Oudot kokemukset aivojen jekkuja? näkymä

78 TIETEESSÄ TAPAHTUU 6 2018 KIRJALLISUUS

Samalla viranomaisten asen­

ne voi myös olla holhoavampi tiettyjen kaupunginosien asuk­

kaita kohtaan. Kuvattuaan tutki­

muskohteenaan olevassa lähiös­

sä tapahtunutta ja viranomaisten järjestämää talkootapahtumaa, Luhtakallio ja Mustranta kysyvät provokatiivisesti, voitaisiinko ku­

vitella, että esimerkiksi Helsin­

gin Kuusisaaren asukkaat tulisivat ruokapalkalla kaupungin järjestä­

miin talkoisiin parantamaan oman asuinympäristönsä viihtyvyyttä.

Näin jopa yksittäinen talkootapah­

tuma voi paljastaa jotain olennais­

ta luokkaeroista ja yhteiskunnan valtasuhteista.

Yksi kirjan mielenkiintoisimmis­

ta keskusteluista liittyy lähiöiden matalaan äänestysaktiivisuuteen.

Kirjoittajat nostavat esille näkökul­

man, jonka mukaan äänestämät­

tä jättäminen ei ole yksinomaan passiivisuutta ja tietämättömyyttä, vaan se voi myös olla perusteltu kannanotto ja siten aktiivista toi­

mintaa vieraaksi koettua poliittista järjestelmää kohtaan. Herää kysy­

mys, ovatko kirjoittajat jopa liian­

kin ymmärtäväisiä informanttejaan kohtaan – äänestämällä voisi kui­

tenkin vaikuttaa edes vähän. Sa­

malla eräs mielenkiintoinen ha­

vainto, joka kirjassa tuodaan esille, liittyy siihen, että monet lä­

hiön asukkaat eivät ole kriittisiä vain vanhoja poliittisia puoluei­

ta kohtaan, vaan myös populisti­

sia liikkeitä, kuten perussuoma­

laisia, kohtaan. Näin siis jo Timo Soinin gradussaan esittämä arvio siitä, että populistien kelkkaan läh­

tevä ja politiikkaan pettynyt kan­

salainen saattaa joutua pettymään jälleen kerran, on selvästikin osa monen lähiössä elävän esiymmär­

rystä siitä, miten vallitseva poliitti­

nen järjestelmä toimii. On helppo yhtyä kirjoittajien näkemykseen siitä, että demokratisoituminen on loputon työmaa. Monimuotoistu­

vassa Suomessa myös kulttuuri­

erojen huomioiminen muuttuu yhä tärkeämmäksi.

Kirjan tapahtumapaikkana ja tutkimuskenttänä olevan lähiön ni­

meä ei kirjassa paljasteta. Ano­

nymisointia perustellaan vallitse­

valla tutkimusetiikalla, mutta itse jäin miettimään uusinnetaanko siten juuri niitä samoja lähiöihin kohdistuvia ennakkoluuloja ja toi­

seuttavia diskursseja, joita tutki­

jat muuten pyrkivät mahdollisuuk­

sien mukaan dekonstruoimaan ja haastamaan.

JUUSO KOPONEN

Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Oudot kokemukset aivojen jekkuja?

Häkkinen Jukka: Outojen ko- kemusten psykologia. Docen­

do 2018.

Viime aikoina on ilmestynyt usei­

ta poikkeavia kokemuksia ja niin sanottuja yliluonnollisia ilmiöitä käsitteleviä suomenkielisiä tieto­

kirjoja. Osa on akateemisia tutki­

muksia, osa taas populaareja tie­

tokirjoja. Kognitiivisen psykologian tutkija Jukka Häkkinen jatkaa te­

rävällä kirjallaan tätä sarjaa. Kirja poikkeaa muista teoksista ainakin yhdessä suhteessa, koska Häkki­

nen etsii oudoille kokemuksille se­

lityksiä ensisijaisesti aivojen kog­

nitiivisesta ja neurofysiologisesta rakenteesta. Hän tunnustaakin us­

kovansa ”kaikkien kokemusten lo­

pulta selittyvän aivojen toiminnal­

la […]”. Häkkinen on toiminut myös Skepsis ry:n puheenjohtajana – mutta onneksi kirja on lähes täy­

sin vapaa (ylimielisestä) skepsis­

retoriikasta.

Outojen kokemusten psyko­

logia sisältää kuusi lukua, joiden aiheina ovat kehostapoistumis­, déjà vu ­, kuolemanraja­ ja unihal­

vauskokemukset sekä synestesia­

ilmiö ja enteet. Tämä ei tietenkään ole tyhjentävä poikkeavien koke­

musten ja ilmiöiden luettelo. Häk­

kinen sanookin keskittyvänsä ou­

toihin kokemuksiin, joista löytyy uusia tutkimustuloksia. Tosin täs­

sä tapauksessa ”tutkimus” näyttää viittaavan nimenomaan kokeelli­

siin, toistettaviin tutkimuksiin. On­

han esimerkiksi poltergeist­ilmiös­

tä tutkimuksia, mutta kokemusta on vaikea toistaa laboratorio­

olosuhteissa. On syytä muistaa, että tutkimustietoa voidaan saa­

da myös spontaanitapauksia tut­

kimalla. Ilmiön toistettavuus ei ole aina sen tieteellisen tutkimi­

sen ehto.

Häkkisen käsittelemät oudot il­

miöt liittyvät kaikki ihmisen mie­

leen tai tietoisuuteen. Kirjassa onkin paljon selkeästi esiteltyjä tutkimuksia, joiden kokemustyyp­

pejä voisi luokitella niiden selityk­

sellisen tai toisaalta ontologisen

”latauksen” mukaan.

Todennäköisesti ongelmatto­

min ilmiö tässä suhteessa on sy­

nestesia, jossa eri aistialueiden piirteet sekoittuvat keskenään (esimerkiksi kirjaimet nähdään vä­

rillisinä). Synestesia selittyy eri ai­

voalueiden poikkeuksellisten yh­

teyksien kautta, tulkittiinpa ilmiö lopulta neurofysiologisesti tai kog­

nitiivisesti eli tiedonkäsittelyn pro­

sessina. Häkkinen kuljettaa näitä kahta selitystasoa rinnakkain eri kokemusten kohdalla. Samoin uni­

halvauksen selittäminen aivome­

kanismien avulla tuntuu uskotta­

valta. Toisaalta Häkkisen selittää niin sanottuja ufosieppauskoke­

muksia ja entisajan yöllisiä demo­

nikokemuksia unihalvauksella.

Myös enteitä ja déjà vu ­ko­

kemuksia voitaneen tulkita pit­

kälti neurofysiologisilla ja kog­

nitiivis­psykologisilla selityksillä.

Näistäkin Häkkinen esittää kiin­

nostavia havaintoja ja tutkimus­

tuloksia. Tosin jo näiden koke­

mustyyppien kohdalla kannattaa

TIETEESSÄ TAPAHTUU 6 2018 79 KIRJALLISUUS

muistaa, että joillain ihmisillä on hyvin vaikuttavia kokemuksia.

Kun pyritään selittämään jotain il­

miötä reduktiivisesti – ja aivotoi­

mintaan pohjaavat kokemusten selitykset ovat tyypillisesti reduk­

tiivisia – on houkutus valita ”vaati­

mattomampia” kokemuksia, jotka solahtavat helpommin reduktiivi­

seen malliin. Jos esimerkiksi pu­

hutaan menneiden kokemusten poikkeuksellisesta muistamises­

ta, kannattaa huomata, että yhdys­

valtalainen psykiatrian professori Ian Stevenson seuraajineen on ke­

rännyt tuhansia tapauksia, joissa pienet lapset todellakin näyttävät muistavan tapahtumia niin sano­

tusti edellisestä elämästään (osa tapauksista on erittäin hyvin doku­

mentoituja).

Kiistanalaisimpia kokemuksia selityksellisesti ja ontologisesti ovat Häkkisen kirjassa kehostapoistu­

mus­ ja varsinkin kuolemanraja­

kokemukset. Kehostapoistumisen vahvimmassa muodossa henkilö kokee, että hän tai hänen tietoisuu­

tensa on kirjaimellisesti fyysisen ke­

honsa ulkopuolella. Häkkisen mu­

kaan kokemus syntyy, kun aivojen ohimo­ ja päälaenlohkon välissä si­

jaitseva temporoparietaalinen lii­

tos ei yhdistele aistikanavista (esi­

merkiksi näkö­ ja tasapainoaistin kautta) tulevaa tietoa normaalilla tavalla. Häkkinen viittaa erityises­

ti sveitsiläisen Olaf Blanken aivosti­

mulaatiotutkimuksiin.

On kuitenkin huomattava, että Blanke tutki kokeissaan (2004) eri­

tyisesti neurologisia potilaita, joi­

den kohtauksittaisen, poikkeavan aivotoiminnan hän liitti temporopa­

rietaalisen liitoksen häiriöihin. Kuu­

den koehenkilön kehostapoistumis­

kokemusten yleistäminen kaikkiin vastaaviin kokemuksiin on kuiten­

kin kyseenalaista (itse asiassa yh­

dellä tutkitulla henkilöllä ei löytynyt aivotoiminnallisia poikkeavuuksia).

Myönnettäköön, että myöhemmäs­

sä tutkimuksessa Blanke kollegoi­

neen on jonkin verran saanut tukea oletukselleen temporoparietaalisen liitoksen ja kehostapoistumiskoke­

muksen yhteydestä myös terveillä koehenkilöillä.

Voi olla, että kyseisen aivo­

alueen poikkeava toiminta on tie­

tyntyyppisten kehostapoistumis­

kokemusten riittävä ehto, mutta se on tuskin välttämätön ehto kai­

kissa tapauksissa. Onhan selkei­

tä irtautumiskokemuksia joka ta­

pauksessa henkilöillä, jotka eivät tiettävästi kärsi neurologisista on­

gelmista. Lisäksi, jos lukee Blan­

ken tutkimuksen kuvauksia, niistä saa vahvan vaikutelman kokemus­

ten hallusinatorisesta luontees­

ta. Sen sijaan kirjallisuudesta on helppo löytää kuvauksia selkeistä, rikkaista ja hyvin strukturoituneis­

ta kehostapoistumiskokemuksista, eli kokemuksia selitettäessä myös niiden erityyppinen fenomenolo­

gia on pyrittävä huomioimaan. Itse asiassa kehostapoistumisluvun yhdessä alaviitteessä Häkkinen myöntää muihin tutkimuksiin viita­

ten, että temporoparietaalinen lii­

tos häiriöineen ei välttämättä ole ainoa kehostapoistumisten selittä­

jä. Eikö tämä huomautus olisi voi­

nut olla leipätekstissä?

Yksi kuolemanrajakokemus­

ten keskeistä piirteistä on juuri ke­

hostapoistumiskokemus. Häkki­

sen kirjan pisin luku käsitteleekin kuolemanrajakokemuksia. Hän on käynyt läpi runsaan määrän aihet­

ta käsitteleviä tutkimuksia ja koon­

nut tuloksia selkeiksi taulukoiksi.

Kirjoittaja muistuttaa aiheellises­

ti, että ei ole olemassa yhtä hyvin määriteltyä rajakokemustyyppiä, vaan kokemusten sisältö ja ilme­

nemisolosuhteet vaihtelevat. Sil­

ti mielestäni voidaan puhua ai­

nakin jossain määrin tyypillisestä rajakokemuksesta: henkilö kokee (esim. leikkauksen tai onnetto­

muuden aikana) irtautuvansa ruu­

miistaan, siirtyvänsä (usein ”tun­

nelin”) kautta toiseen maailmaan, jossa kohtaa edesmenneitä lähei­

siään tai mahdollisesti jumalallisen valon ja päätyy rajalle, jolta hänen on palattava takaisin (tai saa tie­

don, että hänen on palattava). Ko­

kemus muuttaa useimmiten syväs­

ti kokijan elämänarvoja. Useimmat kerätyt rajakokemukset ovat posi­

tiivisia, mutta ahdistaviakin koke­

muksia esiintyy.

Häkkinen toteaa aiheellisesti, että kuolemanrajakokemuksille ei ole olemassa yhtä selvää selitys­

tä. Kirjoittaja esittää kaksi vallitse­

vaa selityslinjaa. Neurotieteellisen lähestymistavan mukaan tietoi­

suus on aivojen ominaisuus ja ai­

votoiminnan loputtua tietoisuuskin lakkaa. Vaihtoehtoisen selityksen mukaan ”on olemassa aivoista ir­

rallaan oleva sielu, joka jatkaa ole­

massaoloaan, vaikka aivotoiminta lakkaisi”. Häkkinen luonnollises­

ti kannattaa ensimmäistä lähesty­

mistapaa, koska sieluteoriat ”vai­

kuttavat vain sanaleikeiltä vailla tieteellistä pohjaa”.

Jos rajakokemuksia tarkas­

tellaan empiirisinä ilmiöinä, on tietenkin hyvä lähteä liikkeel­

le vallitsevista mielen ja aivo­

jen toimintaan liittyvistä teoriois­

ta. Häkkisen puhe sanaleikeistä ei kuitenkaan osu maaliin. Kuole­

manrajakokemukset nimenomaan empiirisenä ilmiönä – kokemus­

ten poikkeukselliset piirteet – joh­

tavat kyseenalaistamaan useimpi­

en aivotutkijoiden automaattisen oletuksen, että aivot tuottavat tie­

toisuuden. Tietoisuuden ongelma, sen syntyperustan ja piirteiden selittäminen, on filosofinen kysy­

mys, jota ei viime kädessä ratkais­

ta aivotutkimuksen tai psykologi­

an laboratorioissa. Tietoisuuden luonteesta ja siihen keskeisesti liittyvästä mind–body­ongelmas­

ta käydään jatkuvasti erittäin so­

fistikoitunutta filosofista debat­

tia, jossa ainoat vaihtoehdot eivät suinkaan ole luonnontieteellinen materialismi ja ”sieluteoria”. Myös aivotutkijoiden on hyvä olla selvil­

lä metafyysisitä oletuksistaan.

Jos tutkija on Häkkisen tavoin sitoutunut materialistiseen mielen­

teoriaan, ei hänellä tietenkään ole muuta mahdollisuutta kuin selit­

tää rajakokemukset tai muut vas­

taavat kokemukset (kuolevien) ai­

vojen tuottamina hallusinaatioina.

Empiirisen aivotutkijan on kuiten­

kin mielestäni järkevämpää jättää ontologinen kantansa avoimeksi.

Silloin hän on myös avoin mahdol­

lisuudelle, että rajakokemukset tai muut poikkeavat tajunnantilat voi­

80 TIETEESSÄ TAPAHTUU 6 2018 KIRJALLISUUS

vat todella viitata siihen, että tie­

toisuus ei ole sidottu pelkästään fyysisiin aivoihin, vaan se on laa­

jempi ilmiö. Tiede on usein histo­

riansa kuluessa joutunut radikaa­

listi tarkistamaan paradigmaattisia perusoletuksiaan; miksi se ei oli­

si mahdollista myös tietoisuuden tapauksessa? Itse asiassa on filo­

sofien ohella tunnettuja aivotut­

kijoita, jotka aktiivisesti haastavat perinteisen materialistisen tietoi­

suudenteorian. Näihin lukeutuvat Christof Koch ja Giulio Tononi, jot­

ka uskovat, että tietoisuus ei ole aivojen tuotetta, vaan eräänlainen aineen redusoitumaton perusomi­

naisuus.

Mitkä kuolemanrajakokemus­

ten piirteet sitten ovat ongelmalli­

sia neurotieteellis­materialisti sille teorioille? Ainakin kaksi voidaan mainita. Tiedetään, että sydän­

pysähdyksen jälkeen kuluu noin 10–20 sekuntia, kunnes EEG:llä mitattu aivosähkökäyrä osoit­

taa viivaa eli aivojen kuorikerrok­

sen aktiivisuus on sammunut. Kui­

tenkin näyttää vahvasti siltä, että moni rajakokija käy läpi kokemuk­

sensa tuon lyhyen ajanjakson jäl­

keen. Mutta kuinka silloin on mah­

dollista, että henkilöllä voi tuossa tilassa olla normaalia kirkkaam­

pi kokemus, johon liittyy selkeä tarkkaavaisuus, ajattelu, ”havain­

tokyky” ja muisti? Ilman aivojen kuorikerroksen aktiivisuutta se ei vallitsevien tietoisuusteorioiden mukaan ole mahdollista. Kuiten­

kin rajakokijat pystyvät usein an­

tamaan hämmästyttävän tarkkoja kuvauksia oman kriisitilansa ai­

kaisista tapahtumista (esimerkiksi leikkaussalissa). Juuri rajakokijoi­

den myöhemmin todeksi osoit­

tautunut tieto on toinen kiinnosta­

va piirre.

Näitä haasteita Häkkinen kom­

mentoi kirjassaan tutkimuksiin pohjautuen. Itse en ole aivan va­

kuuttunut Häkkisen selityksistä.

Esimerkiksi rajakokijoiden verifi­

oituja ”havaintoja” on yksinkertai­

sesti sen verran paljon, että nii­

tä on vaikea sivuuttaa ainakaan pelkkinä anekdootteina. Toisaalta on myönnettävä, että kuolemisen

prosessista tiedetään neurofysio­

logisesti niin vähän, että aivotut­

kimus tuonee tulevaisuudessa lisävaloa myös kuolemanrajako­

kemuksiin.

Kriittisistä huomioistani huoli­

matta suosittelen Häkkisen kirjan lukemista jokaiselle oudoista ko­

kemuksista kiinnostuneelle. Ihmi­

sen kokemusten rikkautta poh­

dittaessa kannattaa itse kunkin kuitenkin muistaa Shakespearen viisaus Hamletista: ”There are more things in heaven and earth, Horatio, than are dreamt of in your philosophy.”

LEO NÄREAHO

Kirjoittaja on uskonnonfilosofian dosent­

ti Helsingin yliopistossa.

Tiedon perässä hullun tai ainakin hölmön lailla

Kun lukee uutisotsikoita tuoreista tieteellisistä löydöistä, tutkijat vai­

kuttavat usein mielipuolisen vas­

tuuttomilta tai suorastaan rikolli­

silta. Milloin he ovat rakentaneet ilman kautta leviävän superviruk­

sen, milloin kasvattaneet ihmisel­

le korvan hiiren selässä ja milloin taas lähettäneet alastomia ihmi­

siä esittäviä piirroksia ulkoavaruu­

teen. Otsikoiden tieteentekijöiden vastuuttomuus on tietenkin pitkälti toimittajien antamaa vaikutelmaa.

Tieteestä saa vetäviä otsikoita.

Silti objektiivisesti ajateltuna tieteessä todella tehdään asioi­

ta, jotka ovat vähintäänkin epäilyt­

täviä. Tieteellinen uteliaisuuskin rinnastetaan usein leikkivän lap­

sen uteliaisuuteen, jossa moraalin tai lakien rajoja ei ole. Äärimmäi­

nen tiedonjano on myös monen mytologian perusmateriaa. Sehän ajoi Aatamin ja Eevankin pois Pa­

ratiisista.

Muun muassa tiedonjulkistami­

sen valtionpalkinnon saanut Mar­

kus Hotakainen on kirjoittanut ja suomentanut kymmeniä tietokirjo­

ja. Suurin osa niistä sijoittuu tähti­

tieteen ja fysiikan alueelle. Samo­

ja tieteenaloja sivuaa Hotakaisen toistaiseksi tuorein kirja Neroja vai mielipuolia.

Takakansiteksti antaa ymmär­

tää, että kirjassa esitellään nimen­

omaan nerouden ja hulluuden epäselvällä rajalla toimivien tie­

teentekijöiden ideoita ja propelli­

päisen oloista elämää. Aivan ta­

kakannen lupaamaa näkymää tieteentekoon kirja ei tarjoa. Kah­

denkymmenen tieteentekijän elä­

mä ja aikaansaannokset käydään läpi muutamien aukeamien mit­

taisissa teksteissä, mutta mukaan valitut henkilöt ovat liian erilaisia asettuakseen luvatulle ja sinänsä kiinnostavalle ”hullun nerouden”

kaistaleelle. (Ehkäpä sellaista ei oikeasti ole olemassakaan.)

Esimerkiksi Charles Dawson, joka löysi myöhemmin huijauksek­

si paljastuneen Piltdownin ihmisen fossiilin, ei vaikuta hullulta eikä ne­

rolta, vaan lähinnä tittelinkipeältä huijarilta tai ainakin aivan liian hy­

väuskoiselta. Toisena ääripäänä voi ajatella Marie Curieta, joka taas oli todellinen, ilmeisen sinnikäs ja omistautunut tieteentekijä, jonka nerouden hullu puoli näkyy kor­

keintaan siinä, että hän kuoli omien tutkimustensa seurauksena.

Hotakainen on valinnut kirjaan mukaan monenlaisia henkilöitä:

on Galileon ja Newtonin kaltaisia tieteen ja luonnontieteellisen maa­

ilmankuvan kivijalkoja, ja toisaal­

ta paljon tuntemattomampia, sel­

laisia hyväuskoisia hölmöjä kuin Dawsonkin oli.

Naisia kahdestakymmenes­

tä tieteentekijästä on vain kaksi,