Sofia Korkea-aho
”ME KATSOMME ELÄINTÄ JA NÄEMME PEILIN”
Antroposentrismin kritiikki ja metanarratiivisuus Yann Martelin romaaneissa Life of Pi ja Beatrice and Virgil
Pro gradu -tutkielma Kirjallisuus
Itä-Suomen yliopisto
Huhtikuu 2020
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta – Faculty
Filosofinen tiedekunta Osasto – School
Humanistinen osasto Tekijät – Author
Sofia Korkea-aho Työn nimi – Title
”Me katsomme eläintä ja näemme peilin.” Antroposentrismin kritiikki ja metanarratiivisuus Yann Martelin romaaneissa Life of Pi ja Beat- rice and Virgil.
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Kirjallisuus Pro gradu -tutkielma x
29.4.2020 87 s.
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan ihmisen ja eläimen välistä suhdetta Yann Martelin romaaneissa Life of Pi (2002/2012) ja Beatrice and Virgil (2010). Lisäksi tutkitaan sitä, miten metanarratiivinen problematiikka ilmenee tutkimuskohteissa. Teoreettisena ja metodologisena kehyksenä käytetäänposthumanismia, inhimillisen ja ei-inhimillisen välistä suhdetta koskevaa monitieteistä keskustelua sekä kirjallisuuden metatason tutkimusta. Tutkimuskohteita luetaan intertekstuaalisesti suhteessa muihin lajinsa edustajiin. Vertailuaineistona käytetään Daniel Defoen (1917/2012), Ernest Hemingwayn (1983), Art Spiegelmanin (2003), George Orwellin (2000), J. M. Coetzeen (2005) ja Dante Alighierin (1963/1315–21) teoksia.
Posthumanistisista ajattelijoista hyödynnetään erityisesti Cary Wolfen (2003 & 2009), Donna Harawayn (2008) ja Rosi Braidottin (2019) näkemyksiä. Kirjallisuuden metatason tutkijoista viitataan muun muassa Linda Hutcheonin (1995) ja Patricia Waughin (1995) näkemyksiin, sekä uudempiin kirjallisuuden metatason tutkijoihin. Metatason uudemman tutkimuksen osalta keskeisimmäksi nousee Hanna Meretojan (2019) määrittelemä metanarratiivinen lähestymistapa, jossa keskeinen analyyttinen väline on kerronnallisen toimijuuden käsite.
Tutkielmassa osoitetaan, että tutkimuskohteena olevat Yann Martelin romaanit ovat posthumanistisia romaaneja, sillä ne kritisoivat ihmis- keskeistä ajattelua ja ihmiskeskeisiä eläimistä kirjoittamisen keinoja. Inhimillisen ja ei-inhimillisen suhde Yann Martelin romaaneissa hah- mottuu antroposentrismiä eli ihmiskeskeisyyttä kritisoivaksi. Antroposentrinen näkökulma kyseenalaistetaan neljällä eri tavalla. Ensinnäkin dualismit purkautuvat Piin maailmankuvassa. Toiseksi Life of Pi on posthumanistinen haaksirikkokertomus, joka asettuu kriittiseen dialogiin ihmiskeskeisten haaksirikkokertomusten kanssa. Kolmanneksi tutkimusaineistossa luodaan lajien välinen yhteisö, jossa ei-inhimilliset eläi- met ovat ihmisten kumppanuuslajeja. Neljänneksi Martelin romaaneissa häivytetään inhimillisen ja ei-inhimillisen välistä rajaa.
Yann Martelin teokset ovat myös metanarratiivisia romaaneja, jotka pohtivat omaa kertomusluonnettaan ja kertomusten merkitystä ihmi- senä olemiselle, kulttuurille ja yhteiskunnalle. Tutkimuskohteista hahmottuu kerronnallisen toimijuuden käsitteen kolme ulottuvuutta, jotka ovat kerronnallinen tietoisuus, kerronnallinen mielikuvitus ja kerronnallinen dialogisuus. Kerronnallisen tietoisuuden analyysi nostaa esiin huomioita siitä, kuinka tutkimusaineistossa pohditaan tarinallisuutta ja kertomusten tekemisen vaikeutta. Kerronnallinen mielikuvitus puo- lestaan näkyy tutkimusaineistossa vertauskuvallisesti siten, että Martelin romaanit korostavat tarinoihin liittyvää mielikuvitusta uskon te- matiikan kautta. Teoksessa Beatrice and Virgil myös kritisoidaan vertauskuvallisia eläintarinoita ja pohditaan, voisiko eläinten käyttö tari- noissa pelkästään kerronallisiin tarpeisiin olla jonkinlaista väärinkäyttöä eläimiä kohtaan. Lopuksi kerronnallisen dialogisuuden analyysi nostaa vielä esiin aineistossa esiintyviä dialogisia kohtaamisia ei-inhimillisen kanssa.
Tutkielmassa osoitetaan, kuinka romaanit toistavat, uudelleentulkitsevat ja haastavat kulttuurissamme olevia malleja inhimillisen ja ei-inhi- millisen suhteesta. Siten tutkielma osallistuu kirjallisuudentutkimuksessa käytävään keskusteluun inhimillisestä ja ei-inhimillisestä. Kerto- musten itserefleksiivisyyttä analysoimalla tutkielma osallistuu myös keskusteluun nyky-yhteiskunnassa kaikkialle ulottuvasta tarinallisuu- desta.
Avainsanat – Keywords
inhimillinen, ei-inhimillinen, antroposentrismi, metanarratiivisuus, posthumanismi
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta – Faculty
Philosophical Faculty Osasto – School
School of Humanities Tekijät – Author
Sofia Korkea-aho Työn nimi – Title
“We look at an animal and see a mirror.” Anthropocentrism’s criticism and metanarrativity in Yann Martel’s novels Life of Pi and Beatrice and Virgil.
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Literature Pro gradu -tutkielma x
April 29th, 2020 87 p.
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
This thesis considers the relationship between human and animal in Yann Martel’s novels Life of Pi (2002/2012) and Beatrice and Virgil (2010). It also studies the way metanarrative problematics manifest in Martel’s novels. Theoretical and methodolocical frame is posthu- manism, interdisciplinary discussion about human and non-human animals as well as metalevel research in literature. Martel’s novels will be read intertextually with Daniel Defoe’s (1917/2012), Ernest Hemingway’s (1983), Art Spiegelman’s (2003), George Orwell’s (2000) and J. M. Coetzee’s (2005) novels and also with Dante Alighieri’s (1963/1315–21) play.
This thesis draws from the views of posthumanistic thinkers such as Cary Wolfe (2003 & 2009), Donna Haraway (2008) and Rosi Braidotti (2019). The views of metalevel researchers such as Linda Hutcheon (1995), Patricia Waugh (1995) as well as more recent met- alevel researchers will also be referred to. Most important current metalevel researcher in this thesis is Hanna Meretoja (2019) with her metanarrative approach in which a key analytical tool is the concept of narrative actors.
This thesis demonstrates that Yann Martels’s novels, which are the subject of research, are posthuman novels, as they criticize human- centered thinking and human-centered ways of writing about animals. Relationship between human and non-human in Yann Martel’s novels criticizes anthropocentrism or human-centrism. Anthropocentrism will be questioned in four different ways. First, Pi’s world view challenges dualisms. Second, Life of Pi is posthumanistic shipwreck story that engages in a critical dialogue with human-centered shipwreck stories. Thirdly, the novels create a community between species, where non-human animals are companion species to hu- mans. Fourth, Martel’s novels fade the line between human and non-human animals.
Yann Martel’s works are also metanarrative novels, which reflects their nature of narration and significance of the stories to humans, culture and society.The three levels of metanarrative concepts that can be found in the research subjects are narrative consciousness, narrative imagination and narrative dialogue. The analysis of narrative consciousness highlights the theme of the storytelling and the difficulties of making narratives. Narrative imagination, on the other hand, appears in the research material in ways that Martel’s novels deal with the imagination of stories through the thematics of faith. Beatrice and Virgil also criticizes symbolic animal stories and considers whether using animals for narrative purposes only could be some kind of animal abuse. Finally, the narrative dialogue analysis highlights the dialogue encounters with non-human animals.
The thesis demonstrates how novels repeat, reinterpret and challenge the models of our culture in terms of human and non-human rela- tionship. Thus, the thesis participates in the discussion of human and non-human. The thesis is also involved in the debate of modern society phenomenon where narratives extend everywhere.
Avainsanat – Keywords
human animal, non-human animal, anthropocentrism, metanarrative, posthumanism
SISÄLLYS
1. JOHDANTO ...1
1.1 Tutkimuskohteet ...1
1.2 Tutkimustehtävän muotoileminen ja aineiston rajaaminen ...3
1.3 Aiempi tutkimus ja tutkielman käsitteelliset viitekehykset ...4
1.4 Tutkielman eteneminen ...7
2. TEOREETTISET LÄHTÖKOHDAT ...9
2.1 Posthumanismi ...9
2.1.1 Posthumanismin lähtökohdat ja määritelmä ... 10
2.1.2 Posthumanismin suhde humanismiin ... 13
2.1.3 Eläinfilosofia, dualismit ja ei-inhimillinen ... 16
2.1.4 Antroposentrismin kritiikki ... 19
2.2 Kirjallisuuden metatason tutkimus ... 20
2.2.1 Metafiktio ... 21
2.2.2 Metanarratiivisuus ... 23
2.2.3 Metalepsis ... 25
3. ANTROPOSENTRISMIN KYSEENALAISTAMINEN ... 27
3.1 Dualismien kyseenalaistuminen Piin maailmankuvassa ... 27
3.2 Ihmiskeskeisten haaksirikkokertomusten kritiikki ... 33
3.3 Eläin ihmisen kumppanuuslajina ja lajienväliset yhteisöt ... 41
3.4 Ihmisen ja eläimen kategorioiden sekoittuminen ... 51
4. METANARRATIIVINEN PROBLEMATIIKKA ... 56
4.1 Kerronnalinen tietoisuus ja kertomisen vaikeus ... 56
4.2 Kerronnallinen mielikuvitus ja tarinoiden voima ... 62
4.3 Kerronnallinen mielikuvitus ja tarinoiden kritiikki ... 68
4.4 Kerronnallinen dialogisuus ja dialogiset kohtaamiset ei-inhimillisen kanssa... 75
5. LOPUKSI ... 81 LÄHTEET
1. JOHDANTO
Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani ihmisen ja eläimen välistä suhdetta Yann Martelin romaa- neissa Life of Pi ja Beatrice and Virgil. Yann Martelin romaanit kyseenalaistavat kulttuurissamme vallalla olevat käsitykset siitä, miten me luokittelemme maailmaa ja eri lajeja sekä sen, miten ih- mislaji suhtautuu muihin lajeihin. Näiden teosten tutkiminen tässä tutkielmassa liittyy kriittisiin posthumanistisiin pohdiskeluihin ihmisen asemasta ja suhteesta toisiin eläimiin.
Todelliset ja kaunokirjallisuudessa esiintyvät eläimet ovat erottamaton osa ihmisten maailmaa, mutta kulttuurissamme eläin nähdään kuitenkin ihmisestä erillisenä olentona. Tästä kertoo esimer- kiksi se, miten sana ihminen yleisesti määritellään: se on jotain, mitä eläin ei ole. Ilmastonmuutos, kuudes sukupuuttoaalto ja muut ympäristöongelmat ovat monimuotoisia ongelmia. Posthumanis- tistisesta näkökulmasta katsottuna ne vaativat ratketakseen ihmisen aseman kriittistä pohdintaa ja inhimillisen ja ei-inhimillisen suhteen tarkastelua useista eri näkökulmista.
Eläimistä kirjoittaneilta filosofeilta on peräisin ajatus dualistisen eli mustavalkoisen ajattelutavan vastustamisesta. Ihminen ja eläin, kuten monet muutkaan asiat, eivät ole täysin toisilleen vastak- kaisia. Kyse on pikemminkin jatkumoista, joiden eri kohtiin elollisetkin olennot voidaan sijoittaa.
Tämän vuoksi käytän tässä tutkielmassa käsitettä ei-inhimillinen korvaamaan käsitteen eläin. Ei- inhimillistä käytetään posthumanismin piirissä käsitteen inhimillinen parina, joka puolestaan tar- koittaa ihmistä. Nämä käsitteet sisältävät ajatuksen siitä, että ihminen ja eläin eivät ole toisilleen vastakkaisia kategorioita, vaan osa samaa elollisten olentojen jatkumoa.
Teokset Life of Pi ja Beatrice and Virgil ovat myös metanarratiivisia teoksia, eli ne pohtivat omaa tarinallisuuttaan ja tarinoiden merkitystä ihmisille. Käytän tutkielmassani metanarratiivista lähes- tymistapaa, jossa keskeinen analyyttinen väline on kerronnallisen toimijuuden käsite. Tarinat ovat olennaisia ihmisenä olemiselle ja nekin rakentavat osaltaan suhdettamme ei-inhimilliseen.
1.1 Tutkimuskohteet
Yann Martelin romaani Life of Pi (2002) on haaksirikkokertomus ja samalla tarina ihmisen suh- teesta luontoon ja eläimiin. Romaanissa eläintarhanpitäjän poika, intialaissyntyinen Pii Patel, on monissa erilaisissa kohtaamisissa luonnon kanssa. Romaanin alkupuolella kuvataan sitä, kuinka
2
Piin isän omistaman eläintarhan eläimet linnuista nisäkkäisiin ja matelijoihin ovat nuoruuteen asti osa päähenkilön perhettä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Pii kuulee isänsä järjestelevän perheen muuttoa Intiasta Kanadaan ja kaikkien eläinten myymistä. Hän on lohduton, koska hän ei haluaisi jättää Intiaa ja eläintarhaa. Isä kuitenkin pysyy päätöksessään, ja niin koko suuri perhe monine lajeineen astuu laivaan. Merellä kaikki ei menekään suunnitelmien mukaan. Keskellä Tyyntämerta laiva joutuu keskelle myrskyä ja uppoaa. Pii onnistuu pelastautumaan veneeseen, jossa hänen kanssaan on myös useita muita lajeja.
Pelastusvene toimii raa’an eloonjäämistaistelun miljöönä yhteensä 227 vuorokautta, joista suurim- man osan Pii, 16-vuotias poika, viettää kahdestaan bengalintiikeri Richard Parkerin kanssa. Luki- jan on vaikea uskoa, että päähenkilö, joka on tapahtumien aikaan vasta lapsi, pysyy noin kauan elossa pelastusveneessä nälkäisen tiikerin kanssa. Pii kehittää kuitenkin omat selviytymisstrategi- ansa ja turvautuu sekä tieteeseen että uskoon luodessaan veneestä oman pienen eläintarhansa. Ro- maanin toisessa ja pisimmässä osassa kuvataan pääosin Piin ja Richard Parkerin päivittäisiä teke- misiä, kun he ajelehtivat merellä. Matkallaan he törmäävät myös erikoiseen leväsaareen, joka ko- ettelee todellisuuden ja mielikuvituksen rajoja. Teoksen teemoja ovat erilaiset vastakohtaisuudet ja niiden purkautuminen. Näitä vastakkaisuuksia ovat totuus ja usko, uskonto ja tiede, mielikuvitus ja todellisuus, rakkaus ja brutaalius, luonto ja kulttuuri, sekä inhminen ja eläin.
Life of Pi voitti Booker-palkinnon ilmestymisvuonnaan 2002, ja se palkittiin anglosaksisen maa- ilman parhaana romaanina vuonna 2003. Romaani on käännetty yli 20 kielelle ja siitä on tehty myös elokuva. Romaani edustaa tyylilajiltaan maagista realismia, eli kirjallisuutta, jossa todenmu- kaiseen kuvaukseen on liitetty fantasian elementtejä. Tunnettu maagisen realismin edustaja on esi- merkiksi Gabriel Garcia Marquezin romaani Sadan vuoden yksinäisyys (1967) (Hosiaisluoma 2016: 553). Todellisuuden ja fantasian rajan häilyvyys ei pelkästään kuvaa romaanin Life of Pi tyylilajia, vaan se on myös teoksen yksi keskeisistä teemoista.
Toinen inhimillisen ja ei-inhimillisen suhdetta käsittelevä teos, jonka olen valinnut tutkimuksen kohteeksi, on Yann Martelin uudempi romaani Beatrice and Virgil (2011). Teos kertoo holokaus- tista, mutta esitystapa ei ole historiallinen, vaan vertauskuvallinen. Romaani ei siis käsittele holo- kaustin tapahtumia suoraan, vaan vaihtoehtoisten esitystapojen kautta. Romaanin päähenkilöt ovat kirjailija, eläintentäyttäjä ja kaksi täytettyä eläintä, aasi ja mölyapina, joista eläintentäyttäjä kir- joittaa näytelmää. Teoksen pääteema on ihmisen ja eläimen suhde. Tämän lisäksi se käsittelee taiteeseen ja tarinallisuuteen liittyviä teemoja. Myös Beatrice and Virgil on ollut suosittu romaani,
3
vaikkei olekaan yltänyt edeltäjänsä kaltaiseen suosioon. Se on ollut parhaiten myyviä kirjoja Yh- dysvalloissa ja voittanut Financial Times-lehden Fiction of the Year -palkinnon vuonna 2010.
1.2 Tutkimustehtävän muotoileminen ja aineiston rajaaminen
Olen valinnut tutkimuskohteiksi romaanit Life of Pi ja Beatrice and Virgil kahdesta syystä: mo- lemmat romaanit käsittelevät hyvin keskeisesti aiheita inhimillisen ja ei-inhimillisen suhteesta sekä tarinallisuudesta. Lisäksi teos Beatrice and Virgil viittaa teokseen Life of Pi. Siten kyseiset romaanit voidaan saattaa toisiaan täydentävään keskusteluun. Tutkimuskysymykseni muotoutuvat näiden teemojen ja näkökulmien pohjalta.
Tutkielmassa on kaksi tutkimuskysymystä. Ensinnäkin tutkin sitä, millainen on inhimillisen ja ei- inhimillisen suhde Yann Martelin romaaneissa Life of Pi ja Beatrice and Virgil. Tämä on perus- teltua, sillä molemmissa romaaneissa on paljon eläimiä ja suhde ei-inhimilliseen on niissä hyvin keskeistä. Toiseksi tutkin kertomisen tapaa, eli sitä, millä tavalla tutkimuskohteena olevat romaa- nit on kerrottu ja millä tavalla ne ovat kirjallisesti tiedostavia. Molemmat romaanit nimittäin poh- tivat omaa kertomusluonnettaan ja kertomusten merkitystä ihmisenä olemiselle, kulttuurille ja yh- teiskunnalle. Esimerkiksi Life of Pi -romaanissa puhutaan mielikuvituksen puolesta: ”If we, citi- zens, do not support our artists, then we sacrifice our imagination on the altar of crude reality and we end up believing in nothing and having worthless dreams.” (LP: XVI). Tutkimuksen hypoteesi on, että tutkimuskohteena olevat Yann Martelin romaanit kritisoivat ihmiskeskeistä ajattelua ja ihmiskeskeisiä eläimistä kirjoittamisen keinoja.
Life of Pi ja Beatrice and Virgil -romaanit tuovat mieleen tunnettuja, jo olemassa olevia teoksia.
Life of Pi asettuu osaksi haaksirikkokertomusten perinnettä, kun taas Beatrice and Virgil viittaa holokaustikertomuksiin. Siksi otan myös huomioon teosten intertekstuaaliset eli tekstienväliset viittaukset. Intertekstuaalinen lukutapa antaa mahdollisuuksia tarkastella romaaneja myös lajinsa edustajina.
Haaksirikkokertomuksista olen valinnut tarkasteltavaksi Daniel Defoen Robinson Crusoen (2012/1917) ja Ernest Hemingwayn romaanin Vanhus ja meri (1983). Robinson Crusoe on ihmis- keskeinen, valistusajattelua edustava romaani, ja siten se luo kontrastin ihmiskeskeisyyttä kritisoi- valle Life of Pi -romaanille. Vanhus ja meri puolestaan on hyvin samankaltainen Life of Pi -teoksen
4
kanssa, sillä niistä on löydettävissä esimerkiksi metaforisia yhtäläisyyksiä. Molemmissa romaa- neissa päähenkilöt käyvät selviytymiskamppailun merellä ei-inhimillisen kanssa.
Holokaustia käsittelevistä romaaneista olen puolestaan valinnut Art Spiegelmanin sarjakuvaro- maanin Maus I & II (2003), sillä siinä on Beatrice and Virgil -romaanin tavoin puettu kauhistut- tavat tapahtumat eläintarinan muotoon. Myös George Orwellin teoksessa Animal Farm on käytetty samanlaista kirjallista keinoa. Teos on yksi tunnetuimmista eläinsaduista, ja se kuvaa satiirisesti Venäjän vallankumouksen perintöä. Animal Farm ei ole holokaustikertomus, mutta olen valinnut sen vertailuaineistoksi siksi, että myös siinä eläimiä käytetään ihmisten vertauskuvina.
Käytän vertailuaineistona myös J.M. Coetzeen romaania Elizabeth Costello (2005) ja Dante Alighierin teosta Jumalainen näytelmä (1963/1315–21). Beatrice and Virgil viittaa Jumalaiseen näytelmään, sillä Beatricen ja Vergiliuksen nimet ovat peräisin Dante Alighierin teoksesta. Teok- sessa Elizabeth Costello puolestaan käsitellään ihmisen ja eläimen suhdetta. Teoksessa päähenkilö Elizabeth pitää yleisölleen kahdeksan luentoa, jotka sisältävät moraalisia ja eksistentiaalisia poh- diskeluja. Rajaan tarkastelun kohteeksi ainoastaan sen luennon, joka koskee ihmisen ja eläimen suhdetta. Kyseisellä eläinten oikeuksia koskevalla luennolla Elizabeth rikkoo sopivuuden rajat sekä tekee kyseenalaisen ja provosoivan vertauksen rinnastaessaan keskitysleirien murhat ja teu- raseläinten kohtalon toisiinsa. Elizabeth kuvataan teoksessa sulkeutuneena ja äkkipikaisena van- hana kirjailijana, joka pyrkii tahallaan hämmentämään ja herättämään vastarintaa toisissa ihmi- sissä. Elizabeth Costello sopii vertailuaineistoksi, sillä romaanissa Beatrice and Virgil pohditaan, millä tavoin inhimillinen ja ei-inhimillinen kärsimys voidaan samaistaa toisiinsa ja missä menevät tämän samaistamisen rajat. Elizabeth Costello on hyvä esimerkki yhdestä eläinten ja ihmisten sa- maistamisen ongelmallisesta puolesta, jota myös Beatrice and Virgil -romaani käsittelee.
1.3 Aiempi tutkimus ja tutkielman käsitteelliset viitekehykset
Tämän tutkielman käsitteelliset viitekehykset ovat posthumanismi, inhimillisen ja ei-inhimillisen välistä suhdetta koskeva keskustelu sekä kirjallisuuden metatason tutkimus. Posthumanismin kes- keisinä lähdeteoksina tässä tutkielmassa käytän Karoliina Lummaan ja Lea Rojolan toimittamaa teosta Posthumanismi (2016) sekä filosofi ja feminismin teoreetikko Rosi Braidottin vuonna 2019 ilmestynyttä teosta Posthuman Knowledge. Lisäksi viittaan posthumanismiin liitetyn tekniikan tut-
5
kijan ja feminismin teoreetikon Donna Harawayn teokseen When Species meet (2008), sekä eläin- tutkimuksessa ja posthumanismiin liittyvissä keskusteluissa vaikuttaneen Cary Wolfen teokseen What Is Posthumanism? (2010). Inhimillisen ja ei-inhimillisen välistä suhdetta koskevaa keskus- telua käydään lisäksi eläinfilosofiassa, kriittisessä eläintutkimuksessa, ekofeminismissä ja ekokri- tiikissä, minkä vuoksi käytän lähteenä myös näiden suuntausten alle sijoittuvia teoksia.
Kirjallisuuden metatason keskeisinä lähteinä käytän Linda Hutcheonin (1995) ja Patricia Waughin (1995) näkemyksiä. Suomessa metafiktiota on tutkinut esimerkiksi Mika Hallila, jonka väitöskir- jaan Metafiktion käsite (2006) viittaan. Mainitut tutkijat edustavat vanhempaa metafiktion tutki- musta, joka ei enää täysin sovellu nykyisten romaanien metatason tutkimiseen. Siksi viittaan tut- kielmassani myös uudempiin kirjallisuuden metatason tutkijoihin, joita ovat esimerkiksi Ansgar Nünning ja Hanna Meretoja. Käytän Ansgar Nünningin kirjoittamaa määritelmää metanarratiivi- sesta kommentista sekä John Pierin kirjoittamaa määritelmää metalepsis-käsitteestä. Molemmat määritelmät on julkaistu David Hermanin, Manfred Jahnin ja Marie-Laurie Ryanin vuonna 2005 toimittamassa teoksessa Routledge Encyclopedia of Narrative Theory. Hanna Meretojalta viittaan kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avaimessa vuonna 2019 julkaistuun artikkeliin Metanar- ratiivisuus ja kerronnallinen toimijuus.
Yann Martelin romaaneja on kirjallisuudentutkimuksessa tutkittu jonkin verran. Vuonna 1963 syn- tynyt Yann Martel julkaisi ensimmäisen teoksensa Seven Stories vuonna 1993. Tunnetuksi hän tuli kuitenkin vasta Life of Pi -teoksen julkaisemisen jälkeen vuonna 2002. Kirjallisuudentutkijoita on Martelin teoksista kiinnostanut lähinnä Life of Pi.
Ruta Šlapkauskaite (2005) on analysoinut Life of Pi -teoksessa olevia vastakohtia ja niiden pur- kautumista. Tällaisia vastakohtia ovat hänen mukaansa esimerkiksi usko–tiede, pyhä–maallinen, rationaalinen–irrationaalinen ja fakta–fiktio. Šlapkauskaite on käyttänyt tulkinnassaan intertekstu- aalista lukutapaa, eli tutkinut teoksen suhdetta muihin teoksiin, kuten Daniel Defoen Robinson Crusoe -romaaniin. Lisäksi hän on lukenut Life of Pi -romaania postmodernina romaanina, eli oman aikansa kirjallisuuden edustajana.
Sarah McFarland (2014) puolestaan on tutkinut teosta Life of Pi ekokriittisestä näkökulmasta, jossa tutkitaan ihmisen ja ympäristön suhdetta. Lisäksi hän käyttää analyysissaan kriittistä eläintutki- musta. McFarlandin essee on julkaistu kokoelmassa The Cambridge Companion to Literature and
6
the Environment, joka on opas ympäristölliseen kirjallisuuskritiikkiin. McFarland osoittaa artik- kelissaan, kuinka Life of Pi kyseenalaistaa ihminen ja eläimen välisen jaottelun kyseenalaistamalla mustavalkoisen vastakkainasettelun itsen ja toisten välillä. Hän myös osoittaa, mitä seurauksia tästä on subjektiviteetille ja lajien määritelmille. McFarland ja Šlapkauskaite ovat molemmat kes- kittyneet tutkimuksessaan tarkastelemaan ihmisen ja eläimen suhdetta, mutta jättäneet vähem- mälle huomiolle romaanin metatason piirteet.
Roman Bartosch (2013) lähestyy teosten Life of Pi ja Beatrice and Virgil kerronnallistettuja eläi- miä ja eläimyyttä metafiktion ja intertekstuaalisuuden kautta. Bartoschin (2013) luenta Life of Pi -romaanista osoittaa, kuinka kerronnallistettuja eläimiä ja eläimyyttä voidaan lähestyä. Teos ky- seenalaistaa hänen mukaansa ihmisen ja eläimen välisen jaottelun ja dekonstruoi sen. Beatrice and Virgil -romaani puolestaan osoittaa hänen mukaansa näiden lähestymistapojen ongelmallisia puo- lia. Bartoschin (2013: 192) mukaan molemmat Martelin romaanit ovat kertomuksia, jotka neuvot- televat eläinten väliin jäämisestä kirjallisissa teksteissä. Tällainen väliin jääminen on yleistä, koska eläimiä kuvataan teksteissä tyypillisesti vain kahdella vastakkaisella tavalla: joko siten, että eläi- mistä on oikeasti kiinnostuttu tai sitten eläimet ovat mukana vain kertomuksellisista syistä, kuten ihmisten vertauskuvina tai lukijan kiinnostuksen herättäjinä. Vaihtoehtoina on siis tyypillisesti ol- lut vain kaksi ääripäitä edustavaa näkökulmaa. (Bartosch 2013: 192). Bartosch osoittaa, kuinka Martelin romaanit tekevät tähän poikkeuksen. Bartoschin analyysi toimii myös hyvänä esimerk- kinä siitä, kuinka molempia Yann Martelin teoksia voidaan tutkia samankaltaisilla teoreettisilla lähestymistavoilla, toisiaan täydentäen.
Life of Pi -romaania analysoineet tutkijat ovat olleet yksimielisiä siitä, että romaani kyseenalaistaa erilaisia vastakkainasetteluja. Oma analyysini myötäilee näitä havaintoja. Lisäksi olen ottanut Bar- toschin tavoin huomioon Martelin teosten metatason. Tässä tutkielmassa on kuitenkin valittu me- tafiktiivisen lähestymistavan sijaan metanarratiivinen näkökulma, joka paljastaa teokset metafik- tion sijaan metanarratiivisiksi. Näkökulma inhimillisen ja ei-inhimillisen suhteeseen on myös post- humanismin ansiosta tässä tutkielmassa kriittisempi.
7 1.4 Tutkielman eteneminen
Seuraavassa pääluvussa eli luvussa 2 käydään läpi tämän tutkielman teoreettisia lähtökohtia, joita ovat luvussa 2.1 käsiteltävä posthumanismi ja luvussa 2.2 käsiteltävä kirjallisuuden metatason tut- kimus. Nämä kaksi lukua jakautuvat vielä uudelleen alalukuihin. Posthumanismia käsittelevässä luvussa on neljä alalukua. Ensimmäisenä luvussa 2.1.1 käydään läpi kyseisen suuntauksen lähtö- kohtia ja määritellään, mitä posthumanismi tarkoittaa yleisesti sekä mitä sillä tarkoitetaan juuri tässä tutkielmassa. Seuraavaksi luvussa 2.1.2 käsitellään suuntauksen kriittistä suhdetta humanis- miin, johon posthumanismi jo sananakin viittaa. Posthumanismin orgaanisesta ja eläimistä kiin- nostuneessa muodossa on keskeistä pohtia inhimillisen ja ei-inhimillisen suhdetta, minkä vuoksi aiheelle on omistettu erikseen alaluku 2.1.3. Kyseinen alaluku käsittelee myös läheistä suuntausta eläinfilosofiaa, jonka alle osa ihmisen ja eläimen suhdetta pohtineista teoreetikoistakin voidaan sijoittaa. Humanismin lisäksi posthumanismissa kritisoidaan antroposentrismiä eli ihmiskeskei- syyttä. Luku 2.1.4 on omistettu antroposentrismin kritiikin esittelylle.
Kirjallisuuden metatason tutkimusta käsittelevässä luvussa 2.2 on kolme alalukua. Liikkeelle läh- detään luvussa 2.2.1 tutuimmasta ja paljon tutkitusta metafiktion teoriasta. Metafiktio on kuitenkin jo hieman vanhentunut käsite, eikä sovellu enää täysin nykyisten romaanien metatason tarkaste- luun. Tämän vuoksi metafiktiota käsittelevän luvun jälkeen seuraa luku 2.2.2, jossa käsitellään nykyisiä romaaneja osuvammin kuvaavaa metanarratiivisuutta. Luvussa esittelen metanarratiivi- suuden kolme määritelmää, joista painotan erityisesti kolmatta Hanna Meretojan kehittämää mää- ritelmää. Luvussa 2.2.3 esittelen käsitteen metalepsis, joka on yksi tutkimusaineistossani esiintyvä metatason ilmentymä.
Ensimmäisessä analyysiluvussa, eli luvussa 3 käsittelen sitä, miten romaaneissa kyseenalaistetaan antroposentrinen näkökulma. Antroposentrinen näkökulma kyseenalaistetaan neljällä eri tavalla, joista kyseisen pääluvun rakenne muodostuu. Luku 3.1 koskee dualismien purkautumista Piin maailmankuvassa. Luvussa 3.2 pohditaan, kuinka romaani Life of Pi on perinteisiin haaksirikko- kertomuksiin verrattuna vähemmän ihmiskeskeinen. Luvussa 3.3 käsitellään sitä, kuinka tutkimus- aineistossa luodaan lajien välinen yhteisö, jossa ei-inhimilliset eläimet ovat ihmisten kumppanuus- lajeja. Lopuksi vielä luvussa 3.4 kiinnitetään huomiota siihen, kuinka tutkimusaineistossa ihmisen ja eläimen rajaa häivytetään kiinnittämällä huomiota inhimillisen ja ei-inhimillisen samankaltai- suuksiin.
8
Toisessa analyysiluvussa eli luvussa 4 käsitellään teosten metanarratiivista problematiikkaa. Luku jakautuu kolmeen alalukuun kerronnallisen toimijuuden käsitteen kolmen osatekijän mukaisesti.
Ensin luvussa 4.1 tarkastellaan kerronnallista tietoisuutta romaaneissa. Kerronnallisen tietoisuu- den analyysi nostaa esiin huomioita siitä, kuinka tutkimusaineistossani toistuu teema kertomiseen ja kertomusten tuottamiseen liittyvistä vaikeuksista. Tämän vuoksi luku 4.1 sisältää myös kyseisen teeman pohdintaa.
Sen jälkeen seuraavissa kahdessa luvussa käsitellään kerronnallista mielikuvitusta. Luvussa 4.2 analysoidaan kerronnallista mielikuvitusta siitä näkökulmasta, miten lukija tai kuulija saadaan us- komaan kerrottuun tarinaan. Samassa luvussa käsittelen myös uskonnollista tematiikkaa, jota tut- kimuskohteissani on runsaasti ja joka liittyy kerronnalliseen mielikuvitukseen. Luvussa 4.3. poh- ditaan puolestaan kerronnallisen mielikuvituksen kriittistä ulottuvuutta ja sitä, miten tutkimusai- neistossani kritisoidaan vertauskuvallisia eläintarinoita. Kolmannessa alaluvussa eli luvussa 4.4 tarkastellaan kerronnallisen dialogisuuden ilmenemistä tutkimuskohteissa. Kyseisessä luvussa keskitytään erityisesti siihen, miten kerronnallinen dialogisuus ilmenee kohtaamisissa ei-inhimil- lisen kanssa.
Luvussa 5 tarkastellaan tiivistetysti saatuja tuloksia suhteessa tutkimustehtävään ja samalla teh- dään yhteenveto analyysista. Johtopäätökset asetetaan laajempaan kirjallisuudentutkimuksen kon- tekstiin ja pohdiskellaan yleisemmin ihmisen ja eläimen suhteen käsittelyä kirjallisuudessa. Li- säksi esitetään tutkielman pohjalta nousseita jatkotutkimusideoita.
9
2. TEOREETTISET LÄHTÖKOHDAT
Tämä tutkielma edustaa posthumanistista ja metanarratiivista näkökulmaa kirjallisuudentutkimuk- seen. Tässä pääluvussa käydään läpi molempien teoriasuuntausten lähtökohtia ja määritelmiä.
Posthumanismia koskevassa luvussa määritellään kyseinen suuntaus, käsitellään posthumanismin kriittistä suhdetta humanismiin, käydään läpi posthumanismista eläinfilosofiaa sekä pohditaan, miksi posthumanismissa kritisoidaan antroposentrismiä eli ihmiskeskeisyyttä. Samalla tulevat määritellyksi käsitteet inhimillinen ja ei-inhimillinen. Kirjallisuuden metatason tukimusta käsitte- levässä luvussa käydään läpi metafiktion teoriaa, metanarratiivisuutta ja ilmiötä nimeltä metalep- sis. Luvussa korostuu erityisesti Hanna Meretojan määritelmä metanarratiivisuudesta ja siihen liit- tyvistä kerronnallisen toimijuuden käsitteestä.
2.1 Posthumanismi
Ympäristöön liittyvät huolenaiheet kuuluvat aikamme keskeisiin puheenaiheisiin. Sanotaan, että ihminen on aiheuttanut esimerkiksi kuudennen sukupuuttoaallon, jonka myötä katoaa useita eläin- lajeja. Liikakansoitus aiheuttaa resurssien vähenemistä, mikä nostaa esiin kysymyksen siitä, mitä käytämme ravinnoksi ja miten tämän ravinnon tuotamme. Ilmastonmuutos, kuudes sukupuutto- aalto, saastuminen ja muut ympäristöongelmat koskevat inhimillisen lisäksi myös ei-inhimillistä.
Puhutaan jopa, että elämme antroposeenin aikakautta, jossa ihminen on merkittävällä tavalla vai- kuttanut maapalloon, ja seuraukset ovat tuhoisia.
Ympäristöön liittyvät huolenaiheet näkyvät nykyään yhä enemmän myös kirjallisuudessa ja sen tutkimuksessa. Yann Martelin Life of Pi ja saman kirjailijan uudempi teos Beatrice and Virgil limittyvät osaksi aikamme ilmiöitä, sillä kirjallisuudessa on nykyään tavallista käyttää aiheena ih- misen ja ympäristön suhdetta. Tätä vuosituhatta onkin sanottu ympäristön vuosituhanneksi ja ekokriittiseksi kaudeksi, jonka aikana kiinnostuksen kohteeksi ovat nousseet kirjallisuuden ja ym- päristön väliset suhteet sekä ei-inhimillinen (Lahtinen & Lehtimäki 2008: 7–10).
Tällaisena aikakautena posthumanismiksi kutsuttu tutkimussuuntaus on alkanut saada tieteissä ja ajattelijoiden piireissä jalansijaa. Se ponnistaa kuitenkin jo kaukaa 1900- tai jopa 1800-luvulta. Se
10
on suuntauksena myös melko moninainen ja osittain jopa ristiriitainen. Tässä luvussa posthuma- nismia esitellään siitä näkökulmasta, millaisen vaihtoehdon se tarjoaa länsimaiselle humanismille, ihmisen ja eläimen dualistiselle jaottelulle sekä antroposentrismille.
2.1.1 Posthumanismin lähtökohdat ja määritelmä
Ajatukset maailmanlopusta ovat näkyvimmin esillä dystopiakirjallisuudessa, joka on nykyään trendi. Suosioon nousi esimerkiksi Susanne Collinsin Nälkäpeli-trilogia (2008–2010) ja lisäksi vanhempia dystopiaklassikoita, kuten Margaret Atwoodin Orjattaresi (1985) ja George Orwelliin Vuonna 1984 (1949) luetaan nyt uudelleen. Dystopiakirjallisuuden aiheena voi olla mikä tahansa ympäristöhuoli. Esimerkiksi ilmastonmuutos on näkynyt suomalaisten kirjailijoiden tuotannossa Emmi Itärannan Teemestarin kirjassa (2012) sekä Risto Isomäen teoksessa Sarasvatin hiekkaa (2005).
Nykyään luonnonkatastrofi on siis yksi fiktion keskeisistä apokalypseistä. Rachel Carsonin teos Silent Spring (1962) on ollut tunnetuimpana suunnannäyttäjä tälle kehityskululle. Tiedettä ja kau- nokirjallisuutta yhdistävä Silent Spring esittää apokalypsin, jossa ekokatastrofi on tappanut kalat ja hiljentänyt linnut. Teos on osa 1960-luvun lopulla alkanutta aikaa, jolloin huoli ympäristöstä kasvoi yhtäkkiä voimakkaasti. Ympäristöhuoli näkyi erityisesti ”herätyskirjoiksi” kutsutuissa te- oksissa, joista varhaisin ja merkittävin oli juurikin Rachel Carsonin teos. Kyseisen teoksen merki- tys näkyy siinä, että se synnytti modernin ympäristöliikkeen. On tärkeää huomata, että ympäristö- herätyksen aikaan syntynyt huoli ei koskenut vain yksittäisiä ongelmia kuten saastumisilmiöitä, vaan myös laajemmin koko ihmiskunnan eloonjäämistä. Puhuttiin jopa ekokatastrofista. (Haila 2001a: 10; Haila 2001b: 28; Lahtinen & Lehtimäki 2008: 7, 10; Garrard 2004: 2.)
Nykyinen dystopiakirjallisuuden suosio osoittaa sen, mitä Lummaa ja Rojolakin (2016: 13) ajas- tamme kirjoittavat: on syntynyt kokemus siitä, että ihminen on joissakin asioissa onnistunut yli odotusten, mutta toisissa epäonnistunut katastrofaalisesti, ja seuraukset ovat nähtävissä. Post- humanismi on syntynyt tällaisten kokemusten ja ajatusten pohjalta, ja se antaa niihin oman vas- tauksensa. (Lummaa & Rojola 2016: 13.)
Karoliina Lummaan ja Lea Rojolan (2016: 7) mukaan posthumanismin juuret ulottuvat jopa 1800- luvulle, jolloin luonnontieteellisessä, psykoanalyyttisessa ja taloudellispoliittisessa ajattelussa oli posthumanistisia piirteitä. Cary Wolfe (2010: xii) puolestaan jäljittää posthumanismin alkupuolen
11
lähemmäs 1960-luvulle, tarkemmin Foucaultin ajatteluun sekä kybernetiikkaa käsittelevään Macy-konferenssiin 1946–1963. Kybernetiikka oli siitä merkityksellinen, että kun aiemmin ihmi- sellä oli ollut etuoikeutettu asema suhteessa merkitykseen, informaatioon ja tietoisuuteen, niin ky- bernetiikka ikään kuin kumosi tämän etuoikeuden. Itse termi posthumanismi on tullut yhteiskun- tatieteisiin ja humanistisiin tieteisiin 1990-luvun aikana. Tutkimussuuntauksena se on kuitenkin melko uusi, sillä se ei ole vielä kovin yleinen humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuk- sessa. (Wolfe 2010: xii; Lummaa & Rojola 2016: 7.)
Posthumanismin määrittelyssä on oltava tarkkana. Cary Wolfen (2010: xii) mukaan termin post- humanismi merkitykset ovat vaihtelevia ja joskus keskenään kilpailevia. Siksi on tärkeää määri- tellä, mitä posthumanismilla milloinkin tarkoitetaan. Posthumanismi jakautuu kahteen, toisilleen melko vastakkaiseen suuntaukseen. Toisessa suuntauksessa kiinnostus kohdistuu orgaaniseen, eläimiin ja ei-inhimilliseen luontoon, kun taas toisessa suuntauksessa on kiinnostuttu ei-orgaani- sesta, koneista ja teknologiasta. Jälkimmäistä kutsutaan transhumanismiksi. (Lummaa & Rojola 2016: 16–17). Tässä tutkielmassa käytän posthumanismin orgaanisesta ja ei-inhimillisestä kiin- nostunutta suuntausta.
Transhumanistisen ja orgaanisesta kiinnostuneen posthumanismin eroja voidaan hahmottaa tar- kastelemalla, mistä niiden tutkijat etsivät vastauksia kysymykseen siitä, olemmeko maailmankaik- keudessa yksin. Transhumanistit kääntyvät ainoastaan tekoälyn ja ulkoavaruuden puoleen. Post- humanismin orgaanisesta ja ei-inhimillisestä kiinnostunutta puolta edustavan Elisa Aaltolan (2013: 13) mukaan ihminen voisi kääntyä sen lisäksi myös eläinten puoleen, jotka kuitenkin asuvat tällä maapallolla kanssamme.
Transhumanismiin liittyen on pohdittu, onko kyseinen suuntaus posthumanismia ollenkaan. Esi- merkiksi Cary Wolfe (2010: xiv-xv) sanoutuu irti transhumanismista, sillä hänen mukaansa se ei ole posthumanismia. Transhumanismi on vain äärimmilleen vietyä humanismia, ja siksi se voi- daan nähdä jopa vastakkaisena posthumanismille. Wolfe ei ole näkemyksineen yksin, sillä useat muutkin posthumanismin piiriin luettavat tutkijat eivät pidä transhumanismia posthumanismina ja sanoutuvat siten irti kyseisestä suuntauksesta. (Wolfe 2010: xiv–xv; Lummaa ja Rojola 2016: 18.)
Orgaanisesta kiinnostunutta posthumanismia voidaan verrata ekokritiikiksi kutsuttuun tutkimus- suuntaukseen. Ekokritiikki tulkitsee uudelleen erilaisia tapoja esittää luontoa ja pyrkii erilaisten vaihtoehtojen kautta kohti kestävämpää luontosuhdetta. Erot näiden kahden suuntauksen välillä
12
tulevat kuitenkin siitä, että posthumanismissa kestävämpien vaihtoehtojen ajatellaan löytyvän vasta sitten, kun ihmisyyttä ja ihmisen paikkaa arvioidaan perusteellisesti uudelleen. Posthuma- nismissa pohditaan ja jopa epäillään inhimillistä subjektia, ajattelun kompetensseja ja toisenlaisen olemisen mahdollisuutta. Siten posthumanismi on siis ekokritiikkiä itserefleksiivisempää ja kriit- tisempää. (Lummaa & Rojola 2016: 22.)
Luonnontieteet ovat vaikuttaneet posthumanismiin. Ne ovat antaneet uusia näkökulmia muihin eläinlajeihin sekä kehittäneet ihmiskehon ja -mielen kuvantamiseen tarkoitettuja laitteita ja teknii- koita. Tieto on lisääntynyt luonnontieteiden ansioista, mutta ne ovat vaikuttaneet myös tieteelli- seen diskurssiin eli tapaan puhua asioista ja käsitteellistää niitä. Posthumanismissa on nimittäin yleistä sekoittaa luonnontieteen sekä kulttuuri- ja yhteiskuntatieteen diskursseja toisiinsa. Tästä on esimerkkinä posthumanismissa käytettävät ekologian käsitteet antroposeeni, ekosysteemipalvelut ja ilmastonmuutos. Tieteiden rajoja on sekoittanut myös se, että eri tieteenalojen edustajat ovat osallistuneet keskusteluun jostakin aiheesta, jolloin keskustelusta on tullut monitieteisempää.
Lummaa ja Rojola (2016: 26) ottavat tästä esimerkkinä perinnöllisyystieteilijä Richard Dawkinsin, joka osallistui teoksellaan The Selfish Gene (1976) inhimillisen subjektin purkuun osoittamalla, kuinka ihmistä hallitsevat oikeastaan geenit, ja ihmiset toimivat vain niiden monistusalustoina.
(Lummaa & Rojola 2016: 25–26.) Myös monet muut tieteilijät ovat osoittaneet tutkimuksillaan, kuinka ihminen on erottamaton osa ei-inhimillistä. Palaan tähän aiheeseen uudelleen luvussa 2.1.3, jossa käsitellään eläinfilosofiaa ja ei-inhimillistä.
Posthumanismia on haastavaa määritellä tyhjentävästi, sillä se on niin moninainen ja ristiriitainen (Lummaa & Rojola 2016: 7). Keskeistä posthumanismille, kuten usein uusille suuntauksille, vai- kuttaisi kuitenkin olevan nykyisten ajattelutapojen kritisointi sekä pyrkimys löytää jotain uutta ja parempaa aiempien tilalle. Uusien ajattelutapojen ja näkökulmien löytäminen ei posthumanismin kohdalla ole kuitenkaan pelkästään kiinnostavaa, vaan se vaikuttaisi olevan myös tarpeellista, kun ottaa huomioon maapallon nykyisen tilanteen. Posthumanismi on siis ajankohtainen ja tarpeellinen suuntaus. Se eroaa muista filosofis-tutkimuksellisista suuntauksista erityisesti siksi, että sen kiin- nittyminen maailmaan on muita suuntauksia konkreettisempaa, kiinteämpää ja ristiriitaisempaa (Lummaa & Rojola 2016: 7).
Yksi esimerkki posthumanismin maailmaan kiinnittyvästä ajattelusta on Lea Rojolan (2016: 132) analyysi Marja-Liisa Vartion romaanista Hänen olivat linnut. Rojola (2016: 132) osoittaa, kuinka teoksen lintuja on aiemmin luettu pelkästään lähinnä symboleina eikä konkreettisina lintuina.
13
Aiemmissa tutkimuksissa on siis sivuutettu se tosiseikka, että linnut ovat Vartion romaanissa tak- sidermisiä eli täytettyjä. Rojola näyttää analyysissaan, kuinka teosta voidaan tulkita keskittyen täytettyjen eläinten materiaalisuuteen. (Rojola 2016: 132.)
Myös Beatrice and Virgil -romaanissa on täytettyjä eläimiä. Tämän romaanin kohdalla eläinten materiaalisuutta ei voi olla huomaamatta, sillä siinä käytetään keinoja, joiden kautta lukijan huo- mio kiinnittyy eläinten taksidermiseen luonteeseen: ”Skinning an animal must be the taxidermist’s first perfection. – – The mannequin, the form upon which the skin will be placed, must be built. – – The tongue is the hardest animal part to get right” (BV: 93–94). Sanavalinnat kiinnittävät lukijan huomion siihen keinotekoiseen prosessiin, jonka kautta eläintentäyttäjä pyrkii dekonstruoimaan eläimen. Huomion kiinnittäminen eläinten materiaalisuuteen ja taksidermisuuteen nivoutuu osaksi romaanin teemoja ja metanarratiivista luonnetta, joita käsittelen luvussa 4.
2.1.2 Posthumanismin suhde humanismiin
Kielitoimiston sanakirjan mukaan humanismi on ihmisyyteen perustuva maailmankatsomus ja kulttuurivirtaus, joka on esiintynyt varsinkin keski- ja uuden ajan taitteessa. Humanismi on edel- leen voimissaan ja sen vaikutukset näkyvät jokapäiväisessä elämässä. Esimerkiksi demokratia, ihmisoikeudet, vapaa sivistys, taiteen arvostus ja luova tiede ovat peräisin humanismista. Lisäksi humanismiin kuuluu liberalismi, joka näkyy nykypäivänä esimerkiksi ajatuksen- ja sanavapau- tena. Humanismi on myös synnyttänyt tieteen sekä innoittanut monia suuria ajattelijoita ja taitei- lijoita. Humanistisessa maailmankuvassa ihmiset ovat vapaita, yhdenvertaisia ja osa luontoa. Vas- tuuta tulee kantaa sekä muista ihmisistä että ympäristöstä, ja on varmistettava, että maapallo säilyy elinkelpoisena tuleville sukupolville. Lisäksi sivistys on tärkeää. Sivistys ilmenee käytännössä si- ten, että sivistynyt ihminen kunnioittaa totuutta enemmän kuin auktoriteetteja. (Kotimaisten kiel- ten keskus; Humanistiliitto; Wright 1981: 16–17.)
Posthumanismi suhtautuu kriittisesti humanismiin. Edellä lueteltujen humanismin hyvien puolien perusteella voi aluksi olla hankala ymmärtää, mitä kritisoimista humanismissa olisi. Asia alkaa hahmottua, kun mennään syvemmälle humanismin ytimeen. Georg Henrik von Wrightin (1981:
16–17) mukaan humanismissa keskeisintä on ihmisen kunnioittaminen. Ihanteena on täydellinen yksilö, jota kohti tulee ponnistella sekä yksilön että yhteisön tasolla. Ihmistä pidetään kaiken muun
14
mittana. (Wright 1981: 16–17.) Humanismi hahmottuu siis pohjavireeltään ihmiskeskeiseksi aat- teeksi ja kulttuurivirtaukseksi.
Vaikka humanismissa on keskeisintä ihmisen kunnioittaminen, myös julmuus eläimiä kohtaan on sen mukaan väärin. Ihmisen ajatellaan olevan osa maapallon monimuotoista elämää ja ihminen on siten riippuvainen ei-inhimillisestä. Ihminen ei silti ole humanismin mukaan ei-inhimillisen kanssa samanlainen eikä samalla tasolla, sillä se eroaa ei-inhimillisestä ontologisesti: ihmiset ovat perim- mäiseltä olemukseltaan rationaalisia, kun taas eläimet eivät ole. Ihmiset ovat evoluution päämäärä ja siten hierarkiassa ja tärkeysjärjestyksessä muita lajeja ylempänä. (Wolfe 2010: xvi–xvii; Lum- maa & Rojola 2016: 28–29; Manes 1996: 20–24.)
Humanismissa ihminen on luottanut omiin kykyihinsä ja asettunut muiden lajien yläpuolelle, mikä on synnyttänyt sekä edistystä että ongelmia. Posthumanismissa puolestaan ihminen on osa maa- pallon monimuotoisuutta. Kyse ei ole vain ihmisestä, kuten humanismissa tai antihumanismissa, vaan myös muista elollisista olennoista. Posthumanismissa ihminen ikään kuin katsoo peiliin tut- kiakseen omaa lajiaan: Mitä me olemme saavuttaneet ja missä olemme totaalisesti epäonnistuneet?
(Lummaa & Rojola 2016: 13, 27–28.)
Life of Pi -romaanissa on kohtaus, jossa kuvaillaan, kuinka eläintarhan vierailijat saavat lukea lip- pukojun takana olevasta seinästä kysymyksen: ”DO YOU KNOW WHICH IS THE MOST DAN- GEROUS ANIMAL IN THE ZOO?” (LP: 41). Humanistista maailmankuvaa edustava antaisi vas- taukseksi luultavasti jonkin ei-inhimillisen lajin, kuten krokotiilin tai käärmeen. Romaanissa nuoli osoittaa pientä verhoa, jonka takana on peili. Kun kävijät katsovat peiliin, he näkevät oman ku- vansa ja saavat näin vastauksen kysymykseen. Kriittinen katse käännetään siten ihmiseen, joka luokitellaan eläimeksi muiden joukossa. Samalla osoitetaan, kuinka ihminen ei ole neutraali ja ulkopuolinen tarkkailija, vaan voi aiheuttaa jopa vaaraa muille lajeille. Suhtautumalla arvioivasti ihmiseen ja ihmisen asemaan maapallolla, romaani Life of Pi osoittaa edustavansa posthumanis- tista maailmankuvaa.
Wright (1981: 158) kirjoittaa, että humanismia on haastavaa määritellä ja jokaisen aikakauden on määriteltävä se uudelleen. Humanismin uudelleen määrittely on korostunut historiassa varsinkin suurten muutosten aikana. (Wright 1981: 158.) Tällä hetkellä elämme ilmeisesti niin suurten muu- tosten aikaa, että itse humanismi käsitteenäkin on muutettu lisäämällä siihen etuliite post-. Enää pelkkä humanismi ei riitä.
15
Posthumanismissa ihmisen ja ei-inhimillisen suhde nähdään eri tavalla kuin aiemmin. Ihminen ei enää ole kaiken keskipiste tai mitta, eikä mitenkään ylivertainen. Ei-inhimillisen, eli luonnon ja eläinten, ei ajatella enää olevan ihmisen vastakohta, eikä mitenkään sitä huonompi. Posthumanismi luopuu siis hierarkioihin ja paremmuuteen perustuvasta ajattelusta. (Lummaa & Rojola 2016: 14.)
Humanismin tunnettu edustaja Georg Henrik von Wright kirjoittaa teoksessaan Humanismi elä- mänasenteena (1981: 161) ihmisiä uhkaavasta ekologisesta kriisistä ja siitä, kuinka ihmisen täytyy ymmärtää olevansa osa luonnon suurta kokonaisuutta ja siten luonnonlakien armoilla. Ihmisen toimintamahdollisuuksilla on oltava omat rajansa (mts. 161). Wrightin kirjoittama teos vaikuttaa esimerkin perusteella siltä, että se voisi sopia posthumanistiseenkin ajatteluun. Tekstistä on kui- tenkin löydettävissä humanistinen subjektius, joka estää näiden tavoitteiden toteutumisen käytän- nössä. Wrightin (1981: 160) mukaan humanismissa nimittäin ajatellaan ihmisen parasta, ja jos ih- minen järkyttää luonnon tasapainoa, siitä koituu haitallisia seurauksia ihmiselle. Kun humanis- missa ajatellaan vain ihmisen parasta, muilla elävillä olennoilla on ainoastaan välinearvo tämän tavoitteen toteutumisessa.
Posthumanismissa ja humanismissa on paljon yhteistä. Esimerkiksi julmuus eläimiä kohtaan on humanisminkin perinteessä väärin. Lisäksi humanistisen näkökulman mukaan ihmisen ajatellaan olevan osa maapallon monimuotoisuutta ja riippuvainen ei-inhimillisestä. Kuitenkin on ristirii- taista, että kyseisessä suuntauksessa ihmisen ja eläimen ajatellaan silti olevan toisistaan erillisiä ja osa hierarkkista rakennetta, jossa ihminen on ylimpänä. Humanismissa on siis periaatteessa arvok- kaita näkemyksiä inhimillisestä ja ei-inhimillisestä, mutta ne eivät kuitenkaan toteudu suuntauksen tuottaman subjektiuden vuoksi. (Wolfe 2010: xvi-xvii; Lummaa & Rojola 2016: 28–29.)
Tämä humanismin tuottama subjektius selviää tarkastelemalla, kuinka humanismissa määritellään ihminen. Manesin (1996: 20–24) mukaan humanismin perinteessä ihminen ja muu luonto eroavat toisistaan ontologisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisten ajatellaan olevan rationaalisia olentoja, kun taas eläimet eivät ole. Kulttuurissamme ihmiset asetetaan muiden lajien yläpuolelle, vaikka jo Charles Darwin osoitti, että luonnossa mikään laji ei ole toista ylempänä, eikä evoluutiolla ole päämäärää. Lisäksi hän näytti, kuinka ihmisellä olevia kykyjä ilmenee eri muodoissa ja asteissa myös muilla eläimillä. Jo Darwin on siis aikanaan horjuttanut hierarkkista ajattelua ja ihmisen roolia evoluution huipulla. Sitä ovat horjuttaneet myös monet tutkimukset muiden lajien merki- tyksestä biosfäärille. Esimerkiksi Manes (1996: 20–24) mainitsee sienet, joiden katoaminen tar- koittaisi katastrofia maapallolle. Siitä huolimatta perinteiset humanistit ovat pitäneet yllä ihmisen
16
ainutlaatuista subjektiasemaa ja siitä johdettua asetelmaa, jossa ihminen on muita lajeja tärkeämpi ja niiden yläpuolella. (Manes 1996: 20–24; Aaltola 2013: 14.)
Yksi tällaisen ajattelun haitallisista seurauksista on lajismi. Lummaa ja Rojola (2016: 20) määrit- televät lajismin Richard D. Ryderiin viitaten seuraavasti: ”Lajismissa yksilön arvo sidotaan sen edustamaan lajiin, ja laajemmin on kyse siitä, että suositaan oman lajin intressejä muiden lajien intressejä vastaan.” Voisi ajatella, että lajismi koskee vain ihmisen ja eläimen suhdetta, ja näkyy ihmislajin intressien suosimisena. Kuitenkin lajismi vaikuttaa myös ihmisten keskinäisiin suhtei- siin aiheuttaen sortoa ja väkivaltaa. Lajismista irrottautuminen onkin Lummaan ja Rojolan (2016:
20) mukaan tärkeää, jotta sitä ei käytettäisi oikeuttamaan toisen lajin, sukupuolen, rodun tai luokan väkivaltaa toista vastaan. (Mts. 20.)
Lajismi voi näkyä esimerkiksi siten, että kaunokirjallisuudessa eläinten tulkitaan edustavan sor- rettuja ihmisiä. Esimerkiksi Cary Wolfe (2003: 124) huomauttaa, että kaunokirjallinen teos voi olla täynnä erilaisia eläimiä ja kohtaamisia niiden kanssa, mutta eläimiä luetaan silti siten, että ne edustaisivat jotakin muuta kuin itseään, kuten sukupuolta, rotua, etnisyyttä tai luokkaa. Näin on luettu myös niiden teosten kohdalla, jotka ovat täynnä erilaisia eläimiä ja kohtaamisia niiden kanssa (Wolfe 2003: 124). Tästä voi olla huonoja seurauksia. Esimerkiksi Roman Bartosch (2013:
189) osoittaa postkoloniaalisen kritiikin näkökulmasta, että ekokritiikissä ja kriittisessä eläintutki- muksessa käytetty jatkumo ihmisen ja eläimen välillä voi johtaa rasistisiin tulkintoihin, joissa eläi- myys linkittyykin kolonisoituihin ihmisiin. Siksi postkoloniaalisessa kritiikissä vastustetaan näke- myksiä, joissa sorrettujen eläinten ajatellaan jakavan sama kohtalo sorrettujen ihmisten kanssa (Bartosch 2013: 189). Jatkan aiheen pohdiskelua analyysiluvussa 4.
2.1.3 Eläinfilosofia, dualismit ja ei-inhimillinen
Posthumanismi on eettisesti sitoutunut suuntaus ja kytkeytyy eläinfilosofiaan, jossa painotetaan moraalisia kysymyksiä (Lummaa & Rojola 2016: 20). Eläinfilosofia ei ole täysin uusi suuntaus, sillä filosofit ovat pohtineet eläinten asemaa kautta aikojen. Pythagoras (n. 580–500 eaa.) esimer- kiksi teki rinnastuksen eläimiin ja ihmisiin kohdistuvan väkivallan välille. Suurin osa filosofeista on kuitenkin painottanut ihmiskeskeisyyttä. Tällaisia filosofeja ovat olleet esimerkiksi Aristoteles (n. 384–322 eaa.), Tuomas Akvinolainen (1225–1274) ja René Descartes (1596–1650). (Aaltola 2013: 10–11.)
17
Inhimillisen ja ei-inhimillisen suhteeseen liittyy sellaisia tapoja, joita on totuttu pitämään ilman perusteita luonnollisina ja itsestään selvinä. Ne liittyvät esimerkiksi eläimen määrittelyyn ja koh- teluun. Itsestään selvänä pidetään esimerkiksi sitä, että muihin lajeihin verrattuna ihmismieli on ainut arvokas ja oikea. Siihen verrataan eläinten kognitiivisia kykyjä, jotka saadaan tällä tavoin näyttämään aina puutteellisilta. Tällaisia tapoja eläinfilosofia tarkastelee ja pohtii kriittisesti.
Eläinfilosofia ei ole yhtenäinen suuntaus, sillä sen piiriin kuuluvat tutkijat ja ajattelijat ovat toisi- naan myös eri mieltä keskenään. Kuitenkin heitä yhdistää se, että he tutkivat ensi sijassa eläintä, joka nähdään itsenään arvokkaana tutkimuskohteena. (Aaltola 2016: 16, 19, 24.)
Eläinfilosofian juuret ovat 1970-luvulla syntyneessä eläinetiikassa. Siinä tarkastelun kohteena on eläinten kohtelu ja moraalinen asema. Eläinetiikka on melko vakiintunut ala, sillä sen piirissä il- mestyy oma tieteellinen aikakausilehtikin, Journal of Animal Ethics. Suuntauksen laittoi alulle Peter Singer vuonna 1975 julkaisemallaan tietokirjalla ja manifestilla Oikeutta eläimille (Animal Liberation), jossa kuvataan eläinten kohtelua tuotantotiloilla ja laboratorioissa, sekä kritisoidaan eläinten välineellistä asemaa. (Aaltola 2013: 20.)
Eläimestä puhuttaessa sanotaan usein, että se on ”vain eläin”. Miksi näin on? Elisa Aaltolan (2013:
9) mukaan syyt ovat syvällä länsimaisen kulttuurin ihmiskeskeisessä ajattelutavassa, jossa ihminen nähdään hierarkiassa ylempänä ja kategorisesti eläimestä erillisenä olentona. Edellisessä alalu- vussa käsittelin sitä, kuinka humanismissa ajatellaan juuri tällä tavalla. Eläimet käsitetään puut- teellisina ja ihmiset tämän puutteellisuuden vastakohtana. Lajien erot määritellään työkalujen käyttämisen, aivojen koon, rationaalisuuden, itsetietoisuuden, moraalisuuden, kielellisyyden ja po- liittisuuden kautta. Eläinfilosofiassa kysytään, miksi eläimet halutaan välttämättä esittää kykene- mättöminä ja voisiko tälle tavalle olla joitain vaihtoehtoja. Jouni Teittinen (2016: 159) nostaa esille yhden: määrittelyyn voisi käyttää pelkästään materiaalisia asioita kuten karvoitusta, luustoa tai geenejä. (Aaltola 2013: 11–12; Teittinen 2016: 158–159.)
Länsimainen eläinsuhde perustuu hierarkian lisäksi kilpailulle ja dualismeille, joissa eläin on aina se alempi ja häviävä osapuoli (Aaltola 2013: 12.) Dualismit eli toisilleen vastakkaiset ja toisistaan erilliset käsitteet ovat lähtöisin perinteisestä länsimaisesta ajattelusta, jolle on tyypillistä, että maa- ilmaa katsotaan vastakohtien läpi. Tällaisia vastakohtaisille pareille rakentuvia malleja ovat esi- merkiksi kulttuuri–luonto, ihminen–eläin, järki–luonto, mies–nainen, mieli–ruumis, sivistynyt–
primitiivinen ja subjekti–objekti. Dualismipareissa toinen on aina toista ylempi ja hallitsevampi
18
osapuoli. Näiden esimerkkien mukaisesti siis esimerkiksi kulttuuri, ihminen ja mies olisivat ar- vokkaampia ja hierarkiassa ylempiä kuin luonto, eläin ja nainen. Tämä tekee dualismeista erityisen haitallisia. Tärkeää on huomata, että dualismit korostavat erityisesti ihmisen ylemmyyttä. Post- humanismille läheisessä suuntauksessa ekokritiikissä ajatellaankin, että ihminen vahingoittaa ym- päristöä muun muassa juuri dualistisen ajattelutavan vuoksi, kun hän näkee luonnon itseään alem- piarvoisena. (Glotfelty 1996: xx; Plumwood 1993: 41, 43).
Dualismeissa asioita määritellään sen kautta, mitä ne eivät ainakaan ole, eli määritelmät perustuvat negaatioille. Sama koskee myös ihmisen määritelmää: ”Thus, with Descartes: not an animal, not extended and inert matter, not a pre-programmed machine.” (Braidotti 2019: 6.) Ajatus ihmisestä muiden eläinten vastakohtana on kuitenkin biologisesti mahdoton.
Eläimiin suhtaudutaan usein pelkästään ruumiillisina olentoina. Tämä näkyy siten, että eläinten kohdalla pohditaan, onko niillä kognitiivisia toimintoja, kuten kykyä ajatella, iloita ja kärsiä. Tut- kimukset osoittavat jatkuvasti, että eläimillä todella on tällaisia mielenliikkeitä. Kuitenkin epäily jatkuu edelleen. Se, että eläinten mielen olemassaoloa epäillään, juontaa juurensa muun muassa René Descartesin epäilyn metodiin, jonka mukaan emme voi saada varmaa tietoa toisen yksilön kokemusmaailmasta tai mielestä. Descartesin mukaan kaikkea sellaista, josta emme voi saada var- maa tietoa, on syytä epäillä. Tämä voi koskea siis myös omaa itseä tai koko todellisuuskäsitys- tämme. Ludwig Wittgenstein kuitenkin esittää tälle näkemykselle kritiikkiä, sillä hänen mukaansa oletamme kuitenkin arkielämässä, että toisella ihmisellä on mieli ja tunteita, emmekä lähesty heitä epäillen. (Aaltola 2013: 30.)
Posthumanismissa ja eläinfilosofiassa ihmisestä ja eläimestä voidaan nähdä käytettävän käsitteitä inhimillinen ja ei-inhimillinen. Nämä käsitteet horjuttavat ihmisen ja eläimen välistä dualismia, jossa ihmisen ja eläimen on ajateltu olevan toistensa vastakohtia. Nämä käsitteet asettavat ihmisen ja eläimen pikemminkin samalle jatkumolle. Käsitteiden muodostumiseen ovat vaikuttaneet tutki- mukset inhimillisen ja ei-inhimillisen ominaisuuksista ja kyvyistä. Kun inhimillisen ja ei-inhimil- lisen on ajateltu eroavan toisistaan erilaisten ominaisuuksien kuten kielen, itsetajuisuuden, valeh- telemisen kyvyn, estetiikan tajun ja leikkimisen kyvyn perusteella, tieteelliset kokeet ja tutkimuk- set ovat osoittaneet, että näitä inhimilliseksi miellettyjä kykyjä on myös eläimillä. Ihminen myös koostuu osittain ei-inhimillisestä. Sen lisäksi että ei-inhimillisiä päätyy hengitysilman ja ravinnon mukana kehoomme, myös 90% soluistamme koostuu bakteereista, sienistä ja alkueliöistä. Donna
19
Haraway (2008: 3) on kehittänyt käsitteen becoming with kuvaamaan sitä, kuinka tulemme itsek- semme yhdessä toisten lajien kanssa. (Lummaa & Rojola 2016: 19-20; Kokkonen 2016: 185; Ha- raway 2008: 3.)
Dualismeista kuten ihmisen ja eläimen vastakohtaistamisesta luopuminen voi herättää kysymyksiä siitä, mitä dualismien tilalle sitten tulisi. Johtaisiko niistä luopuminen kaoottiseen maailmaan, jossa asioita ei luokiteltaisi enää mitenkään? Braidottin (2019: 8) mukaan tästä ei ole pelkoa, vaan pikemminkin tilalle tulisi jonkinlainen keskitie ja toisenlainen ympäristö, joka koostuisi monimu- toisuudesta, keskustelusta ja toisinaan myös kriittisyydestä. (Braidotti 2019: 8–9.)
2.1.4 Antroposentrismin kritiikki
Posthumanismi ei ole vain humanismin kritiikkiä, vaan siinä kritisoidaan myös antroposentrismiä.
Antroposentrismi tarkoittaa ihmiskeskeisyyttä eli sellaista ajattelutapaa, jossa ihminen on kaiken keskiössä ja tärkein mittari kaikelle. Antroposentrismiä esiintyy yksilöllisellä, kulttuurisella ja epistemologisella tasolla. Se voi näkyä esimerkiksi siten, että eläimillä ei ajatella olevan mieltä.
Antroposentrisessä ajattelussa vain ihminen voi olla subjekti ja kaikki muut ovat objekteja, jolloin ihminen ei havaitse ympäristössään ei-inhimillisiä toimijoita, eikä hahmota niiden tapaa olla ja käyttäytyä. (Braidotti 2019: 80; Probyn-Rapsey 2018: 47; Kokkonen 2016: 192.)
Antroposentrismi on ongelma, joka liittyy yleisesti ihmisenä olemiseen, mutta sitä pidetään lisäksi poliittisena ongelmana. Miksi antroposentrismi on ongelma? Ensinnäkin ihmiskeskeisyys ylläpi- tää dualismeja. Toiseksi ihmiskeskeisyys ei ole välttämätöntä ihmisille, joten se on siis jotain muuta kuin neutraali tila. (Probyn-Rapsey 2018: 47, 53; Braidotti 2019: 8.)
”While it is not necessary for humans to be human centered or males to be male centered or whites to be racist, the very fact that we are able to call them male, whites or human already suggests that something more than a neutral locatedness has occurred.” (Probyn-Rapsey 2018: 53.)
Ihmiset luokittelevat jopa toisiaan asteikolla vähemmän ihminen – enemmän ihminen. Siten ant- roposentrismin ongelmat eivät koske vain ei-inhimillistä, vaan ne näkyvät myös ihmisten keski-
20
näisissä suhteissa rasismina ja seksisminä. Ihmiset käyvät kovaa kilpailua siitä, kuka saa olla eni- ten ihmisen määritelmän mukainen. Tapa, jolla ihminen määritellään, tuottaa siis runsaasti ongel- mia. (Probyn-Rapsey 2018: 53–55.)
Edellä kuvattujen ongelmien runsaus osoittaa, kuinka tarpeellisia ja tärkeitä kaikki atroposentris- min horjuttamisyritykset ovat. Ratkaisutapoja on onneksi olemassa jo useita, joista Probyn-Rapsey (2018: 56–60) esittelee muutamia. Yksi ratkaisu antroposentrismiin on ihmisyyden uudelleenmää- rittely siten, että ihminen nähdään osana luontoa ja siitä riippuvaisena. Toisena ratkaisuyrityksenä voidaan nähdä myös tutkimukset, joissa ihmisillä olevia kykyjä on osoitettu olevan myös eläimillä.
Tosin tällaiset tutkimukset voidaan nähdä myös antroposentrismiä tukevina, sillä niissä pidetään edelleen kaiken mittarina ja vertailukohtana ihmistä ja ihmisen kykyjä. Kolmanneksi antroposent- rismiä voidaan yrittää horjuttaa myös tutkimalla sitä mahdollisimman monesta eri näkökulmasta.
Neljänneksi se, ettei ihmistä ajateltaisi jo valmiiksi antroposentrismin vankina auttaisi näkemään kuinka ihminen on aina suhtautunut ei-inhimilliseen myös ei-antroposentrisesti. (Probyn-Rapsey 2018: 56–60.) Antroposentrismin kritiikki tarvitsee monenlaisia näkökulmia:
”The critic of anthropocentrism needs multiple lenses, optics, but also mirrors, a feeling for blind spots, and an appreciation of what it might mean to be under the gaze of nonhuman animal who is (in)different to us.” (Probyn-Rapsey 2018: 61.)
Myös fiktiivisten eläinten katse voi toimia peilinä, joka herättää ajatuksia inhimillisen suhteesta ei-inhimilliseen. Kaunokirjallisuudella ja sen tutkimuksella onkin paljon annettavaa. Rosi Brai- dotti (2019: 133) nostaa esille kirjallisuudentutkimuksen mahdollisuuksia. Posthumanistinen kir- jallisuudentutkimus auttaa lukijoita ajattelemaan antroposentristen ja humanististen kategorioiden ulkopuolelta. Se auttaa myös kehittämään tärkeitä metodologisia välineitä kuten ei-lineaarisuutta ja dogmaattisen totuuden kritiikkiä. Lisäksi se viittaa laajasti muihin eri alueisiin, kuten ekokri- tiikkiin, rotujen tasa-arvoon ja ilmastonmuutokseen. (Braidotti 2019: 133.)
2.2 Kirjallisuuden metatason tutkimus
Tässä luvussa käsittelen kirjallisuuden metatason tutkimusta. Kirjallisuudentutkimuksessa ja muissa tieteissä meta- alkuisia termejä on useita, esimerkiksi metafiktio, metakieli, metakognitio, metafilosofia ja metateoria. Meta-etuliite on lähtöisin kreikan kielestä, jossa se tarkoittaa ´takana,
21
jälkeen, kanssa´ (Pirkola 2017). Meta-alkuisissa sanoissa on usein kyse jonkin asian tarkastelusta ylhäältä päin, toiselta tasolta tai itseensä kohdistuvasti esimerkiksi tekemällä analyysia analyysista (Pirkola 2017).
Toiset kertomukset peittävät näkyvistä sen, että ne ovat kertomuksia, kun taas toiset tuovat kerto- musluonteensa avoimesti esille. Se, ovatko kertomukset itserefleksiivisiä, on itse asiassa jopa po- liittinen ja eettinen kysymys. Todeksi naamioituneet kertomukset voivat nimittäin olla jopa vaa- rallisia, sillä niitä voidaan käyttää helpommin esimerkiksi manipulointiin. (Meretoja 2019: 59.)
Romaanit Life of Pi ja Beatrice and Virgil edustavat itserefleksiivistä kirjallisuutta, jotka eivät peitä omaa kertomusluonnettaan. Tällaisesta kirjallisuudesta käytetään sekä metafiktion että me- tanarratiivisuuden käsitteitä (Meretoja 2019: 59). Seuraavaksi tarkastelen ensin yleisemmin käy- tettyä metafiktion käsitettä, josta siirryn hieman marginaalisempaan metanarratiivisuuden käsit- teeseen. Osoitan tutkimuskirjallisuuden ja aineistoesimerkkien avulla, kuinka näistä kahdesta me- tanarratiivisuuden käsite sopii tämän tutkielman lähtökohtiin paremmin. Lopuksi tarkastelen vielä tutkimusaineistossani esiintyvää metalepsistä, joka on myös yksi kirjallisuuden metatason ilmen- tymä.
2.2.1 Metafiktio
Metafiktiolla tarkoitetaan fiktiota, jolle on ominaista äärimmäinen itsetiedostavuus kielestä, kir- jallisesta muodosta ja fiktion kirjoittamisesta. Metafiktion tunnistaa myös kirjoitustyylistä, joka voi olla parodinen, leikkisä, naiivi tai liioitteleva. Metafiktio voi myös herätellä lukijan pohtimaan fiktion ja todellisuuden suhdetta. (Waugh 1995: 40.)
William H. Gass mainitsi ensimmäisen kerran termin metafiktio esseessään vuonna 1970. Kuiten- kin muita meta-alkuisia termejä, kuten metapolitiikka, metaretoriikka ja metateatteri käytettiin jo aiemmin 1960-luvulla. Silloin kiinnostuttiin siitä, kuinka ihmiset heijastavat, rakentavat ja välittä- vät kokemuksiaan maailmasta. Metafiktio antaa vastauksia noihin kysymyksiin. (Waugh 1995:
41.)
22
Termi metafiktio on melko uusi, mutta idea siitä on vanha. Metafiktion edeltäjiä löytyy nimittäin kautta historian. Esimerkiksi Chaucer`s The Canterbury Tales, Shakespearen näytelmät, Fieldin- gin ja Richardsonin romaanien kertojat sekä Laurence Sternen Tristram Shandy edustavat omalla tavallaan metafiktiivisyyttä. Modernismissa kirjallisuuden itseensä viittaavuus näkyi romaaneissa esimerkiksi seuraavina piirteinä: useat näkökulmat, intertekstuaalisuus, runollinen kieli, vieraan- nuttaminen, näkyväksi tehdyt rakenteet ja poeettinen kieli. Tällöin lukija sai suuremman roolin tekstin merkityksen löytäjänä ja tulkitsijana. (Waugh 1995: 42; Currie 1995: 5–7.)
Metafiktiota voidaan myös tarkastella sitä kautta, mitä se ei ole. Nykyään useampi kirjailija vas- tustaa piirteitä, jotka eivät ole metafiktiota. He vastustavat siis esimerkiksi järjestäytynyttä todel- lisuutta tukevia muotoja kuten hyvin rakennettua juonta, kronologisia tapahtumia, autoritaarista kirjailijaa sekä rationaalista yhteyttä sen välillä mitä henkilöt tekevät ja mitä he ovat. (Waugh 1995: 44.)
Se, että nykykirjailijat vastustavat edellä lueteltuja kirjallisuuden keinoja, kertoo jotain ajastamme.
Patricia Waughin (1995: 47) mukaan se kertoo siitä, että nyky-yhteiskunnassa kirjailijoiden on yhä vaikeampi löytää teoksiinsa yhteiskunnan ongelmia. Metafiktion kirjoittajat ovat löytäneet tähän pulmaan ratkaisun: he ovat kääntyneet sisäänpäin omiin ilmaisun keinoihinsa, tutkimaan fiktion muodon ja sosiaalisen todellisuuden välistä suhdetta. He keskittyvät erityisesti siihen, kuinka jokapäiväinen kieli ruokkii ja ylläpitää sortavia rakenteita. Tällaista kieltä on perinteisissä realistisissa romaaneissa ja metafiktio antaa vastakohdan tälle kielelle. (Waugh 1995: 47.)
Metatietoisuus on osittain seurausta siitä, että itsetietoisuus on kasvanut. Lisäksi se kertoo kieleen kohdistuvasta tietoisuudesta, sillä nykyään ymmärretään yhä paremmin, kuinka kieli luo ja välittää kokemuksia todellisuudesta. Kielen ei enää ajatella kuvaavan objektiivisesti ja passiivisesti maa- ilmaa, vaan se nähdään riippumattomana ja itsenäisenä systeeminä, joka luo omia merkityksiä.
Kielen suhde maailmaan ei puolestaan ole yksiselitteinen ja itsenäinen, vaan erittäin kompleksi- nen, problemaattinen ja sopimuksenvarainen. Tätä kielen ja maailman välistä suhdetta metafiktio tarkastelee. (Waugh 1995: 41.)
Metafiktiossa käännytään siis pois todellisuudesta fiktion muodon uudelleentutkiskeluun. Näin lu- kijat voivat kasvattaa ymmärrystään fiktion perusrakenteista ja siitä, miten ihmiset kokevat maa- ilman. Ihmisten kokemus maailmasta näyttäytyy metafiktiossa epälineaarisuutena ja realistisen maailmankuvan hylkäämisenä. Metafiktion näkökulmasta kulttuuri on asettunut tavanomaista
23
juonta, henkilöitä, auktoriteettia ja representaatiota vastaan, eivätkä ne näin ollen voi myöskään fiktiossa enää olla tavanomaisia. (Waugh 1995: 46.)
Metafiktiossa on edelleen realismia, eikä se siinä mielessä poikkea aiemmasta kaunokirjallisuu- desta. Realismi on kuitenkin toisenlaista, sillä se on avoimesti esillä siten, että teoksessa voitaisiin kokeilullisten keinojen avulla tutkia näitä realismin konventioita. Tätä kutsutaan itserefleksiivi- syydeksi ja siinä pyritään näyttämään, kuinka fiktio luo mielikuvitusmaailmoja. Tavoitteena on löytää sellainen fiktion muoto, joka sopii muuttuneeseen kulttuuriin ja on aikansa lukijoille ym- märrettävä. (Waugh 1995: 53.)
Metafiktio pyrkii myös kasvattamaan lukijan ymmärrystä siitä, kuinka hänen jokapäiväinen todel- lisuutensakin on fiktion tavoin rakennettu ja ”kirjoitettu”. Sama koskee myös historiaa, joka sekin on fiktion tavoin subjektiivisesti kirjoitettua, eikä siitä voi saada objektiivista tietoa. Linda Hut- cheonin (1995: 72) mukaan seuraavat piirteet ovat yhteisiä kirjallisuudelle ja historialle: objektii- visen totuuden sijaan ne perustuvat todennäköisyyksille ja kielellisille konstruktioille, niillä on sopimuksenvaraiset narratiiviset muodot, ne eivät ole läpinäkyviä kieleltään tai rakenteeltaan, ja molemmat ovat yhtä intertekstuaalisia. Metafiktiosta on olemassa romaanityyppi nimeltä historio- grafinen metafiktio, joka käsittelee juuri tätä mahdottomuutta saada historiasta objektiivista tietoa.
Tämän tyyppinen kirjallisuus tekee lukijoille näkyvästi selväksi sen, että se perustuu toisaalta to- dellisuuteen, mutta on myös fiktiivinen. Vastakkaisena esimerkkinä on Daniel Defoen romaani Robinson Crusoe, joka väittää perustuvansa totuuteen, mutta ei tee lukijoille selväksi fiktiivisyyt- tään, jolloin osa aikalaislukijoista on lukenut sitä totena. (Waugh 1995: 53; Hutcheon 1995: 72–
73.)
Hutcheon ja Waugh puhuvat nyky-yhteiskunnasta ja nykylukijoista, mutta heidän teoksensa ovat ilmestyneet 90-luvulla. Nykyiset 2020-luvun metatason kysymykset ovat hieman toisenlaisia. Kir- jallisuus on nimittäin siirtynyt oman rakentumisensa pohdiskelusta oman tarinallisuutensa pohdis- keluun.
2.2.2 Metanarratiivisuus
Metafiktio pyrkii monella tapaa herättelemään lukijaa pois fiktion illuusiosta. Hieman samankal- tainen ilmiö metanarratiivisuus sallii kuitenkin lukijan eläytyä. Metanarratiivisuus on lähellä ter- miä metafiktiivisyys, mutta ne voidaan kuitenkin erottaa toisistaan. Ansar Nünning (2005: 305)
