E. W.
O o o
testamentti.
Tyynenä, helteisen kesäpäivän jälkeen viilen
tyvänä tuli ilta taajaan tehtaalaiskylään. Kujilla askartelivat lapset vanhempiaan odotellen teh
taasta.
— Nyt! sanoivat he, kun kuulivat jonkun äänen hiljaisessa illassa. - Ei, ei se ollutkaan tehtaan pilli, vaikka siltä tuntui. Se olikin vaan juna kun vihelsi.
Ja pienissä tehtaalaistuvissa häärivät vaimot hellan ääressä velliä tai puuroa keittäen ja sil
loin tällöin avoimelta kyökin ovelta kuulos
taen lapsia ja miesten paluuta tehtaasta.
Viimeiset kauppamiehessä käyneet maalaiset ajaa jyristivät tehdaskylän valtakatua niin että sakea tomu kiiri paksuna pilvenä läheisten työ- läismökkien pihamaalle.
Erään mökin pihalta kaikui iloinen harmo
nikan soitto. Suutarin sällit olivat jo lopetta
neet työnsä ja vartoilivat pientä illallistaan.
Mutta koski kohisi ja tehdas laajoine työpi- hoineen touhusi vielä täydellä tarmolla.
Olipa siinä hiekkakankaassa yksi mökki mui
ta viehättävämpi. ja soma oli siinä emäntäkin miestään tehtaasta odottamassa. Mökin ympä
rillä oli tavallista laajempi puutarha-aitaus ja aitauksessa hyvin hoidettu, hyötyisä pikku puutarha marjapensaineen, kasvislavoineen. Ja emännällä oli hohtavan valkea esiliina ja tum
ma tukka oli tuuhea ja vallattoman kihara.
Nuori emäntä hääri ahkerasti puutarhassaan ja poikkesi silloin tällöin kamarin akkunaan tähystämään, mitenkä siellä pienokainen nuk
kuu. Mutta kyökissä oli puuro jo valmiina odottamassa miestä ja pesuvati tuolilla pyyhin- liinoineen ja toisella tuolilla miehen vaatteet työtamineitten muuttamista varten. Kelpasi miehen palata tehtaasta sellaiseen kotiin.
— Viuuu! puhalsi silloin tuimana läpi hil
jaisen iltarauhan tehtaan pilli ja monessa mö
kissä ja mökin pihamaassa pantiin se merkille.
Se kuului tuimalta, äreältä ja tylyltä kuin olisi se tahtonut sanoa:
- No, riittää tältä päivältä. Menkää nyt.
Hoidelkaa illankulma pikkusia persoonallisia askareitanne, mutta käyttäkää tämä lepoaika myös uuden työläispolven luomista varten ja
— kerätkää myös voimia riittävästi huomista päivää varten. Mutta huomisaamuna aikaisin olkaa liikkeellä taas ja antautukaa ruumiinenne sieluinenne minun haltuuni. Minun te olette, mutta päästänpä teidät taas vähäksi aikaa kuin hevosen valjaista hakaan.
Sankka työläisjoukko tulvasi tehdasalueelta, hajaantuen pitkin monia kylän kujia. Tuolla täällä otti työpuseroinen työmies kujalta multa- nenäisen pikkupalleron käsivarrelleen ja talut
taen toista vapaalla kädellään, asteli niin mie
luisin myhäyksin pirtilleen.
Sen kauniin mökin kaunis emäntä oli tullut portille ja ohikulkeville kiharaista päätään nyö- kytellen vartoili hän, eikö sieltä kujalta tule hänenkin kaivattuaan. Mutta ei kuulunut.
- No missäs meidän Martti viipyy? täytyi hänen kysäistä joltakin ohimenevältä.
- Martin kävi huonosti, sanoi kysytty.
— Huonosti? huudahti nuori työläisemäntä ja hänen äskeisestä touhustaan punertuneet poskensa valahtivat valkeiksi.
- Se rupesi sylkäsemään verta, selitti toi
nen. — Kesken työtä piti mennä lääkäriin.
Taikka lääkäriä jo tuotiin vastaan, kun pelät
tiin, että mikä tuli, kun mies niin pyörtyä nö- kähti ja verta läksi sylkemään. — Mutta tuol
lapa näkyy Martti jo tulla hoipertelevankin.
Nuori vaimo syöksyi hätääntyneenä miestään vastaan.
Eihän tämä heti kyennyt selittämään, mutta siinä kun hän vaimoonsa nojaten hiljakseen hiihteli tupaansa kohti, sai hän sentään katko
naisesti kerrottua:
- Lääkäri tutki ... se on keuhkotauti . . .
— Herra jumala, keuhkotauti! säikähti vai
mo parka.
— Toinen keuhko on vielä terve . . . koetti mies lohduttaa horjahtavaa vaimoa.
Siinä kauniissa työläismökissä tuli synkkä ilta.
39
— Se työläiskohtalo tulee kumminkin, sanoi mies nuorelle itkevälle vaimolleen, kun he ilta
sella istuivat puutarhassaan. - Tuntuipa sitä elämä kaikesta puutteesta huolimatta koko hauskalta, kun minulla oli tämä mökki ja sinä ja lapsukainen ja minä olin terve. Mutta tulee
han se meikäläisen kohtalo kerran, lyö nyr
killä rintaan ja sanoo, että älä unohda ole- vasi proletaari.
— Mutta eikö sitä nyt mitään keksitä, min
kä kautta sinä pääset tekemästä tuota epäter
veellistä tehdastyötä, kun kerran lääkäri sanoi, että työalan muuttaminen on sinulle välttämä
töntä?
— Ei se ole helppoa muuttaa, sanoi mies.
— Hävittää tämä mökki tuottoisine kasvitar- hoineen ja lähteä sinun ja lapsen kanssa kul- kutyömiehen mustalaistielle kaiken maailman nurkkiin. Kai sitä on tähän kuoltava.
Vielä illemmällä kävelivät he hiljaa ja toi
siinsa nojaten koskensillan yli pitkät matkat maalaiskyliin päin.
Siellä olivat he ennenkin kävelleet monasti.
Olipa siellä eräs pieni syrjäinen talo metsässä.
Sitä he olivat aina ihailleet omakseen ja kuher- rusaikanaan siellä kävellessään olivat he mieli
kuvituksissaan jo talon omistaneetkin, sitä hal
linneet ja elämänkulkunsa siinä haaveilleet.
Oli näet vaimolla, Katrilla, ollut vähän tuo
tavana myötäjäisiäkin mukanaan kotitorpastaan kun he avioliittonsa alkoivat. Mutta se oli niin pientä se, eivätkä he keksineet mitään mahdollisuutta toteuttaa kuherruskuukausiensa vienoja unelmia omasta pikkutalosta. Katrin pienet myötäjäiset pantiin mökin ostoon ja mö
kin ja sen puutarhan varustamiseen heidän tähänastiset niukat säästönsä olivat menneet.
Mutta nyt olisi Martin ollut muutettava työ
alaa terveytensä takia. Ja siinä kesäyönä hil
jaisena hiipiessään entisiä kuherruspolkujaan, puhkesi heissä entistä voimakkaampana oman pikkutilan halu. Siinä «heidän talossaan" met sän keskellä asui lapseton vanhuspari ja oli
vatpa he kerran jo aikaisemmin kysässeet taloa ostaakseenkin . . . nuoret hupsut! Hinnan he tiesivät, ja senkin, että vanhukset kykenivät asumaan taloaan vielä monta vuotta — niin mon
ta vuotta kuin heillä olisi koossa . . . rahat...
Että heillä ei niitä rahoja ole milloinkaan koossa, siitä oli kumpikin varma. Mutta yrit
tää he päättivät. Viisi vuotta, kymmenen vuot
ta .. . viimeistään kymmenen vuoden kuluttua!
Kyllähän Martti sen vielä jaksaa ja Katri läh
tee oitis ansiotyöhön hänkin.
Ja niinpä vaan kävi, että kun he aamuyön vaalenevassa hämärässä saapuivat mökilleen päästämään naapurieukon pois lapsen luota, oli heidän katseissaan taas uutta toivoa. Ja varsinkin Katri oli täynnä tarmoa, auttaessaan voimakkailla käsillään kalpeaa miestään por
taita ylös tupaan.
He alkoivat säästää!
Katri meni kauppiaalle puotilaiseksi. Lapsi saatiin hänen kotiinsa ja toinen lapsi säästet
tiin. Kasvitarhamaata vuokrattiin pikku tilk- kunen lisää ja uhrattiin siihen kaikki vapaa- aika. Talvisin Katri iltakaudet ompeli. Martti säästi ammattiosaston ja yhdistyksen maksut
kin, eikä häntä — ennen työväenliikkeen etu- rivinmiestä - enää nähty työväentalolla. Ja nousipa hän sitte pomoksikin, sepä tietty.
Viisi vuotta kului ja menipä siinä saman tien kuudeskin. Lääkäri oli antanut Martille elinikää ainoastaan pari vuotta, mutta hän eli yhä vielä, vaikkakin sairasteli aina pahemmin.
- Köyhän täytyy koittaa elää, tapasi hän sa
noa, muistellessaan lääkärin ennustusta ja laa- hustaessaan kalpeana luurankona työmaalleen.
Ja tottapa sitte myös tapahtui, että kun he eräänä iltana laskivat varojaan, riittäisivätkö ne talonkauppaan, jonka he noitten metsätalon vanhusten kanssa olivat jo valmiiksi puhuneet ja päättäneet, huomasivatkin he riemukseen, että vuosi vielä ja — sitte! Sitte on maatila heidän.
Mitä kaikkea he olivat uhranneet päämää
ränsä hyväksi! Päivisin työssä olleessaan oli
vat he sitä yhäti miettineet ja illoin tarhassaan työskennellessään oli se heillä ollut loppumat
tomana puheenaiheena.
Vuosi vielä! Sitte tapahtuu elämänmuutos!
Katrin punaiset posket ovat kalvenneet ja käy
neet ryppyihin ja sairastavasta Martista oli jä- lellä vain haamu. Mutta sitä kiinteämmin ku
toutuivat heidän elämänlankansa toisiinsa ja sitä kiihkeämmin he säästivät kokoon talon- ostorahoja.
Kuinkas kävikään?
Sattupa niin, että tehtaalla syntyi lakko ja sitä
seurasi työnsulku, ja siifä vuodesta, mikä Mar
tille ja Katrille piti tulla erinomaiseksi ansio- vuodeksi, tulikin sulkuvuosi, joka nieli entisiä- kin varoja. Synkeällä mielin he iltasin mietti
vät, miten pitää kiinni siitä kultaisesta päämää
rästä, mikä nyt taas niin vinhaa vauhtia etään
tyi heidän käsistään. Olihan mahdoton keksiä mitään, ja sitte tuli Martti vuoteen omaksi ja se söi vieläkin enemmän noita elämäkalliita säästövaroja.
Mutta kevättalvella oli puute ja hätä urhool
listen sulkulaisten keskuudessa äärimmillään.
Martin naapurimökissäkin näkivät lapset näl
kää ja ne olivat kalpeat kuin vahakuvat kun tu
livat Katrilta saamaan ravintoa pikkuvatsoihinsa.
- Herrat tahtovat tappaa nälkään, mutta me ei anna peräksi! puhelivat lapset kyökissä ahmiessaan leipää ja velliä.
Sen kuuli Martti, joka lojui kamarissa sai
rasvuoteellaan.
Ja olipa kuin olisi jokin pistänyt hänen sydä
messään.
Heidän yhteinen ajatuksensa maatilasta oli vallannut hänet siinä määrin, että hän nopeasti vieraantui työväenliikkeestä.
Nyt, kun hän näki katkeran taistelun ympä
rillään, kun hän näki työtoveriensa, koko ky
län köyhälistön yksimielisyyden; kun hän huo
masi jalon taisteluhengen tempaavan mukaansa hyvät ja huonot ja pahimmankin kohottavan merkillisellä tavalla kunnon ihmiseksi, alkoi hän sairasvuoteellaan miettiä joukkotoiminnan ihmeellistä voimaa. Miten hyödytöntä hänen yksilöllinen taistelunsa oli ollut, miten pikku
maista etuilemista yhteisen, voitollisen toimin
nan kustannuksella! Juuri hänenlaisensa ne olivat syynä siihen, että tässäkin taisteltiin kat
keraa häviön taistelua. Jos hän olisi pysynyt paikallaan rivissä, jos kaikki muutkin työläiset täyttäisivät velvollisuutensa järjestöä kohtaan, olisivat tulokset toisellaiset! Mutta nyt hän - sai pomonpaikan ja tämä lienee viimeinen ke
vät elettävänä.
Kyökistä kuului yhä sulkulaisten nälkäisten lasten puhetta.
Sitte tuli lääkäri käynnilleen.
Kun hän meni, jäi Katri vuoteen jalkopää
hän epätoivoissaan itkemään ja Martti makasi kuin kuollut liikahtamatta. Lääkäri oli antanut kuolemantuomionsa.
Kauan mietti Martti, kauan itki Katri.
Viimein sanoi mies rauenneella äänellä:
— Me kaksi olemme ponnistelleet, päästäk
semme itsenäiseen, vauraaseen asemaan ja minä olen säästänyt ammattiosaston maksuni. Nuo toiset ponnistelevat pysyäkseen jos mahdollista kiinni leipäkannikan syrjässä. Jonkun hyppy
set ovat siitä jo luiskahtaneetkin — he näkevät nälkää! Katsopa tuon naapurinkin lapsia!
— Taistelu riehuu, jatkoi hän hengähdet- tyään. - Se on minun joukkoani! Minä pe
tin sen! Nyt hämärtää silmiini kuoleman verho . ..
Katri oli kauhuissaan noussut ja lähentynyt sairasta.
— Annapa tänne pankkikirja, sanoi Martti. - Kiitos. Onhan tässä jo yli neljätuhatta markkaa.
- Se on kallista rahaa, sanoi Katri, joka al
koi huomata, mitä toinen tarkoitti.
— Mutta jäähän mökki ja puutarha sinulle ja lapselle, sanoi Martti. - Ja nämä muutamat sataset yli neljäntuhannen riittävät meille sii
hen asti . . .
- Mihin asti — sen ymmärsi Katri kyllä.
Siihen asti, kun Martti on saatu multaan!
— Se on hirveän kallista rahaa, sanoi Katri hiljaa Ne ovat valellut uurastuksen hiellä.
Mutta mitä me niillä enää teemme, jos kerran niinkuin lääkäri sanoi . . .
— Sinä hyvä vaimo! sanoi Martti, jonka ruumista puistatti väkevä liikutus. - Käy pant
taamassa pankkikirja ja kun saat rahat, kutsu lakkokomitea tänne!
Vaimo meni. Kun hän jonkun ajan päästä palasi miesten kanssa, makasi Martti ruumiina.
Kesti kauan, ennenkuin Katri tointui. Vii
mein nousi hän vainajan vuoteelta, tarjosi inie hille suuren kirjeenkuoren ja sanoi:
— Martin testamentti . . . siinä on neljätu
hatta markkaa. Ottakaa ne lakkoavustukseksi.
Martti ei pettänyt taistelua ja siitä minä olen
ylpeä. L. L—i.
o o o
41