3. Vallankumous
3.1. Yhteiskunta hajoaa
Vallankumous otettiin Suomessa vastaan valtavalla riemulla ja suurilla kansanjuhlilla. Punaisia ruu-sukkeita kiinnitettiin rintapieliin ja hetken aikaa kaikki oli hyvin. Pian alkoi kuitenkin arkiset risti-riidat nousta pintaan entistä vahvemmin. Väliaikaisen hallituksen tulevan manifestin peruskysy-myksistä oltiin yleisesti samaa mieltä, mutta sosialistit halusivat sisällyttää siihen eduskunnan toi-mivallan ja kunnallisen äänioikeuden laajentamista, verouudistuksia sekä parannuksia työväen ase-maan. Porvarillinen puoli taas katsoi nämä puhtaasti Suomen sisäisiksi asioiksi, jotka eivät kuulu-neet väliaikaiselle hallitukselle.48
Kun yksimielisyyteen ei päästy, väliaikainen hallitus vastaanotti 18. maaliskuuta suomalaisilta kaksi kilpailevaa ehdotusta manifestin sisällöksi, mikä sai hallitusta edustaneen Roditsevin kehottamaan suomalaisia sopimaan asiat keskenään ja esittämään selvästi mitä oikein tahtoivat. Lopulta suoma-laiset onnistuivat laatimaan yhteisen manifestiehdotuksen, jossa porvariston ehdotukseen otettiin joitain sosialistien ehdottamia muutoksia. Väliaikainen hallitus julkaisi 20. maaliskuuta manifestin, jolla kumottiin vuoden 1899 jälkeen annetut sortolait. Tsaarille kuuluneet suvereenin oikeudet otet-tiin väliaikaiselle hallitukselle, mutta Suomen hallituksen muodostaminen ja sisäiset asiat jätetotet-tiin suomalaisten tehtäväksi.49
Eteen tuli välittömiä käytännöllisiä kysymyksiä. Vallankumous siirsi järjestyksenpidon sotaväelle, joka luovutti sen nopeasti eteenpäin. Tsaarinajan poliisimiehiä pidettiin epäluotettavina ja sortoval-lan kompromettoimina. Epäsuosittuja poliiseja painostettiin joukkokokouksilla eroamaan. Kaupun-geissa perustettiin erityisiä järjestyskomiteoita, joihin kuului sekä kaupunginvaltuuston että järjes-täytyneen työväen edustajia. Myös ylioppilaiden itsenäisyyspoliittinen delegaatio organisoi keväällä
47 Polvinen 1967, 22-23.
48 Polvinen 1967, 23.
49 Polvinen 1967, 23-27.
huomattavan joukon ylioppilaita ilmoittautumaan poliisipalvelukseen, mutta järjestysvalta käytän-nössä luisui sosialistien käsiin. Viikon päästä vallankumouksesta Helsingin miliisiin kuului yli 300 työmiestä, 190 entistä poliisia ja 85 porvarillista.50
Porvaristo vaati jatkuvasti vakinaisen poliisilaitoksen palauttamista. Emil Schybergsonin sanoin, piti saada valtiollinen poliisi, ”jota kansa tottelee ja joka ei tottele kansaa”.51 Huhtikuun alussa tuore senaatti asetti kaksi komiteaa valmistelemaan poliisikysymyksen ratkaisua. Tehtävänannon ehtona oli se, että poliisin tuli olla kunnallinen viranomainen. Kiireellistä kysymystä varten asetetun Rita-vuoren komitean mukaan paluu entiseen poliisijärjestelmään oli mahdoton ja vastaisuudessa järjes-tyksenpidossa tulisi turvautua erityisesti järjestäytyneeseen työväkeen. Senaatissa poliisiasiat oli kuitenkin annettu sisäasiainkomitean päällikön Allan Serlachiuksen hoidettavaksi, joka toimi nimi-tetyistä komiteoista riippumatta. Jo huhtikuun alussa hän tunnusteli mahdollisuutta luopua miliisi-järjestelmästä. Kun miliisijärjestelmä kuitenkin vakinaistettiin toukokuussa, Helsingin valtuuston edustajat jättäytyivät pois järjestystoimikunnasta, jolloin se jäi kokonaan sosialisteille. Myös sosia-listeja huoletti miliisin luotettavuus, jolloin miliisin päälliköksi nimitettiin pietarinsuomalainen bol-sevikki ja Leninin lähimies Kustaa Rovio, jolla ei ollut periaatteellista ongelmaa tiukan kurinpidon suhteen, kuten ei myöskään henkilökohtaisia siteitä Helsingin työväestöön eikä sen aiheuttamia lo-jaliteettihaasteita.52
Suomi ei ollut joutunut lähettämään joukkoja rintamalle, mutta sota oli näkynyt Suomessa muuten-kin kuin sotilaiden läsnäolona. Tiedonvälityksessä oli vallinnut sotasensuuri, joukkokokoontumiset ja lakot oli olleet kielletty eikä eduskuntaa oltu kutsuttu koolle. Vuoden 1916 vaalit järjestettiin kui-tenkin olosuhteista huolimatta. Porvari nukkui hyvin ja sosialistit saivat ehdottoman enemmistön eduskuntaan, joka yllättäen pääsikin kokoontumaan keisarin kukistuttua. Tämä tuotti kuitenkin so-sialisteille visaisen pulman. Puolueen virallisen kautskylaisen opin mukaan sosialisti ei voinut osal-listua kapitalistisen yhteiskunnan hallitsemiseen, minkä takia J.K. Kari oli Oulun kokouksessa 1906 erotettu puolueesta, hänen oltua salkuttomana ministerinä Mechelinin senaatissa. Ministerisosialis-min torjuMinisterisosialis-minen oli kantana vahvistettu viimeksi Tampereen kokouksessa 1913. Puolueen tarkoitus oli joukkovoiman rakentaminen, ja yhteiskunnan omien sisäisten prosessien tuli viedä oikeaan suuntaan. Nyt puolueella oli enemmistö eduskunnasta ja vallan avaimet käsissään. Routavuosien ai-kana yhteistyö porvareiden kanssa oli tuntunut mahdottomalta, mutta nyt sitäkin vaihtoehtoa
joudut-50 Upton 1980, 60-61.
51 Upton 1980, 124.
52 Hietaniemi 1992, 38-47.
tiin tarkastelemaan. Oli yleisesti tiedossa ettei edellisvuoden vaalitulos porvareiden nukkumisen vuoksi heijastanut puolueiden todellista kannatusta.53
Sosialidemokraattien puolueneuvosto kokoontui pohtimaan hallituskysymystä 19. maaliskuuta. Se jakautui kolmeen leiriin. Puhdasoppisinta linjaa edusti Työmiehen päätoimittaja Edvard Valpas, jon-ka mujon-kaan hallitukseen ei saisi missään nimessä mennä, kosjon-ka Suomi oli jon-kapitalistisessa tilassa ja siksi kapitalistiluokan olisi hoidettava hallitus. Yrjö Mäkelinin ja K.H. Wiikin mukaan olisi tullut muodostaa täysin sosialistinen hallitus, mutta Matti Turkia, O.W. Kuusinen ja Edvard Gylling kan-nattivat kokoomushallitusta porvareiden kanssa. Viimeksi mainittujen perusteluna oli se, että kiris-tyvää elintarviketilannetta ei tullut kaataa pelkästään sosialistien niskaan, ja että sosialisteilla oli niin vähän kokemusta valtionhoidosta, ettei heistä ollut yksin muodostamaan senaattia. Lopulta muodostettiin kokoomushallitus, johon tuli kuusi sosialistia ja kuusi edistysmielistä porvaria. Ideo-loginen ongelma selätettiin sillä, että sosialistisenaattorit osallistuisivat yksityishenkilöinä eikä puo-lueen edustajina. Senaatin johtoon astui Suomen Ammattijärjestön puheenjohtajana toiminut kan-sanedustaja Oskari Tokoi, oppinsa Amerikasta hakenut pohjalainen sosialisti.54
Valpas jatkoi hallituspäätöksen arvostelua ja horjutti näin senaatin perustaa sosialidemokraattien keskuudessa. Hän oli kokousta edeltäneenä päivänä ehdottanut joukkokokouksessa Helsingin työ-väenjärjestöjen eduskunnan perustamista. Siihen liittyvät yhdistykset valitsisivat valtuutetun kuta-kin kahtasataa jäsentä kohden. Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti ja eduskunta aloitti toimintansa 21. maaliskuuta. Sitä ei missään vaiheessa liitetty muodollisesti osaksi sosialidemokraattista puo-luetta, vaan siitä tuli puolueen sisäisen opposition äänitorvi, joka käytti tosiasiallista valtaa Helsin-gissä puoluejohdon ohi ja hoiti muun muassa neuvotteluja miliisikysymyksessä.55
Näiden lisäksi oli vielä niin kutsuttu työväenliikkeen kolmas suuntaus, suoran toiminnan kapinalli-set.56 Viaporin kapinassa kesällä 1906 oli ollut punakaartin yritys ottaa Helsinki haltuun osana laa-jempaa Itämeren laivaston vallankumousta keisarivallan syrjäyttämiseksi, mutta yritys päättyi tap-pioon. Puolue ei ollut yhtynyt kaartia johtaneen kapteeni Kockin yleislakkojulistukseen, ja kuukausi kapinan jälkeen vahvisti Oulun puoluekokouksessa senaatin määräyksen hajottaa punakaarti, joka
53 Soikkanen 1975, 99, 192, 196,
54 Soikkanen 1975, 201-202. Upton 1980, 56-59.
55 Upton 1980, 59-63.
56 Osmo Jussila jakoi 1900-luvun alkuvuosien työväenliikkeen kolmeen suuntaukseen: luokkakantaiset kautskylaiset, revisionistit sekä ”anarkistit” (lainausmerkit Jussilan). Jussila 1979, 114.
oli alkujaan perustettu pitämään järjestystä yllä työväen mielenosoituksissa. Kaarti jatkoi kuitenkin maan alla ja siitä tuli ydinjoukko seuranneiden vuosien maanalaiselle aseelliselle liikkeelle, jonka eduskuntatyön aloittanut puolue halusi kitkeä pois.57
Vallankumouksesta erottui useita vanhoja kapinallisia. Oskari Rantala toimi Helsingin miliisissä esimiehenä. Läsnäolostaan huolimatta hän kieltäytyi puuttumasta Kauppatorin ruokamellakkaan 19.
huhtikuuta, kun työläisjoukko pakotti torikauppiaat myymään tuotteensa väkijoukon oikeudenmu-kaiseksi päättämällä hinnalla.58 Tuomas Hyrskymurto piti huhtikuisessa vallankumousjuhlassa Loh-jalla niin radikaalin puheen, että se sai porvarit esittämään sosialidemokraattien puoluetoimikunnal-le vastalauseen. Hän oli porvareiden mukaan saarnannut ”selvää anarkiaa” ja julistanut yhteistoi-minnan luokkavihollisen kanssa olevan ”rangaistava rikos sosialismia vastaan”.59 Reilua kuukautta myöhemmin Hyrskymurto oli Turussa yhtenä päätekijänä, kun työläiset julistivat yleislakon ja pii-rittivät valtuuston kaupungintaloon, kunnes se suostuisi lakkolaisten vaatimuksiin. Yksi vaatimuk-sista oli antaa työväestölle enemmistö valtuuston paikoista, koska kunnissa äänivalta oli jaettu mak-settujen verojen pohjalta ja ne olivat järjestään porvariston hallussa.60 Eero Haapalainen puolestaan puhui kesäkuun puoluekokouksessa siihen suuntaan, että koska työläismassat olivat jyrkkien ottei-den puolella, tuli myös puolueen ajaa asiaa ”vaikka väkipakolla”.61
Vallankumous oli murtanut tulvaportit ja antanut työläismassoille valtavasti energiaa ja omanarvon-tuntoa. Puolue ja ammattijärjestö koki jäsenryntäyksen, kaikista eniten kasvoi tehdas- ja sekatyö-väen liitto.62 Uusia tulijoita kutsuttiin maaliskuulaisiksi ja he olivat vanhaa jäsenistöä radikaalimpia.
Wiik korosti tulokasjoukkojen ”mahtavaa voimantunnetta” ja Emil Saarisen mukaan uudet jäsenet kannattivat ”mitä milloinkin, kunhan se oli alasrepivää”.63 Tokoille jäsenmäärän nousu oli niin hui-maa ettei hän pitänyt sitä enää terveenä. Hän harmitteli kuinka väkijoukkojen kärsimättömyys ja ku-rittomuus ”vei puolueen ja työväenjärjestöt pois entisiltä koetelluilta teiltään”.64 Tannerille puoles-taan uuden aineksen pitämään ”meluun hukkui järjestöjen vanhempien jäsenten ääni”.65
Metalli-57 Soikkanen 1961, 247-252.
58 Salkola 1985, 101-102, 117. TM 20.4.1917, 4.
59 Upton 1980, 65.
60 Upton 1980, 117-118.
61 Upton 1980, 101.
62 Soikkanen 1975, 260-261.
63 Soikkanen 1975, 262.
64 Tokoi 1959, 179-180. Polvinen 1967, 46-48.
65 Tanner 1957, 43.
työntekijöiden liiton johtaja Louhikko valitteli ”miten vähän työläisjoukot tunsivat tosioloja ja mi-tenkä suuressa määrässä harkitsemattomat yksilöt johtivat yleistä mielipidettä ... huolimatta järjes-tömme johdon ehdottomasta halusta säilyttää kuri ja järjestys, joukot kulkivat tietään ja johto usein-kin pakotettiin kulkemaan levottomien joukkojen perässä”.66
Pertti Haapala määritteli yhteiskunnan hajoamisen tarkoittavan ilmiötä, jossa ”yhteiskunnan järjes-tystä ylläpitävät säännöt ja tavat menettävät merkityksensä”, mikä näkyy muun muassa ”taloudelli-sen toiminnan häiriöinä, ylei”taloudelli-senä lainrikkomi”taloudelli-sena, omankädenoikeutena, totutun moraalin murene-misena ja viime kädessä vallankumouksena”.67 Muutamassa kuukaudessa Helsinki oli ajautunut so-danaikaisen tsaarinvallan tukahdutetusta tylsyydestä tilaan, jossa vallankäyttäjiä, lakkoja ja joukko-kokouksia oli joka puolella. Kesäkuun alkupuolella eduskunnassa ryöpytettiin pääministeriä levot-tomuuksien johdosta, johon Tokoi vastasi, että jos jotkut uskovat maahan voitavan ”palauttaa lailli-suus sen kaikessa ankaruudessaan juuri sellaisena kuin se palautettiin suurlakon jälkeen, niin pyy-dän: olkaa hyvä, astukaa remmiin, sopii koettaa”.68
Haapalan mukaan hallitus ”ei kyennyt kontrolloimaan taloutta, puhumattakaan sen elvyttämisestä, ihmiset eivät totelleet hallituksen määräyksiä ja järjestysvaltakin korvautui työväenkaarteilla ja suo-jeluskunnilla”, eikä hallitustasollakaan ”pyritty poliittiseen kompromissiin, vaan valtiovallasta tuli poliittisen taistelun kohde ja poliittisen toiminnan aloite siirtyi kadulle”.69 Sinne oli suuntaamassa myös muuan omalaatuinen kirjailija Lohjalta.