74 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 2
Hätähuuto
päiväkotilasten puolesta
Heikki HiilamoMarjatta Kalliala: Lapsuus hoidossa? Aikuisten päätökset ja lasten kokemukset päivähoidossa.
Gaudeamus 2012.
Julkista päivähoitoa pidetään syys- tä pohjoismaisen hyvinvointimal- lin kulmakivenä. Se edistää suku- puolten välistä tasa-arvoa mah- dollistamalla pienten lasten äitien työssäkäynnin, tuo lähes koko ikä- luokan julkisten palveluiden pii- riin ja tasoittaa tietä pienokaisten ensimmäiseen kouluvuoteen.
Viime vuosina myös taloustie- teilijät ovat alkaneet puhua julki- sen päivähoidon puolesta. Eri tut- kimuksissa on osoitettu, että var- haiskasvatukseen sijoitetut varat tuottavat paljon enemmän kuin investoinnit kouluihin tai yliopis- toihin. Tämä ei ole yllättävää, kos- ka virikkeet varhaisina elinvuosina ovat ratkaisevia lasten kykyjen ke- hittymiselle. Pohja Pisa-menestyk- selle luodaan päiväkodeissa.
Tuolloin on mahdollista puut- tua tehokkaasti esimerkiksi oppi- misvaikeuksiin ja kaventaa lasten sosioekonomisissa taustoissa ole- via eroja, jotka muuten voivat ”pe- riytyä” ja aiheuttaa ylisukupolvista köyhyyttä ja syrjäytymistä.
Määrämittareilla suomalainen päivähoito on maailman ykkös- luokkaa – edullista, kattavaa ja ar- vostettua. Mutta varhaiskasvatuk- sen dosentin Marjatta Kallialan laa- tutestissä päivähoitomme reputtaa surkeasti. Kirja Lapsuus hoidossa?
on puhuttelevaa luettavaa ennen muuta päiväkotilasten vanhem- mille, mutta myös muille, jotka
ovat kiinnostuneita suomalaisten pärjäämisestä tulevaisuuden oppi- misyhteiskunnassa.
Kalliala ei ota kantaa kotilap- suuden puolesta päiväkotilapsuut- ta vastaan, vaan keskittyy päivä- hoidon laatuun, tarkemmin sanot- tuna päiväkotien varhaiskasvatuk- sen kelvottomaksi väittämäänsä tilaan. Kalliala tosin kutsuu lasten pisimpiä päiviä vuoropäiväkodeis- sa ”osittaisiksi huostaanotoiksi” ja vaatii näiden lyhentämistä. Hän esittää myös kotona olevien van- hempien lasten päivähoito-oikeu- den rajoittamista (maksuttomaan) puolipäivähoitoon.
Katteetonta tyytyväisyyttä
Kyselyissä vanhemmat kertovat olevansa tyytyväisiä päivähoitoon.
Kallialan mukaan he eivät kuiten- kaan tiedä, mitä päiväkodeissa to- dellisuudessa tapahtuu. Vanhem- mat eivät myöskään osaa kaivata parempaa, koska he eivät tiedä mil- laista laadukkaan varhaiskasvatuk- sen tulisi olla. Lisäksi vanhemmat haluavat uskoa, että lapsella on hy- vä olla päiväkodissa, kun hänet on sinne kerran pantu.
Kallialan mukaan päiväkodeis- sa on paljon ikävystyneitä lapsia, joita henkilökunta kutsuu ”vaelte- lijoiksi”. Vika ei ole lapsissa, jotka eivät jaksa parin päiväkotivuoden jälkeen innostua samasta pienes- tä legolaatikosta, vaan laadukkaan varhaiskasvatuksen puutteesta.
Kallialan kuva päivähoidosta on niin murheellinen, että tekisi mie- li väittää kirjoittajan liioittelevan.
Omiin havaintoihin perustuvat esimerkit päiväkotielämän arjesta, omat tutkimukset ja monipuoliset lähteet osoittavat, että Kalliala tie- tää mistä puhuu.
Yksinkertaisesti sanottuna päi- väkodeissa ei Kallialan mukaan tehdä sitä, mitä lasten kanssa pi- täisi tehdä eli musisoida, maala- ta, muovailla, nikkaroida, ommel- la, tanssia, dramatisoida, loruilla ja kertoilla. Lapsilta puuttuu lelu- ja, leikkitilat ovat ankeat. Aikuis- ten asiat – hallinnolliset tehtävät, vanhempien soitot, henkilökun- nan juoruilut – keskeyttävät alitui- sesti lasten tekemisen. Lasten ja ai- kuisten kontaktit ovat ojentamista ja muistuttamista, lasten aloitteita väheksytään.
Virikeköyhät päiväkotipäivät li- säävät edelleen eriarvoisuutta, kos- ka vastapainoksi valistuneet van- hemmat ovat alkaneet ”harrastut- taa” yhä pienempiä lapsia.
Patenttiratkaisuksi päivähoi- don ongelmiin on mainittu ryhmä- kokojen pienentäminen. Kalliala ei tyydy tähän. Ryhmäkoko voi olla ongelma, mutta olennaisempaa on se, mitä ryhmät tekevät. Ryhmien pienentäminen ei tee kaikista työn- tekijöitä osaavia ja motivoituneita.
Vastuuta ”oikeille”
lastentarhanopettajille
Suomi on ainoa Euroopan maa, jos- sa varhaiskasvatus on osa sosiaali- palveluita. Sosiaalityössä perhe nähdään heikkona ja ongelmallise- na. Kärjistäen henkilökunnan teh- tävänä on tarkkailla lapsia ja rapor- toida poikkeavuuksista. Äärimmil- lään sosiaalityön näkökulma päivä- hoitoon tarkoittaa sitä, että kaikki perheet tarvitsisivat jalkautuvaa perhetyötä. Kalliala tyrmää tämän:
”Niin kauan kuin päiväkodeissa on lapsia, siellä ei voi tehdä laaja-alais- ta sosiaalityötä.”
Suomalaislapset eivät ole on- neksi enää pitkään ”sosiaalitoimen asiakkaita”. Hallitusohjelmassa lu-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 2 75 vataan siirtää päivähoito sosiaali-
ja terveysministeriön alaisuudesta opetus- ja kulttuuriministeriöön ja valmistella uusi laki varhaiskasva- tuksesta. Tällä vedenjakajalla Kal- liala haluaisi puuttua ennen muuta koulutukseen: ”Kaikkialla muual la tunnistetaan ja tunnustetaan kou- lutuksen ja osaamisen merkitys, mutta päivähoidossa useimmille vanhemmille näyttää olevan yh- dentekevää, miten koulutetut ai- kuiset ottavat vastuun heidän lap- sensa hoivasta, kasvatuksesta ja op- pimisesta.”
Vastuuta kantavat kaksi työnte- kijäryhmää, lastentarhanopettajat ja lastenhoitajat. Käytännössä las- tentarhanopettajina työskentelee yhä useammin ammattikorkea- koulusta valmistuneita sosiono- meja, joiden koulutusidentiteetti perustuu sosiaalityöhön ja heikon perheen puhetapaan. Lastenhoita- jina toimii puolestaan lähihoitajia, joiden tausta on sairaanhoidossa.
Vain pieni osa päiväkotien työn- tekijöistä on saanut yliopistollisen lastentarhanopettajan koulutuk- sen, johon kuuluu kolme vuot- ta varhaispedagogiikan opintoja.
Kalliala tietää sohaisevansa am- piaispesää kysymällä: ”Jos vuo- den opinnot riittävät tekemään so- sionomista pätevän lastentarhan- opettajan, miksi lastentarhanopet- tajat tarvitsevat vastaavia opintoja kolminkertaisen määrän?”
Kalliala näkee taitavasti läpi asiakirjajargonin. Ohjelmajulis- tukset erilaisten osaamisalueiden yhdistämisestä eivät toimi päivä- kodin lattialla. Ammattikateuden ja työpaikkahygienian vuoksi päi- väkodeissa jätetään väliin askarte- luja, musiikkituokioita ja draama- leikkejä. Kallialan mukaan välinpi- tämätön suhtautuminen koulutuk-
seen kertoo terveen ammatillisen kunnianhimon puutteesta. Kärsi- jöinä ovat lapset.
Voidaan toki väittää, että las- tentarhanopettajien opettaja vetää kotiinpäin ja että kirjassa paisu- tellaan tarkoituksellisesti päiväko- tien ongelmia. Tähän asti laajempi keskustelu varhaiskasvatuksesta on kuitenkin ollut kuin kuollutta ko- nia potkisi. Suomalaisessa perhe- politiikassa painotetaan päivähoi- don ohella niin vahvasti myös ko- tihoitoa, ettei päivähoidon laatu ole noussut samalla tavalla keskus- teluun kuin peruskoulujen tilanne.
Jos Suomen tulevaisuuden ajatel- laan olevan lapsissa, Marjatta Kal- lialan kirjaa Lapsuus hoidossa? voi hyvinkin pitää yhtenä vuoden tär- keimmistä tietokirjoista.
Kirjoittaja on Kelan tutkimusprofes- sori.
Tyttöys tutkimuksen kohteena
Ulla-Maija Salo
Karoliina Ojanen, Heta Mulari ja Sanna Aaltonen (toim.): Entäs tytöt. Johdatus tyttötutkimukseen.
Vastapaino 2011.
Tyttöjä on romantisoitu, kummas- teltu ja kauhisteltu, mutta tässä teoksessa tytöt halutaan tehdä tut- kimuksellisesti näkyviksi ja kuulu- viksi. Kirjan tarkoituksena on joh- dattaa siihen, mitä tyttötutkimus on, miten sitä tehdään ja miten tyt- tötutkimuksellinen orientaatio ra- kentuu.
Kirja koostuu yhdeksästä luvus- ta, joista ensimmäinen toimii joh- dantona, seuraavia kahdeksaa voi
lukea myös itsenäisinä tutkimus- artikkeleina. Jokaisessa artikke- lissa tyttötutkimusta avataan jos- takin teemasta, tutkijan tausta- tieteestä tai tutkimusalasta käsin.
Lähtökohdissaan tyttötutkimus on monitieteinen tutkimussuuntaus, jossa sukupuoli on keskeinen tut- kimusta ohjaava analyyttinen ank- kuri. Tätä kirja painottaa. Tulkin- toja tehdään feministisessä kehyk- sessä ja ote on vahvan emansipato- rinen, kun naistutkijat marssittavat tytöt tieteen kentille. Nais- ja tyt- tötutkimuksen perustava haaste on tehdä sukupuolittunut arki nä- kyväksi. Tyttöön on projisoitu mo- nenlaisia yhteiskunnallisia kiisto- ja, epävarmuuksia ja huolta, mutta myös optimistista ihastusta ja us- koa tulevaisuuteen. Tietyllä taval- la tyttöön on kirjoitettu symboli- nen muutos.
Tyttöys ei ole vain elämänvaihe, jota määrittävät psykologiset kehi- tyskaaret ja biologiset prosessit. Ei- vätkä tytöt asetu tässäkään teokses- sa tutkittaviksi kasvun ja kehityk- sen näkökulmasta, vaan kulttuu- risista käytännöistä ja tyttöyteen liitettävistä merkityksistä käsin.
Tyttöä (niin kuin poikaakin) lä- hestytään kulttuurisena kategoria- na. Mutta nyt keskitytään tyttöihin, sukupuolia ei verrata. Sitä paitsi tyt- töydestä puhuminen ei ole pojilta pois, päinvastoin. Asiaan perehty- mättömälle voi olla myös hyödylli- nen tieto, että maskuliiniksi tai fe- miniinisiksi mielletyt toiminnan tavat eivät edellytä tietynmuotois- ta ruumista, eivätkä ole johdetta- vissa näistä.
Hiukan eri painotuksin tyttö- tutkimuksen haasteita ja velvolli- suuksia tipahtelee teoksessa pit- kin matkaa. Yhteistä näille on pyr- kimys nostaa esiin piilossa olevia
