Tämä on maisteritutkielmani Valtion perusta ja henki – Hans Kelsen ja Carl Schmitt valtio-sääntöoikeuden vastaparina. Hans Kelsen (1881–1973) ja Carl Schmitt (1888–1985) muodos-tavat oikeustieteen kuuluisan kaksikon, jonka kautta voi hahmottaa monipuolisesti uusimman ajan valtiosääntöoikeutta Euroopassa. He edustavat kahta täysin vastakkaista oikeustraditiota, joiden kohtaaminen haastaa edelleen ajattelemaan. Arvostettu suomalainen oikeustieteilijä Kaarlo Tuori (s. 1948) toteaa teoksessaan Oikeuden ratio ja voluntas, että "[v]altiosääntöteo-riassa itävaltalaistaustaista Kelseniä voi pitää Schmittin tärkeimpänä vastapoolina."1 Valit-sinkin tämän aiheen ymmärtääkseni paremmin vallitsevaa valtiollista todellisuutta, jossa olen aistivinani samankaltaisten ilmiöiden voimistuvan kuin Kelsenin ja Schmittin parhaina päivi-nä.
Tutkielma on kahden kärjekkään ajattelijan kärjekästä erittelyä ja tulkintaa. Aihe on vaativa enkä minä ole aivan sen mittainen. Minulta puuttuu nimittäin auttamatta lukeneisuutta ja ko-kemusta valtiosääntöoikeuden alalta, sillä olen alkanut perehtyä moniin teoksiin vasta tämän tutkielman myötä eikä minulla ole myöskään omakohtaista kokemusta valtiollisista käytän-teistä. Tästä johtuen esitykseni taatusti horjahtelee. Uskon, että kuuhun kurkottaminen on kui-tenkin palvellut oppimistani.
Tutkielma saattaa vaikuttaa hieman kummalliselta. Se keskittyy paljolti valtiosääntöoikeuden yleisiin kysymyksiin, ei mihinkään erityiseen kuten ehkä tavallisesti. Tutkielmassa pyritään ottamaan etäisyyttä vallitsevaan oikeusjärjestykseen, tarkastelemaan sitä ulkopuolelta ja suh-teuttamaan sitä toisenlaisiin siinä missä monesti näkee haettavan siihen läheisyyttä ja tarkas-teltavan sitä sisäpuolelta ilman todellisia vertailukohtia. Uskon, että valitsemani lähestymista-pa auttaa ymmärtämään erilaisten oikeusjärjestysten perimmäistä olemusta.
Tutkielma on leimallisesti laadullista analyysia. Pertti Alasuutari toteaa teoksessaan Laadulli-nen tutkimus, että laadullisessa analyysissä "aineistoa tarkastellaan usein kokonaisuutena;
sen ajatellaan valottavan jonkin singulaariseksi ymmärretyn sisäisesti loogisen kokonaisuu-den rakennetta. […]. Laadullinen analyysi koostuu kahdesta vaiheesta, havaintojen
pelkistä-1 Tuori 2007, s. pelkistä-173–pelkistä-174.
misestä ja arvoituksen ratkaisemisesta."2 Hän jatkaa, että " laadullisessa analyysissä pyritään muotoilemaan sääntöjä tai sääntörakenteita, jotka pätevät koko aineistoon [...]. Varsinkin [...] yksittäisten informanttien käsityksiä ja mielipiteitä tarkastellaan riittävän etäältä, katso-taan miten ne eri tavoin [...] valottavat sitä, mikä tutkijaa kiinnostaa: yksilöitä yhdistävää kosmologiaa ja maailmankuvaa."3 Tässä tutkielmassa käsitelläänkin laajoja valtiosääntöoi-keuden kokonaisuuksia, jolloin edellä mainittu havaintojen pelkistäminen on välillä rajuakin.
Tämä tukee kuitenkin erilaisten maailmankuvien ja niistä johdetun valtiosääntöoikeuden hah-mottamista.
Tutkielma sisältää myös oikeusvertailun aineksia. Jaakko Husa toteaa teoksessaan Oikeusver-tailu, että oikeusvertailussa on kyse "vertailulla löydetyistä yhtäläisyyksistä ja eroista sekä yrityksestä selittää, mistä erot tai yhtäläisyydet johtuvat."4 Hän tarkentaa, ettei "oikeusvertai-lussa ole olemassa mitään yleisesti hyväksyttyjä teoreettisia raameja, vakiintunutta termino-logiaa tai tavoitteenasettelua. Oikeusvertailu on innovaatioille avoin ja kehittyvä oikeustie-teen erikoisala, joka ei ole sementoitunut mihinkään tiettyyn tutkimustapaan." Hän huomaut-taa, että oikeusvertailuun liittyy myös rajoituksia, jotka "aiheutuvat siitä, ettei kulttuurisia ra-joja ole koskaan mahdollista ylittää täydellisesti, sekä siitä, että oikeus on ilmiönä niin eri-koislaatuinen ja monitasoinen tutkimuskohde, ettei sitäkään voida tutkimuksessa koskaan täy-sin tavoittaa."5 Tässä tutkielmassa oikeusvertailua harjoitetaan erityisesti Weimarin perustus-lain (6982/1919) (RV) ja Suomen perustusperustus-lain (731/1999) (PL) välillä. RV on historiaa, sillä se määritti Saksaa vuosina 1919–1933. Se herätetään tässä tutkielmassa kuitenkin uudelleen henkiin, sillä sen puitteissa Kelsen ja Schmitt kävivät kiivaimmat ottelunsa valtiosääntöoikeu-den kentällä. PL on puolestaan nykyaikaa eli se määrittää Suomea tänäkin päivänä. Oikeus-vertailu jää tässä tutkielmassa joka tapauksessa varsin pinnalliseksi, sillä sitä rajoittavat niin aineistorajaukset, kulttuuriset tekijät kuin ajallinen ulottuvuuskin. Katson, että se valaisee silti sellaisenaankin erityisesti suomalaisen valtiosääntöoikeuden puitteita eli PL:n juuria ja nyky-luonnetta.
Tutkielmassa vaikuttaa vahvasti oikeushistoria. Tämä näkyy muun muassa tutkielman raken-teessa ja lähteiden merkintätavassa. Tutkielman merkittävimmän alkuperäislähteen muodostaa Kelsenin ja Schmittin kirjallinen tuotanto, joka on pääosin jo lähes sata vuotta vanhaa mutta
2 Alasuutari 1993, s. 21–22.
3 Alasuutari 1993, s. 24.
4 Husa 2013, s. 25.
5 Husa 2013, s. 34–35.
käsittelee varsin ajattomia aiheita. Olen tietoisesti sivuuttanut lähes kaikki Kelseniä ja Schmittiä koskevat toisen käden tutkimuslähteet, sillä olen halunnut muodostaa heistä kuvan ilman välikäsiä ja tehdä tämän tutkimuksen itse. Erittelyt ja tulkinnat ovat siis omiani vaikka olenkin varma, että samansuuntaisia tuloksia on esitetty useat kerrat aiemminkin. Olen laati-nut itse myös kaikki tutkielman taulukot ja kuviot, joiden lähteet ilmenevät loppuun liitetystä taulukko- ja kuvioluettelosta. Katson, että oikeushistoria on yksi keino lähestyä valtiosääntö-oikeuden nykytodellisuutta, johon tämäkin tutkielma pyrkii lopulta kiinnittymään. Monet Kelsenin ja Schmittin teoriat kaikuvat myös uudemmassa suomalaisessa oikeuskirjallisuudes-sa, johon pyrin säännöllisesti viittaamaan.
Tutkielman ensimmäinen käsittelyluku (luku 2) mukailee Kelsenin ja Schmittin kirjallisia yh-teenottoja. Monet heidän teoksistaan muodostavat nimittäin pareja. Ensimmäisen parin muo-dostavat Kelsenin Die philosophischen Grundlagen der Naturrechtslehre und des Rechtspositivismus (1928)6 ja Schmittin Über die drei Arten des rechtswissenschaftlichen Denkens (1934)7, jotka käsittelevät eri oikeuskäsityksiä (luku 2.1). Toisen parin muodostavat Kelsenin Vom Wesen und Wert der Demokratie (1920)8 ja Schmittin Die geistesgeschichtliche Lage des heutigen Parlamentarismus (1923)9, jotka määrittelevät demokratiaa (luku 2.2).
Kolmannen parin muodostavat Kelsenin yleisteos Allgemeine Staatslehre (1925)10 ja Schmittin yleisteos Verfassungslehre (1928)11, jotka keskittyvät erityisesti perustuslakiin (luku 2.3). Neljännen parin muodostavat Kelsenin Wer soll der Hüter der Verfassung sein? (1931)12 ja Schmittin Der Hüter der Verfassung (1931)13, jotka puivat valtiomuodon turvaamista (luku 2.4). Tutkielman toinen käsittelyluku (luku 3) sisältää puolestaan enemmän tulkintaa. Ensiksi esitän jungilaisen14 näkemykseni Kelsenin ja Schmittin henkien olemuksesta sekä näiden välisestä suhteessa (luku 3.1). Toiseksi tarkastelen laajemmin RV:n ja PL:n sisältöä ja henkeä (luku 3.2). Kolmanneksi silmäilen vielä eurooppalaisia arvoja (luku 3.3).
6 Luonnonoikeuden ja oikeuspositivismin filosofiset lähtökohdat. Teosta ei ole suomennettu.
7 Oikeustieteellisen ajattelun kolmesta eri lajista. Teosta ei ole suomennettu.
8 Demokratian olemuksesta ja arvosta. Teosta ei ole suomennettu.
9 Parlamentarismin nykytila ja henkiset juuret. Teosta ei ole suomennettu.
10 Yleinen valtio-oppi. Teosta ei ole suomennettu.
11 Valtiosääntöoppi. Teosta ei ole suomennettu.
12 Kenen tulisi olla perustuslain takaaja? Teosta ei ole suomennettu. Sitä on vaikea löytää myös alkukielellä saksaksi, joten tässä tutkielmassa on jouduttu tukeutumaan sen englanninkieliseen käännökseen Who Ought to be the Guardian of the Constitution.
13 Perustuslain takaaja. Teosta ei ole suomennettu.
14 Carl Gustav Jung (1875–1961) oli kuuluisa sveitsiläinen psykiatri ja analyyttisen psykologian muotoilija.
Hän käsitteli hengen eri ulottuvuuksia laajasti kirjallisessa tuotannossaan.
Tutkielmassa selvitän sen, miten Kelsenin ja Schmittin näkemykset oikeudesta ja valtion pe-rustasta poikkeavat toisistaan. Selvitän samaten sen, millaista henkeä heidän näkemyksensä osoittavat ja missä suhteessa nämä ovat toisiinsa. Selvitän myös sen, missä määrin RV:n ja PL:n perustamat järjestelmät muistuttavat toisiaan sekä sen, millaista henkeä ne itsessään il-mentävät.
Tutkielman eräs suurimpia haasteita on tutkimusaiheen kietoutuminen politiikkaan. Valtio-sääntöoikeudessa tämä ei liene aivan tavatonta mutta tässä tutkielmassa harvinaisen ilmeistä.
Kelsen kieltää politiikan oikeudellisessa ajattelussaan mutta Schmitt ei edes yritä peitellä sen merkitystä oikeudessa. Minun nähdäkseni politiikan ja oikeuden välinen raja onkin aina jän-nitteinen, etenkin valtiosääntöoikeuden kentällä. Tutkielman aihe on siis varsin latautunut:
useimmat ihmiset osaavat samaistua joko Kelseniin tai Schmittiin siinä missä toisen ajatukset puistattavat. Aiheen parissa vaaditaankin sekä viileää luonnetta että rehellistä mieltä. Lukija tekee nykypäivänä ehkä viisaimmin kun suhtautuu Kelseniin varauksella eikä Schmittiin mi-tenkään.