Tutkielma osana myyttikriittisen tutkimuksen traditiota

Suomessa myytteihin liittyviä tutkimuksia julkaistaan edelleen säännöllisesti, kuten esimer-kiksi Johanna Pentikäisen väitöskirja Myytit ja myyttisyys Paavo Haavikon teoksissa Kaksi-kymmentä ja yksi, Rauta-aika ja Kullervon tarina (2002), Liisa Saariluoman toimittama ar-tikkelikokoelma Keijujen kuningas ja musta Akhilleus (2002) tai Jukka Petäjän väitöskirja Tyhjyyden reunalla, helvetin kannella (2010), jossa hän tarkastelee Saul Bellowin romaania Herzog (1964) soveltaen kirjallisuustieteellisen myyttitutkimuksen menetelmiä.

Rene Wellekin mukaan myyttikritiikki on kehittynyt antropologian ja jungilaisen psykolo-gian pohjalta tutkimaan arkkityyppisten kuvioiden (pattern) esiintymistä kirjallisuudessa.

Wellekin mukaan, teoksen julkaisuvuonna 1963, myyttikritiikki vaikutti useiden tutkijoiden näkökulmasta kaikista todennäköisimmältä uuskritiikin haastajalta tarjoten taas

mahdolli-suuden tutkia kirjallisuudessa sisältöä, teemoja, folklorea, jotka eivät uuskritiikin valtakau-della olleet kirjallisuudentutkimuksen keskeisistä mielenkiinnonkohteita. (Wellek 1971:

360–361.)

John J. Whiten mukaan myyttikriittisessä tutkimuksessa on painotettu kolmea erilaista käsi-tystä myytistä. Nämä kolme käsikäsi-tystä poikkeavat toisistaan, mutta ovat hänen mukaansa myös sukulaissuhteessa. Ensimmäinen myyttikriittisen tutkimuksen tapa hahmottaa myytti on nähdä myytti rakenteena. Myytti voi olla aikaan, tilaan, hahmoon tai faabeliin liittyvä rakenne. Whiten mukaan tämä käsitys on hyvin monimutkainen, ja sitä sovelletaan usein, kun myyttien tulkinnassa on mukana etiologinen tai eksegeettinen mielenkiinto. Toinen tapa käsittää myytti on huomattavasti yksiselitteisempi. Tällöin myytti hahmotetaan mytologi-sena materiaalina, jota kirjallisuus tietoisesti ottaa aiemmista kulttuureista. Näissä tapauk-sissa kyse voi olla monenlaisista asioista, kuten esimerkiksi juonesta, symboleista ja alluusi-oista. Kolmannessa myyttikritiikissä sovelletussa myyttikäsityksessä on kyse niin sanotuista moderneista myyteistä. Toisinaan tutkimuksessa jokin kaunokirjallinen teos tai moderni nar-ratiivi saa myytin statuksen, ja sen vaikutus myöhempään kaunokirjallisuuteen muuttuu myyttikriittisen mielenkiinnon kohteeksi. (White 1980: 72.)

Käsitystä myyteistä rakenteena edustaa esimerkiksi Northrop Fryen klassikkotutkimus Anat-homy of Criticism (1957). Frye hahmottaa myytit tässä tutkimuksessaan ”kirjallisten arkki-tyyppien kielioppina” ja pyrkii rakentamaan myyttien pohjalta jonkinlaista universaalia ta-paa luokitella kirjallisuutta. Frye vertaa kirjallisuutta musiikkiin ja kuvataiteeseen ja haluaa arkkityyppien avulla rakentaa mytologian ja uskontojen pohjalta kaksitoistasäveljärjestel-mään tai geometriaan vertautuvan tavan hahmottaa kirjallisuuden rakenteellisia periaatteita.

(Frye 1971: 135.)

Frye rakentelee tutkimuksessaan hyvin erilaisia typologioita. Hän mukaansa myytit tai ge-neeriset juonet voidaan jakaa neljään kategoriaan, joita ovat komedia, romanssi, tragedia ja ironia (Frye 1971: 162). Hän kytkee kirjallisuuden lajit ja vuodenajat yhteen siten, että ko-media edustaa kevättä, romanssi kesää, syksy tragediaa ja talvi ironiaa sekä satiiria. Fryellä on hyvin hienostuneita perusteita erottaa nämä toisistaan, ja toisaalta myös luokitella niitä edelleen. Nykynäkökulmasta on vaikeaa pitää Fryen metodia sovellettavana hänen oman tutkimuksensa ulkopuolelle.

Kirjallisuudessa esiintyvää myyttistä materiaalia tutkivaa myyttikritiikkiä edustaa Johanna Pentikäisen tutkimus myyteistä ja myyttisyydestä Paavo Haavikon tuotannossa, vaikka se onkin julkaistu muutama vuosikymmen Whiten artikkelin ja myyttikritiikin kukoistuksen jälkeen (Pentikäinen 2002). Tutkimuksessaan Pentikäinen tarkastelee sitä, miten Haavikon tietyt myyttiset teokset käyttävät myyttisiä aineksia esimerkiksi suomalaisesta ja antiikin mytologiasta.

Moderneista myyteistä kiinnostunutta tutkimusta edustaa esimerkiksi Harry Slochoverin tut-kimus Mythopoesis: Mythic Patterns in Literary Classics, jossa hän pitää amerikkalaisena mytologiana profaaneja tekstejä, kuten Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailuja (1884) tai Herman Melvillen Moby Dickiä (1851), ja amerikkalaisina mytologisina hahmoina esi-merkiksi Paul Bunyania ja Davy Crockettia. Hänen mukaansa amerikkalaiset myytit näkevät varhaisen amerikkalaisen elämän eräänlaisena kultakautena, joka on täynnä mahdollisuuksia rikastumiseen. (Slochover 1970: 223–224.)

Whiten jakoa ei voi pitää liian tiukkana. Useissa myyttikriittisissä tutkimuksissa on piirteitä useammasta kuin yhdestä myyttikäsityksestä. Myös Slochover analyysissään Moby Dickistä nostaa esiin mytologisia aineksia. Hänen mukaansa esimerkiksi valas on paholaisen perso-nifikaatio ja hän pitää The Pequod -alusta eräänlaisena Nooan arkin ilmentymänä (Slochover 1970: 223, 229). Kuitenkin hän pitää Moby Dickiä itsenäisenä myyttinä, ja tästä syystä hän edustaa Wellekin jaon mukaista kolmatta myyttikäsitystä.

Kirjallisuustieteelliseen myyttitutkimukseen liittyy aina kysymys myyttien ja kirjallisuuden suhteesta. Useilla tutkijoilla tuntuu olevan lähtöoletuksena, että myytit ja kirjallisuus ovat erotettavissa toisistaan, mutta myyttejä esiintyy kirjallisuudessa. Esimerkiksi Slochover to-teaa Mythopoesiksessaan, että hänen tutkimuksensa kohde ei ole myytit tai mytologiat vaan mytopoesis, jolla hän tarkoittaa yksittäisiä taideteoksia, joihin on vangittu tietty myytti tai tiettyjä mytologisia aineksia (Slochover 1970: 14 – 15). John Vickery taas toteaa tutkimuk-sessaan Myths and Texts, että hän on tutkimuktutkimuk-sessaan kiinnostuneempi tutkimaan sitä, miten tietyt kirjailijat käyttävät myyttejä, kuin määrittelemään myyttiä mitenkään vedenpitävästi tai pohtimaan myyttien ja kirjallisuuden suhdetta (Vickery 1983:1).

Tässä tutkielmassa sovelletaan Whiten typologian myyttikäsityksistä toista ja kolmatta.

Vaikka määrittelenkin Atlantis-tarun arkkityyppisen rakenteen, en ymmärrä myyttiä Whiten typologian mukaisesti rakenteena, koska oletan tutkielmassani, että myytin soveltaminen

kaunokirjallisuudessa on tietoista toimintaa. Näin ollen pelkkä taustalla vaikuttavan myytti-sen rakenteen paikantaminen ei ole mielenkiintoista. Tulkitmyytti-sen Whiten mallia siten, että myytin ymmärtäminen rakenteena edellyttää tutkijalta jossain määrin Jungilaista suhtautu-mista arkkityyppeihin. Kun tarkastelen teoksia Atlantis-tarun variantteina, lähden siitä, että tarun käyttäminen on tekijän tietoinen valinta, joka palvelee tiettyä tarkoitusta teoksessa.

Whiten typologian mukaista kolmatta tapaa ymmärtää myytti sovellan silloin, kun tarkaste-len uusmytologisuutta Hannu Raittilan tuotannossa. Hannu Raittilan tapa käsitellä samoja aiheita ja tapahtumia sekä käyttää samoja hahmoja useissa teoksissa rakentaa teosten ympä-rille mytologian. Tällöin ei enää puhuta myyttisen materiaalin käyttämisestä teoksessa, vaan kyse on todellisuuden myyttisestä jäsentämisestä. Raittilan tuotanto ei ole synnyttänyt mo-dernia mytologiaa samassa mielessä kuin vaikkapa Daniel Defoen Robinson Crusoe (1719) tai suomalaisesta kaunokirjallisuudessa vaikkapa Aleksis Kiven Seitsemän veljestä (1870).

Näiden teosten kohdalla mytologia on syntynyt, kun niiden kertomukset ovat alkaneet vari-oitua myöhemmässä kirjallisuudessa. White tulkintani mukaan tarkoittaa, että modernit myytit olisivatkin juuri tällaisia tapauksia, jossa yksittäinen teos muuttuu varioituessaan kulttuurissa moderniksi myytiksi. Näkisin, että uusmytologinen kirjallisuus kuitenkin sopii Whiten modernien myyttien kategoriaan.