Opinnäytetyön taiteellistuotannollisen osuuden muodosti Generaattorigalle-riassa Porissa syyskuussa 2012 pidetty viikon mittainen näyttely. Teosten kuvat ovat noin vuosilta 1996-2012 ja ne ovat suorassa yhteydessä omaan elämääni ja arkeeni. Niissä on katuja, ihmisiä, eläimiä, rakennuksia, yksityiskohtia, metsää, merta. Niissä ei ole varsinaista teemaa, ne ovat nyt-hetkiä. Kuvat on tallen-nettu neulanreikäkameralla tai vanhoilla filmikameroilla, ja ne ovat kaikki mustavalkoisia.
Miksi valitsin töideni esittämiseen juuri tämän tilan? Tulin syvästi koskete-tuksi, kun ensimmäisen kerran näin vanhan generaattoritilan. Tiesin heti ha-luavani tehdä teoksia, jotka ovat vuorovaikutuksessa tämän tilan kanssa. En halunnut ottaa sitä haltuuni vaan ikään kuin hyväillä sitä pienillä teoksillani.
61
Tila itsessään on täydellinen taideteos: elämän ihmeluonne avautuu. Pienet yk-sityiskohdat ovat suurenmoisia, kuten koneenvalmistajan majesteetillisin sini-sen, punaisini-sen, kullan ja valkoisen väreillä muodostettu logo AB.DE LAVALS ÅNGTURBIN STOCKHOLM, erityinen värimaailma. Minkälaista täällä on ollut työmiehen arki? Vaikuttavan tilan kanssa ei voi kilpailla huomiosta.
Niinpä päädyin tekemään hyvin pieniä teoksia ajatuksena, että intiimi muisto kohtaa julkisen muiston.
3.7.2012 päiväkirjamerkintä: kysymys on löytämisestä, havahtumisesta ja kokemisesta. Tämä maailma tässä. Maailman kohina.
Luonnonvalo on tilassa keskeinen vaikuttaja. Kun päivä on poutainen, tila täyttyy kirkkaudesta, joka on kaikki – perustava olemus. Myös hämäryys voi olla elävää ja ylistettävää. Hämäryys kiehtoo minua niin tilassa kuin kielessä.
Generaattorin tilallisuudessa valoisuus on sakraalia samoin kuin hämyisyys.
Suojeltuun generaattoritilaan ripottelin ja upottelin koneiden keskelle, ikku-nalaudoille ja mittaritaulujen päälle yleisölle löydettäviksi valokuvallisia pala-sia. Jokaisessa palasessa oli hopeagelatiinivedos yhdistettynä melko paksuun lasiin. Lasit olivat muodoiltaan vaihtelevia, osaksi vinoon leikattuja, osaksi or-gaanisen muotoisia kuin kastepisaroita. Teokset olivat siis hyvin konkreettisia ja materiaalisia irrotettuja palasia maailmasta. Pienimmät olivat lähes minia-tyyrikoossa, suurimmat 17x18x17x16cm eli melko pieniä kaikki.
Teosten kuvat olivat luonnosmaisia siinä mielessä, että negatiiveista ja vedok-sista ei ollut poistettu pölyjä tai naarmuja, eikä niitä ollut käsitelty tai viimeis-telty. Monet olivat ali- tai ylivalottuneita ja epätarkkoja, usein melko tasahar-maita tai ylijyrkkiä.
”Näissä teoksissa kiinnostavinta on epätäydellisyys.” (Näyttelyvieras Paula Karismaa 8/9 2012)
62
En ollut numeroitunut teoksia. Koska valvoin itse näyttelyn, pystyin eväs-tämään yleisöä kertomalla, mitä olen laittanut esille, esim. että suojellussa osassa galleriaa on 17 pientä palasta, jotka voi etsiessään löytää. Ajatuksena oli luoda myös teosten katsomisesta meditatiivinen tilan tutkimisen kokemus:
kun ihmiset etsivät palasia, he tulevat havainnoineeksi samalla tilaa kaikkine yksityiskohtineen. Katsomisen avautuminen pienten osasten kautta oli yksi lähtökohta.
”Kello on pysähtynyt viis yli kahdeksaan.” (Näyttelyvieras Johanna Sointula 5/9 2012)
”Aurinko paistaa likaisten ikkunoitten läpi.” (Tuntematon näyttelyvie-ras 5/9 2012)
”Teosten lasit heijastelevat tilaa ja katsojia.” (Tuntematon näyttelyvieras 4/9 2012)
Elämässä kaikki on aina kesken. Ajattelen, että täydellisyys on pystyyn kuol-lutta, keskeneräisyys ja epätäydellisyys edustavat tässä elämässä elämää, ne ovat elämään päin. Generaattorin viimeinen tila, yläkerran siniseinäinen taka-huone, oli luonnosmainen.
Esillä oli 13 pigmenttivedosta, joissa oli neulanreikävalokuvia ja piirroksia.
Ne ripustin kehystämättä seinälle, elokuvamaiseksi nauhaksi. Piirrokset olin piirtänyt lyijykynällä tai hiilellä erilaisissa arkisissa tilanteissa, usein viiva jäi kesken ja hajan. Esimerkiksi olin piirtänyt parturia työssään näyteikkunan läpi, ja tilanne oli niin hetkellinen, että parturin toinen jalka jäi piirroksesta uupumaan hänen vaihtaessaan asentoa. Ne eivät siis olleet alkuperäisiä piir-roksia vaan pigmenttivedoksina valokuvapaperilla – jälkeenpäin ajattelin, että alkuperäisten käyttäminen olisi toiminut paremmin. Siitä tuli myös havaintoja näyttelyvierailta:
63
”Voisiko kuitenkin olla originaalit piirrokset?” (Näyttelyvieras Henna Paunu 7/9 2012)
”Alkuperäiset piirrokset olisivat enemmän nyt-hetkeä.” (Näyttelyvieras Jenni Uusitalo 4/9 2012)
Henna Paunu kuvaili lasipalloja itsevalaiseviksi, hänestä ne olivat kuin pro-jisointeja. Pallo muotona on elävä, orgaaninen luonnonmuoto. Paunu pohti teoksia parasiitteina, jotka kasvavat tilasta.
Edellä mainittu oli tärkeä kuulla, sillä se vahvisti ajatustani tilan ja teosteni luonnollisesta yhteiselosta. Kyse ei ollut pelkästä vuoropuhelusta vaan ennem-min symbioottisesta olemisen hetkestä: teokseni imivät ravintonsa suoraan tilasta ja toisaalta synnyttivät tilassa hetkellisesti kokonaan uutta elämää.
”Lasityöt ovat välähdyksiä tilassa, ihan konkreettisesti, kun niihin osuu sopiva valo. Toisaalta ne ovat välähdyksiä jostain toisesta maailmasta.
Sitä miettii, mitä se kuva oli, mitä siinä oli, ja sitten tulee uusi välähdys ja unohtaa sen vanhan.” (Näyttelyvieras Salli Kulmala 7/9 2012)
Myös tuoksu oli osa kokonaisvaltaista elämystä. Poltin alakerrassa tavallisia kynttilöitä ja yläkerrassa tuoksulampussa eteerisistä öljyistä sekoitettua tuok-sua, joka yhdistyi koneiden ja tomun tuoksuun. Koin itse tuoksun miellyt-tävänä ja poikkeuksellisena, kiinnostavana, mutta vain yksi näyttelyvieras kommentoi sitä.
”Mikä täällä tuoksuu hyvältä?” (Näyttelyvieras Sara Kärpänen 3/9 2012)
Yksi näyttelyvieras kritisoi tilaa siivottomaksi, likaiseksi. Hän tuli siitä harmis-tuneeksi, ja ehdotti, että seuraavalla kerralla tarttuisin rättiin ja harjanvarteen.
64
Kuvataiteilija Paavo Paunun mielestä taas tilan koskemattomuus nimenomaan oli hyvä asia: kuvien herkkyys levisi hänen mielestään tilaan seitteinä ja pö-lynä. Näin kuvat olivat osa tilaa.
Useimmat vieraat ilmaisivat kokevansa kokonaisuuden rauhoittavana, mutta myös muunlaisia tunnelmia nousi:
”Täällä on aavemainen tunnelma, pelottava, kuin kylässä, missä yksi koira haukkuu ja toinen vastaa jostain kaukaa.” (Tuntematon näyttely-vieras 7/9 2012)
Näyttelytilan alakertaan toin metsänpalasia. Ne olivat 30cm x 30cm kokoi-sia lasilaattoja, joihin olin kiinnittänyt valokuvia metsän pohjakasvustosta ja sen kukista, mm. sudenmarjoja, valkovuokkoja, metsätähtiä ja tähtimöitä ja lauhaa. Laatat muodostivat kolme kasvustoa alakerran lattialle, joista suurin 230cm x 180cm. Tätä suurta teoskokonaisuutta pystyi katsomaan myös ylhääl-tä päin yläkerran lattiassa olevasta aukosta. Alakerran seinillä oli esillä vielä kaksi vanamokuvaa.
Moni näyttelyvieras jäi pohtimaan, minkälaista työnteko generaattoritilassa on ollut. Nyt työläiset ovat poissa. Tilassa on sellainen tuntu kuin sieltä olisi lähdetty yhtäkkiä, jaffapullokin on jäänyt pöydälle ja hanskat.
”Ovatko he sujahtaneet kuviisi?” (Näyttelyvieras Johanna Sointula 5/9 2012)
”Jäin miettimään, onko se ulkoisen vai sisäisen maailman kohinaa.
Kun katsoin kuviin, alkoi tuntua että käännyin kuuntelemaan omaa itseäni.” (Näyttelyvieras Sari Mattila 8/9 2012)
65
Etukäteen ajattelin, että vietän viikon mittaisen hiljaisuuden retriitin valvoes-sani näyttelyä. Se ei todellakaan toteutunut, onneksi, näyttelyssä kävijät olivat kerta kaikkiaan keskustelevia! Vieraskirjassa oli 149 nimeä, läheskään kaikki kävijät eivät huomanneet tai halunneet kirjoittaa nimeään kirjaan, joten kävi-jöitä oli paljon enemmän. Aivan tuntemattomatkin ihmiset tulivat kertomaan minulle, mitä näkivät ja kokivat. Se oli varmasti puhuttelevan tilan ansiota.
Kliinisessä galleria- tai museotilassa olisi todennäköisesti ollut vähemmän vuorovaikutusta. Useimmat ihmiset todella kiersivät pitkään tilassa kuvia etsiskellen ja tilaa tutkien, olivat jatkuvassa hitaassa liikkeessä. Se oli hyvin kaunista, olen kiitollinen, että sain kokea sen. Oli myös niitä, jotka kaipasivat näyttelyluetteloa ja eksaktia tietoa teoksista, nopeaa informaatiota. Puolituttu mies, taiteilija itsekin, juoksi raput yläkertaan ja tuli lähes saman tien takaisin alas. ”Löysitkö sieltä mitään”, kysyin. Hän katsoi minua hämmentyneesti, ei vastannut.
Kokonaisvaltaista pysähtymistä nyt-hetkeen tuki näyttelyyn liittyvä elävä äänimaailma, jonka tarjosivat laulaja Meri Tiitola maanantaina ja tiistaina sekä puhallinsoittajat Heikki Syrjänen ja Pekka Westerholm keskiviikkona ja torstaina. Heidän tuottamansa äänet yhdistyivät tilassa olemassa olevaan teol-lisuushälyyn, joka tuli seinän takaa.
Meri Tiitola resitoi sanskritinkielisiä mantroja. Syrjänen ja Westerholm taas reflektoivat tilaa ja kuvia puupuhaltimilla improvisoiden.
Näitä ääniä voi kuunnella tämän julkaisun yhteydessä muistitikkuliitteenä ole-valta videolta, joka löytyy myös internet-sivustona < http://www.youtube.com/
watch?v=k-V9QlEBMBc > (10.2.2014).
Laulu- ja soitto-osuuksista tuli melko paljon palautetta. Havainnoin näyt-telyvieraita tilassa ja huomasin, että monien kohdalla laulun aikana liikkeet
66
hidastuivat ja niiden määrä väheni, koko tila hengitti ikään kuin yhtä suurta hengitystä.
”Kaikki valui minusta pois. En pysty nyt menemään ruokakauppaan.”
(Näyttelyvieras Heli Vija 4/9 2012)
”Lauluääni toi tilanteeseen keskittynyttä ylevyyttä. Oli mukava kier-rellä ja löytää aina uusia kuvia yllättävistä paikoista.” (Näyttelyvieras Ismo-Pekka Heikinheimo 4/9 2012)
”Olen kierrellyt näyttelytilassa nyt laulun aikana ja ennen sitä. Kiinnos-tavaa, miten laulu muuttaa kuvankatselun kokemusta.” (Näyttelyvieras Minna Karru 4/9 2012)
Generaattorigalleria 6.9.2012.
Valokuva- ja videodokumen-taatio näyttelystä löytyvät
tämän julkaisun liitteenä olevalta muistitikulta.
67