Vanhemmaksi tulo on hyvin moniulotteinen ja vaativa prosessi, joka muuttaa parisuhteen luonnetta. Se saattaa heikentää tyytyväisyyttä suhteeseen, vähentää puolisoiden välistä myönteistä vuorovaikutusta, lisätä ristiriitoja ja vanhempien stressikokemuksia. Tällaiset kokemukset vanhemmuuden alussa ovat tavallisimpia äideille. Vanhemmaksi tulo ei kuitenkaan aina heikennä parisuhteen myönteisenä kokemista. Lapsen syntymä voi myös vahvistaa ja jopa parantaa parisuhdetta lisäämällä vanhempien yhteenkuuluvuuden tunnetta (Malinen & Sevόn 2009).
Pikkulapsivaihe on haastavaa aikaa vanhempien jaksamisen kannalta (Demo & Cox 2000, Malinen ym. 2010, O’Brian & Peyton 2002, Twenge ym. 2003). Esimerkiksi Lawrencen ym. (2008) mukaan vanhemmuus vähentää parisuhdetyytyväisyyttä myös aiemmin hyvin tyytyväisten joukossa. Lasten vanhempina puolisoilla on vähemmän aikaa toisilleen ja parisuhteelleen (Malinen ym. 2010).
4.1.2 Vanhemmuuden roolit ja kiintymyssuhde
Vanhemman rooli kasvattajana on toiminnallista, sosiologista ja psykologista.
Varhaisvaiheessa roolissa korostuvat fyysisen ja psyykkisen turvan ja hoivan antaminen lapselle eli vastuu lapsen perustarpeiden täyttämisestä. Vanhemmuus kasvatustehtävänä sisältää erityisesti lapsen luontaisen kehittymisen vaalimista, terveydestä huolehtimista ja lapsesta välittämistä. Näiden tehtävien hyvä hoitaminen luo lapselle ns. perusluottamuksen ja turvallisuudentunteen (Hämäläinen & Nivala 2008).
Bowlbyn (1907-1990) kehittämä kiintymyssuhdeteoria kuvailee tätä perusluottamuksen ja turvallisuudentunteen syntymistä sekä sen merkitystä ihmisen myöhemmälle elämälle. Teoriassa korostetaan sitä, että lapsi tarvitsee syntymästään
15
alkaen aikuista tyynnyttäjäksi ja lohduttajaksi. Aikuisen vasteesta tälle tarpeelle riippuu se millaiseksi lapsen ns. kiintymyssuhdemallit muodostuvat. Ainsworthin (1978) vierastilannemenetelmään perustuen kiintymyssuhdemallit jaettiin neljään luokkaan, turvalliseen, välttelevään, ristiriitaiseen ja organisoimattomaan kiintymyssuhteeseen (Hautamäki 2000, Sinkkonen 2004). Turvallisen kiintymyssuhteen on havaittu olevan yhteydessä hyvään henkiseen tasapainoon, sensitiiviseen vanhemmuuteen (Levänen &
Silvén 2000) sekä parisuhteen pysyvyyteen ja vähäisiin ongelmiin (Himmanen-Koski 2004). Erityisesti ristiriitaiset ja organisoitumattomat kiintymystyylit muodostavat riskin psyykkiselle sairastumiselle (Sinkkonen 2004). Kiintymyssuhdemallien on havaittu olevan varsin pysyviä ja siirtyvän herkästi myös sukupolvelta toiselle.
Aikuinen käyttää lapsena oppimiaan tuttuja kiintymyssuhdemallejaan uusissa kiintymyssuhteissaan, erityisesti parisuhteessaan ja vanhemmuudessaan (Hautamäki 2001). Kiintymyssuhde muodostuu näin siis varsin merkittäväksi vanhemmuuteen ja parisuhteeseen kietoutuvaksi psykologiseksi tekijäksi.
4.1.3 Kasvattaminen
Lastenkasvatus parhaimmillaan toimii lapsen tulevaisuuden voimavarana ja pahimmillaan hyvinvoinnin riskitekijänä. Seuraavan sukupolven kasvattaminen nähdäänkin aikuisuuden yhdeksi tärkeimmistä kehitystehtävistä. Vanhempien kasvatustoimet ovat tärkeä osa lapsen kasvuympäristöä. Ne ohjaavat lapsen tiedollisen kehittymisen ohella muun muassa tämän tunnemaailmaa ja sosiaalista vuorovaikutusta (Siegler ym. 2006). On havaittu, että vanhemmilla on hyvin paljon eroja kuinka he äiteinä ja isinä toimivat. Erot näyttäisivät liittyvän ensinnäkin siihen, millainen käsitys vanhemmalla itsellään on itsestään kasvattajana ja millaisia asenteita ja uskomuksia hänellä on lastenkasvatuksesta. Toiseksi vanhemmuuteen näyttäisi liittyvän myös perheen ulkoiset puitteet. Kolmanneksi kasvatusta on selitetty vanhempien keskinäisellä suhteella sekä lapsen temperamenttipiirteillä (Metsäpelto & Kinnunen 2009).
Kivijärven ym. (2009) tutkimuksessa vanhemmuuden kasvatustyyleistä kysyttäessä ilmeni, että miltei kaikki vanhemmat kertoivat olevansa omasta mielestään auktoritatiivisia eli ohjaavia tai lapsilähtöisiä kasvattajia. Vanhemman käyttämä kontrolli on tällöin johdonmukaista ja perusteltua. Tutkimustulos saattaa osaltaan
16
kertoa suomalaisen kasvatusilmapiirin muuttumisesta myönteiseen suuntaan.
Kasvatusasioista keskustellaan julkisuudessa paljon ja tietoa on runsaasti tarjolla.
Vanhemmat näyttävät tulleen myös tietoisemmiksi vanhemmuudestaan ja kasvatusmenetelmistään. Toisaalta näin myönteinen tulos kasvatustyyleistä voi kieliä itse raportointeihin perustuville arviointimenetelmille ominaisesta piirteestä antaa omasta vanhemmuudestaan todellista myönteisempi kuva (Kivijärvi ym. 2009).
Kun vanhempia pyydettiin kuvaamaan omin sanoin itseään vanhempina, vanhemmuudesta välittyikin jo paljon moniulotteisempi kuva (Kivijärven ym. 2009).
Niissä näkyi auktoritatiivisuuden lisäksi runsaasti kuvauksia siitä, mikä esti hyvien kasvatusperiaatteiden toteutumista. Omien tunteiden hallinta oli joskus, varsinkin väsyneenä, vaikeaa. Tällöin kontrolli saattoi pettää ja lapselle osoitettiin kärsimättömyyttä mm. huutamalla. Myös työasioiden pyöriessä mielessä ei aina kiinnitetty tarpeeksi huomiota lapsen tarpeisiin. Kaikissa tilanteissa ei jaksettu olla myöskään johdonmukaisia ja ymmärtäväisiä (Kivijärvi ym. 2009).
4.1.4 Vanhemmuuden arviointi
Arvioinnissa voidaan käsitellä erilaisia osa-alueita, kuten lapsen kehityksen tukemisen osaamista lapsen eri ikävaiheissa, kykyä nähdä lapsessa hyvää ja ilmaista se hänelle sekä taitoa jakaa iloa lapsen kanssa. Turvallisten rajojen asettaminen ja niiden merkityksen selittäminen lapselle on tärkeää. Samoin lapsen tunteiden ymmärtäminen ja lapsen oman tahdon ja suuttumuksen ilmaisemisen kestäminen on vanhemmuudessa oleellista. Vanhemmuuden onnistumiseen vaikuttavat myös ne vuorovaikutustyylit ja -tavat, joilla lapsia ja muita perheenjäseniä kohdellaan. Sosiaalisen verkoston määrällä ja laadulla, arjenhallinnan keinoilla, parisuhteella, avun ja neuvojen vastaanottamisella ja vanhemmuuden jakamisella on merkitystä (Tapio ym. 2010).
Eräs vanhemmuuden arvioinnin tapa on tarkastella vanhemmuutta roolien kautta.
Varsinais-Suomen lastensuojelun kuntayhtymä on kehittänyt Vanhemmuuden roolikartan, jossa roolit jaetaan viiteen eri osa-alueeseen: vanhempi elämän opettajana, rakkauden antajana, huoltajana, rajojen asettajana ja ihmissuhdeosaajana (Tapio ym.
2010).
17 4.1.5 Vanhemmuus ja persoonallisuus
Piirretutkimus on yksi persoonallisuuspsykologian keskeisiä vahvoja tutkimusalueita.
Pitkän tutkimustyön tuloksena on syntynyt näkemys viidestä suuresta persoonallisuuden piirteestä, joita ovat neuroottisuus, ekstroversio, avoimuus, sovinnollisuus sekä tunnollisuus. Neuroottisuudella kuvataan taipumusta kokea kielteisiä tunnetiloja, jotka näyttäytyvät huolestuneisuutena, hermostuneisuutena, vihamielisyytenä, surullisuutena sekä toivottomuutena. Ekstroversiolla tarkoitetaan ulospäin suuntautuneisuutta. Sitä mitataan seurallisuuden, itsevarmuuden, aktiivisuuden ja iloisuuden määrällä. Avoimuudessa tulevat puolestaan näkyviin uusille kokemuksille avoin ja utelias mieli sekä taiteellisuus. Tunnollisuus liittyy itsekontrolliin, järjestelmällisyyteen, vastuuntuntoon, suunnitelmallisuuteen ja tehokkuuteen, sovinnollisuus myönteisiin ihmissuhteisiin, yhteistyökykyyn, sopeutuvuuteen, empaattisuuteen ja hienotunteisuuteen (Vilkko-Riihelä 1999, Metsäpelto & Rantanen 2009).
Vanhemman omat persoonallisuuden piirteet näyttäisivät vaikuttavan suoraan vanhemman toimintaan arjen vuorovaikutustilanteissa lapsen kanssa. Lapsen myönteistä kehitystä tukeva vanhemmuus toteutuu todennäköisimmin silloin, kun vanhempi on psyykkisesti hyvinvoiva ja persoonallisuudeltaan kypsä aikuinen.
Persoonallisuudella on myös epäsuorempia vaikutusyhteyksiä. Vanhemman persoonallisuus heijastuu tapaan, jolla hän toimii muissakin ihmissuhteissa ja työelämässä. Vanhemmat, joilla on paljon myönteisiä persoonallisuuden piirteitä, onnistuvat ylläpitämään toimivia suhteita omaan puolisoon, lähisukulaisiin ja tuttaviin, jotka ovat tärkeitä vanhemmuuden voimavaroja (Belsky & Barends 1984, Belsky &
Barends 2002)
Lapsilähtöiset vanhemmat näyttäisivät olevan muita useammin persoonallisuudeltaan ulospäin suuntautuneita ja avoimia sekä tunne-elämältään tasapainoisia. Tutkimukset ovat osoittaneet, että ne vanhemmat, joilla on taipumus kokea vahvasti kielteiset tunteet, ovat vähemmän aktiivisia kasvatuksessa, tai heillä saattaa olla negatiivinen, tunkeileva ja ylikontrolloiva kasvatustyyli (Metsäpelto & Pulkkinen 2003). Ulospäin
18
suuntautumisella on useissa tutkimuksissa havaittu sen sijaan olevan myönteinen merkitys kasvatuksessa. Sen on huomattu olevan yhteydessä mm. vanhemman ilmaisemaan lämpöön ja herkkyyteen havaita lapsen tarpeita ja vastata niihin. Viitteitä on myös siitä, että tunnollisuus, avoimuus ja sovinnollisuus tukevat myönteistä vanhemmuutta (Belsky & Barends 2002).
Persoonallisuuspsykologian näkökulmasta vanhemmuuden ja lastenkasvatuksen tutkimuksessa lasten ja vanhempien yksilölliset erot jäävät usein taka-alalle.
Esimerkiksi lapsen aktiivinen toimijuus perhesuhteiden osapuolena sivuutetaan (Forsberg 2003). Lapsen temperamentti vaikuttaa äitinä ja isänä toimimiseen.
Erityisesti neuroottista luonteenpiirrettä kantava lapsi vaatii muita enemmän kärsivällisyyttä, huomiota ja panostamista. Tällaiset lapset ovat usein itkuisempia, ärtyisempiä ja heidät voi olla vaikea saada rauhoittumaan. Se, miten vaativiksi vanhemmat lapsiaan arvioivat, vaikutti vanhemmuudessa koetun stressin määrään (Malinen ym. 2005).