Ymmärrysdiskurssi

Ymmärrysdiskurssissa taiteesta tekee arvokasta sen mahdollisuus tuottaa taiteen kokijalle henkilökohtaista ymmärrystä maailmasta ja erilaisia näkökulmia maailman katsomiseen sekä toisaalta tuottaa itseymmärrystä, esimerkiksi samaistumisen kohteiden kautta.

Ymmärrysdiskurssissa taiteella on siis arvoa, joka toteutuu henkilökohtaisella tasolla oman ajattelun ja ymmärryksen laajentumisena. Taiteen funktiona tässä diskurssissa näyttäytyy näiden asioiden välittäminen taiteessa, jolloin taiteen rooli on välineellinen sen tuottaessa asioita taiteen ulkopuolella.

Ymmärrysdiskurssissa taideteoksen nähdään voivan esimerkiksi auttaa asioiden käsittelyssä tai haastaa ajattelua ja tuoda esiin erilaisia tapoja nähdä asioita. “Tarvitaan teoksia, jotka osaavat räjäyttää ajattelun” (HS5). Tätä perustellaan siis ihmisten henkilökohtaisesta

45 näkökulmasta. Taide voi tuottaa samaistumisen kohteita, mutta se voi myös auttaa ymmärtämään täysin henkilökohtaista ajatusmaailmaa vastakkaisia näkökulmia.

Ääriesimerkkinä tästä esimerkiksi Hitleriä käsittelevää teatteriesitystä koskevassa ylistävässä arvostelussa kuvattiin, kuinka pitkälle teoksen voidaan nähdä auttavan ymmärryksen tuottamisessa – mutta kuitenkin tiettyyn rajaan asti:

“[T]ämä tutkielma ei vastaa vihaan vihalla. Päinvastoin, se etsii Hitleristä jopa ihmisyyttä. [...] Vaikka teos hakee Hitleristä ihmistä, on ymmärtämiselläkin rajansa.

Esitys ei sympatisoi.” (HS73)

Ensimmäisenä tässä diskurssissa taide nähdään arvokkaana avaamassa erilaisia näkökulmia asioihin, myös samanaikaisesti toistensa kanssa, eli limittäin ja moniäänisesti. Tämä näyttäytyy arvokkaana siksi, että erilaisten maailmojen ja näkökulmien ymmärtäminen tuottaa yksilölle henkilökohtaista ajattelun avartumista ja erilaisten sävyjen löytämistä asioista.

Tässä diskurssissa taide auttaa myötäelämään erilaisten ihmisten ja näkökulmien kanssa – juuri niiden omasta maailmankatsomuksesta poikkeavien, joita voi oppia taiteen avulla ymmärtämään. Arvottamista perusteltiin siis moniäänisyydellä: kirjailijan “vahvuus on hallita tyystin erilaisia, vastakkaisiakin ajatusmaailmoita” (HS11), toisen kirjailijan “tiheä runoilmaisu saa aavistamaan moneen suuntaan” (HS32) ja “Taide voi auttaa vapautumaan liian ihmiskeskeisistä ajattelutavoista” (HS25). Teos on siis arvokas jos sen nähdään avaavan erilaisia näkökulmia ja mahdollistavan jonkin vieraan elementin ymmärtämistä.

“[Esitys] onnistuu tutkiskelullaan pehmentämään katsettamme paitsi muihin ihmisiin, myös siihen, mikä ihmistä ympäröi.” (HS44)

Sitä, ettei teoksessa näy useampia näkökulmia, pidetään huonona. Esimerkiksi se, ettei kirjailija tavoita arvosteltavana olevassa teoksessa “parhaiden teostensa kaltaista moniäänisyyttä” eikä “syviä, henkilökohtaisista patoumista yhteiskunnalliselle tasolla laajenevia konflikteja” (HS10) näyttäytyy tämä teoksen arvoa heikentävänä. Erilaisten äänien esiintuomisen lisäksi myös kyky tuottaa samaistuttavuutta näyttäytyy arvostettavana:

46

“[N]ovellikokoelma on tähänastisista paras. Moniääninen, hämmentävä ja kaikessa kompleksisuudessaan kuitenkin ihmeellisen tuttu.” (SS3)

Toinen tyypillinen piirre tälle diskurssille on taiteen näkeminen itseymmärrystä tuottamassa.

Teoksiin samaistuttavuus näyttäytyy perusteluissa tärkeänä, sillä sitä kautta voi oppia käsittelemään omia ajatuksia sekä ymmärtämään itseään ja muita paremmin. Esimerkiksi elokuvan “lopputekstit sitovat [päähenkilön] kokemukset osaksi meidän jokaisen, myös sinun ja minun, elämää” (K11) ja tanssiteos “auttaa pöyhimään omia nostalgisia muistoja”

(HS17). Erilaiset elämänkuvaukset tulevat ymmärrettäviksi:

“Nevan valtakaduilla houraileva ja yksinäisyyteensä sairastunut nuorukainen on täysin käsitettävissä oleva ja syvältä kouraiseva some-ajan hahmo, joka suoltaa tekstiä ja kadottaa suhteellisuudentajunsa loputtoman informaatiovyöryn keskellä”

(HS77)

Taiteesta arvokasta tekee myös sen tuottaman samaistuttavuuden kautta vaikeampien asioiden käsittelyn: “[Kirjan päähenkilö] myöntää auliisti, että hän on jo valmiiksi aivan sekaisin. Ja emmekös me kaikki joskus?” (K18), kriitikko kysyy. Mitä laajempaa joukkoa taide onnistuu koskettamaan, sitä paremmaksi se tulkitaan:

“[Artistin] pohdinnat viimeisen kymmenen vuoden aikana kummallisen epätodelliseksi käyneestä todellisuudesta ovat niin perusinhimillisiä, että ne koskettavat ketä tahansa. Se on melkoinen saavutus.” (AL6)

Toisaalta negatiivisena näyttäytyy se, kun teos kuvataan epäsamaistuttavana. Esimerkiksi kriitikko ei tunnistanut itseään kirjailijan kuvauksesta miehenä elämisestä (SS22) tai

“[y]ksikään elokuvan hahmoista ei ole sympaattinen”, joten “hahmoihin samaistuminen on näin ollen tehty katsojalle todella hankalaksi” (K34).

Kolmantena taiteelle arvokkaana ominaisuutena ymmärrysdiskurssissa nähtiin olevan sen, kun taide haastaa kokijansa pohtimaan teoksessa esitettyjä asioita ja samalla taiteelle avautuu mahdollisuus tuottaa oivalluksia. Taide ikään kuin “herättää kysymyksiä” ja jättää katsojalle omaa tulkinnan varaa teokseen. Tätä kautta voi taas syntyä uusia ajatuksia ja uutta ymmärrystä. Teoksen hyvyyttä perustellaan sillä, että se mahdollistaa monenlaisia

47 tulkintoja, eikä välttämättä anna suoria vastauksia, vaan haastaa yleisöä löytämään ne.

“Psykologisesti terävä [kirjailija] vastuuttaa myös lukijan miettimään siskosten ja maailman tulevaisuutta” (K5) ja elokuva “saa pohtimaan rajoja ja rajoitteita, omia ja yhteiskunnan”

(K23).

Teokset näyttäytyvät niiden kokijaa haastavina ja toisaalta antavan tälle ja tämän ajattelulle tilaa:

“Miten etuoikeutetun länsimaisen ihmisen on mahdollista olla auttaja ilman, että hän asettaa autettavan alisteiseen ja toiseutettuun asemaan? Entä saako auttaja itse tarvita apua? [...] Esitys ei anna vastauksia, vaan kutsuu yleisön avosylin kanssaan pohtimaan asettamiaan kysymyksiä.” (HS55)

Taide siis näyttäytyy oman ymmärryksen ja ajattelun haastamisena, joka voi parhaimmillaan johtaa maailmankuvan avartumiseen tai erilaisten näkökulmien havaitsemiseen.

“[Näyttelyn] lähestymistapa ei kuitenkaan ole saarnaava, vaan enemmänkin pohdiskeleva ja utelias. [...] Kyse ei ole läpikotaisesta taidehistorian oppitunnista vaan joukosta ajattelun mahdollisuuksia, jotka jättävät paljon tilaa katsojalle.”

(HS78)

Tämän diskurssin olemassaoloa taiteen kokijan ajattelun haastamisen näkökulmasta tukee erityisesti negatiivinen arvottaminen, eli se mitä ei pidetä arvokkaana: kun taide ei jätä katsojalle “mitään oivallettavaa” (HS28), eikä näin kehitä katsojan omaa ajattelua, näyttäytyy tämä teoksen arvoa heikentävänä tekijänä.

“Näyttely on ajankohtaisista ja poleemisistakin teemoista huolimatta pikemmin seesteinen kuin haastava. [...] Teemojen käsittelyssä olisi voinut olla särmikkäämpi ja haastaa katsojaa.” (K27)

“Nämä pohdinnat ikään kuin ulkoistetaan yleisöltä ja katsojalle jää hyvin vähän liikkumavaraa omassa tulkinnassaan. Esityksen auki selitetty loppu onkin antikliimaksi.” (HS37)

48 Eräs kriitikko tiivistää hyvin tämän diskurssin perusajatuksen: “Taide on parhaimmillaan silloin, kun se antaa välitöntä kertomaansa enemmän. [Teos] herättelee katsojaa hämmästyttävän monella sektorilla.” (SS8) Taiteen arvokkaana funktiona näyttäytyy siis taiteen kokijan henkilökohtaiseen ajatteluun vaikuttaminen, erityisesti ajattelun ja ymmärryksen kehittämisen kautta.