5 Tiedon muodostuminen lastensuojelutarpeen arvioinnissa
aiheuttavat riskejä tälle vaarantumiselle. Toiminnallisia välineitä käytettiin tiedonhan-kinnassa ainoastaan reilussa kymmenesosassa ja aikaisempia tai selvitystä varten pyy-dettyjä asiakirjoja 10 prosentissa selvityksistä. Havainto on yllättävä suhteessa siihen, että Suomessa kehitetyt lastensuojelun alkuarviointimallit korostavat toiminnallisuutta ja erilaisten menetelmien käyttöä yhtenä keskeisenä periaatteena (Hietamäki 2015, 63–
65). Kolmasosassa selvityksistä asiakirjoista ei käynyt ilmi, oliko lapsella aiempaa las-tensuojelun asiakkuutta tai aiempia lastensuojelutarpeen arviointeja taustallaan.
Selvitykset perustuivat pitkälti vanhempien haastatteluissa antamaan tietoon; vanhem-pien puheen dokumentointi muodosti noin puolet selvitysten asiakirjoista. Yleisin tapaa-mistyyppi oli lapsen ja vanhemman/vanhempien yhteinen tapaaminen ja toiseksi yleisin tapaaminen, jossa oli perheenjäsenten lisäksi ammattilaisverkostoa mukana. Kolman-neksi yleisin oli kotikäynti, joka tehtiin noin kolmasosassa selvityksistä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että vanhempien haastattelu tapahtui pääasiassa tilanteissa, joissa lapsi, ammattilaisverkosto tai molemmat olivat mukana. Ainoastaan 15 prosenttia selvityk-sistä perustui pelkästään vanhemman suullisesti antamaan tietoon. Kotikäyntien rooli tiedonmuodostuksen kannalta jäi dokumenteissa epäselväksi; noin puolet kotikäyntien kirjauksista ei sisältänyt minkäänlaisia kotiin liittyviä havaintoja. Ainoastaan kahdessa selvityksessä järjestettiin niin lapsen yksilötapaaminen, kotikäynti kuin ammattilaisneu-vottelukin.
Analyysi nosti esille pohdinnan aiheita liittyen lapsen osallistumiseen ja tiedollisen toi-mijuuden toteutumiseen. Lapsi jäi kokonaan tapaamatta neljäsosassa selvityksistä, il-man että tapaamatta jättämiselle juurikaan esitettiin perusteluja. Lisäksi viisi prosenttia lapsista jäi näkymättömäksi asiakirjoissa tapaamisesta huolimatta. Kahdeksasosa tuli nähdyksi ja loppuja 57 prosenttia myös kuultiin ja kuunneltiin. Pienet lapset jäivät hel-posti vähemmälle huomiolle kuin kouluikäiset. Lapsen yksilötapaaminen ilman van-hempia järjestettiin alle kolmasosassa selvityksistä. Lapsen tapaamisten ja osallistumi-sen osalta on vaikea arvioida, ovatko tulokset hyviä vai huonoja, koska vertailukohtia ei juuri ole. Hietamäen (2015) tutkimuksessa lapsi tavattiin 87 prosentissa selvityksistä ja ruotsalaisessa tutkimuksessa (Matscheck & Berg Eklundh 2014) 79–85 prosentissa lap-sen iästä riippuen. Tarkastelu osoitti, ettei laplap-sen muodollinen tapaaminen välttämättä vielä merkitse, että lapsi olisi osallistunut tai ollut osallinen arviointiin. Muita
ammatti-laisia osallistui tavalla tai toisella tiedon kerryttämiseen noin puolessa selvityksistä. Las-ten ja ammattilaisLas-ten antama tieto molemmat muodostivat viidesosan asiakirja-aineis-tosta. Läheisverkostoa osallistui vajaaseen viidesosaan selvityksistä ja määrällisesti hei-dän antamansa tieto jäi varsin marginaaliseksi.
Tapaamisten määrä selvityksissä vaihteli nollasta kuuteen tapaamiseen. Lapsen lasten-suojelun asiakkuuden jatkumiseen johtaneisiin selvityksiin sisältyi tyypillisesti kahdesta neljään tapaamista, joista kahdessa lapsi oli mukana. Kun asiakkuus ei jatkunut, sisälsi tyypillinen selvitys yhdestä kahteen tapaamista, joista lapsi oli mukana kerran tai ei yh-tään kertaa. Kaikkiaan analyysistä muodostuu kuva, että aineiston lastensuojelutarpeen selvitykset tehtiin keskimäärin niukkojen tapaamisten ja vähäisen tiedonhankinnan va-rassa. Lapsi ei nouse toimijana keskiöön, vaan vanhempien toimijuus korostuu. Vaarana on, että arvioinnin kannalta oleellista lapsen tietoa ja kokemuksia jää tavoittamatta.
Aiempaa lastensuojelun asiakkuutta saati sen syitä ei välttämättä kartoiteta, tai pidetä mainitsemisen arvoisena tietona yhteenvedossa, jolloin merkityksellistä asiakirjatietoa saattaa jäädä hyödyntämättä. Syntyy riski, ettei lapsen, perheen ja asiakkuuden historiaa ja taustoja selvitetä riittävästi. Tilannearviointi painottuu liiaksi nykyhetkeen ja vuoro-vaikutuksessa vanhempien kanssa tuotettuun tietoon, minkä on Isossa-Britanniassa to-dettu johtaneen liian optimistisiin arvioihin ja lapsen kannalta vakaviin seurauksiin (Turney ym. 2012, 155; Holland 2011, 162; Munro 1998; Reder ym. 1993).
Toiseksi analysoin sosiaalityöntekijän laatiman lastensuojelutarpeen arvion sisältöjä.
Arviot olivat vaihtelevia sekä laajuudeltaan että sisällöltään. Dokumentoidun arvion pi-tuus vaihteli kahdesta lauseesta vähän yli sivuun. Sisällön perusteella arviot jakautuivat neljään eri luokkaan, joita olivat lapsen elämäntilanteen arvio, institutionaalisen rajan-vedon perustelu, kannanotto institutionaaliseen rajaan sekä ei lainkaan sosiaalityönteki-jän arviota. Yhteensä 109 arviosta vajaa 60 prosenttia jäsensi lapsen elämäntilannetta lastensuojelutarpeen näkökulmasta. Neljäsosassa selvityksistä lastensuojelutarpeen ar-vio sisälsi institutionaalisen rajanvedon perusteluja ilman lapsen tilanteen sisällöllistä jäsentämistä. Noin kymmenesosa arvioista rajoittui pelkkään kannanottoon koskien ins-titutionaalista rajaa eli ratkaisuun asiakkuuden jatkumisesta tai päättymisestä. Lopuissa neljässä prosentissa ei ollut näkyvissä sosiaalityöntekijän arviota, ratkaisua eikä yli-päänsä sosiaalityöntekijää toimijana. Tulkintani mukaan kyseessä oli kuitenkin arvio
lastensuojelun tarpeesta, koska lapsen asiakkuutta oli päätetty jatkaa tai se oli päätetty päättää, kaikessa hiljaisuudessa.
Lapsen elämätilanteen arviot sisälsivät seuraaviin aihepiireihin liittyvää tiedonmuodos-tusta ja arviointia: lapsen kehitys ja hyvinvointi, lapsen ja vanhemman suhde ja vuoro-vaikutus, vanhemmuuden taidot, vanhempi olosuhteiden turvaajana, erovanhemmuus, vanhemman jaksaminen, koulunkäynti ja päivähoito, lapsen psyykkinen vointi, tukiver-kosto, vanhemman psyykkinen vointi, väkivalta, vanhemman päihteidenkäyttö, van-hempien parisuhde, kuormittavat elämäntapahtumat, vanhemman fyysinen terveys sekä lapsen päihteidenkäyttö. Yksittäisissä tilannearvioissa nämä elämäntilanteen sisällöt saattoivat esiintyä sekä myönteisten että huolta herättävien asioiden kuvauksina ja arvi-ointeina. Sosiaalityöntekijän ammatillinen ja institutionaalinen katse oli kiinnittynyt hy-vin pitkälti samanlaisiin tekijöihin lapsen elämäntilanteessa riippumatta siitä, johtiko lastensuojelutarpeen selvitys asiakkuuden päättymiseen vai jatkumiseen. Tulkitsen las-tensuojelutarpeen arvioissa esiintyvien tiedonmuodostuksen ja arvioinnin sisältöjen tar-joavan vihjeitä siitä, minkälaista lapsen kehityksen ja sen mahdollisen vaarantumisen viitekehystä sosiaalityöntekijät käyttävät arvioidessaan lapsen lastensuojelun tarvetta.
Arvioissa esiin nostetut elämäntilanteen osa-alueet eivät tarjoa kattavaa kuvaa siitä, mitä kaikkea selvityksen aikana on arvioitu. Sen sijaan ne kuvaavat niitä aihepiirejä, joilla on nähty olevan merkitystä lapsen lastensuojelun tarpeen dokumentoinnin kannalta.
Asiakkuuden jatkumista selvityksen jälkeen perusteltiin lapsen elämäntilanteen ohella lastensuojelun palvelujen tarpeella, asiakaslähtöisyydellä ja yhteistyötahon arviolla.
Asiakkuuden päättymisen perusteluissa nousivat esille erityisesti asiakaslähtöisyys, muiden palvelujen riittävyys sekä jo tehdyn intervention riittävyys tilanteen muuttami-sessa. Yhteistyötahon arvioon, nuoren lähestyvään täysi-ikäisyyteen, tapahtuman kerta-luontoisuuteen ja lastensuojeluilmoituksen perusteettomuuteen viitattiin niin ikään joita-kin kertoja. Kiinnostavin havainto liittyi asiakaslähtöisyyteen, joka määrittyi analyy-sissä vahvasti vanhempilähtöisyydeksi. Sosiaalityöntekijän muotoileman lapsen ja per-heen elämäntilanteen arvion ohella lastensuojelun tarvetta perusteltiin etenkin vanhem-pien toiveilla ja näkemyksillä. Vanhemmat nostettiin perusteluissa melko usein arvioin-nin toimijoiksi ja yhteistyökumppaneiksi. Lapsen toive tai yhteistyötahon arvio nousivat perusteeksi huomattavasti harvemmin.
Kolmanneksi tyypittelin tilanteita, joissa sosiaalityöntekijä oli arvioinut lapsen olevan lastensuojelun asiakkuuden tarpeessa. Kaikkiaan 44 lapsen lastensuojelun asiakkuus jat-kui selvityksen jälkeen, mikä oli kolmasosa aineiston selvityksistä. Tyypit muodostin sen mukaan, mitkä elämäntilanteen osatekijät olin sosiaalityöntekijä-tutkijana, oman ammatillisen ja institutionaalisen ymmärrykseni varassa arvioinut lapsen lastensuojelun asiakkuuden pääasiallisiksi perusteiksi. Tyyppejä muodostui kymmenen ja ne olivat esiintymistiheyden mukaan lueteltuina: nuoren koulupoissaolot ja psyykkinen vointi (11 kpl), ei tietoa (7), vanhemman mielenterveysongelmat (5), vanhemman päihdeongelmat (4), ristiriidat kotona nuoren ja vanhempien välillä (4), vanhempien välinen väkivalta (4), lapsen psyykkinen tai käyttäytymiseen liittyvä oireilu ja vanhemman keinottomuus siihen vastaamisessa (3), lapsen sairaus tai erityistarpeet ja vanhemman haasteet/keinot-tomuus niihin vastaamisessa (3), eronneiden vanhempien väliset ristiriidat (2) sekä puutteellinen huolenpito lapsesta ja arvioinnissa epäselväksi jäänyt perhetilanne (1). Tä-män tutkimuksen yleisimmälle asiakkuustyypille ei löytynyt vastinetta aiemmasta las-tensuojelun uusia asiakkaita käsittelevästä tutkimuksesta (Heino 2007).
Tiedonmuodostuksen kannalta tutkimuksen keskeisin tulos oli, ettei sosiaalityöntekijän dokumentoima arvio lastensuojelun tarpeesta läheskään aina kuvannut lapsen elämänti-lannetta eikä tuonut esille lastensuojelun asiakkuuden perusteita. Sen selvittämiseksi, minkälaisissa tilanteissa lastensuojelun asiakkuus oli arvioitu tarpeelliseksi, tarvittiin so-siaalityöntekijä-tutkijan dokumentteihin perustuvaa lastensuojelutarpeen arviointityötä.
Tulkintani mukaan sosiaalityöntekijöiden tapaustutkimusten tulokset olivat jääneet ra-portoimatta. Yksittäisenä analyysin aikana esille nousseena asiana huomiota herätti se, että väkivalta lapsen kehitystä ja hyvinvointia kuormittavana tekijänä uhkasi dokumen-teissa hävitä taka-alalle arviointiprosessin kuluessa.