Tapani Rytöhonka
Vartija 50 vuotta sitten
Erillisillä raamatunlauseilla argumentointi luo aina tilanteen, jossa lyömäaseita on vapaasti jokaisen käytettävissä. Ken nykyisiä ”kirkon kriisejä” haluaa selvitellä, hänen on pakko havaita ”fundamentalismin” olevan kuvassa mukana. Ihminen etsii siinä verrattoman helpon pakotien ahdistuksesta, johon olemassaolo on hänet heittänyt. Hän rajaa ”jumalallisen” Pyhään Kirjaansa. Hän kuvittelee sen tehtyään edustavansa lähimmäistensä keskellä senlaatuista ehdotonta pyhän kunnioitusta, johon toiset eivät yllä. Todellisuudessa hän on anastanut itselleen vallan ja asettu-nut herrana hallitsemaan.
– Erkki NiinivaaraVartijassa4/1965
KESKUSTELUA
Ateismi ei ole uskonto eikä aukkojen jumala todista luojajumalaa
Vastine Hannu Mäkelän kirjoitukseen Kari Enqvist
Luin voipuneena ja turhautuneena, kun Vartijassa 3/2015 Hannu Mäkelä otti asiakseen kertailla ateismiin ja tieteeseen liittyviä kliseisiä käsityksiä. Olin näet elätellyt toivoa, että järkifoorumeilla niis-tä oltaisiin jo vähitellen pääsemässä eroon.
Mäkelän luokittelussa ateismi on voi-mallinen uskonto. En ymmärrä, miksi uskonnollisissa piireissä saadaan niin suurta tyydytystä tästä väitteestä – miksi on psykologisesti tärkeää, että jokainen ihminen uskoisi johonkin?
Reaalimaailmassa ateismiin ei kui-tenkaan liity opinkappaleita, symboleita, riittejä tai pyhiä kirjoja. Se ei ole järjes-täytynyttä eikä sillä ole palvontahuoneita tai pappeja. Sillä ei siis ole mitään uskon-non ulkoisia tunnusmerkkejä. Käytän-nön ateismi onkin useimmiten pelkäs-tään uskonnollista välinpitämättömyyt-tä: Raamattu tai jumaluuksien olemassa-olo ei yksinkertaisesti kiinnosta. Ateis-min sijasta olisikin parempi käyttää ter-miä uskonnottomuus, jolla tarkoitetaan uskonnollisten tunteiden puuttumista.
Puurot ja vellit sekoittuvat helposti, sillä useimmiten ateismista kiivaillessa tähtäimessä on uskonnottomuuden sijas-ta antikirkollisuus. Suomessa se kohdis-tuu evankelis-luterilaisen kirkon yhteis-kunnalliseen valta-asemaan. Luonnolli-sesti asialla ovat usein uskonnottomat.
Kritiikki voi olla kärkevää, ja se voi koh-distua myös kirkon edustaman uskonnon opinkappaleisiin. Tällöin Mäkelän tavoin helposti erehdytään kuvittelemaan, että ajurina toimisi voimakas uskonnollinen vakaumus vaikka kysymys on institutio-nalisoidun uskonnon poliittis-ideologi-sesta vastustuksessa. Edes kiihkeä
anti-kirkollisuus ei ole merkki ateismin us-konnollisesta perusolemuksesta, sillä myös uskovat voivat olla antikirkollisia – esimerkkinäMartti Luther.
Uskonnottomuuteen liittyy usein na-turalistinen maailmankuva, joka saa osin (mutta vain osin) pontimensa tieteestä.
Mäkelä puolestaan ilmoittaa tietävänsä, että ”tieteen kaikki totuudet (jopa perus-totuudet) vanhenevat” ja että viidensa-dan vuoden kuluttua ”kaikki nykyiset tieteen totuudet ovat ... varmasti jääneet lähinnä historiaan.”
Nämä ovat järjettömiä väitteitä.
Eräs tieteen neljäsataa vuotta vanha perustotuus on, että maapallo kiertää Aurinkoa likimäärin ellipsinmuotoista rataa. Ehkä Mäkelällä on jo tietoa, millä se tulee piakkoin korvautumaan?
Muita esimerkkejä tieteen löydöksis-tä: aine koostuu atomeista, ja elämän perusta on kaksoiskierteinen molekyyli nimeltä DNA (joka koostuu atomeista).
Näitä ja muita vastaavia väittämiä on testattu ankarissa laboratorio-oloissa sa-doilla tuhansilla eri tavoilla miljoonien tutkijoiden toimesta, eikä pienintäkään vihjettä ole näkyvissä niiden jäämisestä historiaan.
Voi vain ihmetellä ylimielistä var-muutta, jolla tiedettä pyritään mitätöi-mään. Asialla ovat useimmiten ihmiset, jotka eivät itse ole astuneet jalallaankaan laboratorioon tai jotka eivät kykenisi rat-komaan yhtäkään fysiikan yhtälöä vaik-ka heidän henkensä riippuisi siitä. Mi-nulle tällainen kertoo mittavasta uskon-nollisesta omahyväisyydestä.
Samanlajinen tietämättömyys kum-puaa esiin myös Mäkelän ruotiessa alku-räjähdystä. Hän kyselee alkuräjähdyksen alkuperää ja arvelee, ettei tyhjästä voi syntyä materiaa.
Lapsenomainen ihmetys on tietysti pelkästään positiivista, mutta jokainen ihmettelijä voisi ennen kirjoittamaan
ryntäämistään kysyä itseltään: Olenko varmasti ylivertainen nero? Olenko to-della oivaltanut jotakin syvällistä? Ovat-ko kaikki muut todella niin tyhmiä, ett-eivät ole tulleet ajatelleeksi tätä äärim-mäisen yksinkertaista oivallusta? Voisiko sittenkin olla, että olen jotenkin ymmär-tänyt väärin? Olisiko joku jo voinut tar-jota selityksen ihmettelyihini?
Tiedoksi Mäkelälle ja muille kiinnos-tuneille: tyhjästä voi syntyä ainetta. Se on havaittu ja sen vaikutus mitattu.
Kvanttimaailma on näet paljon moni-mutkaisempi kuin mitä nojatuolista kat-sottuna voisi kuvitella.
Maailmankaikkeuden kokonaisener-gia on (tietyllä tavoin määriteltynä) nol-la, eikä se tällä tavoin katsottuna eroa tyhjiöstä. Alkuräjähdys ei tapahtunut si-ten, että ensin oli tyhjää, ja sitten pamah-ti. Me tiedämme havainnoista, että 13,8 miljardia vuotta sitten universumi oli hy-vin tiheä ja kuuma. Emme kuitenkaan tiedä, oliko kaukaisessa menneisyydessä alkusingulariteettia, yhtä matemaattista pistettä, josta universumi sikisi – se on avoin kysymys. Jos oli, sitä ei edeltänyt mitään, koska ei ollut aikaa eikä avaruut-ta. Alkusingulariteetin, jos sellainen olisi olemassa, ei siis voi sanoa ilmestyneen jostakin.
On mahdollista, että maailmankaik-keus on iältään ääretön. Mitään ”ensim-mäistä maailmankaikkeutta” ei välttä-mättä tarvita. Tosin mitä todennäköisim-min koko ajan käsite, ja sitä kautta sanat
”ennen” ja ”jälkeen”, menettävät merki-tyksensä alkua kohti kuljettaessa. Puhe
”tyhjästä” fysikaalisesta tyhjiöstä eroa-vana filosofisena käsitteenä on sekin merkityksetöntä, pelkkä tyhjä sana joka singotaan maailmaan, joka ei sitä tunnis-ta.
Pintapuolinenkin tutustuminen tie-teen populaarikirjallisuuteen kertoisi nämä asiat. Ja jos ne tuntuvat vaikeilta, syy ei ole itse asioissa vaan ihmisen käsi-tyskyvyssä.
Mäkelän kirjoituksesta kurkistaa tuo vanha tuttu, valkoparta vanha ukki eli aukkojen jumala, joka postuloidaan
seli-tykseksi tieteen senhetkisille mysteereil-le. Uskonvarmuuden perustaminen näi-hin aukkoinäi-hin on kuitenkin hyllyvä suo:
saapas hörppää vettä heti, kun viitsii lukea jotakin muutakin kuin Raamattua.
Ja ajan kuluessa aukkojen jumala tietysti pakenee yhä kauemmas ja kauemmas.
Esimerkki: Newton arveli Jupiterin ja Saturnuksen ratanopeuksissa havait-tujen säännöllisten muutosten olevan merkki siitä, että Luoja koko ajan joutuu korjailemaan planeettaliikkeitä ja näin aktiivisesti ylläpitämään aurinkokuntaa.
Tämä aukkojen jumala katosi sata vuotta myöhemmin, kun Jupiterin ja Saturnuk-sen nopeusvaihteluiden osoitettiin mate-maattisesti olevan suoraa seurausta Newtonin gravitaatiolaista.
Muiden ihmisten uskomusjärjestel-mien vähättely ei sekään ole paras tapa etsiä vahvistusta omalle uskolleen. Miksi kaikkien pitäisi uskoa täsmälleen samal-la tavoin? Kysehän on vain uskosta, ei tiedosta.
Vastine Kari Enqvistille Hannu Mäkelä
”Muiden ihmisten uskomusjärjestelmien vähättely ei sekään ole paras tapa etsiä vahvistusta omalle uskolleen. Miksi kaik-kien pitäisi uskoa täsmälleen samalla ta-voin? Kysehän on vain uskosta, ei tiedos-ta.”
Enqvist toteaa siis vastineensa lo-puksi itse sen mistä on kysymys. Hänen tiedeuskostaan. Enqvist näkyy loukkaan-tuneen siitä, että hänen tieteellinen ja siten aina tosi näkemyksensä on rinnas-tettu tavanomaiseen uskonnollisuuteen (lue haihatteluun). Toki hänen tiedeus-konsa on aivan toista luokkaa. Minä joka en ole lainkaan uskonnollinen ihminen toisin kuin hän väittää, huvitun. Minua usko kiinnostaa ilmiönä, yritän ymmär-tää sitä ja sen syitä. Jokainen uskoo ta-vallaan eikä uskoa tosiaan pitäisi vähä-tellä. Kenenkään uskoa. Lapsenkaan. En ole siis vieläkään huomannut, että maa-ilmankaikkeuden synnyn arvoitus olisi ratkaistu, ellei Enqvist ole siihen juuri
nyt kyennyt.
Olen vuosien myötä lukenut mielik-seni Enqvistin tiedepopularisaatioita ja esseistiikkaa. Tunnen siten hänen arro-ganttisuutensa javon oben-tyylinsä, josta olen kovasti nauttinut. Mies on oikeassa, hän on oikeassa aina. Pidän tätä hänen itsetuntonsa suuruutta toki hyvänä eten-kin hänen itsensä kannalta. Ja olen vil-pittömästi pahoillani että olen uuvutta-nut ja masentauuvutta-nut häntä niin suuresti, että hän on vaivautunut kirjoittamaan jopa vastineen. Miksi? Eihän matoja kan-nata piiskata.
Yksi pieni lapsus on Enqvistiltäkin päässyt kun hän isällisesti on tahtonut ojentaa minua. En ole sanonut, että au-rinko kiertäisi maata. Maapallo (ainakin
toistaiseksi) kiertää aurinkoa ja kiertää sitä ehken vielä 5 miljardia vuotta. Mutta aika moni perusasia on tieteen tutkimuk-sissa viidensadan vuoden kuluessa muut-tunut, eikö sentään? Ymmärrän kyllä, että koska kyse on lapsenomaisesta ih-mettelystäni, Galilei-esimerkki on täh-dätty juuri minulle. Saan siis vain ansioni mukaan. Silti tekee mieleni yhä vain sa-noa, että jos Enqvist ajattelee, että tämän päivän tieteen totuudet pysyvät muuttu-mattomina myös viidensadan vuoden ku-luttua, on kyseessä kyllä elämääkin suu-rempi usko,Peter von Baghiahituisen mukaillakseni. Meistä kumpikaan ei va-litettavasti ole tätä lausetta tuolloin enää todentamassa.
Vartija 50 vuotta sitten
Meikäläisessä julistuksessa ja teologisessa työskentelyssä kysymys sodasta ja rau-hasta on ollut pitkään kuolleessa kulmassa. Kuitenkin on kysymys ongelmasta, joka on tämän hetken polttavimpia. Tai sitten vastauksemme ovat olleet vanhoja fraaseja liikkuen linjalla ”Jeesuskin hyväksyi sotilaan ammatin” tai ”Sydämen rauha on tärkein, ilman sitä ei voi olla rauhaa ihmisten ja kansojen välillä”. Nämä vastaukset ovat yhtä riittämättömiä kuin pasifistien suoraviivainen vetoaminen Jeesuksen sanaan: ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.” Tarvitaan mo-nipuolista paneutumista ristiriitojen ja sotien syihin sekä vaivalloista työskentelyä pelkojen ja ennakkoluulojen, puutteen ja alikehittyneisyyden, tietämättömyyden ja turmiollisten ylemmyyden asenteiden voittamiseksi ja siten asiallisemman ja avoi-memman ilmapiirin luomista.
– T. I. PaloVartijassa4/1965