Työllisyyskursseista työvoimakoulutukseen

3.2.1 Työvoimakoulutus muuttui markkinavetoiseksi

Perinteiset työllisyyskurssit muuttuivat vuoden 1991 alusta työvoimapoliittiseksi aikuiskoulutukseksi. Muutoksella oli tarkoitus saada monenlaisia parannuksia.

Työllisyyskoulutus korosti liiaksi yhteyttä työllisyyden hoitoon. Työllisyysase-tuksessa työllisyyskoulutus rinnastettiin työpaikkaan, josta kieltäytyvä tai kurs-sin keskeyttävä menetti työttömyyskorvauksensa. (Silvennoinen 1992, 99-100.) Työllisyyskoulutuksella hankittu pätevyys ei niveltynyt myöskään muuhun tut-kintohierarkiaan (emt., 160). Valtioneuvoston 24.3.1988 tekemän periaatepää-töksen mukaan työllisyyskoulutuksen tasoa oli kohotettava kehittämällä koulu-tusta niin, että osallistuvilla oli mahdollisuus edetä samoihin tutkintoihin kuin vastaavan omaehtoisen koulutuksen kautta. Koulutuksen laadun olisi oltava yhtä tasokasta kuin muukin yhteiskunnan järjestämä koulutus.¹⁶

Ostojärjestelmään siirtymisen yhtenä perusteena oli myös, että koulutus pysty-tään mukauttamaan paremmin yksilöiden elämäntilanteisiin ja tarpeisiin. (Mik-konen 1995, 18-20; 1997, 15). Hankitun koulutuksen olisi vastattava myös aiempaa paremmin yritysten tarpeisiin. Keskeinen tavoite oli myös taloudelli-suuden tehostaminen. Tavoitteissa korostui siten taloudellisuus ja joustavuus.¹⁷ Voi tietenkin kysyä, kuinka hyvin järjestelmä on pysynyt muutoksen mukana ja kenen tarpeet ovat olleet etusijalla.

Työvoimakoulutuksen järjestelmämuutoksen syntyjuuret liittyvät 1980-luvun loppuun Holkerin hallituksen hallitun rakennepolitiikan aikoihin. Työvoimasta alkoi olla tietyillä aloilla pulaa ja uudistettuun lakiin otettiin mukaan myös työ-voimapoliittinen yhteishankintakoulutus. Se antoi mahdollisuuden hankkia kou-lutusta yhdessä työnantajien kanssa. Koukou-lutusta suositeltiin käytettäväksi erityi-sesti pienten yritysten kanssa, kun niillä ei yksin ole varaa kouluttaa henkilöstöä omin voimin. Yllättävä lama muutti uhkaavan työvoimapulan massatyöttömyy-deksi, jolloin yhteishankintakoulutuksella oli käyttöä lähinnä lomautettujen pus-kurikoulutuksena. (Rinne ym. 1995, 33; Silvennoinen ym. 1994, 233.)

Työvoimakoulutuksen rooli korostui 1990-luvulla, kun aikuisten kouluttautumi-sen yhteiskunnallinen ja yksilöllinen merkitys tiedostettiin yhä laajemmin. Työt-tömyyden kasvun myötä aktiivisen työvoimapolitiikan toimien tarve kasvoi mer-

___________

16 Kom 1988:34, 112-115.

17 Työministeriö 1993, 16-17. Työvoimapoliittisen aikuiskoulutuksen seurantaraportti vuodelta 1992.

kittävästi. Työvoimakoulutus edusti aktiivista työvoimapolitiikkaa (Myllylä &

Pulkkio 2007, 23). Työvoimakoulutukselle asetettiin koulutus- ja työvoimapo-liittisia tavoitteita sekä yksilön että yhteiskunnan tasolla. Koulutuspoliittiset ta-voitteet olivat ensisijassa työmarkkinaongelmista kärsivän aikuisväestön ammat-titaidon kehittäminen ja ylläpitäminen. Työvoimapoliittiset tavoitteet olivat työ-voiman kysynnän ja tarjonnan sopeuttaminen sekä työttömyyden ja työvoima-pulan torjunta. (Mikkonen 1997, 14.)

Tutkimusajankohdan työvoimakoulutuksen toimintaperiaatteet perustuivat vuon-na 1991 uudistettuun lainsäädäntöön, jossa kansalaisen kanvuon-nalta uudistus näkyi selkeimmin koulutuksen nimen muutoksena työllisyyskurssista työvoimapoliit-tiseksi aikuiskoulutukseksi (työvoimakoulutus). Samaan aikaan ammatillisista kurssikeskuksista tuli aikuiskoulutuskeskuksia (L760/1990). Ne muuttuivat sa-malla tulosvastuullisiksi yksiköiksi, jotka rahoittivat toimintansa palvelujen, pääasiassa koulutuksen myynnillä. Aikuiskoulutuskeskuksilta saattoivat ostaa koulutusta muutkin kuin työvoimaviranomaiset kuten lääninhallitukset, työnan-tajat ja yksityiset opiskelijat. (Mikkonen 1997, 15; Nykänen 2010, 126-127.) Työhallinnon ja lääninhallituksen lähtökohdat koulutustarpeiden selvittelyssä poikkesivat toisistaan. Työhallinto painotti yritysten tarpeita, joita paikalliset työvoimatoimistot niille välittivät. Koulutuksen hankintaa ohjaavat taloudelliset normit ja pyrkimys näkyivät suhteellisen suurissa ostomäärissä. Yksilöllisten tarpeiden huomioiminen työttömyyden rakenteen muuttuessa oli tulosohjausjär-jestelmän periaatteista kiinni pitäen työlästä. Vastaavasti lääninhallinnon va-paassa ostotoiminnassa lähtökohtana oli yksilöllinen kysyntä ja siihen liittyivät

”ideamarkkinat”. Lääninhallituksen ostotoiminta oli monimuotoista ja sen pai-nopisteet vaihtelivat. Hinnoittelumahdollisuudet olivat jonkin verran työhallin-toa vapaammat, kun perustana oli ammatillisen koulutuksen alakohtainen valta-kunnallinen hintanormi. (Varmola 1994, 97-98.)

Työvoimakoulutuksen siirtyminen ostojärjestelmään merkitsi koulutuksen han-kinnan ja rahoitusvastuun keskittämistä työviranomaiselle. Opintososiaalisten tukien maksatus siirtyi kurssikeskuksilta Kelalle ja työttömyyskassoille. Koulu-tusta voitiin hankkia aikuiskoulutuskeskuksilta, muilta ammatillisilta oppilai-toksilta, korkeakouluilta, työnantajilta sekä yksityisiltä koulutuspalvelujen tar-joajilta. (Mikkonen 1997, 15.) Koulutuksen hankinnan lähtökohta oli kysyntä-pohjainen ostojärjestelmä, joka perustui potentiaalisten tarjoajien kilpailutuk-seen. Järjestelmä oli perusteiltaan sovellus tilaaja-tuottajamallista. Siinä oli kyse tuottajien välisestä kilpailusta (mm. Kähkönen 2007a, 9-10; 2007b), johon kou-lutukseen hakeutuva kansalainen saattoi vaikuttaa varsin vähän. (Varmola 1996, 40.)

Työvoimakoulutus on viranomaistoimintaa, joka on ohjeistettu sangen yksityis-kohtaisesti. Tässä tutkimuskohteina olevien kurssien toteuttamisen perusteet sel-viävät parhaiten tarkastelemalla niitä koulutuksesta annetun lainsäädännön poh-jalta (L763/1990; A912/1990). Järjestelmä on perusteiltaan valtion tukemaa koulutustoimintaa, mikä tarkoittaa koulutettavalle maksutonta opiskelua ja työt-tömyysturvaa vastaavia opintososiaalisia etuja. Opiskelijat voivat saada myös ylläpitokorvausta ja toisella paikkakunnalla asuvat matka- ja majoittumiskor-vausta. Työvoimakoulutukseen hakeudutaan aina työviranomaisen kautta (Mik-konen 1997, 16; Tuomala 2002, 6), jolloin koulutukseen ohjausvaiheessa tapah-tuu myös viranomaisen harkinta. Opiskelijavalinnat suorittaa työviranomainen, mutta valinnoissa voi olla mukana koulutuksen järjestäjän edustaja ja yhteishan-kinnoissa myös työnantajan edustaja. Keskeisinä valintakriteereinä toimivat ha-kijan soveltuvuus ja koulutustarpeen kiireellisyys. (Mikkonen 1995, 19-20.) Järjestelmänä työvoimakoulutus on jatkuvan muutoksen kohteena. Siltä odote-taan nopeaa reagointikykyä työmarkkinoiden tarpeiden mukaan. Tutkimusajan-kohdasta tähän päivään työvoimakoulutuksen tarjonnan ja hankinnan periaat-teet ovat muuttuneet huomattavasti. Keskiössä on nyt yksilöllisistä tarpeista liik-keelle lähtö. Pääosa työvoimakoulutuksesta on tutkintotavoitteista, jolloin opis-kelijan odotetaan suorittavan perus-, ammatti- tai erikoisammattitutkinnon tai tutkinnon osia. Ammatillisen koulutuksen alkuun voidaan sisällyttää ammattitai-don kartoitus- tai orientaatiojakso, jolla on tarkoitus selvittää opiskelijan osaami-sen lähtötaso. Samalla voidaan arvioida mahdollinen tukiopetukosaami-sen tarve. Kar-toitusvaihe toimii kurssilaiselle ohjaavana jaksona, jonka perusteella pyritään löytämään asianomaisen kykyjä vastaava koulutus- tai työpaikka. Mikäli koulu-tus päättyy ammattitaitokartoitukseen, ei opiskelijalle aiheudu ongelmia työttö-myysturvan kanssa. (L763/1990; Skog & Räisänen 1997, 83.)

3.2.2 Uudistunut lainsäädäntö muutti paikallisen tason käytäntöjä

Työllisyyskurssin nimen muuttamisella työvoimakoulutukseksi haluttiin Silven-noisen (1992, 100-101) mukaan korostaa työvoimapoliittisen aikuiskoulutuksen merkitystä perus- ja jatkokoulutuksena ja samalla ottaa etäisyyttä pelkästään työllisyyden hoitoon suunnatusta kurssitoiminnasta. Työvoimakoulutuksena jär-jestettävän ammatillisen perus- ja jatkokoulutuksen hankinta tapahtui kilpailut-tamalla alueen potentiaaliset koulutuksenjärjestäjät. (Heinonen 2002, 34.) Uu-distunut työvoimakoulutuksen lainsäädäntö näytti rikkovan perinteisen yhteis-työn entisten kurssikeskusten kanssa. Samalla niiden lähes monopoliasema työl-lisyyskoulutuksen tarjoana päättyi. (Varmola 1994, 11.) Aiemmin paikallista yh-teistyötä oli tehty myös kauppaoppilaitoksen kanssa. Tehdyllä muutoksella kou-lutuspalvelujen tarjoajiksi kelpuutettiin aikuiskoulutuskeskusten ohella

ammatil-liset oppilaitokset, korkeakoulut ja yksityiset koulutuksen järjestäjät. Samalla yhteistyökumppaneiden määrä kasvoi.

Työllisyyskurssien rahoitukseen liittyi vuositasolla ennen kilpailutukseen siirty-mistä monenlaisia epävarmuuksia, mikä edellytti tiivistä yhteistyötä paikallisen kurssikeskuksen ja työhallinnon välillä. Koulutuksen perusrahoitus päätettiin valtion vuotuisessa budjetissa korvamerkityllä osuudella työllisyydenhoitoon suunnatuista varoista. Tällä rahoitettiin koko vuodeksi tehtävät toimialakohtai-set kapasiteettihankinnat ja muita alkuvuodesta toteutettavia kursseja. Loppu-vuoden rahoitus riippui työmarkkinoiden tarpeista ja työttömyyden hoidon pai-nopisteistä. Odotukset kohdistuivat mahdollisen valtion lisäbudjetin varaan.

Koulutusten suunnittelumekanismin kannalta tämä edellytti valmiita ns. pöytä-laatikkoon suunniteltuja syyskauden kursseja. Lisäbudjetissa myönnetyt varat oli tarkoitettu vielä saman syksyn aikana toteutuviin työllisyyskursseihin. Malli edellytti toimiakseen ennakointia ja tiivistä yhteistyötä asianomaisten oppilai-tosten kanssa.

Työvoimakoulutuksen hankintojen siirtyminen kilpailutukseen muutti myös kurssien suunnittelumekanismia. Kun työllisyyskurssien perinteisinä toteuttajina olivat toimineet pääasiassa ammatilliset kurssikeskukset, oli kurssien suunnitte-luun kehittynyt työhallinnon ja oppilaitoksen kesken vakiintuneita yhteistyökäy-täntöjä. Jorma Nykänen (2010, 131) kertoo tuoreessa väitöstutkimuksessaan Ro-vaniemen ammatillisen aikuiskoulutuskeskuksen silloisena rehtorina työvoima-poliittisen koulutuksen jääneen 1990-luvun alussa lähes kokonaan työvoimavi-ranomaisten suunnittelun varaan. Ostotoiminnasta tuli tempoilevaa ja lyhytjän-nitteistä, kun ostaja halusi määrätä alussa kaikesta suunnittelusta.