Toimijuus on hyvin monitahoinen ilmiö ja sen juuret ovat lähtöisin yhteiskuntatieteissä tehdystä tutkimuksessa. Toimijuus on tullut suosituksi tutkimuksen kohteeksi myös uuden lapsuustutkimuksen piirissä, naistutkimuksessa, psykologiassa, sosiaalipsykologiassa, koulutuksen ja työelämään kohdistuvassa tutkimuksessa. Vaikka toimijuutta on tutkimuksissa eri tieteenaloilla käytetty paljon, ei sen määritelmästä ja tarkoituksesta olla yksimielisiä.
(Jyrkämä 2008, 190.)
Eteläpelto ja muut (2013, 47) ovat artikkelissaan jakaneet toimijuutta käsittelevät tutkimukset neljään tutkimukselliseen linjaan: yhteiskuntatieteellisiin, post-strukturalistisfeministisiin, sosiokulttuurisiin lähestymistapoihin sekä identiteetin ja elämänkulun toimijuuteen liittyviin lähestymistapoihin. Jaot linjojen välillä on tehty sen mukaan, kuinka toimijuus on ymmärretty linjojen sisäisissä käsitteellisissä keskusteluissa. Erillisiin linjoihin jakaminen ei kuitenkaan tarkoita, että linjojen sisällä olisi täysi yhteisymmärrys siitä, kuinka toimijuus tulisi määritellä ja ymmärtää. (Eteläpelto ym. 2013, 47–48.)
Yhteiskuntatieteissä toimijuus on yksi ydinkäsitteistä ja sen tutkimuksella on pitkät perinteet.
Toimijuudesta on käyty keskusteluja rakenteiden, diskurssien ja vallan termien kautta. Tavat, joilla sosioekonomiset rakenteet rajoittavat tai mahdollistavat ihmisten toimintaa, nähdään tärkeänä. Suurimmat erot tutkijoiden kesken on siinä, minkälainen painoarvo sosiaalisille ja
taloudellisille rakenteille ja niiden vaikutuksille ihmisten toimintaan annetaan. Useimmat yhteiskuntatieteelliset tutkijat ovat sitä mieltä, että toimijuutta ei voi erottaa rakenteellisista tekijöistä vaan toimijuuden rakentumiseen vaikuttavat kulloisenkin tilanteeseen liittyvät yksilön ulkopuoliset tekijät. Merkittävimpiä yhteiskuntatieteellisiä vaikuttajia ovat olleet Anthony Giddens ja Margaret Archer. (Eteläpelto ym. 2013, 48.) Giddensin (1984, 118) nostaa rakenteistumisen teoriassaan esille rakenteiden kaksinaisuuden, jonka mukaan rakenne voi olla joko keino tai pidäke eli ne yhtäältä rajoittavat ja määräävät mutta toisaalta myös mahdollistavat ja ohjaavat ihmisten toimintaa. Tapola-Haapalan (2011, 21) mukaan Archer katsoo yhteiskunnassa olevan monenlaisia emergenttejä ominaisuuksia, rakenteellisia, kulttuurisia ja toimijuuteen kytkeytyviä, joista mitään ei voida palauttaa toisiin ja joista kukin on lisäksi suhteellisen kestävä.
Post-strukturalistisfeministiselle linjalle on yhteistä kiinnostus kieleen ja ajatus, että todellisuus rakentuu kielen kautta. Post-strukturalistisesti suuntautuneet tutkijat keskittyvät pääasiassa diskurssien rakenteisiin. He näkevät diskurssien kytkeytyneen läheisesti tietoon ja valtasuhteisiin, jotka ovat läsnä ihmisten kaikessa toiminnassa. Tutkimuksen metodina käytetään diskurssianalyysiä, jonka avulla pyritään ymmärtämään kuinka diskurssit heijastavat tietoa, valtaa ja sosiaalisia instituutioita sekä niiden välisiä suhteita. Post-strukturalistiset lähestymistavat voidaan jakaa kahteen, vahvaan tai keskitason, käsitykseen sen mukaan kuinka niissä suhtaudutaan yksilön olemassaoloon ja rooliin. (Eteläpelto ym. 2013, 51.)
”Vahvan post-strukturalistisen” käsityksen mukaisesti ajattelevat tutkijat pohjaavat teoriansa Jacques Derridan tekstuaalisuteen, jonka mukaan subjektit ovat fiktiivisiä ja ovat olemassa kielen prosesseissa. Toimijuuden käsitteen on nähty nousevan subjektin ja subjektiposition käsitteistä. Subjektiivisuudella on post-srukturalismissa kahdenlainen merkitys. Subjektien nähdään olevan pakotettuja tiettyihin järjestelmiin ja subjektipositioihin, jotka ovat luotuja diskursseissa. Toisaalta subjektit voivat saavuttaa toimijuuden, jos ikään kuin uudelleen muokkaavat vapaana olevia diskursseja. Toimijuus on itsensä ilmentämistä kielen ja diskurssien tasolla ja siten sosiaalinen ja yhteisöllinen ilmiö. Toimijuuden mahdollisuudet ovat siis rajattuja ja määriteltyjä lähinnä diskurssien kautta. Post-strukturalismissa ajatellaan, että valta muodostuu moninaisten ja alati muuttuvien diskurssien kautta. Suuntauksen tutkijat ovat
tunnistaneet ja tutkineet hegemonisten, hallitsevien, diskurssien olemassaoloa ja merkitystä.
(Eteläpelto ym. 2013, 51–53.)
”Keskitason post-strukturalismi” on kehittynyt vastauksena post-strukturalismin saaman kritiikin pohjalta. Eteläpellon ja muiden (2013, 53) mukaan esimerkiksi Lois McNay on kehittänyt toimijuuden käsitettä edelleen. McNayn (2004, 177) mukaan toimijuus on keskeinen termi, joka toimii ikään kuin välittäjänä kulttuuristen ja taloudellisten voimien sekä identiteetin muodostumisen ja sosiaalisten rakenteiden välillä. Hän nostaa esille toimijuuden kokemuksellisen puolen, minkä vuoksi toimijuutta ei voida ymmärtää ainoastaan diskursiivisina rakenteina. Keskitason post-strukturalismi kiinnittää huomiota nimenomaan yksilön tilannekohtaiseen toimintaan suhteissa muihin. Siinä korostetaan yksilöllistä toimijuutta, jossa yksilön itsetuntemus ja itsereflektio nähdään tärkeinä elementteinä.
(Eteläpelto ym. 2013, 54.)
Sosiokulttuurisille lähestymistavoille yhteistä on olettamus, että sosiokulttuurisilla tekijöillä on tärkeä merkitys ihmisen toiminnalle. Siitä minkälainen merkitys yksilöllä toimijuuden rakentumisessa on, ei sosiokulttuurisen lähestymistavan sisällä olla yksimielisiä. Eteläpelto ja muut (2013, 55) ovat jakaneet lähestymistavan edustajat kahteen leiriin sen mukaan, kuinka he näkevät yksilöllisen toimijuuden. Toiset torjuvat yksilöllisen toimijuuden kun taas toiset näkevät yksilön roolin aktiivisena. Yksilön aktiivisen toimijuuden torjuvat näkevät ihmisellä olevan ikään kuin passiivisen esittävän roolin, jossa ihmiset peilin tavoin heijastelevat objektiivista ulkomaailmaa.
Yksilön aktiivista roolia korostavat puolestaan ajattelevat, että toiminnalla voi olla joko sosiaalinen alkuperä tai toimet voivat yhtä hyvin olla lähtöisin yksilön omasta historiasta ja tarkoituksellisuudesta. Yksilöllisen toimijuuden yksi tärkeimmistä selittävistä tekijöistä on minäpystyvyys, joka sisältää yksilön uskomukset hänen kapasiteetistaan ja kyvyistään saavuttaa tärkeinään pitämiä asioita. Bandura (2006, 175) nostaa sosio-kogniitiivisessa toimijuuden teoriassaan esille, että mitä vahvempana yksilö kokee oman minäpystyvyytensä, sitä paremmaksi hän kokee oman suorituskykynsä ja sitä kautta toimijuutensa. On kuitenkin
muistettava, että sosiokulttuurisen lähestymistavan mukaan ihmistä ympäröivällä kontekstilla on aina vaikutusta ihmisen ajatteluun ja toimintaan. (Eteläpelto ym. 2013, 56–57.)
Identiteetin ja elämänkulun toimijuuteen liittyvissä lähestymistavoissa toimijuudesta puhutaan ihmisen elämänkulkuun liittyvin termein. Siinä ollaan kiinnostuneita, kuinka yksilöt rakentavat heidän elämäänsä niissä sosiokulttuurisissa olosuhteissa, joissa he elävät.
Eteläpellon ja muiden (2013, 57) mukaan Elder, Jonson ja Crosnoe määrittelevät toimijuuden tavaksi, jolla yksilöt rakentavat elämänkulkuaan olosuhteissa, joissa historia ja yhteiskunta tarjoavat sekä mahdollisuuksia että rajoittavat ihmisen toimintaa. Toimijuus ei siten viittaa vain lyhytaikaiseen toimintaan, vaan yksilöt toimivat ajallisessa jatkuvuudessa elämänkulkua rakentaessaan. Lisäksi toimijuuden yhteydessä otetaan huomioon subjektin identiteetti, joka vaikuttaa sekä yksilön valintoihin sekä toimintaan. (Eteläpelto ym. 2013, 56–57.)
Eteläpellon ja muiden tekemän koonnin perusteella toimijuuteen vaikuttavat sekä yksilöön itseensä että yksilön ulkopuoliseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin liittyvät seikat. Eri aikoina ja eri lähestymistavoissa on näiden merkitystä painotettu eri tavoin. Jyrkämän (2008, 192) mukaan toimijuuden periaatteena pidetään ajatusta, jonka mukaan yksilöt rakentavat omaa elämänkulkuansa tehden valintoja ja toimien historian ja yhteiskunnallisten olosuhteiden luomissa mahdollisuuksissa ja rajoissa: lapset, nuoret ja aikuiset ja ikääntyneet eivät passiivisesti toimi yhteiskunnallisten tekijöiden ja rajoitteiden ohjaamina, vaan tekevät valintoja ja erilaisia ratkaisuja reflektoiden itselleen mahdollisia vaihtoehtoja. Myös Eteläpellon ja muiden (2013, 60–62) ammatillisen toimijuuden viitekehyksessä kehittämä subjektilähtöinen sosiokulttuurinen lähestymistapa huomioi sekä sosiokulttuuriset olosuhteet että subjektiin itseensä liittyvät ominaisuudet. Lähestymistapaa voidaan mielestäni hyvin käyttää kuvaamaan myös esimerkiksi nuorten toimijuutta. Kuviossa 1. esitän subjektilähtöisen sosiokulttuurisen mallin idean mukautettuna siten, että ammatillinen näkökulma on siitä poistettu. Mallin mukaan toimijuuden rakentumiseen vaikuttavat sekä subjektin ulkopuolella vaikuttavat sosiokulttuuriset tekijät että subjektiin itseensä liittyvät tekijät.
Kuvio 1. Toimijuuden rakentuminen (Eteläpelto ym. 2013, 61)
Lähestyn tutkimuksessani toimijuutta molemmista näkökulmista ja sen vuoksi seuraavissa luvuissa pohdin tarkemmin sitä, kuinka toimijuutta voidaan tarkastella sosiokulttuuristen olosuhteiden (rakenteiden) asettamien mahdollisuuksien ja esteiden valossa ja toisaalta myös sitä, kuinka subjektiin liittyvät tekijät vaikuttavat toimijuuden rakentumiseen. Tutustun näihin näkökulmiin tarkemmin Jyrkämän (2008, 194) kehittelemien toimijuuden koordinaattien sekä subjektiin liittyvien modaliteettien kautta. On muistettava, että tämä jako on analyyttinen ja tehty tässä tutkimuksessa ainoastaan helpottamaan aiheen käsittelyä ja aineiston analysointia.
Tosiasiassa toimijuus on monitahoinen käsite ja sen rakentumiseen vaikuttaa samanaikaisesti hyvin monet eri tekijät. Onnismaa (2003, 67) huomauttaakin, että toimijuudesta ja toimintakyvystä puhuttaessa yksilöllinen ja sosiaalinen näkökulma ovat kietoutuneet toisiinsa, jolloin jyrkän eron tekeminen yksilön ja ”ympäristön” välille ei vaikuta mielekkäältä.