VÄKIVALLAN VAKAVAKSI SYRJINNÄN MUODOKSI.
Perheessä tapahtuvaa väkivaltaakaan rikosoikeudellinen suoja ei kokonaan kattanut.
Väkivaltarikoksia koskeva lainsäädäntö ei siten suojannut naisia niiltä väkivallan muodoilta, joiden uhreiksi he kaikkien useimmin joutuivat.
CEDAW-komitean yleissuositus nro 19 suosittelee, että valtioiden tulee tehokkaasti torjua sekä yksityisten että julkisten tahojen naisia kohtaan harjoittama väkivalta.
Naisiin kohdistuva väkivalta määritellään suosituksessa yleissopimuksen 1 artiklan pohjalta kielletyksi naisten syrjinnäksi, ja sen kuvataan olevan ”väkivaltaa, joka kohdistuu naiseen, koska hän on nainen, tai joka vaikuttaa naisiin epäsuhtaisesti”.
Tämä määritelmä liittyy läheisesti edellä kuvattuun välittömän ja välillisen syrjinnän kieltoon. Välitön syrjintä kohdistuu naiseen välittömästi hänen sukupuolensa vuoksi, ja välillinen väkivalta on luonteeltaan sellaista, että sen vaikutukset naisiin ovat epäsuhtaisen ankarat. Yleissuosituksen hyväksymisen jälkeen CEDAW-komitea on edellyttänyt, että sopimuksen valvontaan sisältyvässä maaraportoinnissa kiinnitetään huomiota naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisiin toimiin.
Vuoden 1995 neljännessä YK:n naisten maailmankonferenssissa omaksuttiin laaja poliittinen ohjelma, niin sanottu Pekingin asiakirja (Beijing Declaration and Platform of Action), jonka mukaisia tavoitteita on lisätty velvoittaviin kansainvälisiin sopimuksiin. Pekingin asiakirja kiinnitti huomiota naisiin kohdistuvaan väkivaltaan.
Vaikka naisiin kohdistuva väkivalta oli näin noussut esiin YK:n piirissä, sen kieltävät asiakirjat eivät tiukasti ottaen olleet velvoittavaa kansainvälistä oikeutta. CEDAW-sopimusta valvova CEDAW-komitea kuitenkin edellytti raportteja naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisista toimista.
Euroopan neuvoston (EN) ihmisoikeussopimus tosin kieltää syrjinnän sukupuo-len perusteella, mutta vain niiden oikeuksien osalta, joita sopimus koskee. Mikään sopimuksen artikla ei suoraan käsittele naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Sopimuksen 2 artikla kieltää riistämästä keneltäkään elämää ja 3 artikla kieltää kidutuksen, 5 artikla kieltää vapauden ja turvallisuuden riistämisen. Alun perin nämä artiklat suuntau-tuivat hallitusten harjoittamaa mielivaltaista väkivaltaa vastaan. 1990-luvulla sopi-muksen tulkintaan alkoivat vaikuttaa kokemukset muun muassa entisen Jugoslavian ja Ruandan konflikteissa ilmenneistä naisiin kohdistuvan väkivallan muodoista.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tulkinta valtioiden velvollisuudesta puuttua
”yksityiseen” väkivaltaan alkoi muuttua. Ihmisoikeussopimus on kuitenkin luon-teeltaan niin yleinen asiakirja, että nimenomaan naisiin kohdistuvaan väkivaltaan keskittyvän yleissopimuksen tarve alkoi tulla ilmeiseksi, ja EN antoi vuonna 2002 asiaa koskevan suosituksen. Sillä ei kuitenkaan ollut toivottua tehoa, ja sitovan yleis-sopimuksen valmistelu aloitettiin. Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdis-tuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta allekirjoitettiin Istanbulissa vuonna 2011. Istanbulin sopimus tuli voimaan vuonna 2014.
Istanbulin sopimuksen sisällöstä ei ollut helppo sopia. Sopimuksessa naisiin kohdistuva väkivalta määritellään ihmisoikeusloukkaukseksi ja naisiin kohdistuvan syrjinnän muodoksi. Sukupuoli tarkoittaa sopimuksen mukaan ”yhteiskunnallisesti rakentuneita rooleja, käyttäytymismuotoja, toimintoja ja ominaisuuksia, joita tietty yhteiskunta pitää sopivina naisille ja vastaavasti miehille”, ja sukupuoleen perustuva naisiin kohdistuva väkivalta tarkoittaa ”väkivaltaa, joka kohdistetaan naiseen hänen naiseutensa vuoksi tai joka kohdistuu suhteellisesti useammin naisiin” (sopimuk-sen 3 artikla). Sopimuksessa käytetään termiä gender (sosiaalinen sukupuoli), johon CEDAW-sopimuskin viittaa. Käsitettä eivät hyväksy hallitukset ja ihmiset, jotka
Sopimus myös toteaa siihen liittyneiden valtioiden paitsi olevan velvollisia pidät-tymään itse naisiin kohdistuvasta väkivallasta, myös olevan velvollisia tarvittavilla lainsäädäntö- ja muilla toimilla ehkäisemään, tutkimaan, rankaisemaan ja hyvittä-mään valtiosta riippumattomien toimijoiden väkivallanteot (5 artikla). Sopimuksessa luetellaan erilaisia toimia, joihin sopijavaltioiden tulee ryhtyä tämän huolellisuusvel-vollisuuden täyttääkseen. Näihin toimiin kuuluu muiden muassa velvollisuus muut-taa rikoslakia niin, että naisiin kohdistuvan väkivallan teot määrätään rangaistaviksi.
Sopimus määrittelee myös tarkemmin, miten rikoslain tulee suhtautua tiettyihin tekoihin. Esimerkiksi teon kohdistuminen nykyiseen tai entiseen puolisoon tai kumppaniin, tai sen kohdistaminen lapseen tai tekeminen lasten läsnä ollessa tulee määritellä raskauttavaksi seikaksi (46 artikla). Raiskauksen tunnusmerkistön tulee perustua suostumuksen puuttumiseen eikä teon yhteydessä käytettyyn pakkoon (36 artikla).
Vuonna 2017, kun oli kulunut 25 vuotta CEDAW-komitean naisiin kohdistuvaa väkivaltaa koskevan yleissuosituksen antamisesta, komitea antoi asiaa koskevan päivitetyn yleissuosituksen (Yleissuositus 35 naisiin sukupuolen perusteella koh-distuvasta väkivallasta). Päivitetyssä yleissuosituksessa CEDAW-komitea mainitsee oikeudellisen mielipiteen ja valtiokäytännön muuttuneen niin, että naisiin kohdistu-van väkivallan kiellosta on tullut takohdistu-vanomaista kansainvälistä oikeutta. Takohdistu-vanomainen kansainvälinen oikeus on voimassa riippumatta siitä, onko valtio sitoutunut siihen valtiosopimuksin. Suomen valtio on siten velvollinen noudattamaan naisiin koh-distuvan väkivallan kieltoa ensinnäkin sen vuoksi, että Suomi on ratifioinut EN:n Istanbulin sopimuksen, samoin kuin sen vuoksi, että kielto on osa kaikkia valtioita velvoittavaa tavanomaista kansainvälistä oikeutta.
Myös CEDAW-komitea viittaa naisiin kohdistuvan väkivallan olevan luonteeltaan (sosiaaliseen) sukupuoleen liittyvää (gender-based). Tämä perustuu olennaiseen kan-sainvälisen naisliikkeen kokemukseen, jonka mukaan naisiin kohdistuva väkivalta ei ole luonteeltaan luonnollista tai väistämätöntä. Kyse on sosiaalisesta, poliittisesta ja taloudellisesta naisten alistamisen välineestä. Juuri tämä näkemys herättää nykyi-sessä maailmantilanteessa paljon vastustusta.
Euroopan unioni (EU) vastustaa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, mutta unionin perussopimukset rajoittavat käytettävissä olevien keinojen valikoimaa. EU:n toimi-valta rikosoikeuden alalla on vähäinen, ja rikosoikeuteen liittyvä unionin toiminta perustuu pitkälti jäsenvaltioiden tuomioistuimien ja poliisien yhteistyöhön. EU:n on mahdollista harmonisoida rikosoikeutta jäsenvaltioita velvoittavalla tavalla vain niin sanotun rajat ylittävän rikollisuuden (ns. euro-rikokset) osalta. Esimerkiksi ihmiskauppaa harmonisoivaa EU-lainsäädäntöä onkin syntynyt. Tiettyjä naisiin kohdistuvan väkivallan muotoja voi pitää rajat ylittävinä rikoksina. Esimerkiksi pakkoavioliitot ja naisten sukupuolielinten silpominen tehdään usein rajat ylittävällä tavalla, ja Euroopan parlamentti onkin vaatinut näitä rikoksia EU-oikeuden piiriin.
Myös verkossa tapahtuvia väkivallan muotoja voisi pitää rajat ylittävänä rikollisuu-tena. Usein naisiin kohdistuva väkivalta tapahtuu kuitenkin kotimaassa ja usein jopa kotona. Silloin valta säätää ne rangaistaviksi kuuluu jäsenvaltioille. Rikollisuuden torjunnan ja uhrien avustamisen kysymyksissä unionilla kyllä on toimivaltaa, jota se on myös käyttänyt. Etenkin niin sanottu uhridirektiivi edellyttää jäsenvaltioilta samantapaisia toimia uhrien suojelemiseksi kuin Istanbulin sopimuskin.
Toimivaltansa puitteissa EU on torjunut naisiin kohdistuvaa väkivaltaa etenkin rahoitusohjelmilla, joilla on tuettu väkivallan vastaista työtä. Ehkä tärkein EU:n
hank-keista on pyrkimys liittyä Istanbulin sopimukseen. EU voi perustamissopimuksensa mukaan liittyä kansainvälisiin sopimuksiin, ja EU:n ratifioima kansainvälinen sopi-mus velvoittaa sekä EU:ta että sen jäsenvaltioita. Toistaiseksi EU on liittynyt vain YK:n vammaissopimukseen. EU osallistui kuitenkin Istanbulin sopimuksen neuvotteluihin, eikä sopimus estä EU:n liittymistä siihen (vanhempiin ihmisoikeussopimuksiin voi-vat usein liittyä vain valtiot). Istanbulin sopimus käsittelee naisten syrjintää, jonka torjumiseen EU:lla on erittäin vahva toimivalta. Kyseessä on kuitenkin sopimus, joka muun muassa edellyttää tiettyjen tekojen kriminalisoimista. Jos ja kun EU ratifioi sopimuksen, se joutuisi jättäytymään rikosoikeudellisia velvoitteita koskevien artiklo-jen ulkopuolelle. EU:n liittyminen sopimukseen vahvistaisi kuitenkin huomattavasti esimerkiksi uhrien avustamiseen, tiedonkeruuseen ja väkivallan ehkäisemiseen liit-tyviä toimia.30 EU:lla olisi myös mahdollisuus sopimuksen täytäntöönpanoon jäsen-valtioissa, kun se tekisi oman raporttinsa sopimusta valvovalle GREVIO-ryhmälle.
Valitettavasti kaikki jäsenvaltiot eivät ole olleet halukkaita etenemään sopimuksen ratifioinnissa, vaikka komissio sitä ehdottaa ja neuvosto on päättänyt liittymisestä.
Jäsenvaltioiden haluttomuus perustuu muun muassa gender-käsitteen herättämiin epäluuloihin ja ilmentää ajallemme ominaista perinteisten arvojen esiinnousua.
YK:n työryhmä, joka tarkastelee naisten syrjintää, esitti viimevuotisessa raportis-saan31 naisiin kohdistuvan syrjinnän olevan sitkeätä ja totesi myös sukupuolten tasa-arvon kohdanneen viime vuosina uutta vastustusta. Tasa-arvo on kyllä lisääntynyt, ja naiset ovat omaksuneet uusia tapoja edistää sitä. Naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiset kampanjat, kuten #NiUnaMenos ja #MeToo ovat levinneet globaaleiksi.
Kun tilannetta verrataan parin vuosikymmenen takaiseen tilanteeseen (Pekingin kokouksen aikoihin), naisten poliittinen osallisuus on kaksinkertaistunut ja naisten koulutus ja osallisuus palkkatyöhön ovat lisääntyneet.
YK:n asiantuntijaryhmä on kuitenkin viime vuosien raporteissaan havainnut syr-jinnän jälleen vahvistuneen. Kansainvälisen oikeuden mukaisia naisten oikeuksia rikotaan usein uskontoon vedoten. Työryhmä liittää muutokset etenkin konser-vatiivisten perhearvojen vahvistumiseen. Valtiot ovat alkaneet viitata kulttuuriin, uskontoon ja perheeseen pyrkien näin irtaantumaan kansainvälisoikeudellisista velvoitteistaan. Seksuaali- ja lisääntymisoikeuksien kieltäminen fundamentalistisilla perusteilla on yleistynyt. Seksuaaliseen käytökseen, prostituution ja seksityöhön liittyvät rangaistukset kohdistuvat naisiin, ja neljännes maailman naisista elää hyvin rajoittavien aborttilakien alaisina. Pahin oikeuksien kiistäminen näyttää keskittyvän perheen, kulttuurin sekä seksuaalisten ja lisääntymisoikeuksien kysymyksiin.
Konservatiivisten valtioiden ”epäpyhä allianssi” (näihin luetaan usein Iran, Venäjä, Syyria, Egypti, eräät Afrikan maat ja Vatikaani) ryhtyi 2010-luvulla vastustamaan naisten seksuaalisia ja lisääntymisoikeuksia sekä seksuaaliseen suuntautumiseen