Yleisö

Yleisellä tasolla retoriikan tutkimuksessa yleisöllä tarkoitetaan sitä ihmisjoukkoa, jonka mielipiteisiin puhuja haluaa vaikuttaa. Joukko voi olla yksi ihminen, tietty osa kuulijakunnasta tai koko kuulijakunta. Tämä yleisö tulee kuitenkin erottaa puhetta paikan päällä kuuntelevasta yleisöstä. Tässä teoksessa katson, että juuri yleisösuhde erottaa argumentaation muista vuorovaikutteisista prosesseista. Valitsin tämän tutkielman yleisökäsitteen seikkaperäisempään avaamiseen puolalaisen argumentaatioteoreetikko Chaïm Perelmanin uuden retoriikkateorian, koska hänen teorioissaan korostuu aivan erityisellä tavalla yleisön ja puhujan välinen suhde.

Perelmanin (1996, 17–18) mukaan argumentoinnilla pyritään vaikuttamaan yleisöön muuttamalla sen mielipiteitä ja siten voittamaan yleisö puhujan kannalle. Perelmanin teorian mukaan argumentointi on luonteeltaan kommunikointia, johon kuuluu erityispiirteenä tietoisuus yleisöstä ja tämän vuoksi puhujan tulee määrittää argumenttinsa suhteessa yleisöönsä. (Summa 1996, 67) Näin ollen argumentoinnin tyyli muuttuu yleisön mukaan eli sen mukaan, millaiselle yleisölle hän joko tietoisesti tai alitajuisesti puhuu. (Perelman-Olbrechts-Tyteca 1971: 19, 22, 31-33.) Perelmanin mukaan (Perelman 1996, 41) puheaktissa on aina väistämättä kyse valinnasta, koska puhujan on pyrittävä poimimaan argumentaationsa lähtökohdat yleisön jo hyväksymien väitteiden joukosta. Puhujan

18

onnistumista mittaa myös se, että saako hän kuulijansa kiinnittämään huomiota sellaisiin tapahtumiin, jotka he olisivat muuten sivuuttaneet. (Perelman 1996, 44)

Perelmanin argumentaatioteoriasta tekee erityisen mielenkiintoisen sen yleisöä analysoiva ja erittelevä käsitys. Perelman jaottelee argumentaatioteoriassaan yleisön erityisyleisöön ja universaaliyleisöön. Hänen mukaansa erityisyleisöön vaikutetaan esityksissä suostuttelemalla ja vakuuttamista taas käytetään universaaliyleisöön vedottaessa. Tämä erottelu ei kuitenkaan riipu kuulijoiden määrästä vaan puhujan pyrkimyksistä. (Perelman 1996, 25) Hilkka Summan mukaan universaaliin - siis määrittelemättömään, yleiseen yleisöön - vaikuttaminen edellyttää puhujalta järkeen vetoavaa, vakuuttavaa argumentointia, kun taas määrätyn, erityisen yleisön voi suostutella sitoutumaan johonkin väitteeseen vetoamalla yleisön erityisiin intresseihin tai taipumuksiin. (Summa 1996, 68) Erityisyleisöön liittyy usein myös erottautumisen elementti. Muutoinkin retoriikka, joka suuntautuu jollekin erityisryhmälle ja johonkin tiettyyn hetkeen, on aina altis vetoamaan

“alempiin suostuttelun keinoihin”. Toisaalta universaaliyleisölle suunnattu retoriikka on tarkoitettu käytännössä lähes kaikille maailman ihmisille, joka johtaa universaaliin vastuuseen.

Tämän analyysin lähtökohtana on, että LKP:n vaalitappion aikainen argumentaatio on suunnattu pääasiassa erityisyleisölle, eli puhujan konstruoimalle joukolle, jonka muodostavat puoluelehden lukijakunta. Lukijakunnan käsitän muodostuvan ensisijaisesti omista kannattajista, eli puolueaktiiveista ja vaalitilaisuuksiin osallistuneista henkilöistä sekä potentiaalisista äänestäjistä. Yhteistä lukijakunnassa on se, että he ovat puolueen olemassaolon kannalta kriittistä massaa, joiden halutaan omaksuvan puolue-eliitin määrittelemät vaalitappioon johtaneet syyt. Katson siis analyysissani, että kriisitilanteessa valitulla argumentaatiolla on pyritty vaikuttamaan lukijakunnan mielipiteisiin tappion syistä ja suuntaamaan yleisön huomio sellaisiin asioihin, jotka heiltä olisi muuten jäänyt huomaamatta ja näin ollen sitouttamaan kannattajia poikkeuksellisesta vastoinkäymisestä huolimatta.

Toisaalta aineistosta on löydettävissä myös runsaasti universaaliyleisölle pidettyjä puheita, koska lehdessä käydään tyypillisesti läpi puolueen vaikuttajien käyttämiä puheenvuoroja muissa yhteyksissä, kuten esimerkiksi eduskunnassa, televisiossa, radiossa, avoimissa yleisötilaisuuksissa ja niin edelleen. Tällaisissa yhteyksissä puheenvuorot ovat

19

argumentaatioltaan tyypillisesti suurpiirteisemmin esitettyjä ja saattavat kohdistua muun muassa puolueen kilpailijoille, politiikan toimittajille ja muille sellaisille toimijoille, joilla puhuja voi katsoa olevan puolueen ulkopuolista mielipidevaikuttamisen valtaa määrittää vaalitappion aiheuttamia syitä. Tässä analyysissa olen pyrkinyt jakamaan yleisöt sen mukaan, missä yhteydessä puheet on pidetty sekä tekstistä nousevien julkilausuttujen ja julkilausumattomien argumenttien perusteella. On luonnollista, ettei kaikissa tilanteissa puhuja ole määritellyt yleisöään sanatarkasti, jolloin olen joutunut itsevaltaisesti päättelemään sen esimerkiksi tekstissä käytettyjen universaalien arvojen, tosiseikkojen ja järkeen vetoamisen avulla.

20

4. 1970-luvun poliittinen tilanne

Tämän tutkielman kannalta ei ole tarkoituksenmukaista käydä seikkaperäisesti läpi koko vuosikymmenen kestäneitä tapahtumia. Aiheesta on kirjoitettu jo riittävästi ansiokkaita dokumentoituja historiateoksia ja muistelmia. Katson kuitenkin tarpeelliseksi nostaa esiin muutamia huomioita ja kehityskulkuja, jotka vaikuttivat omalta osaltaan oleellisesti vuoden 1979 eduskuntavaalien lopputulokseen. Otin tähän osioon mukaan myös tilaston, joka avaa tarkemmin edustajapaikkojen kehitystä kyseisellä vuosikymmenellä.

Puolue 1966 1970 1972 1975 1979

SKDL 41 36 37 40 35

STP - - - 0 0

TPSL 7 0 0 - -

SDP 55 52 55 54 52

Kesk. 49 36 35 39 36

LKP 9 8 7 9 4

RKP 12 12 10 10 10

SKL 0 1 4 9 9

SMP 1 18 18 2 7

SKYP - - 13 1 -

Kok. 26 37 34 35 47

Yksityisyrit. - - 0 0 -

PKP - - - 1 0

Lähde: Vaalit.fi

1970-lukua pidetään yleisesti vuosikymmenenä, jolloin yhteiskunnallinen politisoituminen oli jo lyönyt läpi ja sitä seurasi tarve konsensus-hengen hakemiseen. Helsingin yliopiston poliittisen historian professorin Pauli Kettusen mukaan tuon ajan kuvaukselle on tyypillistä, että keskusteluun nousevat nopeasti kaksi teemaa ylitse muiden: suomettuminen ja hyvinvointivaltion ensiaskeleet. Ensimmäisen teeman mukaan 1970-luku kuvastaa

21

pysähtyneisyyden ja poliittisen moraalin rämettyneisyyden aikakautta, jolloin suomalaiset päästivät Neuvostoliiton vaikuttamaan sen politiikkaan enemmän kuin oli välttämätöntä.

Toisen teeman mukaan 1970-luvulle ajoittuu hyvinvointivaltiomallin rakentamisen huippuvuodet, jolloin Suomi kehittyi Pohjoismaisen mallin mukaiseksi valtioksi. (Kettunen 2005)

Vastaavasti Helsingin yliopiston historian dosentin Kimmo Rentolan teoksen (2005)

“Vallankumouksen aave” johdantotekstissä 1970-luvun alun tilannetta kuvailtiin siten, että Suomessa oli käynnissä syvä yhteiskunnallinen käymistila, johon vaikuttivat modernisointi, maaltamuutto ja Ruotsin imu. Vuosikymmenen alussa nuorten ikäluokkien osuus väestöstä oli suurimmillaan ja televisio toi globaaleja vaikutteita kaikkien ulottuville. Television merkitys vaalikampanjoissa ja niissä erityisesti puolueen puheenjohtajan onnistuminen vaalitenteissä näyttelikin yhä merkittävämpää roolia.

Vuoden 1979 vaaleja edeltävät eduskuntavaalit käytiin vuonna 1975. Kyseisiä vaaleja leimasivat poikkeukselliset olosuhteet, kun tasavallan presidentti Urho Kekkonen oli antanut määräyksen eduskunnan hajottamisesta ja uusien vaalien järjestämisestä. Vuoden 1975 vaaleissa paikkamääräänsä eduskunnassa kasvattivat LKP:n lisäksi Suomen Kristillinen Liitto, Keskustapuolue, Suomen Kansan Demokraattinen Liitto ja Kansallinen Kokoomus.

Eniten tästä uusjaosta hyötyivät kristilliset ja kansandemokraatit. Merkittävin muuttuja oli kuitenkin se, että vennamolainen ääniperintö hävisi ja siitä kilpailleet kaksi erilleen ajautunutta puoluetta saivat alun perin olleesta 18 paikasta vain kolme. (Jussila et al 2004, 305)

LKP solmi vuoden 1975 vaaleissa lähes koko maan kattavan vaaliliiton Keskustapuolueen kanssa. Tämän taktiikan voidaan katsoa tuoneen puolueelle varsin hyvän menestyksen vaaleissa. Samalla se kuitenkin kylvi identiteetin suhteen epävarmuuden siemenen LKP:n perinteisten kannattajien keskuuteen. (Arter 1979, 428) En näe tässä kohtaa tarkoituksenmukaiseksi vertailla yksityiskohtaisesti LKP:n toimien eroja vuosien 1975 ja 1979 vaaleissa. Lukijan kannalta on kuitenkin oleellista huomauttaa, että puolue vaihtoi puheenjohtajaansa ennen kohtalokkaita vaaleja vuonna 1978. Puolueen tunnettu keulahahmo Pekka Tarjanne jätti puolueen Jaakko Itälän johdettavaksi. Puheenjohtajan vaihdos on yksi niistä merkittävistä tekijöistä, jonka vuoksi tutkimuksen tekeminen on

22

erityisen kiinnostavaa. Lisäksi puolueen istuvista kansanedustajista mm. Osmo A. Wiio sekä Kerttu Hemmi eivät asettuneet uudelleen ehdolle vuoden 1979 vaaleissa.

Vuoden 1979 eduskuntavaaleissa alkoi näkyä uutena ilmiönä keskiluokan voimakas kasvu, joka huomioitiin myös puolueiden kampanjoissa. LKP yritti puhutella keskiluokkaa kampanjatunnuksellaan ”Aja asiaasi keskiluokka – äänestä liberaaleja.” Heidän epäonnekseen samaan muutokseen olivat reagoineet Keskustapuolue sekä Kansallinen Kokoomus joka lopulta voitti vaalit. (Arter 1979, 426.) Vaalien suurin yllättäjä eli Kokoomus lisäsi paikkamääräänsä eduskunnassa kahdellatoista ja nousi siten ohi keskustan eduskunnan toiseksi suurimmaksi ryhmäksi. (Jussila et al 2004, 307) LKP:n entisen kansanedustaja emeritusprofessori Olavi Borgin mukaan LKP:n kohtalossa ratkaisevaa oli juuri Kokoomuksen raju kasvu vuoden 1975 35:stä edustajasta 1979 47:ään edustajaan.

(Ruoho 2005, 71)