Vattimon tulkinta: shokki-isku

Giam1i Vattimo kritisoi esteettisiä teorioita siitä, etteivät ne ota huomioon medioita ja niiden tarjoamia mahdollisuuksia. Tätä hän tulkitsee edelleen: esteettinen terminologia pyrkii vieläkin pelastamaan taiteen olemuksen niiltä uhkilta, joita massayhteiskmman uudet olemassaolon ehdot edustavat niin taiteelle kuin ih­

misen koko olemukselle. Siksi Vattimo näkee tarpeelliseksi palata tarkastelemaan Benjaminin ajattelua taideteoksesta teknisen uusinnettavuuden aikakaudella.

Tekstiä ei hänen mukaansa ole vielä kunnolla "sulatettu". Tämän tarkastelun hän tekee yhdistämällä Benjaminin shokin käsitteen (Schok) Martin Heideggerin is­

kun käsitteeseen (Stoss)^8• Mielestäni tulkintaan on paljon vaikuttanut Adornon kritiikki, jossa hän kiittää Benjaminin tekstiä siitä, että se tuo esiin taiteeseen liit­

tyviä tabuja kuitenkin aliarvioi samalla autonomisten taideteosten teknisyyttä (Adorno 1980, 123-124). Vattimon tulkinta avaa sitä lukkoa, johon Adornon kritii­

kin vaikutus on Benjaminin ajattelun kahlehtinut.(Vattimo 1991, 56-57.)

8 Viittaan tekstissä Hamm Siveniuksen kää1mökseen Heideggerin esseestä "Der Ursprung des Kunstwerkes". Käytän kuitenkin tekstissä paikoittain eri käfumöksiä Heideggerin termeistä kuin Sivenius, joka on kääntänyt Stossi.11 sysäykseksi, kun itse käfumän sen iskuksi.

7.2.1 Taiteen olemus kodittomuutena ja oskillaationa

Vattimo luonnehtii taiteen olemukseksi postmodernissa kodittomuuden ja oskillaation. Kodittomuus liittyy taiteen "heikkenemiseen". Vattimo puhuu tai­

teen lopusta, heikkenemisestä, kuolemasta ja taipumisesta. Käytän tekstissäni heikkenemis-termiä, koska Suomessa Vattimo liitetään hänen Pensionare dep]l�

ajatteluunsa, joka on suomennettu "heikoksi ajatteluksi". (Vattimo 1991, 68-69.) Taiteen heikkenemistä ja kuolemaa Vattimo kuvaa kolmella lähestymis­

tavalla, joissa kaikissa voi nähdä benjaminilaisen otteen. Ensimmäinen näkökul­

ma taiteen kuolemaan on se, että taideinstituutiot menettävät yksinoikeutensa taiteeseen ja taiteen harjoittamiseen. Taide menettää erityisasemansa levitessään perinteisten taideinstituutioiden ulkopuolelle, vaikkakin kyseiset instituutiot edelleen ovat olemassa ja voivat h_yvin. Toista näkökulmaa taiteen kuolemaan Vattimo kutsuu kitsiksi. Kaikkialle ulottuva massamedia tuo teknologian avulla taiteen kaikille ja mahdollistaa taideteoksen uusinnettavuuden siten, että alku­

peräinen ja ainutkertainen taideteos häviää menettäen sille aikaisemmin kuulu­

van ainutkertaisuuden, benjaminilaisittain auransa. Benjaminilta on löydettä­

vissä vastineet näille kahdelle taiteen heikkenemisen muodolle. Hän näki tekno­

logian kehityksen laajentavan taiteen aluetta taideinstituutioiden ulkopuolelle.

Teknologisen kehityksen myötä syntyi kaksi valokuvauksen alaa: valokuvaus, joka ottaa kuvia taideteoksista, ja valokuvaus, joka on taidetta. Kolmas näkökul­

ma taiteen kuolemaan ja heikkenemiseen on vastareaktio ja protesti massa­

medialle ja sen synnyttämälle kitsille. Tämä ilmenee Vattimon mukaan taiteen vaikenemisena ja ohjelmallisena kieltäytymisenä miellyttämästä ja kommunikoinnista. Niin Benjaminille kuin Vattimolle dadaismi on äärimmäi­

nen esimerkki kommunikoimattomasta ja "epämiellyttävästä" taiteesta. Taiteen heikkenemisen kolmessa lähestymistavassa Vattimo näkee jopa yhteneväisyyksiä Heideggerin käsitteeseen olemuksesta (Wesen), jossa oleminen nousee esiin vain sellaisessa, mikä samalla vetäytyy luotamme. (Vattimo 1988, 56-59)

7.2.2 Taiteen vapautus

Vattimo esittää esseessään "Oskillaation taide" väitteen: "Kehittämällä Heideggerin käsitteen isku (Stoss) ja Benjaminin käsitteen shokki (shock) välistä analogiaa on mahdollista ymmärtää taiteen uuden 'olemuksen' olennaiset luon­

teenpiirteet myöhäismodernissa yhteiskunnassa." (Vattimo 1991, 58.)

Taiteen "uudet" luonteen piirteet ovat kodittomuus ja oskillaatio, jotka tu­

levat esiin taiteen heikkenemisen myötä. Vattimo, samoin kuin Benjamin puhu­

essaan auran katoamisesta, ei tarkoita puhuessaan taiteen heikkenemisestä tai lopusta, että taide loppuisi tai katoaisi. Kysymys on taiteen olemuksen uudel­

leen ymmärtämisestä ja määrittelemisestä. Jotta määrittely olisi mahdollista, on taide vapautettava siihen liitetyistä ominaisuuksista. Näitä ominaisuuksia ovat erityisesti ne arvot ja ominaisuudet, jotka teoksiin ja niiden tekijöihin on liitetty perinteisessä estetiikassa: aitous, alkuperäisyys, ainutkertaisuus, autonomisuus, nerous ja luovuus.

Oskillaatio taiteen olemuksena liittyy olemiseen. Taideteos on menettänyt auransa, minkä vuoksi sen oleminen ei ole vahvaa, vaan jatkuvassa olemisen ja ei-olemisen välisessä liikkeessä. Heideggerille teoksen olemisessa ei ole määräävää tekijä, tekijän luomisprosessi tai nerous, joka ohjaa tätä luomis­

prosessia. Heideggerin ihmetyksen kohde esseessään Taideteoksen alkuperä on juuri se, että taideteoksia yleensä ennemminkin on kuin ei ole. Heidegger ei silti aset­

tanut taideteoksen ja taiteen olemista kyseenalaiseksi. Päinvastoin, Heidegger luonnehtii taideteoksen olemuksen totuuden tapahtumiseksi teoksessa ja kut­

suu totuutta aletheiaksi. Totuus on tapahtuminen, joka paljastaa olevan olemisessaan mutta samalla kätkee sen. Taiteen olemuksen Heidegger määritte­

lee runoudeksi (Dichhmg). (Heidegger 1995, 76.) 7.2.3 Shokki-isku taiteen olemuksena

Benjaminin esseen "Taideteos teknisen uusinnettavuuden aikakaudella" keskei­

nen oivallus on Vattimon mukaan se, että mediayhteiskunnassa määreensä saa­

vat taiteen uudet tuotantomenetelmät ja artistinen nautinto muovaavat olennai­

sella tavalla taiteen olemusta. Mediayhteiskunnassa, joka mahdollistaa niin ai­

kaisempien aikakausien mestariteosten kuin uudempienkin taideteoksien mel­

kein loputtoman uushmettavuuden ja toistettavuuden, tulevat taideteokset ku­

lutuksen kohteiksi. Syntyy taidetta, jolla ei ole ollenkaan alkuperäiskappaletta, vaan sen koko olemus riippuu uusinnettavuudesta. Taide tulee myös vaikeam­

min havaittavaksi taideteoksena kiihtyvän kommunikaation taustaa vasten. Täl­

löin myös teoksen aura, sen tässä ja nyt -ominaisuus katoaa. Tätä Vattimo pitää Benjaminin ajattelussa ratkaisevana ja myönteisenä uutuutena. Tekninen uusinnettavuus hävittäisi taideteoksen "kulttiarvon" tai "auraattisen" arvon teok­

sen "käyttöarvon" eduksi, jolloin teoksen koko esteettinen merkitys riippuisi ainoastaan käyttöarvosta eli näyttöarvosta. Kulttiarvon muuttuessa käyttöarvoksi aura häviää, ja tilalle astuu loputon shokkikokemusten virta. (Vattimo 1991, 56-58.)

Vattimokin myöntää, että Benjaminin shokki-käsite ja Heideggerin isku­

käsite näyttävät olevan hyvin kaukana toisistaan. Taideteoksen alkuperässä Hei­

degger määrittelee taiteen olemuksen "olevan totuuden asettautumiseksi teok­

seen", jolloin teoksen olemus on myös tapahtuminen. Tämä tapahtuminen edel­

lyttää olemista ja isku kuvaa tätä olemista. Taideteoksen tapahtuminen on maan ja maailman välisessä iskussa, siinä että se ennemminkin on kuin ei ole. Tai toi­

sin päin, isku maan ja maailman välisenä suhteena tapahtuu, koska taideteos on.

Käsitteet maa ja maailma esiintyvät ensimmäisen kerran yhdessä kyseisessä Heideggerin esseessä. Maa edustaa kaikkea sitä, mikä ilmaantuu olevana, fysiksenä. Maailma on taasen se merkitysyhteyksien horisontti, kieli laajassa merkityksessä, jota ilman maa vetäytyisi omaan olemiseensa.(Heidegger 1995, 48-50 ja 60-71.)

Vattimo tulkitsee tätä iskun käsitettä rinnastamalla sen Heideggerin aikai­

sempaan ahdistuksen käsitteeseen, joka liittyy ihmisen maailmassa olemisen eri tapoihin.

Maailmalla sellaisenaan, kokonaisuudessaan, ei ole viittauskohtia, se on merkityk­

setön, ja ahdistus kirjaa tämän merkityksettömyyden, siis sen tosiasian täydellisen perustelemattomuuden, että maailma on. (Vattimo 1991, 60.)

Ahdistuksen ja iskun välinen analogia on se, ettei maailmaa voi palauttaa ennal­

ta määrättyyn järjestykseen ja merkityskokonaisuuteen. Samoin taideteosta ei voi palauttaa muuhun kuin sen omaan olemiseen ja tapahtumiseen, maan ja maail­

man väliseen iskuun. Isku on näin ymmärrettynä myös kodittomuuden tunne, joka syntyy perustattomuudesta. Taideteoksen olemusta ei voi johtaa takaisin tekijän nerouteen tai johonkin korkeampaan, jonka teos paljastaisi. Vattimo väit­

tää, että Benjaminin paljon vaatimattomampi shokin käsite on samansuuntainen iskun kanssa tämän kodittomuuden kautta. Shokista ei ole löydettävissä yhteyt­

tä totuuden tapahtumisen kanssa. Shokki edustaa Benjaminille pohjattomuutta ja pysymättömyyttä, jotka sinällään eivät ole negatiivisia, vaan vattimolaista ko­

dittomuutta. Loputtomien aistivaikutelmien joukossa taideteos katoaa sellaise­

na kuin olemme sen perinteisesti metafyysisen määritelmän kautta ymmärtäneet:

sovituksena, katharsiksen tilana, sisäisen ja ulkoisen vastaavuutena. Taideteok­

sen olemassaolo on huojuvaa, ei paikallaan olevaa, oskilloivaa. (Vattimo 1991, 60-o2.)

Vattimo lukee Heideggerin ja Benjaminin käsitteitä ristiin ja päätyy seuraa­

vanlaisiin tuloksiin. Shokki on ainoa, mitä taiteen luovuudesta jää kaiken katta­

van kommunikaation aikakaudella. Taide on siis menettänyt pysyvyyden ja nau­

tinnollisen kokemuksen syvällisyyden. Jäljellä on vain kodittomuus ja oskillaatio, jotka Vattimo johtaa Heideggerin ja Benjaminin käsitteistä, jolloin taiteen olemukseksi jää shokki-isku (Schok-Stoss). Se on tapa, jolla esteettinen kokemus meille postmodernissa annetaan, se on kodittomuutta ja pohjattomuutta olemi­

sen ja ei olemisen välissä. Näiden ambivalenttien tunteiden tai heideggerilaisittain Stimmw1gien kautta Vattimo näkee taiteen mahdollisuuden muodostua uudella tavalla luovuudeksi ja vapaudeksi kaiken kattavan kommunikaation maailmas­

sa.