kolmannessa luvussa.
Ennen tutkimuksen aloittamista on tär- keää tietää, mitä tutkimus ylipäätään on ja
mitä esimerkiksi sana empiirinen tarkoittaa.
Entä miten tuopin ääressä heitetyt havain- not maailmasta muuttuvat tutkimuskysy- myksiksi? Vastatakseen asettamiinsa kysy- myksiin sosiolingvistin on paitsi tutustutta- va siihen, mitä muut ovat aiheesta sanoneet, myös useimmiten kerättävä oma tutkimus- aineisto. Johnstone painottaa, että onnistu- nut tutkimusprojekti edellyttää ennen kaik- kea hyvää suunnittelua ja systemaattista toteutusta. Luotettavaa kvalitatiivista sosio- lingvististä tutkimusta ei synny mielivaltai- sesti kerätystä aineistosta summittaisesti tehtyjen huomioiden pohjalta. Esimerkkei- nä hyvästä suunnittelusta ja toteutuksesta Johnstone esittelee lukijalle kolme erilais- ta tutkimusta. Ensimmäinen niistä käsitte- lee monikielisyyttä ja monikulttuurisuutta, toinen on tapaustutkimus altzheimer-poti- laan kommunikaatiosta ja kolmas selvittää sukupuolen heijastumista kielenkäyttöön.
Neljännessä luvussa Johnstone käsitte- lee sosiolingvistisen tutkimuksen tekoon ja raportointiin liittyviä eettisiä ja lainopilli- sia kysymyksiä. Nykyään on selvää, ettei salanauhoituksiin pidä ryhtyä, vaan tutki- mukseen osallistuvilta henkilöiltä on saata- va nauhoituslupa. Tutkijan onkin tapaus- kohtaisesti mietittävä, miten lupa tutkimuk- seen on parasta hankkia; vaihtoehtoja on lu- kuisia jälkikäteen esitetystä suullisesta pyynnöstä yksityiskohtaiseen kirjalliseen lomakkeeseen. Johnstone huomauttaa, että informantti saattaa joskus unohtaa olevan- sa tutkimuksen kohteena ja paljastaa arka- luonteisia asioita, joita ei lopulta kuitenkaan haluaisi raportoitavan. Onkin syytä muis- taa, että vaikka lupa olisi kysytty asian- mukaisesti, vastuu yksilönsuojasta on edel- leen tutkijalla.
Myös tutkimustuloksia on Johnstonen
––––––––––
1 Kvalitatiivisesta tutkimuksesta yleensä esim. Alasuutari 1999, Eskola ja Suoranta 1998 ja Mäkelä (toim.) 1990.
mukaan aina arvioitava eettisessä valossa.
Vaikka tutkimus raportoidaan tiedeyhteisöl- le, tuloksilla on vaikutusta myös ihmisiin tai yhteisöihin, joista ne on tehty. Pahimmas- sa tapauksessa tutkija saattaa raportoinnil- laan vahvistaa negatiivisia stereotypioita ja näin jopa edistää syrjintää. Johnstone kiin- nittää lukijan huomion myös tutkimus- aiheen valinnan tärkeyteen. Jo päätös siitä, mitä tutkitaan ja mitä toisaalta jätetään tut- kimatta, on eräänlainen eettinen valinta.
Näiden pohdintojen lisäksi Johnstone si- vuaa neljännessä luvussa muun muassa tut- kimusavustajien oikeuksia sekä tekijän- oikeuksia, jotka erityisesti kirjoitettuja teks- tejä tutkivien sosiolingvistien on otettava huomioon.
Tutkimuksen todistusvoimaan John- stone paneutuu viidennessä luvussa. Hänen mukaansa kvalitatiivista tutkimusta tekevä sosiolingvisti joutuu usein toteamaan, että totuus on suhteellista ja että tutkimustulok- sia on vaikea todistaa absoluuttisen oikeik- si. Laadullinen tutkimusote ei silti tarkoi- ta, että tulosten yleistettävyydestä olisi luo- vuttava; se vain on tehtävä eri tavalla kuin tilastoja käsiteltäessä. Sosiolingvistisen tut- kimuksen tavoitteena on lisätä ymmärrys- tä kielen ja yhteiskunnan välisestä suhtees- ta. Tämä onnistuu myös laadullisen tutki- muksen keinoin.
Johnstone esittelee laadullisen tutki- muksen keinoja kvantitatiivisesta traditios- ta tuttujen käsitteiden kautta ja niihin ver- raten. Valinta on mielestäni onnistunut, sillä myös yksittäiset tutkijat joutuvat perustele- maan ratkaisujaan samalla tavoin toisiin menetelmiin peilaten. Johnstone kiinnittää paljon huomiota paitsi termien oikeaan käyttöön myös asioiden relevanttiin esitys- tapaan. Hän toteaa lakonisesti, kuinka tur- hauttavaa on lukea tutkimusta, jossa nauhu- rin merkki kyllä raportoidaan tarkasti, mut- ta sanallakaan ei mainita sillä kerätyn ai- neiston valintaperusteita.
On selvää, että jonkin tuntuminen jol- takin ei vielä riitä tutkimustulokseksi. Tut- kijan on osattava selittää, mistä ja miten tuo tunne tulee. Kuudennessa luvussa John- stone käsitteleekin intuitiota (vaistonvarais- ta näkemystä) ja introspektiota (itsehavain- nointia) osana laadullista sosiolingvistista tutkimusta. Esimerkkinä näiden käytöstä hän esittelee Robin Lakoffin (1975) tutki- muksen Language and woman’s place.
Lakoffin tutkimusta ja sen saamaa kritiik- kiä analysoimalla hän osoittaa lukijalle in- tuition ja introspektion hyviä ja huonoja puolia.
Johnstone myös esittelee, millä kahdel- la tavalla intuition käsitteen voi sosioling- vistiikan näkökulmasta ymmärtää. Yhtääl- tä sillä voidaan tarkoittaa esimerkiksi Chomskyn kirjoituksista tuttua introspek- tioon perustuvaa käsitystä omasta kielelli- sestä kompetenssista. Näin kuvatun intui- tion Johnstone näkee hyvänä (joskaan ei riittävänä) ensiaskeleena, joka voi johdat- taa tutkijan oikeille jäljille. Toisaalta intui- tiolla voidaan tarkoittaa mentaalista proses- sointia, jonka ansiosta palaset loksahtavat kohdalleen ja tutkija löytää jotakin olen- naista aineistostaan. Tämänkaltaista intui- tiota Johnstone kuvaa paitsi ihmiselle luonnolliseksi myös tutkimuksen kannalta välttämättömäksi, sillä se mahdollistaa muun muassa hypoteesien tekemisen.
Seitsemännessä luvussa Johnstone esit- telee etnografista tutkimusotetta ja etnogra- fiseen tutkimustraditioon kiinteästi liittyvää osallistuvan havainnoinnin menetelmää.
Hän tarjoaa lukijalle taustatietojen lisäksi ohjeita, jotka on tarkoitettu helpottamaan tutkimuksen suunnittelua ja sen toteutta- mista. Ohjeet vaikuttavatkin hyödyllisiltä
— ja ovat lisäksi mukavan konkreettista luettavaa. Johnstone esimerkiksi korostaa tutkijan merkitystä osallistujana, joka omal- la toiminnallaan ja valinnoillaan voi vaikut- taa toisten käyttäytymiseen.
Johnstone myös muistuttaa tutkimuk- sen sudenkuopista, muun muassa ryhmä- jakojen ongelmallisuudesta. Tutkijan mää- rittelemän puheyhteisön jäsenet eivät vält- tämättä itse katso muodostavansa yhteisöä.
Samoin tutkijan vetämä murreraja ei vält- tämättä ole sen eri puolilla asuville ihmisille merkityksellinen. Osallistuva havainnoin- ti vähentää virhearviointien mahdollisuut- ta ryhmittelyissä, mutta ei poista sitä koko- naan. Johnstone vetoaakin avoimuuteen tutkijoiden välillä: asiaa hieman eri näkö- kulmasta katsova kollega saattaa kiinnittää huomiota sellaiseen ongelmakohtaan, jota itse ei olisi tullut huomanneeksi.
Toiseksi viimeinen luku käsittelee dis- kurssianalyysia (discourse analysis), jolla Johnstone viittaa väljästi puhuttujen dis- kurssien tutkimukseen (vrt. keskustelun- analyysi). Monet hänen tässä esiin nosta- mistaan kysymyksistä ovat yhteisiä muiden kielitieteen alojen kanssa. Johnstone kuvaa diskurssianalyysin erottuvan omaksi suun- tauksekseen lähinnä niiden keinojen perus- teella, joilla esimerkiksi sosiaalisia merki- tyksiä ja kielen muutosta koskeviin kysy- myksiin pyritään saamaan vastauksia. Dis- kurssianalyysin metodologian hyödyntä- mistä — siis kielellisen toiminnan tutkimis- ta nimenomaan aidoissa diskursseissa — hän pitää erityisesti variationistiselle sosio- lingvistiikalle hedelmällisenä. Luvun kes- kiössä on nauhoitusten teko ja litterointi.
Näihin Johnstone antaa varsin konkreetti- sia ohjeita alkaen laitteiden etukäteistes- tauksen tärkeydestä ja litteraatiorivien nu- meroinnin käytännöllisyydestä.
Keskeisen aseman aineiston keruutapo- jen esittelyssä saa Johnstonen kirjassa siis keskustelujen nauhoittaminen. Tekijä kui- tenkin muistuttaa, että myös esimerkiksi tv- tai radio-ohjelmia tallentamalla voi kerätä tutkimusaineistoa. Litteroinnin lähtökoh- daksi hän asettaa sen pohtimisen, millaiseen tutkimukseen litteraatiota on tarkoitus käyt-
tää, sillä tavan ja tarkkuuden valinta riippuu paljolti tutkimuskysymyksistä. Kirjoituk- seksi muutettu puhe on Johnstonen mukaan aina valmiiksi suodatettua. Tutkijan ei kui- tenkaan sovi unohtaa, että puhutussa aineis- tossa on paljon sellaista, jota ei litteraatiossa ole mahdollista tuoda näkyviin. Nauhoitettu puhe ja sen kirjainnettu versio ei tietenkään ole ainoa mahdollinen aineistotyyppi. Lu- vun lopussa Johnstone käsitteleekin kirjal- listen tekstien käyttöä sosiolingvistisessa tutkimuksessa.
Viimeisessä luvussa Johnstone antaa lukijalle ohjeita erilaisten tieteellisten teks- tien kirjoittamiseen. Keskiössä on artikke- lin kirjoittaminen, johon hän paneutuu kohta kohdalta abstraktista alkaen. Ohjeet eivät kaikilta osin vastaa suomalaiseen kielitietee- seen konventionaalistuneita normeja, mut- ta niistä toki saa hyviä vinkkejä varsinkin, jos suunnittelee kansainvälistä julkaisua.
Qualitative methods in sociolinguistics on nopealukuinen ja selvästi oppikirjaksi suunniteltu teos sikälikin, että yhden luvun voi helposti ajatella vastaavan yhtä luentoa
— varsinkin kun jokaisen luvun lopussa on yhteenveto, lista keskustelukysymyksistä ja kotitehtävistä sekä (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta) vielä kulloiseenkin aiheeseen liittyviä kirjallisuusvinkkejä. Johnstone mainitseekin suunnitelleensa kirjan niin, että sitä voisi käyttää opetuksen tukena. Itse tekstissä viittaukset ovat kohdallaan ja ai- dot esimerkit havainnollistavat käsiteltäviä teemoja. Lisäksi termien selityksiä ja ohje- listoja on laatikoitu, mikä helpottaa tekstiin palaamista myös myöhemmin.
Oppikirjalle ominaiseen tapaan teos pysyttelee perustasolla eikä edellytä lukijal- taan juurikaan sosiolingvistiikan tuntemus- ta. Alaan vihkiytymätöntä lukijaa ajatellen erityisen ansiokkaita ovat Johnstonen yti- mekkäät termien määrittelyt ja johdon- mukaiset taustoitukset käsiteltäviin aihepii- reihin. Vaikka teoksen näkökulma on ang-
loamerikkalainen, voisi sitä hyvinkin suo- sitella yliopistojemme sosiolingvistiikan peruskurssien lukemistoksi. Alaan enem- män perehtyneelle Qualitative methods in sociolinguistics ei tarjoa juurikaan uutta, mutta käsittelee kyllä tärkeitä kysymyksiä, joihin varttuneempikin tutkija joutuu aina uudelleen palaamaan.
Vielä kirjan lukemisen jälkeenkään laa- dullisen sosiolingvistisen tutkimuksen mää- rittely ei tunnu yksiselitteiseltä. Johnstone kyllä käsittelee aihetta, mutta hän käsitte- lee kovin paljon muutakin sosiolingvistiik- kaan liittyvää — ja moni hänen kvalitatii- vista tutkimusta koskeva havaintonsa pätee myös kvantitatiivisen tutkimuksen tekoon.
Teos täyttää paikkansa johdatuksena kva- litatiiviseen sosiolingvistiikkaan, mutta sel- vää tilausta olisi jatko-osalle, jossa aihee- seen pureuduttaisiin syvällisemmin.
Johnstonen teos osoittaa mielestäni, et- tei kvalitatiivisuuden lisääminen välttämät- tä merkitse kvantitatiivisuuden syrjäyttä- mistä ja päinvastoin. Molemmat ovat aina- kin jossain määrin olleet aina mukana sosio- lingvistisessä tutkimuksessa, eikä toista voi oikeastaan olla ilman toista: laadullinen
analyysi pohjautuu ilman muuta myös ha- vaintoihin jonkin ilmiön tavallisuudesta tai harvinaisuudesta, ja määrällinen analyysi pyrkii toki vastaamaan siihenkin, poikkeaa- ko jokin ilmiö toisesta paljon vai vain vä- hän. Pikemmin kuin jommankumman me- todiikan valitsemisesta kyse on siitä, miten valonheittimen haluaa suunnata. Hyödylli- sintä lienee kääntää suuntaa aina välillä tai jopa käyttää useita valonheittimiä.
LIISA MUSTANOJA
Sähköposti: liisa.mustanoja@uta.fi LÄHTEET
ALASUUTARI, PERTTI 1999: Laadullinen tut- kimus. Tampere: Vastapaino.
ESKOLA, JARI – SUORANTA, JUHA 1998: Joh- datus laadulliseen tutkimukseen.
Tampere: Vastapaino.
LAKOFF, ROBIN 1975: Language and woman’s place. New York: Harper &
Row.
MÄKELÄ, KLAUS (toim.) 1990: Kvalitatiivi- sen aineiston analyysi ja tulkinta.
Helsinki: Gaudeamus.
okainen kielentutkija tietää, että varsin- kin keskeisiin klassikkoihin on hyvä aika ajoin palata uudestaan. Tämä pätee myös Lesley Milroyn Observing and ana- lysing natural language -teokseen (1987),
jota voi hyvällä syyllä pitää variaationtut- kimuksen keskeisenä metodikirjana. Entis- tä suurempi syy tähän palaamiseen on nyt, kun Milroy ja Gordon ovat yhdessä työstä- neet kirjasta uuden version Sociolinguis- Lesley Milroy ja Matthew Gordon Sociolinguistics: Method and interpretation. Oxford:
Blackwell Publishing 2003. 261 s. ISBN 0-631-22225-1.
