Yksilöllinen usko

Uskontoon liittyvät tunteet ja ajatukset ovat hyvin henkilökohtaisia. Hengelliset kysy-mykset eivät ole pelkästään tiedon tasolla vaan niillä voi olla ihmiseen syvä emotionaa-linen vaikutus. Ihmisen hengellisellä taustalla ja uskonelämässä tapahtuneilla muutok-silla voi olla pitkä, jopa elinikäinen vaikutus. Suhde uskontoon on etnisyyden, sukupuo-len ja ammatin ohella monille osukupuo-lennaisimmin identiteettiin vaikuttavia asioita. Suhde voi muuttua elämän aikana. (Kettunen 2011, 187, McGuire 2002, 52–53.) On huomat-tava, että tämä koskee myös ateisteja ja agnostikkoja, koska myös itsensä määrittelemi-nen ateistiksi, agnostikoksi tai suorastaan uskonnon vastustajaksi on osa identiteettiä.

Yksilöllinen usko voi näkyä henkilön toiminnassa, puheissa ja kirkkoon tai muuhun hengelliseen yhteisöön kuulumisessa. Hengelliseen yhteisöön kuuluminen voi kertoa omasta uskosta, mutta toisaalta ihminen voi kokea itsensä uskonnolliseksi tai henkisek-si ihmisekhenkisek-si, vaikka ei kuuluihenkisek-sikaan mihinkään yhteisöön tai edes haluaihenkisek-si kuulua. Yh-teisöihin taas voidaan kuulua myös perinteen, perheen tai muun ei-hengellisen syyn ta-kia ja yhteisöllisiin rituaaleihin voidaan osallistua, vaikka oma vakaumus ei ole vahva.

Suomessa moni kuuluu luterilaiseen kirkkoon, vaikka ei pidä itseään uskonnollisena.

(Smart 1998, 21–22; Kettunen 2011, 182)

Ninian Smart liittää yksilöllisen uskon uskonnon kokemuksen ulottuvuuteen. Uskon-nollisen tradition ymmärtämisessä on tärkeää sen nostattamat tunteet. Uskonto voi nos-taa esiin positiivisia tunteita kuten kokemus osaksi tulleesta armosta ja rakkaudesta, mielenrauha, toivo ja kiitollisuus. Kokemukseen voi liittyä joskus pelkoa ja mykistävää ihailua. Ihmisellä voi olla kokemus Jumalan tai jonkin suuren toisen läsnäolosta. Mys-tinen hengellinen kokemus on taas enemmänkin sisäinen matka omaan itseen. Joiden-kin ihmisten kokemuksissa voi yhdistyä mystiikka ja kohtaaminen. (Smart 1998, 13;

Smart 1983, 68–69.)

käsittelee lähinnä uskontoon liittyviä positiivisia tunteita ja syitä, miksi pysyä tietyssä uskossa tai uskonnollisessa yhteisössä. Toisaalta uskontoon voi liittyä negatiivisia

tun-teita kuten ahdistusta, epäuskoa, syyllisyyttä ja häpeää. Oman uskon epäily, syyllisyy-den tunteet, ikävät kokemukset, hengellinen väkivalta tai painostava tunnelma uskon-nollisessa yhteisössä voivat johtaa etsintään, hengelliseen kriisiin ja uskonnon vaihta-miseen tai hylkäävaihta-miseen. Ateismi, auktoriteetin kyseenalaistaminen tai hengellisten asioiden pilkkaaminen voivat olla reaktioita huonoihin kokemuksiin uskonnollisessa yhteisössä. (Kettunen 2011, 186, 190–191, 224; Timonen 2013; 234–235, 237.)

Yksilöllinen usko ei ole pelkästään jonkin totena pitämistä vaan toimintaa (McGrath 2012, 509). Yksilöllisen uskon kuvaukseen voi liittyä toimiminen uskonnon arvojen mukaan ja osallistuminen uskonnollisiin rituaaleihin. Uskonnollisessa rituaalissa yksi ulottuvuus kohtaa toisen, esimerkiksi ehtoollisessa maallinen todellisuus hengellisen (Smart 1983, 131). Kristinuskossa tyypillisiä rituaaleja ovat esimerkiksi rukous ja kir-kossa käynti. Vanhoillislestadiolaisuudessa pidetään seuroja, pienen ryhmän uskonnol-lisia tilaisuuksia. Ortodoksisuudessa ikoneja käytetään rukouksessa.

Joissakin rituaaleissa kuten luterilaisessa messussa on tarkka kaava. Henkilökohtainen rukous voi taas olla hyvinkin epämuodollista ja yksilöllistä, omaa puhetta Jumalalle.

Osa rituaaleista on henkilökohtaisen rukouksen tavoin yksin suoritettavia. Osa taas on sosiaalisia kuten kirkossa käynti. Sosiaalisiin rituaaleihin saatetaan osallistua kulttuuri-sista syistä myös silloin kun oma vakaumus ei ole vahva. Raja yksilöllisen ja sosiaali-sen välillä on kuitenkin häilyvä. Kirkossa käyminen voi kertoa myös ihmisosiaali-sen yksilölli-sestä uskosta. (Smart 1983, 131.) Yksin suoritettavat rituaalit kuten ikonien käyttö voi taas olla merkki yhteisöön kuulumisesta.

Uskonnon käytäntöön liittyvät osaltaan etiikka ja säännöt (Smart 1983, 143). Usko vai-kuttaa usein ihmisten omaantuntoon käsityksiin siitä, mikä on sallittua ja mikä ei. Kris-tillisessä kontekstissa ihmisten ja yhteisöjen käsitykset synnistä ja synnin sovituksesta ovat olennaisia. Synti liittyy sekä uskonnon etiikkaan että oppiin pelastuksesta. Synnillä viitataan pahoihin tekoihin ja ajatuksiin Jumalaa ja toisia ihmisiä vastaan. Synti kattaa kristinuskossa toisten ihmisten vahingoittamisen lisäksi kaiken sellaisen toiminnan, jo-ka erottaa ihmistä Jumalasta. Jumalan jo-kautta ihminen voi pelastua. (McGrath 2012, 445-446; Schuster 2010, 1159.)

Käsitykset siitä, mikä kaikki on syntiä, miksi syntiä esiintyy ja kuka on siitä vastuussa, vaihtelevat eri kirkkokuntien ja yksittäisten ihmisten välillä. Ortodoksisuudessa synti nähdään eräänlaisena kaikkia ihmisiä riivaavana sairautena ja lankeemuksena

Paholai-sen houkutuksille. Pelastuksessa ihminen pyhitetään. Luterilaisuus korostaa sitä, että ihminen on itse vastuussa teoistaan, mutta voi pelastua Jumalan armosta. Armoa ei voi ansaita eikä tekojaan sovittaa mitenkään itse. Pahoja tekoja katuvan ei silti tarvitse kan-taa syyllisyyttä itse, koska Kristus on sovittanut synnit. Pelastus on yhteyttä Jumalan kanssa. (McGrath 2012, 445-446, 507-509; Schuster 2010, 1159.) Perusluterilaisuudes-ta poikkeavassa vanhoillislesPerusluterilaisuudes-tadiolaisuudessa synnit saa anteeksi, mutPerusluterilaisuudes-ta ihminen pelas-tuu vain vanhoillislestadiolaisen yhteisön, ei henkilökohtaisen uskon, kautta. (Ketola 2008, 73; Nykänen 2013, 136–137.)

Pelastukseen liittyy erilaisia näkemyksiä. Osa kristityistä uskoo, että kaikki pelastuvat, toiset uskovat kaikkien hengellisten ihmisten tai kaikkien kristittyjen pelastuvan ja joi-denkin mukaan pelastus on vain tietyn seurakunnan tai ennalta valitun ihmisryhmän ulottuvilla (McGrath 2012, 487-490). Pelastuksen vastakohtaa, helvettiä ja kadotusta on tulkittu esimerkiksi konkreettisena paikkana ja vertauskuvallisesti erona Jumalasta.

(Kuula 2006, 309).

Käytännön elämässä kristinuskon pelastuksen sanoma voi tarkoittaa eri kristityille osin eri asioida. Nykyisin on yleistynyt käsitys, että hengellisen sanoman kokeminen liittyy kunkin ihmisen omaan elämäntilanteeseen ja kulttuuriin. Syyllisyydestä kärsivä voi kokea saavansa väärät tekonsa anteeksi. Yhteiskunnallista sortoa kokeneet ihmiset voi-vat puolestaan korostaa yhteiskunnalliseen reformiin ja ihmisarvoon liittyviä seikkoja.

(McGrath 2012, 477.)

Yksilöllisessä uskossa eettiset kysymykset nousevat esille siinä, miten ihminen suhtau-tuu yhteisönsä tapoihin ja sääntöihin ja millainen arvomaailma hänellä on. Ei ole harnaista, että johonkin kirkkoon kuuluva ihminen ei ole kaikesta samaa mieltä kirkon vi-rallisen kannan kanssa. Liian pahaksi koettu ristiriita yksilön omien ja yhteisössä hy-väksyttyjen uskomusten ja arvojen välillä voi silti johtaa uskonyhteisön kyseenalaista-miseen ja hylkääkyseenalaista-miseen. (Kettunen 2011, 187, 224)

Toisaalta ongelmia voi tulla siitäkin, että ihminen luo itse odotuksia siitä, miten hyvä ihminen hänen pitäisi hengellisesti tai eettisesti olla eikä pysty näitä odotuksia täyttä-mään. Huono itsetunto ja syyllisyys synniksi tai vääriksi teoiksi katsotuista asioista voi aiheuttaa häpeää ja kelvottomuuden tunnetta ja vaikuttaa samalla hengelliseen elämään.

Ihminen voi pahimmillaan kokea olevansa huono sekä toisten että Jumalan edessä (Ket-tunen 2011, 188, 309).