Eva Kärnä-Koskinen
Kun presidentti Urho Kekkonen asteli Pitkänsillan yli kohtaamaan ammatti- yhdistysliikettä ja keskustelemaan poliittisen kentän toisen laidan pelaajien kanssa, puhuttiin yhteiskuntasopimuksen solmimisesta ja yhteiskuntarauhan takaamisesta.
Kekkonen teki konkreettisen mutta etenkin symbolisen matkan siltaa pitkin.
Koulumaailma on mielestäni joissakin asioissa kuin veden ympäröimä, ja vesi suodattaa todellisuutta ohuemmaksi ja selkeämmäksi kuin vastarannalla – muussa maailmassa. On löydettävä siltoja, joita pitkin koulusta pääsee maailmalle ja joita pitkin maailma pääsee koululle.
Oma kouluni, Kallion lukio, on Pitkänsillan pohjoispuolella, mutta tänne tulee opiskelijoita kaikkialta Suomesta. Meitä kalliolaisia yhdistää kiinnostus taiteeseen.
Tarvittiin muutama oivallus, jotka ovat koulussamme poikineet monenlaisia ajatuksia, prosesseja ja projekteja.
Ensimmäinen oivallus oli se, että taide todellakin läpäisee kielelliset, kansalliset, sosiaaliset, sukupuoliset ja muutkin ihmisten keksimät rajat. Osallisuuden ilo ja vastaanottamisen nautinto ovat yhteisiä kokemuksia. Toisen oivalluksen hetken muistan selvästi. Meidän työväenhelsinkiläisessä koulussamme oli romanimusiikin konsertti, jossa näitä romanilauluja lauloi saamelainen opiskelija. Niin helppoa, niin monikulttuurista ja niin hauskaa! Esityksen ytimessä oli kolme tekijää, jotka ovat läsnä koulutyössä kaikkialla. Oli oma ympäristö, joka meillä on kaupunkielämää kaikissa muodoissaan. Oli opiskelijan mukanaan tuoma kulttuurinen ja kielellinen identiteetti, ja oli se romanimusiikki, johon esiintyvä ryhmä oli yhdessä perehtynyt ja siitä valmistanut konsertin.
Kouluissa ensimmäinen kulttuurisesti rikas voimavara ovat opiskelijat. Kukin heistä edustaa jo sinänsä erilaista perehtymistä usein hyvinkin spesifeihin nuorten osakulttuureihin, he ovat perhekulttuurin osapuolia, alueensa asukkaita, monen mikrokulttuurin kantajia. Mielestäni tätä subjektiivista mikrokulttuurin reppua pitäisi penkoa ja käyttää paljon nykyistä enemmän. Usein nuoret esitetään kulttuurisessa keskustelussa objekteina tai sivistyneinä, valtakulttuuriin perehtyneinä tulevaisuudentoivoina. Abiturienttien vuosittaisen kirjallisuusesseekisan, Pikku-Finlandian, voittaja ei ole vain tehnyt raadin mieltä ilahduttavaa ”oikeaa tulkintaa”, jota kiitellään, vaan hän osallistuu persoonallisena subjektina ihan oikeaan kirjallisuuden diskurssiin. Taideopetuksessa on mielestäni tärkeää, että nuoren kulttuurista tietoa ja ääntä kuunnellaan ja pidetään ihan ”aikuistenkin oikeana”, ei vain täydennettävänä, puolityhjänä kypsymättömyytenä. Nuorten ennakkoluulottomuus kulttuuristen kysymysten suhteen on usein niin raikasta, että taidekaanon kalpenee. Joululomansa ”taidepläjäyksinä” esitteli eräs poika Dostojevskin Idiootin ja Kirjoituksia kellarista sekä kaikki Barbarella-leffat.
Olisi uskottava nuoren tekemisen merkittävyyteen. Taideopettajan työ olisikin ensinnä hakea sille puitteita sekä toiseksi näyttää kulttuurisia jatkumoja. Kuten kirjailija Seamus Heaney sanoi Huvilateltan runoillassa: ”Kaikki tekstit elävät samassa avaruudessa.” Ne langat muodostavat kudoksen, jossa harrastajan ja Nobelin palkinnon saaneen kirjoitukset kohtaavat toisensa.
Kanonistisen kulttuurikäsityksen istuessa vakaasti ja paikallaan taideopettajan toisella olkapäällä jatkuvasti viihtyvä ja viettelevä kuiskailija tarjoaa fiilistelyä ja puuhastelua. Koulu on usein mikrokosmos, jossa työt tehdään itseä varten, prosessi ja lopputulos ovat ennalta arvattavia eikä kulttuurisia kudoksia synny.
Mutta on kivaa hengähtää välillä vapaamman tekemisen puitteissa. Näin saattaa sitten opetusasiantuntija sanoa tokaista vanhempainillassa, että huolimatta taideaineiden opiskelusta koulumme opiskelijat menestyvät myös akateemisissa aineissa. Opintojenohjauksessa, koulun hallinnossa – rahapussin päällä – ei tulla aina ajatelleeksi, että taidekasvatus on myös kasvatusta sekä taiteen tutkimista ja tuottamista. Tiedot, taidot, ihmiskunnan saavutusten hienoimmat jäljet ja moninaiset pedagogiset lähestymistavat kuuluvat taidekasvatukseen. Osaamme olla vakavissamme, ja se on usein todella hauskaa.
Kun kulkee siltaa pitkin yhteistyöhön taiteen tai muun elämisen ammattilaisten luo, häviää tunne askartelusta. Kun teemme yhteistyötä teatterin tai museon kanssa, kohtaamme alan ammattilaiset sorvin ääressä. Tehdään oikeaa työtä eikä puuhastella. Syntyy vastuuta omasta työstä, kykyä toimia asiantuntijoiden kanssa saman päämäärän hyväksi ja näkemystä myös taiteen ja kulttuurin myös akateemisista sisällöistä. Kun esitys, joka perustuu esimerkiksi vanhojen ihmisten kertomuksiin, viedään vanhusten vuodeosastolle, on oltava tosissaan. On osattava kuunnella, ymmärtää ja tehdä oivaltavia tulkintoja sekä vaikuttava esitys. Koulu toimiikin näin osana kulttuurista yhteisöä. Nuorten innovatiivisuus pääsee oikeisiin puitteisiin, yhteistyökyvyt kasvavat, tiedonhankinnan ja käsittelyn tavat lisääntyvät, taidot harjaantuvat, vastuunotto lisääntyy, kontakteja ammattilaisiin syntyy, ja (helpotus!) opettaja saa asiantuntevan työkaverin projektin ajaksi. Ja sen ”kympin tytön” pärjääminen koulun ulkopuolellakin tulee nähtyä. Samalla oma koulu saa yhteisöllistä painoarvoa.
Tästä esimerkkinä on teatteriprojekti, jonka Kallion lukiolaiset tekivät Kinaporin palvelukeskuksen kanssa. Opiskelijamme keskustelivat rakkaudesta keski-iältään 79-vuotiaiden palvelukeskuksen asiakkaiden kanssa. Näistä keskusteluista dramatisoitiin esitys ”Näin on hyvä”, jota esitettiin lukuisissa vanhustentaloissa, palvelukeskuksissa ja vuodeosastoilla. Tämä vanhusten ja nuorten yhteistyö on nyt päässyt esimerkiksi vanhusten aktiivista tulevaisuutta käsitteleviin vanhustyön suunnitelmiin, ja se sai paljon positiivista vastakaikua. Ja meidän tekijöiden kuva rakkaudesta sai paljon uusia, syviä sävyjä.
Monikulttuurisuutta pidetään nyt tavallaan uutena asiana, johon haasteeseen monikulttuurisen koulunkin tulee vastata. Ehkä emme tajua itse olevamme monikulttuurisia jo yhtenäiskulttuurissamme. Viime talvena teimme Sinebrychoffin taidemuseon kanssa yhteistyöprojektin ”Kadun varrella”. Opiskelijamme tutkivat Helsinkiä monikulttuurisuuden vanhoista kerrostumista lähtien. Helsinki on ollut varsin ”mondiaali” provinssi jo silloin, kun oppikoulun perustaminen Kallioon
ei vielä ollut juolahtanut kenenkään mieleen. Meillä on monikulttuuriset juuret, joiden tunteminen ja muistaminen voisi olla suuri apu nyt, kun yhteiskuntamme on jälleen etnisesti rikastumassa.
Kallion lukiossa ei ole kovin paljon maahanmuuttajaopiskelijoita. Suurin syy tähän lienee toistaiseksi kielitaidon vahva korostuminen juuri meidän painoalueellamme ilmaisutaidossa, taiteissa. Olemme tehneet yhteistyöprojekteja ala- ja yläkoulujen kanssa, joissa maahanmuuttajataustaisia nuoria on suurempi joukko. Olemme tuoneet yhteistyöhön omaa osaamistamme – kirjallista ja teatterillista ajattelua – ja saaneet itse uutta tietoa ja laajentaneet näkemystämme monikulttuurisessa ja -kielellisessä todellisuudessa elävien nuorten elämästä. Näissä projekteissa me olemme sisällöllisesti saavana osapuolena, ja toivottavasti osaamme antaa puolestamme hieman keinoja näiden sisältöjen ilmaisemiseen.
Jokainen koulu sijaitsee keskellä kuhinaa eikä mahdollisia yhteistyökumppaneita tarvitse kaukaa hakea. On kunnallinen sektori: koulut, päiväkodit, terveyskeskukset.
On museoita, paikallis- ja asukasyhteisöjä, on urheiluseuroja ja kirkko. Mekin olemme löytäneet hienoja kumppaneita: kirjaston, valtion ja kaupungin museot, kirjakaupat. Kolmannen sektorin järjestöt, kuten Plan ja Kassandra, ovat jo perusajatukseltaan kulttuurisesti rikkaita. Olemme näiden tekijöiden kanssa lähteneet yhteisistä intresseistä ja yhdistäneet heidän maailmansa omaamme, jotta voimme luoda uutta maaperää.
Kulttuurisissa yhteistyöprojekteissa on ratkaistavana monia käytännön kysymyksiä, joista selkeimpiä ovat ehkä aika- ja resurssipula. Opetussuunnitelmaa voi kuitenkin toteuttaa muuallakin kuin luokkahuoneissa. Taiteen tekeminen ennestään tuntemattomien kanssa on riski, mutta positiivinen riski. Kirjailija Carlos Fuentes on sanonut, että hän kirjoittaa tuntemattomalle ystävälle, ei anonyymille kelletahansa.
Ystävää kunnioitetaan, ja yhdessä tehden tuntematon tulee tutummaksi.
Taideopetuksessa monikulttuurisuus on mahdollisuus, ei ongelma. Taide on kollektiivista ja yksilöllistä. Taideopetus sallii – ei, vaan puolustaa hedelmällistä leikkiä, eikä epäonnistumista ole punaisella merkitty. Taide on yhteinen kieli, jos muuta yhteistä kieltä ei ole.
Kallion lukion silloinen opiskelija Rosa Hossain kirjoitti vuonna 1995 koulumme lehteen itsestään. Hän sanoi:
”Ainoa mahdollinen kompromissi kulttuuritaustojeni välillä näyttää olevan kotimaa:
maa, jossa tunnen oloni kotoisaksi ja jossa minusta välitetään. Yhdellä puolen maailmaa mummini vispaa minulle joka käynnillä marjapuuroa vailla ruisjyvien mauttomia kuoria. Toisella kolkalla palloa dadabhai viittoo minut huoneeseensa ja poimii esille kypsän mangon vaatekaappinsa kätköistä. Rakkautta yhtä kaikki.
Väkilukuaan huimasti kasvattava isänmaani on, mutta ei välttämättä säily kuin seuraavaan luonnonkatastrofiin asti. Pohjoisen äidinmaani kansa taas on vaarassa kuolla sukupuuttoon seuraavien vuosituhansien kuluessa. Vaan mitäpä eroa valtiolla ja valtiolla, kansalla ja kansalla, kun ihmisen vieraus ja kotiperä on lähempänä sydäntä kuin jalkapohjia.”
Kallion lukiossa on toteutettu yhden tai useamman taideaineen yhteisprojekteja koulun ulkopuolisten toimijoiden kanssa vuosittain. Yhteistyökumppaneita ovat olleet mm. Sinebrychoffin taidemuseo, Ateneum, Kiasma ja Helsingin Kaupunginmuseo, Kulttuurien museo, useat päiväkodit ja ala-asteet, Akateeminen kirjakauppa, Kassandra ry., Suomen Plan, Myllypuron yläaste, Nuorisoasiainkeskus, kirjastot, asukasyhdistykset, eri viestimet ja ulkomaiset yhteistyökoulut.
Kirjoittajan esittely:
Eva Kärnä-Koskinen, Kallion lukion lehtori Helsingissä, opettaja henkeen ja vereen, filosofian lisensiaatti.