Undergroundin käsite saa useita merkityksiä, joilla implisiittisesti kuvaillaan tietynlaista ihmislähtöistä toimintaa, ilmiötä, luomusta, ideologiaa, identiteettiä, estetiikkaa, periaatetta tai asennetta, joka jollain tavoin poikkeaa niin kutsutusta valtavirrasta, joko sen vastustamisella tai vaihtoehtona sille. Juho Vanhasen haastattelua analysoidessa vuoden 2021 alussa koin ikään kuin täyttymyksellisen (vrt. grounded theoryn saturaatioon) ja syvällisen ymmärryksen, joka vahvisti jo vuonna 2015 tutkimusta aloittaessani olleen olettamuksen, että voin kysyä asiaan vihkiytyneiltä
”undergroundista” ja he vastaavat luontaisen tuntuisasti olettaen, että puhumme samasta asiasta.
Underground on siis eräänlainen diskursiivinen ankkurointipiste tai narratiivinen apuväline, pluralistisen merkitysjoukon ydinkäsite ja ideaalityyppi, joka helpottaa yhteiselle
keskusteluaaltopituudelle virittäytymistä tai jonkin asian kuvailua ilman, että täytyy erikseen aukiselittää avainkäsitteitä ja -konsepteja sekä niiden problemaattisia merkityssuhteita, kuten olen tällä tutkielmallani halunnut tehdä. Undergroundin käsitteeseen sisältyy hiljaisia, sanomattomia olettamuksia, jotka siitä puhuvat toimijat ja kokijat pääsääntöisesti jakavat. Sen täytyy siis koostua piirteistä (troopeista tai meemeistä) ja ominaisuuksista (attribuuteista), jotka jaetaan näennäisesti yli kulttuurirajojen, mutta näkemyksissä voi olla (ala)kulttuurikohtaisia vivahde-eroja. Näkemykset voivat olla myös sidottuja kulloiseenkin aikaan, olosuhteisiin ja kulttuurivirtauksiin, mikä luo positiivista kitkaa uuden ja vanhan välille, toimien makujen välisestä kamppailusta muodostuvana kulttuurievolutiivisena dynamona prosessin keskiössä.
Näin ollen jostain, mikä on undergroundia voi tulla valtavirtaa ja toisinpäin, jolloin undergroundina kuvaillun kulttuurin vasta- tai vaihtoehtoisuuskin ovat liikkuvia määreitä. Myös valtavirran
kulttuuri-ilmiöitä kuvaillaan tästä syystä toisinaan ”undergroundina”, vaikka ne eivät olisi erityisen vastustavia tai vaihtoehtoisia. Tästä syystä undergroundin määritelmäksi ei enää 2010-luvulla riitä vastakulttuurisuus tai vaihtoehtoisuus, vaan sillä viitataan nykyään myös tietynlaiseen estetiikkaan, makuun tai identiteettiin, joista on kapitalistisen individualismin132 ja siihen liittyvän
kokemusfetisismin myötä tullut jopa valtavirtaa (rekuperaatio). Undergroundia kuitenkin yhä käytetään terminä, jolla tarkoitetaan myös edellä kuvaillun kaltaisen kehityksen vastustamista. Siis se ikään kuin vastustaa itseään tai jähmettymistä (vrt. spektaakkeliteorian käsitykseen ajan
jähmettymisestä) jokisikin monoliittiseksi, joka voidaan kategorisoida ja tuotteistaa.
132 Jota voisi kutsua myös kulutukseen perustuvaksi yksilöllisyydeksi tai erottautumiseksi (ks. Bourdieaun distinktion käsitteestä luvun Menetelmällinen vallankumous alaviitteessä 127, sivulla 105).
Olen tutkielmassani yrittänyt selvittää, mitä underground-näkemysten jaetut ja erottavat
ominaisuudet sekä merkityssuhteet ovat. Siis toisin sanoen olen dekonstruktoinut undergroundin käsitteen sekä kirjallisessä alkumerkityksessä että suullisessa nykymerkityksessä, jonka jälkeen olen uudelleenrakentanut kehittämäni teorian avulla nykyisen tarpeen mukaisen määritelmän
undergroundista 2010-luvulla, eli olen tehnyt täydennetyn rekonstruktion siitä. Analyysi on osoittanut, että undergroundin käsitteen aikasidonnaisuus tekee siitä luonteeltaan sekä
deskriptiivisen että normatiivisen, minkä vuoksi underground vaikuttaa helposti epämääräiseltä ja ristiriitaiseltakin.
Mitä underground sitten on jos sen määritelmäksi ei enää riitä pelkkä vaihtoehtoisuus tai vastakulttuurisuus? Tutkimukseni on osoittanut, että muutoksista huolimatta esimerkiksi
undergroundin poliittisuuden himmentymisen ja kaupallisuuden kasvun suhteen, vanhaa ja uutta suomalaista undergroundista yhdistää edelleen ainakin yksi asia: Nauru. Kuten dadaistit,
situationistit, hipit ja U-liikekin jo yli puoli vuosisataa sitten, myös nykyinen underground-väki ottaa hauskanpitonsa vakavasti.133 Vaikkakin se ennen tehtiin enemmän ”lamaantuneiden”
kustannuksella, vaikuttaisi nykyinen underground keskittyvän vapauttavaan nauruun omalla kustannuksella. Alkuperäisen underground-liikkeen tavoitteiden ollessa nykyään valtavirtaa, on aktivismi voitu jättää ainakin osittain pois siitä, mitä nimitän tutkimuksessani nauruaktivismiksi.
Niin sanotut ”tavikset” on siis jätetty rauhaan, joskin vaikuttaisi myös siltä, että individualismia korostava kulttuurikapitalismi tuottaa 2010-luvulla lisääntyvää markkinapöhinää undergroundin ympärille, lisäten sen kiinnostusta myös valtavirrassa viihtyvien ihmisten keskuudessa.
Underground siis kiinnostaa yhä enemmän, mutta kiinnostuksen taustalla olevat motiivit tai käytöstä selittävät ilmiöt voivat poiketa siitä, mitä alkuperäinen underground-liike ajatteli.
Kyynikko toteaisi ”lamaantuneiden” kulkevan entistä syvemmässä unessa, täydellistyneessä ja integroituneessa spektaakkelissa, jossa omakuva on fetisisoitu osaksi markkinoiden valtaamaa (idea)maailmaa134, ja jossa valheellista ulospääsyä myydään myyttiin135 perustuvilla mielikuvilla
133 Tällä tarkoitan, että hauskanpidon maksimoimiseksi on sen taustalla oleviin tekijöihin, kuten taiteelliseen vapauteen ja ihmisistä välittämiseen, suhtauduttava vakavasti.
134 Sederholmin (1994, 247) kääntämänä Sacha Rabinovitchin englanninnoksesta Lefebvre (1971) totesi 1968 ilmestyneessä teoksessaan La vie quotitidienne dans le monde moderne, että “[k]ulttuuri on rappeutuva myytti, teknologian päälle rakennettu ideologia.”
135 “Myytti on Vanegeimin mukaan absoluuttinen yksikkö, jossa maailman ristiriitaisuudet saavat näennäisenratkaisun, sopusointuinen ja alituisesti harmonisoitu visio, joka heijastaa ja vahvistaa järjestystä. Desakralisoituna ja
fragmentoituna myytti kadottaa suurenmoisuutensa ja henkisyytensä. Siitä tulee köyhtynyt muoto, jolla on entinen luonteensa, mutta se paljastuu konkreettisella, karkealla ja kouriintuntuvalla tavalla. Vanegeim toteaa, että spektaakkeli ei ole muuta kuin desakralisoitu ja fragmentoitu myytti, joka yrittää epätoivoisesti esittäytyä
jostain autenttisesta, kuten underground. Tässä mielessä undergroundikin on vain myytti. Optimisti taas toteaisi, että onneksi ihmiset yhä löytävät keinoja ilmaista itseään naurun kautta, huolehtimatta itseilmaisun välinearvosta oman markkina-arvon kasvatuksessa, jolloin undergroundin myytti saakin substanssia.
yhtenäisenä kuvana. Mutta sen luoman kuvan takana ei ole mitään, ei enää sitä pyhää, joka menneinä vuosisatoina suojeli hallitsijoiden ja aateliston valtaa. Situationisteille oli ominaista ajatus, että tavara spektaakkeliksi
muuttuneena, muuttuneena näennäisen luonnolliseksi ja itsenäiseksi, on ominut aikaisemmin uskonnon ja myytin toimittaman funktion.” (Sederholm 1994, 64.) Kuten olen jo aiemmin tutkielmassani todennut, situationistien ajatus tällaisesta tavarafetisismistä pätee aikanamme pikemminkin kokemuksiin (esim. autenttisuus) ja ihmisiin (esim.
aitous), mutta on muuten sellaisenaan sovitettavissa 2010-luvulle.
Desakralisoitumiseen liittyen katso myös pohdinta “pyhyyden” yhteydestä nykyiseen suomalaiseen underground-musiikkiin sivulla 121.
Aito UG
Aidoimmillaan nykyistä undergroundia voisikin parhaiten kuvastaa tunne spontaanista vapaudesta:
Paineettomuus tai huolettomuus, joka seuraa taiteellisen toiminnan täydellisestä irrallisuudesta painetta tai huolta tuottaviin tekijöihin, kuten taloudelliset (tulosvastuu) tai suoritukselliset
(taiteellinen taso) velvoitteet ja mielenterveydelliset riskit, joita vaatimukset tietynlaisen estetiikan tai ideologian mukaisen identiteetin (henkilöbrändin) omaksunta ja myynti voi tuottaa. On siis kyse jopa harkitsemattomuudesta ja sen vietäväksi antautumisesta, viattomasta leikkimielisyydestä eli hauskanpidosta ja naurusta. Vanhan undergroundin yhtäkkisyys on edelleen läsnä, mutta
aktivismin on ainakin osittain korvannut eskapismi. Toisaalta eskapismikin voidaan nähdä aktivismina: Underground-festivaaleihin tai -tapahtumiin tarkennettaessa voidaan havaita niitä ihmisten puheissa yhdistävän ennen kaikkea rakkaus musiikkia (taidetta) kohtaan, sekä
osallistuvista ihmisistä välittäminen yhteisen kokemuksen luojina, eikä vain annetun kokemuksen kuluttajina. Kun situationistit olivat huolissaan siitä, että kulutus on korvannut tuotannon136
(tulkintani mukaan ihmisestä itsestä lähtöisin oleva luova toiminta), voidaan heidän lohdutukseksi todeta, että tuotanto elää undergroundissa, joka kutsuu rakentamaan yhdessä historialliseen aikajatkumoon sidottuja anti-spektakulaarisia kokemuksia.
Aidoimmillaan underground on kulttuuria, jota ei kyetä rekuperoimaan. Jos spektaakkeli ajatellaan valtavana, mutta luoksepääsemättömänä myönteisyytenä, voidaan underground käsitteellisesti aidoimmillaan mieltää myönteisyytenä, joka ei ole luoksepääsemätöntä vaan jopa yksilön elämään syvällisellä tavalla integroitavissa. Toisin kuin dada tai välttämättä situationistitkaan, aidoksi kuvailtava underground nähdäkseni pyrkii nimenomaisesti konstruoimaan situaatioihin verrattavissa olevia ”aitoja ja alkuperäisiä kokemuksia” sen sijaan, että se pyrkisi paljastamaan
spektaakkeliyhteiskunnan (vapauden) illuusion (näennäisten) vaihtoehtojen runsaudesta, joskin siihen havahtuminen voi seurata tällaisiin situaatioihin osallistumisesta.
136 “Koska tuotanto on helvettiä vallitsevan moraalisen järjestelmän mukaan, todellisen elämän pitää löytyä kulutuksesta, hyödykkeiden käyttämisestä” (Sederholm 1994, 59).