Vainotiedon ulottuvuudet

Edellisissä luvuissa esittämäni vainokokemuksen muodot ja niitä läpäisevät teemat johdattelevat kysymykseen vainotiedon muodostumisesta eron jälkeisen vainon uhrien kokemuksen tunnistamisessa ja heidän auttamisessa. Vainotiedolla tarkoitan uhreja kohtaavien ammattilaisten vainon tunnistamiseen liittyvää tietoa ja osaamista, johon vaikuttaa erilaisia, tiedostettuja ja tiedostamattomia, sosiokulttuurisia käsityksiä, normeja, arvoja sekä ammatillisia käytäntöjä, jotka suuntaavat vainosta tietämistä yksittäisen uhrin kohtaamisessa ja avuntarpeen arvioinnissa. Samalla vainotieto määrittää vainoon puuttumista laajempana yhteiskunnallisena kysymyksenä.

Olen jakanut vainotiedon muodostumiseen ja vainoon puuttumiseen liittyvät teki-jät neljään eri ulottuvuuteen. Ilmiötiedon ulottuvuuteen liittyy tieto vainon luonteesta, dynamiikasta ja sen uhriuttavasta luonteesta. Se tekee näkyväksi ilmiökohtaisen tiedon tärkeyden vainoon puuttumisessa. Moraalinen ulottuvuus tulee näkyväksi pahuuden ja vääryyden arvioinneissa sekä niistä tehtävissä kannanotoissa: nähdäänkö vaino-käyttäytyminen ja teot pahoina ja moraalisesti väärinä. Auttamisprosessien metodinen ulottuvuus ilmenee vainon tunnistamisessa ja uhrien auttamisessa ja erityisesti siinä, miten ammattilaiset analysoivat, arvioivat, suhteuttavat ja tulkitsevat vainotilanteita avun antamisen näkökulmasta sekä miten ammatilliset käytännöt mahdollistavat vainon tunnistamisen ja uhrien auttamisen. Auttamisprosessien metodinen ulottuvuus painottaa yksilökohtaisen kohtaamisen tärkeyttä osana uhrin avunhakuprosessia.

Yhteiskunnallinen ja kulttuurinen ulottuvuus ohjaa ja kehystää vainon tunnistamista ja siitä tietämistä luoden yhteiskunnallisia ja kulttuurisia selittämisen ja ymmärtämisen keinoja tilanteissa, joissa vainon uhreja kohdataan. Yhteiskunnallinen ja kulttuurinen

ulottuvuus on usein myös muiden ulottuvuuksien taustalla. Lisäksi ulottuvuuteen liittyy vainon ratkaisemisen kysymys yhteiskunnallisesti naisiin kohdistuvana väki-valtana. Jotta vainotiedon muotoutuminen ja vainoon puuttuminen on yksilöllisesti ja yhteiskunnallisesti mahdollista, edellyttää se mikrotasoisen – asiakkaan ja ammat-tilaisen kohtaamisen – sekä makrotasoisen – yhteiskunnallisen ja palvelujärjestelmän tasoisen – ratkaisemisen yhdistymistä. Olen jäsentänyt Kuvioon 6 vainotiedon muo-dostumisen ulottuvuudet ja niiden keskeiset sisällöt, jotka pohjautuvat tutkimuksessa tekemiini havaintoihin.

Kuvio 6. Vainotiedon muodostumisen ja vainoon puuttumisen ulottuvuudet

Vainotiedon ulottuvuudet voivat mahdollistaa tai estää uhrien avuntarpeen tunnis-tamisen ja vainoon puuttumisen. Ulottuvuudet ovat vuorovaikutuksessa keskenään, ilmenevät dynaamisesti ja sisältävät syy-seuraussuhteita. Ne muodostavat merkityk-senanto- ja tulkintaprosessin määrittäen vainosta tietämistä, vainon tunnistamista ja siten myös uhrien auttamisen mahdollisuuksia niin yksilökohtaisesti kuin

yhteiskun-MAKROTASO

YHTEISKUNTA- JA PALVELUJÄRJESTELMÄTASOINEN RATKAISEMINEN

ASIAKKAAN JA AMMATTILAISEN KOHTAAMINEN MIKROTASO

nallisesti. Ulottuvuuksien tiedostaminen ja niiden sisältöjen analysointi ja reflektointi osana työntekijän ymmärrystä vainosta on tärkeää, jotta vainon kohteena olevat naiset ja lapset tulisivat tunnistetuiksi ja autetuiksi. Seuraavaksi avaan vainotiedon muodos-tumisen prosessia ja siihen kuuluvien ulottuvuuksien vuorovaikutuksellista suhdetta.

Vainotiedon muotoutumisessa on keskeistä vainon tunnistaminen väkivaltana ja erityisesti yhtenä naisiin kohdistuvan lähisuhdeväkivallan muotona. Siinä on tärkeää kulttuurisen tietouden ja yleisen lähisuhteissa tapahtuvan väkivallan teoreettisen ym-märryksen syventäminen. Uhrien tunnistamiseen ja auttamiseen tarvitaan ymmärrystä ja tietoa vainosta ilmiönä: vainoteoista, tekijän käyttäytymisen motiiveista ja syistä, tekijän ja uhrin suhteen dynamiikasta sekä vainon seurauksista uhrille.

Vaino kokoaa sisällöllisesti ja käsitteellisesti erimuotoisen vallan, voiman ja väki-vallan käytön, jossa tavoitteena on vahingon tuottaminen kohteelle. Voima asettuu väkivallan ja vallan käytön rajapinnalle merkityksellistyen mahdollistamisena, ra-joittamisena ja hallitsemisena. (Ks. Scott 2001.) Vainoteot voivat ilmetä näkyvinä ja näkymättöminä tai väkivaltaisina ja väkivallattomina. Vaino voi ensinnäkin ilmetä väkivaltana, joka sisältää voimankäyttöä sen negatiivisessa merkityksessä: vainoaja rajoittaa ja hallitsee teoillaan uhria. Teot havainnollistuvat usein esimerkiksi konk-reettisina fyysisinä tekoina ja sanallisina uhkauksina, kuten uhrin pahoinpitelynä ja teräaseella uhkaamisena, joissa väkivalta on usein todennettavissa. Vaino voi ilmetä myös vallankäyttönä, missä on keskeistä tekojen moniulotteisen ja kaksijakoisen vallan tunnistaminen. Silloin väkivaltaisen ja ei-väkivaltaisen käytöksen luonne on epäselvää ja tilanteet voivat tulla tulkituiksi ei-väkivaltaisina. Vainoaja voi esimer-kiksi hyödyntää palvelujärjestelmää ja oikeudellisia prosesseja tekemällä esimeresimer-kiksi perättömiä lastensuojeluilmoituksia naisesta. Tällöin vainoaja käyttää valtaa, mikä ei merkityksellisty niinkään voimana tai väkivaltana, vaan pahan vallan käyttönä (esim.

Niemi 2013).

Käytöksessä, joka ei sisällä väkivaltaa, voimankäyttö voi ilmetä positiivisena, mikä hankaloittaa vainon tunnistamista väkivaltana. Esimerkiksi kukkien lähettäminen entiselle kumppanille voidaan nähdä kaipuuna sen sijaan, että se tunnistettaisiin ahdistuksen ja pelon tunteen herättämisenä kohteessa. Lisäksi vaino voi ilmetä performanssina, jossa hyviltä ja normaaleilta asioilta ryöstetään merkitys. Tekijä voi esimerkiksi osoittaa, että välittää lapsista, vaikka todellinen motiivi on yhteyden pitäminen entiseen kumppaniin. (Nikupeteri & Laitinen 2015.) Uhrien avunhaku-prosesseissa teot voivat tulla tulkituiksi positiivisina, koska ne ylläpitävät kulttuurisesti yleistä ja hyväksyttyä perheen sosiaalista ja moraalista järjestystä.

Vallan, voiman ja väkivallan moninaisuus ilmenee myös naisen lähisuhteissa, erityisesti äidin ja lapsen suhteessa, sekä äitiyden instrumentaalisena roolina vai-non toteuttamisessa (Radford & Hester 2006; Humphreys ym. 2011; Thiara &

Humphreys 2015). Vainotiedossa korostuvat ilmiötiedon ja ammattilaisten tekemän sukupuolisuuden analyysin tärkeys, mikä voi mahdollistaa sukupuoleen kietoutuvan

vallan ja väkivallan käytön näkemisen osana vainoa. Vainoajan toiminta sisältää usein sukupuoliroolien hyödyntämistä ja niihin liitettyjen vastuiden ja velvoitteiden, ku-ten vastuullisena äitinä toimimisen, hankaloittamista. Vaino toteutuu eron jälkeen usein lasten tapaamisten kautta ja kietoutuu äidin ja lapsen suhteen mitätöimiseen ja sabotoimiseen. Ammattilaisten käsitykset ja tulkinnat yhteiskunnallisesta suku-puolijärjestyksestä (Julkunen 2010) ja sukupuoliroolien vastuista vaikuttavat uhrien avunsaantiin. Naisten avunsaanti voi estyä, jos heidät nähdään esimerkiksi vastuul-lisina lasten hoidosta ja huolenpidosta sekä vainon lopettamisesta tai sen kanssa selviytymisestä (esim. Virkki 2015). Äidin vastuuttaminen lasten hyvinvoinnista ja turvallisuudesta voi kummuta yleisestä yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta perheeseen ja sukupuoleen liitetystä sosiaalisesta ja moraalisesta järjestyksestä. Äitiyden hyödyn-täminen ja loukkaaminen osana vainon prosessia voi silloin helposti mitätöityä. Äitiys vaatii näkyväksi tulemista vainon tunnistamisessa ja uhrien auttamisessa. Sukupuolta tulee eritellä niin tekijyydessä, kokijuudessa ja vainoon puuttumisen käytännöissä sekä niitä perustelevissa moraalisissa arvioinneissa.

Ilmiötiedon ulottuvuus korostaa ymmärrystä vainosta pakottavana kontrollointina, mikä on naisten arkeen sekä sosiaalisen ympäristöön rakenteellistunutta ja pitkit-tynyttä väkivaltaista käytöstä. Vainoteot ilmenevät usein hankalasti tunnistettavina ja puettuina, ja ovat usein ulkopuolisille näkymättömiä ja siten poissaolevia. Silloin pahuus, vääryys ja väkivalta eivät ole selkeästi havaittavissa ja ”diagnosoitavissa”. Ti-lanne ei silloin ole selkeän yhtenäisesti tuomittavissa oleva, vaan sen moraaliset arviot ja kannanotot voivat jakaantua, mikä ilmentää vainotiedon moraalista ulottuvuutta.

Vainotietoon kuuluvassa auttamisprosessien metodisessa ulottuvuudessa korostuukin, että näkymättömät ja possaolevat teot ja käyttäytyminen otetaan huomioon ja että ne tulevat nähdyiksi ja nimetyiksi väkivaltaisena käytöksenä.

Vainon kohteena olevan naisen tai perheen auttamista voi vaikeuttaa se, että vai-noaja määrittää naisten avunhakuprosessin reunaehtoja ja mahdollisuuksia. Vaivai-noaja voi kaventaa ammattilaisten toiminnallisia vaihtoehtoja luomalla vääristynyttä, mutta uskottavaa todellisuuskuvaa (ks. Hurtig 2013b, 138). Ammattilaiset ovat voineet tiedostamattaan joutua osaksi vainoajan manipuloivaa prosessia. Tekijä voi pyörittää suurta viranomaisverkostoa ja jatkaa loputonta valituskierrettä viranomaispäätöksistä (Pohjoisvirta 2011, 137). Puheellaan ja toiminnallaan tekijä ohjaa muiden toimintaa sekä tietämisen ja tulkitsemisen mahdollisuuksia vainosta. Vainoaja voi kohdis-taa työntekijöihin manipulatiivista valkohdis-taa, jolloin hän ohjaa ja harhautkohdis-taa auttajia vääristämällään todellisuudella. Sen seurauksena vainoajan ja uhrin toimijuudet voivat hämärtyä, jolloin varsinainen uhri voi määrittyä pahaksi ja tekijä hyväksi.

Manipulatiivisella vallalla vainoaja voi sumentaa työntekijöiden ammattietiikan to-teuttamista ja estää näkemästä väkivaltaa vääränä ja tekemästä tekijää vastuulliseksi väkivaltaisesta käyttäytymisestään. (Ks. Niemi 2013, 45–46, 54.) Silloin valtasuhde voi näyttäytyä persoonattomana, ei-hierarkkisena ja lähteeltään epäselvänä, mikä

estää tunnistamasta tekijyyttä ja toimijuutta (Hurtig 2013b, 127). Se tekee vainon tunnistamisesta ja siihen puuttumisesta hankalaa. Tärkeää on, että ammattilaiset tun-nistavat vainoajan monimuotoisen vallan käytön niin uhria kuin myös heitä itseään kuin palvelujärjestelmää ja oikeusprosesseja kohtaan, mikä korostaa ilmiökohtaisen tiedon ja moraalisen arvioinnin tärkeyttä.

Vainotiedon muodostaminen sekä naisten ja lasten tilanteiden tulkinnat sisältävät usein monitulkintaisia, vaikeasti tavoitettavia ja kilpailevia todellisuuden kuvauksia.

Osapuolilla – niin äidillä, isällä, lapsilla kuin työntekijällä – voi olla arvo-, normi-, valta- tai intressiristiriitoja ja yhteisen käsityksen jakaminen tilanteesta voi olla hankalaa (Forsberg 2012, 12). Perheen sisäisen vallankäytön mekanismit eivät ole helposti tunnistettavissa ja ne ilmenevät usein epäselvinä, epämiellyttävinä ja hanka-lina vallan jakoina ja suhteina, jolloin perhesuhteiden vahingoittavuus ja epätasainen vallan jakautuminen voivat jäädä tunnistamatta (Notko 2011, 101). Perheiden arki voi näyttää sotkuiselta (Forsberg 2012, 15), tilanteet monimutkaisilita ja osallisten valtasuhteet epäselvinä. Työntekijät joutuvat arvioimaan kumman todellisuus on uskottavampi – uhrin vai tekijän kertoma todellisuus. Lisäksi työntekijät joutuvat ottamaan huomioon sen, onko naisen selonteot tilanteesta vainoajan painostuksen alla tehtyjä. Vainon näkyväksi ja tunnistetuksi tuleminen korostaa ammattilaisten aktiivisuutta selvittää moraalisia sotkuja ja ristiriitoja sekä arvottaa interventioiden taustalla olevia moraalisia näkökulmia ja tulkintoja. Vainotiedon muodostaminen haastaa työntekijöitä punnitsemaan tilanteesta tuotettua tietoa yksilön vapauden ja ihmisoikeuksien toteutumisen, vanhempien välisen tasa-arvon vaalimisen ja per-heenjäsenten turvallisuuden näkökulmista (ks. Saunders 2015, 79).

Ammattilaiset yrittävät usein selkiyttää naisten ja heidän perheidensä tilanteita nojautuen aiempaan lähisuhdeväkivaltatietoonsa, perheeseen liitettyihn sosiokult-tuurisiin käsityksiin ja väkivaltaan liitettyihin kultsosiokult-tuurisiin myytteihin sekä henkilö-kohtaiseen ja ammatilliseen arvomaailmansa (esim. Jayyusi 1991, 246–247; Suoninen 2001, 374–375; Nyqvist 2004, 104–106; Haselschwerdt ym. 2011). Kulttuuriset käsitykset esimerkiksi sitkeästä tai mustasukkaisesta rakkaudesta voivat vaikuttaa ilmiötiedon muodostamiseen, mikä taas voi puolestaan ilmetä siinä, miten tilanne arvioidaan moraalisesti ja millaisena ammattilaiset tulkitsevat tilanteen. Silloin on vaarana, että väkivaltaa luokittelevat aiemmin tutut ja yksinkertaistavat tulkintatavat määrittävät uhrit ja heidän avuntarpeensa ulkopäin yhden kategorian näkökulmasta (ks. Sipilä 1979, 53; Juhila 2012b, 184). Aineistosta tehdyt havainnot korostavat, että vainon tunnistaminen ja näkyväksi tekeminen edellyttää ammattilaisilta metodista työotetta sekä irtaantumista väkivaltaan ja perheeseen liittyvien kulttuuristen ja moraalisten käsitysten ja kategorisointien normittavasta käytöstä.

Kokonaisuudessaan vainotiedon ulottuvuudet kuvaavat vainon erityisyyttä osana perhe- ja parisuhdeväkivaltaan puuttumista. Vainotieto on siten ammattilaisten olemassa olevaa väkivaltaosaamista, väkivallan tunnistamista ja siihen puuttumista

täydentävää tietoa. Vainotiedon ulottuvuudet muodostavat kokonaisuuden, joka nostaa esiin omanlaisia moraalisia, auttamiskäytäntöihin liittyviä, oikeudellisia ja sosiokulttuurisia kysymyksiä verrattuna muuhun parisuhde- ja perheväkivaltaan.

Vainotiedon muodostaminen ja tulkitseminen on prosessi, jossa työntekijän tieto vainosta ilmiönä, moraaliset pohdinnat, ammatillinen asiantuntijuus ja käytännöt, sekä yhteiskunnallinen ja kulttuurinen tietous ja käsitykset ovat vuorovaikutuksessa.

Vainotiedon muodostuminen ja tulkitseminen sekä vainosta tietäminen on moni-ulotteinen prosessi ja kertoo siitä, ettei vaino ole useinkaan suoraan nähtävissä tai diagnosoitavissa (vrt. Richmond 1917). Vainotieto määrittyy siten monimutkaiseksi, monitulkintaiseksi ja se on usein epävarmaa.

6.2 Uhrien auttaminen epävarman vainotiedon reunaehdoissa