Tuen tarve

Etukäteen valitsemieni teemojen, arjen, valinnan ja tulevaisuuden lisäksi havaitsin aineistossa näiden lisäksi kotiäitiyteen ja äitiyteen ylipäänsä liittyvän tuen tarpeiden teeman, joka kulkee oikeastaan läpi koko aineiston. Nämä tuen tarpeet liittyvät esimerkiksi arjen järjestymiseen, lasten hoitoon ja kotiäitiyden yksinäisyyteen. Tuen tarpeet näyttäytyivät merkityksellisinä tekijöinä äitien elämänkulussa, ja niillä voi nähdä olevan pitkäkestoista vaikutusta myös esimerkiksi työllistymisen sekä fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen. Erilaiset äitien tuen tarpeet näyttivät myös helposti jäävän viralliselta järjestelmältä piiloon.

Ensimmäinen haastateltava oli kokenut lasten pikkulapsivaiheen kuormittavana. Nuorempi lapsista oli vauvaiässä sairastunut lapsuusiän pitkäaikaissairauteen, jonka vuoksi hän oli itkenyt huomattavasti tavanomaista enemmän. Haastateltavani kuvaili itkua jatkuvana, yötä päivää kestävänä tilana, joka oli kestänyt kuukausia, ja jonka lisäksi tulivat vielä muut, ”normaalit”

pikkulapsivalvomiset, kuten kasvukivut, flunssat jne. Itkun ”kantaminen” ja noin kaksi vuotta kestänyt jatkuva valvominen olivat haastateltavani mukaan uuvuttaneet hänet. Lisäksi näihin vuosiin oli sisältynyt vakava huoli lapsen terveydellisestä tilanteesta, mikä onneksi oli osoittautunut

turhaksi ja itkuisuuteen oli löytynyt hoidettava, hallintaan saatava syy ja sairaus.

M: Se on ollu ehkä jonkinlainen uupumus?

H1: Kyllä, ehdottomasti, aivan selvästi, niin hirvittävä stressitila, uupumus ja masennus

---Tilanne oli johtanut erilaisten, haastateltavan arvion mukaan mahdollisesti stressiperäisten fyysisten oireiden ja pitkäaikaissairauksien puhkeamiseen myös haastateltavalla. Hän koki, ettei noiden pikkulapsivuosien aikana ollut osannut pitää huolta itsestään.

H1: --- kun ei oo pystyny itseään hoitaan, kun aina on menny lapset edelle, ja lapset ja se mies, ja lapset ja lapset.

Hän koki myös, ettei ollut saanut tilanteeseen apua ulkopuolelta, eikä hän ollut osannut sitä pyytääkään. Isovanhemmat olivat tuolloin olleet vielä työelämässä, eikä hoitoapua ollut samalla tavoin saatavilla kuin tällä hetkellä. Lisäksi avun tarpeen esiin tuomisen kynnys on hänellä ollut korkea sekä suhteessa lähipiiriin että virallisiin auttajatahoihin. Ehkä hän oli hahmottanut oman avun tarpeensakin vasta pahimman mentyä jo ohi, kun oli tullut tilaa huomata, kuinka uupunut ja psyykkisesti huonossa kunnossa hän oikeastaan on.

H1: --- ei sitä varmaan päällisin puolin oo (…) osannu tietysti ees aatella, että mitä sitä se äiti kokee pään sisällä sitä väsymystä, vaikka sanoo olevansa väsynyt, niin ei sitä näytä välttämättä väsyneeltä ku on tukka kammattu ja vaatteet päällä. --- Neuvola ei puuttunut, ehkä ne ei osannu kysyä oikeita kysymyksiä siel neuvolassa, että se asia olis tullu ilmi.

M: Niin. (…) Sä oisit ehkä kertonut, jos joku ois kysynyt?

H: Niin, kyllä. Että kyllä sillon ku sinne on soittanu, että tää itkee tosi paljon, niin vastaus on ollu, että ”no se on vähän vaativa vauva”, ja sillä mentiin.

Kuormitukseen oli nähdäkseni johtanut sekä tosiasiallinen tilanne että äidin suhtautuminen siihen.

Haastateltava kuvasi sitä, miten oli halunnut suojella itkevää lasta muiden läheisten reaktioilta, siltä, etteivät muut olisi alkaneet kokea lasta rasittavana tai raskaana. Hän otti kaikki tunteet kannettavakseen jonkinlaiseen äidinhoivan ja pystyvyyden ajatukseen tukeutuen ja samalla unohti ja uuvutti itsensä.

H1: Sit sitä vaan itte (.) hoiti vaan (.) koska on äiti ja pystyy, niin sillä sitä sitte mentiin.

Hän koki, että itsensä hoitaminen ja toipuminen raskaista vuosista oli edelleen käynnissä.

Lepääminen ja itsensä hoitaminen onnistuivat nyt aiempaa paremmin, koska lapset olivat

isovanhempien hoidossa säännöllisesti. Hän näki myös työnteon hallitun määrän eräänä toipumisen keinona.

H1: --- niin sit sitä rupes itseään hoitaan. Se [työnteon määrä] on niinku ollu semmonen

”annan armoa itselleni”, koska se on taloudellisesti mahdollista, eikä mun oo pakko, niin mä hoidan itseni niinku kuntoon.

Sittemmin hän on myös tietoisesti opetellut ottamaan paremmin huomioon oman jaksamisensa.

H1: Et edelleen huomaa, et jos on pitkiä pätkiä vain ja ainoastaan kotona, niin se sama stressitila nousee, mikä silloin pikkuvauva-arjessa. Et sillon mä tiedän, että nyt mun pitää poistua paikalta, olla vaikka kaupoilla koko päivä, tai mennä johonki, koska se vahva tunne tai se ahdistuksen tunne nousee sieltä sitte kyllä muistoihin, herkästi.

Toisen haastateltavan puheesta erittelin tuen tarpeita, jotka liittyivät yksinäisyyden tunteeseen, kahdenkeskisen ajan puutteeseen ja erityistarpeisten lasten asioiden selvittelyjen haasteisiin.

Perheen turvaverkostot olivat haastateltavan kertoman mukaan ohuita eivätkä kyenneet tarjoamaan kovin tukevaa turvaa tai informaalia hoivaa. Lähellä asuvat isovanhemmat eivät haastateltavan kertoman olleet kovinkaan halukkaita ottamaan lapsia hoitoon, vaikka auttoivatkin lasten arkisissa kuljettamisissa. Haasteltavani viittasi myös liikkumisen mahdollisuuksien puutteeseen, mikä vaikutti hänen mahdollisuuksiinsa lähteä kotoa tai tavata ihmisiä. Lisäksi hän koki lasten asioiden selvittelyn kuormittavana, mihin jo aiemmin olen viitannut.

Aineiston valossa näyttää siltä, että käsite naisten siirtyminen perhevapailta työelämään on monisyinen asia ja voi kätkeä pintansa alle monenlaisia, usein pimentoon jääviä tekijöitä. Myös pikkulapsivaiheessa saadun tuen määrällä voi olla vaikutusta siihen, miten ja missä laajuudessa äiti myöhemmin työllistyy ja millaisilla voimavaroilla hän jatkaa elämää tämän pikkulapsivaiheen jälkeen. Kuormittavat lasten varhaisvuodet voivat vaikuttaa äidin fyysiseen ja psyykkiseen tilanteeseen pitkäkestoisestikin. Näiden kotiäitiyteen kytköksissä olevien tuen tarpeiden tunnistaminen olisi tärkeää sekä yhteiskuntapoliittisesti että sosiaalityön kannalta. Jorma Sipilä viittaa vanhempien pienentyneisiin turvaverkostoihin ja saatavilla olevan informaalin hoivan puutteeseen kotihoidon houkuttavuutta lisäävinä ja vanhempien työ- ja perhe-elämän yhteensovittamista vaikeuttavina tekijöinä (Sipilä 2012, 45). Näkisin samat ilmiöt yleisestikin perhe-elämää kuormittavina tekijöinä huolimatta siitä, ovatko lapset koti- vai päivähoidossa.

Turvaverkostojen ollessa hyvin ohuet voi vanhempien kuormitus pelkässä arjen toimintojen pyörittämisessä olla suurta, puhumattakaan erilaisista kriiseistä.

Tuoreessa CHILDCARE-tutkimushankkeen kyselytutkimuksessa tuli esille, että tilanteissa, joissa perheeseen syntyy vauva ja sisarukset ovat tai heidät pidetään varhaiskasvatuspalveluiden piirissä, vanhemmat käyttävät varhaiskasvatuspalveluita usein vanhempiin tai lapsiin liittyvien tuen tarpeiden vuoksi, eräänlaisena tukimuotona (Hietamäki ym. 2017). CHILDCARE-hankkeen osahankkeen johtaja Katja Repo puhuu tässä yhteydessä tunnistamattomista palvelutarpeista. Hänen mukaansa varhaiskasvatusta käytetään näissä tilanteissa tukimuotona, koska muita palveluita ei ole tarjolla eikä tuen tarpeitakaan ole nähty tai tunnistettu järjestelmässä. (Repo 18.5.2017.) Aineisto herättää pohtimaan, voisiko vastaus näihin erilaisiin palvelutarpeisiin olla myös jokin muu kuin varhaiskasvatus, ja pitäisikö muuttuneessa maailmassa myös perheille tarjottavien palveluiden muuttaa muotoaan vastaamaan myöhäismoderneihin elämänhaasteisiin. Nykyvanhemman suurin haaste ei ehkä liitykään lasten hoitojärjestelyihin työssäolon aikana, vaan koko elämänkokonaisuuden hallintaan yhä tiukentuvien työ- ja perhe-elämän vaatimusten, perheiden pirstoutumisen ja sukupuolisopimuksen uudelleenmuovautumisen keskellä.