vuotta sitten

Vaikuttaako tieto siitä, että tuolla toisella on taskussaan minulle vastenmielisen puolueen jäsenkirja, jo etukäteen suhtautumiseeni? Muistanko kaikissa tilanteissa, että tuo toinen, toisella puolella oleva ja toisin paperein varustettu, on ihminen kuten minäkin, dokumentitta yhtä alaston ja yksin elämän edessä?

– Rauni Turkia Vartijassa1/1962

ARVIOT

Heikki Räisänen

MYYTTISESTÄ HEEROKSESTA TOISINAJATTELUN SANKARIKSI Raimo Harjula:Jeesus – mies myyttien takana. Helsinki: Gaudeamus 2011. 192 s.

Uskontotieteilijä Raimo Harjula tekee sujuvasti kirjoitetun kirjansa pointit sel-viksi heti alkusanoissa. Jeesus on jo evankeliumeissa ”myyttiytynyt” heerok-seksi, jumalallista alkuperää olevaksi us-konnolliseksi sankariksi. Prosessia on vauhdittanut uuden uskonnon ”kotiutta-minen” hellenistiseen maailmaan. Paa-valin ja Johanneksen teksteissä Jee-suksen ”ihmiskasvot ovat enää tuskin tunnistettavissa”. Kristikunnassa juma-lallinenKristuson sittemmin ”jyrännyt ihminen Jeesus Nasaretilaisen periferi-aan”. ”Monissa kristillisissä yhteisöissä Jeesuksen nimestä on tullut mantra, pyhä hokema, ja häntä rukoillaan enem-män kuin Isä-Jumalaa.”

Harjula käsittelee evankeliumeita sakraalibiografioina, pyhinä elämäker-toina. Mutta vaikka ne eivät ole silmin-näkijöiden kuvausta, ”mytologisen sym-boliikan takaa” voi silti hahmottaa kuvaa historiankin Jeesuksesta. Lopulta hän onkin tarinantodellinensankari.

Kirjan lähtökohtana on ajatus, että

”eri uskontojen pyhiin kirjoituksiin sisäl-tyvät sakraalibiografiat ... noudattattavat usein sankarimyyttien kaavaa tai aina-kin liittävät niistä heerokseensa monia aihelmia”. Sakraalibiografia ilmaisee, miten sen laatijat ovat kokeneet Mesta-rinsa merkityksen. Taustalla on ”myyt-tiytymisprosessi”, jossa ”kansanmuisti sijoittaa arvohenkilön tiettyyn arkkityyp-piseen kategoriaan ja liittää häneen kate-gorian edellyttämiä piirteitä ja ansioita”.

Myyttiytymistä voi edelleen selittää ”mo-tiiviattraktiolla”: sankarit ”vetävät puo-leensa ja heihin liitetään aikansa ideali-soituja arvoja ja piirteitä, yleisiä uskon-nollisia aihelmia ja ihmekertomuksia”.

Niinpä ”Jeesuksenkin oli ’pakko’ syntyä neitseestä”.

Motiiviattraktio on ilmiönä kiistämä-tön, mutta puhe yleisestä sankarimyyt-tien kaavasta tuntuu ongelmalliselta.

Muutama yhteinen ”aihelma”, joiden merkitys kokonaisuudessa saattaa olla varsin erilainen, ei vielä osoita, että esi-merkiksi Jeesuksen ja Buddhan elä-mäntarinat noudattaisivat jotakin yh-teistä kaavaa. Itse asiassa ne ovat melko erilaisia. (Vielä vähemmän Buddhan elä-mä muistuttaa Herakleen tarinaa, jonka Harjula aluksi esittelee ikäänkuin sanka-rimyytin mallina.) Tästä ongelmasta ei kuitenkaan ole kirjalle suurempaa hait-taa, koska sen keskipisteessä ei ole evan-keliumien luonne, vaan Jeesuksen histo-riallisen hahmon kuoriminen niistä esiin.

Vaikka Harjula ei ole Jeesus-kirjalli-suudesta löytänyt samanlaista tarkaste-lutapaa, hänen konkreettisten tutkimus-kysymysten luettelonsa kävisi minkä ta-hansa eksegeettisen Jeesus-kirjan dispo-sitioksi. Terminologia voi olla erilaista, mutta kaikki pyrkivät selvittämään, mi-ten uusi ilmiö (tässä tapauksessa Jeesuk-sen sanoma, toiminta ja kohtalo) on tul-kittu perittyjen traditioiden pohjalta. Joi-hinkin kohtiin Harjula kyllä tuo lisävaloa muualta, erityisesti afrikkalaisten

paran-tajien maailmasta. ”Jeesus parantajana ja eksorkistina” on ansiokas jakso, jossa Harjulan omat Tansanian-kokemukset havainnollistavat asiaa. Myös ekskurssi Jeesuksen kotiutumisesta afrikkalaiseen, aasialaiseen ja karjalaiseen maisemaan on kaikessa lyhykäisyydessään kiintoisa.

Lähdekritiikin osalta Harjula viittaa nykyeksegeettien esittämään ”konteks-tiuskottavuuden” kriteeriin. Syntyvän Jeesus-kuvan ”on uskottavasti vastatta-va aikahistoriallista juutalais-roomalais-ta kontekstia”, mutjuutalais-roomalais-ta myös annetjuutalais-roomalais-tava tilaa Jeesuksen yksilöllisyydelle. Kritee-riä on meillä korostanut juutalaiseen kontekstiin vankasti perehtynyt Tom Holmén (Jeesus, 2007). Harjula katsoo kontekstia kauempaa ja soveltaa kritee-riä suurpiirteisemmin, mutta päätyy silti ajoittain jopa uskottavampiin tuloksiin (koska kontekstiuskottavuuden kriteeri Holménin käsissä tuntuu aina kääntyvän

”lähteen eduksi”, kuten Jarmo Kiilu-nen kriittisesti huomauttaa Vartijassa 4/2008).

Tietty lähdekriittinen huolettomuus – piittaamattomuus synoptisten evanke-liumien keskinäisistä suhteista – vaivaa silti paikoitellen Harjulankin kirjaa.

Niinpä hän muitta mutkitta Matteuk-sen kertomusjuoneen liittyen selittää, että Jeesuksen ja ”uskonnollisen eliitin”

välinen jännitys kiristyi äärimmilleen,

”kun Jeesus piti juhlille saapuneen väki-joukon keskellä kärkevimmän puheensa fariseuksia ja lainopettajia vastaan (Matt. 23:13–33 par.)”, mikä ennen pit-kää johti hänen vangitsemiseensa. Sama puhe esiintyy kuitenkin lyhyemmässä (ja hivenen lievemmässä) muodossa Luuk-kaan evankeliumissa aivan toisessa, var-haisemmassa yhteydessä (Luuk. 11:39–

52). Kummankin evankeliumin takana on ns. Q-lähteeseen kuulunut Jeesuksen sanojen sikermä. Vasta Matteus on teh-nyt siitä pääsiäisaikaan temppelialueella pidetyn julkisen puheen, jolla oli kohta-lokkaat seuraukset.

Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että julistus Jumalan valtakunnasta muodos-ti Jeesuksen sanoman ymuodos-timen; eri mieltä

ollaan siitä, mitä hän puheellaan tarkoit-ti. Harjula kiteyttää tulkintansa klassista liberaaliteologiaa (Adolf von Harnack) muistuttavalla tavalla sanoihin ”Juma-lan rakkaus kaikkia luotuja kohtaan ja lähimmäisenrakkauden rajaton velvoi-te”. Hän myöntää, että sanomaan kuului myös ”pikaisen maailmanlopun odotus”, mutta se vaikuttaa irralliselta – kääreel-tä, johon varsinainen asia oli kiedottu.

Monille nykytutkijoille keskeinen ajatus Israelin restauraatiosta, johon liittyy kaksitoista miestä käsittävän sisäpiirin (syntymässä olevan uuden Israelin hei-mojen tulevat hallitsijat!) valinta, puut-tuu kokonaan. Tältä osin kirjaa olisi täy-dennettävä Holménin materiaalilla.

Harjula painottaa ”radikaalia” ja hu-maania tapaa, jolla Jeesus eli lähimmäi-senrakkautta todeksi ”etenkin suhtees-saan syntisiksi leimattuihin marginaali-ryhmiin”. Anni Pesonen on väitöskir-jassaan (Luke, the Friend of Sinners, 2009) problematisoinut tämän tavan-omaisen käsityksen: kuva lempeästä syn-tisten ystävästä menee suurimmaksi osaksi Luukkaan kirjailijantyön tiliin.

Tässä yhteydessä Harjula (monien mui-den tavoin) liioittelee Jeesuksen konflik-tia ”uskonnollisen eliitin” kanssa: puhe Jumalan rakkaudesta ja lähimmäisen ra-kastamisesta olisi ilman muuta herättä-nyt arvostelua monissa fariseuksissa ja kirjanoppineissa ja vaikuttanut merkittä-västi kuolemantuomioon. Toki Harjula myös tekee selväksi, että teloituksen syy-nä olivat olennaisesti sekä kansalliset että Rooman valtapoliittiset intressit.

Harjula arvelee, että Jeesuksen puhe Jumalasta Isänä osaltaan kärjisti kon-fliktia: se ärsytti vastustajia, jotka pitivät sitä liian tuttavallisena. Juutalaisten läh-teiden valossa tulkintaa sopii epäillä ei-vätkä synoptiset evankeliumitkaan anna siihen paljon aihetta. Harjulan ajatus saa lisäväriä spekulaatiosta, että Jeesus saat-toi olla avioton lapsi: ehkäpä isätön poika oli Jumalasta löytänyt Isän, jonka rak-kautta kaikkia luotujaan kohtaan hän julisti. Kun Jeesus puolusti sosiaalisesti hyljeksittyjä, taustalla olivat ehkä juuri

omat kokemukset aviottoman pojan ase-masta. Ajatus Jeesuksen aviottomasta syntyperästä on kuitenkin heiveröisellä pohjalla. Jos sellaisia huhuja olisi aika-naan ollut ilmassa, niiden odottaisi jättä-neen selvempiä jälkiä lähteisiin.

Vaikka evankeliumien Jeesus koros-taa Jumalan kaikkiin ulottuvaa rakkaut-ta, hän myös ehtimiseen uhkailee kuuli-joitaan helvetin piinalla. Harjula kuittaa ristiriidan toteamalla, että ”aineiston ro-soisuus lisää henkilökuvan uskottavuut-ta”. Se, että hän jättää ”särmät ja rypyt”

lähemmin käsittelemättä, ei kuitenkaan ole esitykselle eduksi. Siitä jää puuttu-maan kuva Jeesuksesta autoritaarisena karismaattisena johtajana, joka hajottaa perheitä ja vaatii seuraajiltaan satapro-senttista kuuliaisuutta kuolemaan asti.

Uususkontojen tutkimus antaisi vertai-luainesta tämän puolen käsittelyyn san-karin persoonassa.

Sovitusopista Harjula kirjoittaa tark-kanäköisesti. Ajatus vilahtaa synoptisissa evankeliumeissa vain kahdesti. Jeesus asetti syntien anteeksisaamisen ainoaksi edellytykseksi ”sen, että ihminen itsekin antoi lähimmäisilleen anteeksi. ”Anteek-sisaamisen varsinaisena perustana hä-nen julistuksessaan kuitenkin oli taivaal-lisen Isän hyvyys ja armahtavaisuus.”

Jeesus-kirjojen kentässä Harjulan teos sijoittuu jonnekin klassisen liberaa-liteologian ja nykyamerikkalaisen Jee-sus-seminaarin välimaastoon. Ote on rai-kas ja virkistävä. Myyttisen heeroksen tarinasta kuoriutuu elävä ihminen, gali-lealainen profeetta. Silti voi kysyä, hä-märtävätkö myös tässä kuvassa tietynlai-set heerosmyytin piirteet historiallista henkilöhahmoa. Missä määrin rajatonta rakkautta julistava, syntisiä puolustava ja eliitin kanssa konfliktiin ajautuva toi-sinajattelija edustaa modernia sankari-tyyppiä, josta olisi vielä raaputettava pois kerros tai pari humanistista silausta?

Harjulan kuvaus Jeesuksesta eksorkisti-na, pahojen henkien manaajaeksorkisti-na, on toki jo askel tähän suuntaan. Joka tapaukses-sa takakannen lupaus kirjasta, joka on

”kiinnostavaa luettavaa kenelle tahansa kirkkoihin kuuluvalle tai niihin kuulu-mattomalle sekä kaikille eurooppalaisen kulttuurin historiasta kiinnostuneille”, tulee kirkkaasti lunastetuksi. Voi vain toivoa, että siitä kiinnostuisivat nimen-omaan myös uskonnolliset sisäpiirit, joi-den näkemykset yhä rakentuvat Johan-neksen evankeliumin fiktiiviselle, ”myyt-tiytyneelle” Jeesus-kuvalle.

Niko Huttunen