Tutkimuksia melodiasaneluista

Paraczky (2009) on tutkinut melodiadiktaatin eli melodiasanelun merkitystä säveltapailun opettamisessa. Tutkimuksen nimi on Näkeekö taitava muusikko sen minkä kuulee? – Melo-diadiktaatin ongelmat suomalaisessa ja unkarilaisessa taidemusiikin ammattikoulutuksessa.

Oma tutkimusaiheeni liittyy korvakuulolta oppimisen merkitykseen musiikin perusteiden ope-tuksessa musiikkiopiston perustasolla. Oletan, että kyky soittaa melodioita korvakuulolta aut-taa melodiadikaut-taatin tekemisessä.

Ágnes Paraczky on toiminut säveltapailunopettajana Unkarissa ja Suomessa yhteensä yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Paraczkyn (2009) mukaan sekä Suomessa että Unkarissa mu-siikin melodiadiktaattitehtävien sujuvan suorittamisen katsotaan olevan edellytys ammat-tiopinnoissa etenemiselle. Opetustyössään hän on huomannut, että jopa lahjakkaimmillakin opiskelijoilla on ongelmia melodian kuulonvaraisessa kirjoittamisessa. (Paraczky 2009, 79–

80.) Edes parhaimpina pidetyt opetusmenetelmät eivät hänen mielestään ole auttaneet saavut-tamaan parempia oppimistuloksia. Tutkimuksen tavoitteena on ollut selvittää mistä ongelmat johtuvat. (Paraczky 2009, 5.)

Paraczkyn (2009) tutkimuksessa on käytetty kolmea menetelmää. Lomakekyselyllä ja siihen liittyvällä haastattelulla on muun muassa selvitetty opettajien, muusikoiden ja ammattiopiske-lijoiden ajatuksia melodiadiktaatin merkityksestä, opettajien tottumuksista sekä opiskeammattiopiske-lijoiden mahdollisesta jännityksestä diktaattitilanteessa. Paraczkyn omien dokumenttien (kuten taita-vien muusikoiden opiskeluaikaiset diktaattisuoritukset) analyysillä on saatu tietoa soittotaidon ja melodiadiktaattitaidon välisestä yhteydestä. Ammattiopiskelijoiden ja taitavien muusikoi-den kanssa tehdyillä kokeiluilla on selvitetty esimerkiksi käytetyn soittimen merkitystä melo-diasanelutilanteessa. (Paraczky 2009, 82–85.)

Kokeellinen osio Paraczkyn (2009) tutkimuksessa pohjautuu induktiiviseen, aineistolähtöi-seen lähestymistapaan. Tutkimuksen tavoite on kyaineistolähtöi-seenalaistaa yleisesti hyväksytty näkemys

melodiadiktaatin tärkeydestä sekä löytää ratkaisu ongelmaan. Näkökulmaksi on valittu Leo-nard Nelsonin kriittinen opetusfilosofia, jonka mukaan kaikki opetus vähentää oppilaan omaa, kyseenalaistavaa ajattelua. Kriittisyydellä ei tässä tapauksessa kuitenkaan tarkoiteta kielteistä asennetta vaan metodia. Toinen teoreettinen näkökanta on Sándon Karácsonyn käsitys siitä, että pedagogin on opastettava oppilastaan etsimään omia ratkaisuja ongelmiin. Tämän näke-myksen mukaan oppilas ei kritisoi opettajan ajatuksia tätä vastustaakseen vaan uskoo itse löy-tävänsä paremman ratkaisun. (Paraczky 2009, 16–17.)

Melodiadiktaatti eri muodoissaan kuuluu ammattikoulutuksen lisäksi edelleen olennaisena osana myös musiikkiopistojen musiikin perusteiden opetukseen. Paraczkyn tutkimuksen nuot-tiesimerkit ovat ammattiopiskelijatasolta, mutta esitellyt melodiadiktaattimenetelmät sopivat yhtä hyvin myös musiikkiopistojen perustason opetukseen.

Lopuksi Paraczky (2009, 123) toteaa olevansa samaa mieltä David Elliottin kanssa: ”Suurin todiste musiikin ymmärtämisestä on oppilaiden soittotaso”. Olen osittain samaa mieltä.

Vaikkei oppilas pystyisikään nuotintamaan kuulemaansa melodiaa, hän voi silti ymmärtää musiikkia. Toisaalta tulkitsen lauseen viestivän siitä, ettei soittotaidoton ihminen voisi ym-märtää musiikkia, mitä en itse halua allekirjoittaa. On turhaa asettaa vastakkain soittotaitoa ja musiikin teoreettista tuntemusta edes ammattimuusikon koulutuksessa. Molemmat ovat mu-siikin osa-alueita ja parhaimmillaan tukevat toisiaan.

Paraczky (2009) esittää, että mikäli melodiadiktaatti päätetään jättää osaksi ammattiopiskeli-joiden koulutusta, sitä olisi syytä uudistaa. Muun muassa tehtävämateriaaliin ja soittotapoihin pitäisi kiinnittää enemmän huomiota, esimerkiksi alkuperäisen sointupohjan olisi oltava teh-tävässä mukana. Diktaattitehtävissä olisi kuunneltava melodian ja rytmin lisäksi dynamiikan, äänensävyn ja erilaisten tulkintojen kaltaisia asioita. Tutkimuksen mukaan on syytä miettiä, tarvitseeko ammattiopiskelijoiden melodiadiktaattitaitoja arvioida pakollisilla kokeilla; melo-diadiktaatin pitäisi olla apuväline eikä itsetarkoitus. (Paraczky 2009, 123–125.)

Jukka Louhivuori (1991; 1997; 1999) on tutkinut melodiadiktaatin kirjoittamista kognitiivise-na prosessikognitiivise-na. Tutkimuksella on pyritty auttamaan opetustyön suunnittelua ja toteuttamista sekä saamaan tietoa musiikin vastaanottamiseen, oppimiseen ja tuottamiseen liittyvistä

ilmi-öistä. Erona aikaisempiin melodiasanelua käsitteleviin tutkimuksiin on se, että tällä kertaa on keskitytty lopputuloksen sijaan itse kirjoitusprosessiin. Tutkimuksessa käytetty materiaali on kerätty vuosina 1990–1993. (Louhivuori 1997, 146–147.)

Melodian kuuntelun ajoitusta tutkimalla on saatu tietoa muistin toiminnasta ja muistamiseen liittyvistä ongelmista (Louhivuori 1997, 147). Muistin toiminta liittyy myös omaan tutkimuk-seeni, sillä sekä korvakuulolta soittaminen että melodiasanelun kirjoittaminen vaativat paljon muistikapasiteettia.

Louhivuoren (1991) mukaan tietokoneen käyttö on helpottanut melodiadiktaatin kirjoituspro-sessin tutkimusta. Aiemmin tutkiminen on ollut ongelmallista, sillä kirjoitusprosessia on voitu tarkastella lähinnä videokameraa apuna käyttäen. Tutkimuksessa käytetty ohjelmisto ei tosin mahdollistanut nuottien kirjoittamista yhtä aikaa kuuntelun kanssa, mikä on estänyt kaiku-muistin käytön kirjoitustilanteessa. Osa opiskelijoista on kertonut käyttävänsä kaikumuistia apunaan melodioita kirjoittaessaan. Koehenkilöt ovat musiikin aineenopettajakoulutuksen en-simmäisen vuoden opiskelijoita. (Louhivuori 1991, 49–50.)

Kuten Louhivuori (1991) toteaa, eivät opiskelijat voi oppitunneilla juurikaan vaikuttaa kuun-telun ajoitukseen. Kun opettaja soittaa melodian, opiskelija joutuu keskeyttämään kirjoittami-sen ja keskittymään kuuntelemiseen, oli hänen kirjoitukkirjoittami-sensa missä vaiheessa tahansa. Tutki-muksessa opiskelijat ovat itse saaneet päättää melodian kuuntelun ajankohdan. Kuunteluker-tojen enimmäismäärä on rajoitettu kahdeksaan. (Louhivuori 1991, 52–53.) Mitä isompi oppi-lasryhmä on kyseessä, sitä huonommin opettaja voi ottaa huomioon yksittäisen oppilaan ajoi-tukseen liittyviä toiveita. Tietokoneen ja kuulokkeiden käyttö antaa jokaiselle oppilaalle mah-dollisuuden kuunnella melodiaa omaan tahtiinsa. Valitettavasti tarvittavia välineitä ei vielä nykypäivänäkään ole tarjolla jokaisessa musiikin perusteiden opetusluokassa.

Louhivuoren (1991) tutkimus tuo esille opetustyötä koskevia ehdotuksia. Melodian soittami-sessa olisi hyvä ottaa huomioon opiskelijoiden yksilölliset tarpeet, kuten esimerkiksi melodi-an kuuntelukertojen ajoittaminen musiikin rakenteiden mukaisesti. Tietokoneiden puuttuessa erityisesti vaikeammat melodiat kannattaa soittaa niin, että aluksi soitetaan ne useamman

ker-ran kokonaan läpi, jotta opiskelijalla on mahdollisuus muodostaa tehtävästä kokonaiskuva.

Tämän jälkeen melodiaa voidaan soittaa tasaisin välein. (Louhivuori 1991, 64.)

Louhivuori (1991) kehottaa pyrkimään pois säveltapailun opetukseen liittyvästä mekaanisesta ajattelusta, johon ohjaavat esimerkiksi tehtävät, joissa lisätään tahtiviivat oikeille paikoilleen tahtiosoituksen mukaisesti. Vaihtoehtoisena, musiikillisesti mielekkäämpänä vaihtoehtona hän esittää hieman vaikeamman tehtävätyypin, jossa oppilaan on ratkaistava tahtilaji melodi-an perusteella. Näin oppilas joutuu miettimään, kuinka melodimelodi-an metrinen rakenne syntyy.

Opetuksen olisi syytä auttaa oppilasta ymmärtämään syvempiä musiikillisia rakenteita. (Lou-hivuori 1991, 64–65.)

Louhivuori (1999) korostaa aiempien oppimiskokemusten merkitystä melodian kirjoittami-sessa. Oppilaan tulisi voida hyödyntää oman musiikkikulttuurinsa melodisia ja rytmisiä kaa-voja, jotka toistuvat musiikissa usein. Mitä enemmän oppilaan pitkäkestoisessa muistissa on valmiita musiikillisia kaavoja ja rakenteita, sitä enemmän lyhytkestoista muistia vapautuu me-lodian kirjoittamiseen. Myös Kuusi (2013) viittaa samaan ilmiöön kirjoittaessaan auditiivisen strukturoinnin merkityksestä musiikin perusteiden opetuksessa. Hän esittää, että opetuksessa voitaisiin esimerkiksi harjoitella toistuvien yksiköiden eristämistä äänivirrasta. Ensin täytyisi opetella erottamaan yksiköt, minkä jälkeen voitaisiin edetä niiden nimeämiseen ja merkintään nuottisymbolien avulla. (Louhivuori 1999, 82–83; Kuusi 2013)