Haluan tehdä eron kuvataideopetuksen, terapeuttisen kuvantekemisen ja taideterapian välillä.
Omasta näkökulmasta näyttelyprojektissani oli kyse osittain terapeuttisesta kuvan tekemisestä.
Terapeuttisena kuvan tekemisenä se toimi niille taiteiljaryhmäläisille, jotka kokivat tekemisen terapeuttisena. Terapeuttisuuteen ei kuitenkaan voida pakottaa, joten kyseessä on tällöin ihmisen oma kokemus asiasta.
Kuvataideopetus on yleensä peruskouluissa pakollista, sisältäen opetuksellisia visuaaliseen ilmaisuun tai kuvantekemiseen liittyviä tavoitteita. Sille on hyvin leimallista arviointi ja luokkatila, jossa opettaja on läsnä. Näyttelyn tekemisessä ei ollut siis kyse kuvataideopetuksesta.
Taideterapeuttinen kuvan tekeminen puolestaan on vapaaehtoista. Se voi tapahtua niin yksin, kuin ryhmässä. Mikäli kyse on ryhmässä tapahtuvasta terapeuttisesta kuvan tekemisestä on olennaista, että henkilö tuntee ryhmän olevan riittävän turvallinen. Terapeuttisessa kuvan tekemisessä kokemus voi olla parhaillaan sisäisesti palkitseva. Ihminen pystyy itse määrittelemän onko näin vai ei. Tässä mielessä voidaan ajatella, että taiteilijaryhmästäni osalle tekeminen näyttäytyi myös terapeuttisena, riippuen henkilön itsensä kokemuksesta.
Taideterapiaan hakeutumista puolestaan kuvaa usein niin sanottu sisäinen tarve tai pakko saada apua omissa ongelmissa. Taideterapiassa on läsnä vahvasti terapeutti, jonka kanssa asiakas voi määrittää terapian tavoitteita tarvittaessa. Taideterapiassa kokemus tulee jaetuksi ja vastaanotetuksi.
Olennaista on huomata, että myös tilan täytyy olla suljettu ja häiriötön. (Wilhelmus, 2011 )
”Vaikka taiteella voi olla yhteisöllisyyttä lisääviä merkityksiä, kyse lienee kuitenkin enimmäkseen yksilön sisäisistä prosesseista – sisäisestä eheytymisestä, ongelmien työstämisestä ja minän etsimisestä ( Linko 1998a, 54).” (Saresma, 2003, s. 175)
En voi sanoa, että terapeuttisuus itsessään olisi ollut näyttelyprojektissa varsin selkeänä ääneen lausuttuna tavoitteena. Se tuli niille osallistujista ikään kuin lisänä, jotka kokivat työskentelyn terapeuttiseksi. Toivoin tekemisen avaavan kenties jonkinlaisia tekemisen lukkoja ja tätä kautta sen tekemisen vaikutusta aivoihin niin muisteluna, kuin uuden oppimisena tuskin voidaan välttää. Inkeri Sava kirjoittaa teoksessaan taiteen merkityksestä osuvasti:
”Kuin uni taide voi muuntaa torjutut ja unohdetut, arkaaiset tunteet ja ajatukset aistittavaan muotoon mm. kuviksi, missä ne voivat tulla ”turvallisesti” tulkittaviksi. Taide voi näin antaa mahdollisuuden nk. läpityöskentelyyn ja viisaasti käytettynä vapautumiseen aiempien
25
elämänkokemusten ja hyvää olemista lamauttavista tunteista ja ajatustottumuksista.” (Sava, 2007, s. 108-109)
Savan kirjoittamat ajatukset tuntuvat projektiini hyvin sopivilta, sillä luodessaan kuvaa ihminen käyttää omaa kokemusmaailmaansa ja tuntemuksiaan osana kuvan tekemistä. Tällöin se mitä kuvaan syntyy kertoo tekijänsä ajatuksista aina kuitenkin jotain.
Olen alusta asti halunnut rajata näyttelyprojektin olevan jotain muuta, kuin kuvataideopetusta. En nimittäin missään vaiheessa sanonut ryhmäläisilleni olevani opettaja. Sanoin olevani oman alani opiskelija ja tuleva asiantuntija, jossa roolissa he onnistuneesti minua kohtelivatkin. Toki oma tietoperustani esimerkiksi materiaaleihin liittyen oli vahvasti läsnä, mutta annoin taiteilijoille vapaat kädet itsensä toteuttamisessa puuttumatta heidän työskentelyyn ainakaan opettajamaisin ottein.
Saatoin jonkun kerran kannustaa jatkamaan työtä vielä hieman eteenpäin, mutta kaikein kaikkian ryhmässä olevilla taiteiljoilla oli varsin vakaa käsitys siitä, koska työ tuli valmiiksi. Työskentely itsessään vaati monelta paljon ponnisteluja ja erilaista keskittymistä, kuin mikään tavallisiin arkisiin toimintoihin liittyvä asia, joten he osaltaan myös väsyivät fyysisesti noin tunnin töitä tehtyään.
Ainoa selkeä tavoite johon näyttelyprojektissamme suuntasimme oli näyttelyn tekeminen. Se millaisia töistä tuli oli ikään kuin vähemmän tärkeää. Tämän kokemuksen tärkeyden he sisäistivät mielestäni heti projektin alussa. Kahden ensimmäin kerran jälkeen vähättelevät ajatukset siitä, että
”työni on vain tällainen” kääntyivät paljon vapautuneempaan muotoon. Olen itseasiassa jopa yllättynyt siitä, kuinka hyvin positiivisessa mielessä vapaa ja kritiikitön ilmapiiri syntyi. Tältä osin näyttelyprojekti sujui paljon paremmin, kuin ennalta uskalsin edes ajatella.
Miten rajaisin oman ryhmäni toiminnan pois terveys- ja hyvinvointiakselilta? Olen halunnut alusta asti uskoa, että oman näyttelyprojektini saa jo alusta lähtien erilaisen tekemisen otteen, kuin joku muu esimerkiksi sairaanhoidon ammattilaisen vetämä terveyttä ja hyvinvointia edistävä projekti.
Perustan tämän omaan ymmärrykseeni siitä, että kun tulen kuvataiteen opiskelijana tekemään näyttelyä, otteen tekemiseen täytyy ihan jo oman koulutukseni vuoksi erota sosiaalialan koulutuksen saaneen painotuksista. En voi väittää, ettenkö haluaisi näyttelyn tekemisen vaikuttavan positiivisesti myös ihmisen hyvinvointiin, mutta en koe, että oma koulutukseni riittäisi sen osa-alueen selkeään tukemiseen. Voitaisiin ajatella, että niille, joille näyttelyn tekeminen toi vireyttä ja myös hyvinvointia, saivat kokemuksesta varmaankin eniten irti. Luovuus itsessään tukee mielestäni ihmisen hyvinvointia, että kenties en voi väittää olevani omissa tavoitteissani kuitenkaan kovin kaukana sosiaalialan käyneen ihmisen tekemän projektin tavoitteista.
26
Luovuutta on -näyttelyä rakentaessa kohtasin taiteilijaryhmäläiset kiinnittämättä huomiota mahdollisiin iän tuomiin vaivoihin. Tiedustelin etukäteen hieman talon henkilökunnalta sitä, että onko jotain tekemisen rajoitteita, joista minun tulisi olla tietoinen, kuten heikentynyt kuulo, jokin tekemistä rajoittava sairaus tai muistamisen vaikeus. Henkilökunnan mukaan ei kuitenkaan ollut mitään erityistä, josta minun olisi pitänyt heistä etukäteen tietää. Asenteeni oli alusta lähtien ”tule sellaisena kuin olet ja tee niin paljon, kuin pystyt”. Samalla totesin myös heti alussa, että kaikki materiaalit eivät sovi välttämättä kaikille. Tilanteissa, joissa huomasin vaikkapa saven työstämisen tuottavan vaikeuksia tarjouduin itse auttamaan todeten, etteivät kaikki ammattitaiteilijoistakaan halua tai voi käyttää kaikkia materiaaleja.
Projektin suunnitteluvaiheessa puolestaan ajattelin paljonkin iän tuomia mahdollisa rajoitteita. Siinä mielessä olin mielestäni jo ennakolta varannut riittävästi aikaa siihen, että ryhmän saapuessa paikalle kaikki materiaalit olivat hyvin esillä ja heidän saatavillaan. Nämä tekemisen reunaehdot olivat hyvin selkeät ja helposti jo ennalta nähtävissä. Olin etukäteen varautunut myös siihen, että esimerkiksi pensselin käsittely voisi olla jollekin ryhmäläisistä hankalaa. Olin varannut otetta helpottavia vaahtomuovisia tuppeja tätä varten. Sain kuitenkin jo projektin alkuvaiheessa huomata, että taiteilijat pystyivät yllättävän vaivattomasti käsittelemään pensseleitä ja muita tarvikkeita.
27 Erkki maalaa ensimmäistä teostaan näyttelyymme.