Tutkimusmenetelmästä ja kirjallisuusmateriaaleista

Käsittelytapani muistuttaa ehkä jossakin määrin Arto Noron (2000) kuvaamaa aikalaisdiagnoosia, jota hän pitää sosiologian kolmantena genrenä tutkimusteorian ja yleisen teorian rinnalla (emt. 321).

Noron mukaan ”[t]utkimusteoria viittaa siihen teoretisointiin, joka liittyy välittömästi tutkimuksen tuottamaan empiiriseen evidenssiin” (emt.), kun taas yleiset teoriat käyttävät tutkimusteorioita keskeisenä materiaalinaan. Sen sijaan ”aikalaisdiagnoosi pyrkii vastaamaan kysymyksiin: keitä me olemme, ja mikä on tämä aika?” (emt. 323). Aikalaisdiagnoosin käsite tulee saksan kielisestä sanasta Zeitdiagnose sanan loppuosan viitatessa lääketieteen diagnoosin käsitteseen (emt. 324).

Lainaan Noroa kohdasta, jossa hän selittää aikalaisdiagnoosin tunnusmerkkejä:

Aikalaisdiagnoosin rationaliteetti on sidottu subjektiin. On kyse 'subjektiivisista, siis perspektivistisistä synteeseistä'. Niinpä aikalaisdiagnoosin lukijan sille käyttämä tärkein kriteeri onkin, onko hän saanut siitä uusia näkemyksiä vai ei. Aikalaisdiagnoosille ominaista on siis näkemys, ymmärrys, oivallus, visio, kuinka sitä nimitämmekään. Se tuo meille jotain, josta meillä on ollut vain aavistus, argumentista puhumattakaan. Sen uutuus on esseen uutuutta. Kaikki on tuttua materiaalia ja kuitenkin uudella tavalla esitettyä. Ei uutta ja kuitenkin uutta. (Noro 2000, 324; lihav. omani.)

Aikalaisdiagnoosit ovat myös Noron mukaan avoimesti kantaaottavia, ja usein myös normatiivisia ja poliittisia (Noro 2000, 324). Tunnetuin aikalaisdiagnoosigenren harjoittaja lienee saksalainen sosiologi Zygmunt Bauman, ja genren toisen harjoittajan, vasta Noron artikkelin jälkeen Suomessa tunnetummaksi tulleen Richard Sennettin teoksia tentitään myös yliopistoissa. Tämän tutkielman yhdistää aikalaisdiagnoosiin ensinnäkin jossakin määrin esseistinen käsittelytapa. Toinen yhdistävä tekijä on täysin tuttujen materiaalien – Foucault'n käsitteistön ja jo moneen kertaan tutkitun kotoutumisen – yhdistäminen toisiinsa, mikä johtaa kolmanteen yhteiseen tekijään, Noron käsittein ilmaistuna perspektivistisiin synteeseihin, käsitteeseen, jonka olen ottanut Noron tekstistä käyttööni tutkimusmenetelmääni havainnollistaakseni.

Perustan käsittelyni etenemiselle muodostaa sosiaalityöntekijänä käyttämäni kotoutumissuunnitelman alakohtiin jakautuva runko. Tyypillisesti sosiaalityöntekijä käy tällaista runkoa läpi asiakkaan kanssa alakohdittain keskustellen niin, että kotoutujan omasta elämästään esittämät näkemykset välittyvät sosiaalityöntekijän kotoutumissuunnitelmassa ilmaisemiin johtopäätelmiin siitä, mitä asiakkaalta itseltään ja / tai viranomaisilta edellytetään kotoutumisen edistämiseksi ja sen tavoitteisiin pääsemiseksi. Kotoutumissuunnitelma on siis suunnitelma kotoutumisen edistämiseksi. Näitä tutkielmassani hyödyntämiäni kotoutumissuunnitelman alakohtia ovat asuminen, koulutus ja työelämä, talous, terveys, päihteidenkäyttö, perhe ja sosiaaliset suhteet, vapaa-aika ja harrastukset sekä oma käsitys kotoutumisesta ja muuna kohtana vielä uskonto. Lisäksi kotoutumissuunnitelmaa tehdessä tiedustellaan elämänhistoriaan liittyviä asioita ja niiden vaikutusta

nykyhetkeen tarkoituksena saada esiin erityisesti traumatisoivien kokemusten vaikutus. Tarkasteluni etenee niin, että ensin kuvaan kotoutumisen edistymistä kokonaisuutenaan, minkä jälkeen tuon esiin kotoutumiseen liittyviä satunnaistekijöitä, jotka ovat samalla kotoutumissuunnitelman alakohtia, vaikkakin epäsystemaattisesti. Luvusta 4.3. alkaen alan ikään kuin käydä kotoutumissuunnitelman runkoa läpi, nyt hieman systemaattisemmin, ikään kuin laatisin asiakkaan kanssa tämän kotoutumissuunnitelmaa kirjaten havaintoja kustakin kotoutumisen osa-alueesta. Kaikkiaan nämä havainnot kotoutumisesta kokonaisuudessaan ja sen eri osa-alueista erikseen ovat tutkielmani perspektiivejä.

Tutkielmani kertojan äänenä on oman kotouttavan sosiaalityöntekijän työkokemukseni reflektio.

Kertojan ääni rakentaa perspektiiveistä reflektoituja kuvailuja; ja ne yhdessä, työkokemusreflektio ja kotoutumisen edistymisen kokonaisuuden ja sen osa-alueiden kuvaukset, muodostavat siis perspektivistisen lähestymistapani kotoutumiseen. Reflektoinnin sisällöllistä aspektia tuottavat perspektiivien rinnalla ja tukena kotoutumisen ja kotouttamisen artefaktit. Niitä ovat ensinnäkin kotoutumista säätelevät, ohjeistavat ja hallinnoivat viranomaistekstit ja lakikohdat. Toiseksi kotoutumisen kokemussisällöllistä puolta tuotetaan esiin haastatteluotteilla, joita olen lainannut kirjallisuudesta (josta tarkemmin ks. alla). Haastatteluotteissa perspektiivi tarkastella kotoutumista laajenee omasta kotoutumisen näkökulmastani, koska monet haastatelluista ovat jo ohittaneet oman kolmivuotisen kotoutumisjaksonsa.

Synteesien työkaluja ovat Foucault'n analyyttiset käsitteet, joilla luetaan auki kotoutumisen ja kotouttamisen prosesseja. Määrittelen käsitteet tarinan edetessä, jolloin ne kontekstuaalisesti selittävät ja ottavat haltuun kotoutumisen ja kotouttamisen perspektiivejä ja artefakteja. Toisin sanoen analyyttiset käsitteet muodostavat syntetisoivan kehikon, joka tuottaa reflektoituihin perspektiiveihin ja artefakteihin sovellettuina kotoutumisen ja kotouttamisen analyyttisen kuvauksen.

Käytän reflektion käsitettä sen ehkä nykyisin jo naiivissakin merkityksessä käsitteen viitatessa sosiaalityössä sekä työprosessin aikana tehtyyn itsetarkkailun prosessiin (reflection-in-action) että työprosessin jälkeen tehtyyn purkamiseen (reflection-on-action) (Taylor & White 2000, 191; ks.

myös Evans & Hardy 2010, 123-24). Tutkielman kirjoittamisen näkökulmasta kyse on tietenkin reflektioiden jälkikäteisestä reflektiosta, metareflektiosta. Koska käyttämäni käsitteellinen apparaatti on sen verran raskas ja sillä on selkeitä yhteiskunnallis-normatiivisia implikaatioita,

käsittelytapani tai tutkimusmenetelmäni on perinteisen reflektiokäsitteen sijasta sukua pikemminkin Carolyn Taylorin ja Susan Whiten (2000) refleksiivisyyden käsitteelle / menetelmälle tai Jan Fookin ja Fiona Gardnerin (2007) kriittisen reflektion käsitteelle / menetelmälle. En kuitenkaan sitoudu kumpaankaan niistä, vaan annan etnografisen tutkijan lailla äänen reflektiiviselle kertojalle, joka yhdistelee tapahtumia (perspektiivit, viranomaistekstit, lakikohdat, haastatteluotteet) ja tutkimuskäsitteitä (Foucault) jälkimmäisten paikantaessa, selittäessä ja analysoidessa edellisiä.

Näiden operaatioiden tuotoksia nimitän siis perspektivistiksi synteeseiksi.

Hyödynnän käsittelyni viitekehyksenä muita Foucault'n käsitteiden avulla tehtyjä analyyseja. Ken Moffatt (1999) tutkii sosiaalitoimistossa harjoitettuja vallan käytäntöjä tutkinnan ja panopticonin käsitteiden avulla. Catherine Foote ja Arthur Frank (1999) analysoivat ja dekonstruoivat suruterapiaa, jonka rinnastan traumadiskurssiin, normalisoinnin ja itsen tekniikoiden käsitteillä.

Tällaisia Foucault'n käsitteistöä hyödyntäviä analyyseja on tehty lukuisia. Esimerkiksi Paula Kuosmanen (2007) käyttää lesbovanhemmuuden tarkastelussaan osittaisena teoreettisena perpektiivinä ”Michel Foucault'n väestön hallinnallistumisen (governmentality), biovallan ja subjektiksi tulemisen” käsitteitä, joiden avulla hän analysoi ”sitä, miten riskien hallinta ja normalisointi ovat osa neuvolan toimintaa, ja miten nämä kietoutuvat asiakastilanteissa tiedon keräämisen ja jakamisen kautta äitisubjektiksi tulemisen prosessiin” (emt. 170). Kuosmasen käyttämät analyysikäsitteet ovat siis osin samoja kuin mitä itse käytän.

Teokset, joiden haastatteluotteita olen hyödyntänyt, ovat seuraavat: Marja Tiilikainen (2003) tarkastelee etnografiseen väitöskirjaansa pohjautuvassa teoksessaan Arjen islam somalinaisten elämää uudessa kotimaassa. Teos antaa erittäin monipuolisen kuvan somalinaisten elämästä vuosituhannen vaihteen Suomessa, yhtenä ulottuvuutenaan naisten (ja miesten) haastatteluaineistojen hyödyntäminen. Tätä kuvaa täydentää teos Suomen somalit (Mubarak &

Nilsson & Saxen 2015), joka pyrkii hyvin pitkälti haastatteluaineistojen pohjalta tuottamaan kokonaiskuvaa somalien elämän eri aspekteista nyky-Suomessa. Teos ei ole tieteellinen tutkimus, mutta se on etenkin haastatteluotteiden osalta hyvin hedelmällinen.

Akateemisia teoksia eivät ole myöskään kaksi muuta teosta, joita olen hyödyntänyt. Sonja Hellmanin (2013) teos Naiset ilman maata perustuu 15 muslimimaahanmuuttajanaisen haastatteluihin, joissa he kertovat elämästään, osa keskittyen juuri uuteen kotimaahan sopeutumiseensa. Kristiina Koivusen (2016) teos Suomen nuoret jihadistit tarkastelee

radikalisoitumista muun muassa haastattelemalla islamtaustaisia maahanmuuttajia ja pakolaisia niin, että teoksessa tulee esiin monia kotoutumisen aspekteja.

Michel Foucault'n teksteistä tärkeimmät tutkielmani kannalta ovat Tarkkailla ja rangaista sekä Seksuaalisuuden historia osa I, Tiedon tahto. Luvussa 5 tarkastelen, rakentuuko islamin kautta sellaisia uskonnollisesti oikeutettavissa olevia käytäntöjä, tai Foucault'n käsitteistössä vastarintoja, vastarinnan pesäkkeitä, jotka ovat kotoutumisen kannalta negatiivisia tai dysfunktionaalisia. Luvun asiantuntijakirjallisuutena toimivat Madawi Al-Rasheedin teokset Contesting the Saudi State (2007) ja A History of Saudi Arabia (2014) sekä Khaled Abou El Fadlin teokset Speaking in God's Name (2001) ja The Great Theft (2005). Al-Rasheed on Saudi-Arabian historiaan ja uskonnollis-poliittisiin diskursseihin perehtynyt Utahin yliopiston professori. El Fadl on yksi maailman johtavia islamilaisen lain, sharian, asiantuntijoita. El Fadl toimii Kalifornian yliopiston islamilaisen lain professorina.