Syyteoikeus ja toimenpiteistä luopuminen

Rikoslain 20 luvun 11 §:n mukaan syyttäjä ei saa nostaa syytettä kyseisen luvun 3 ja 4 §:ssä eikä 5 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetuista kahdeksantoista vuotta täyttä-neisiin henkilöihin kohdistuneista rikoksista, ellei asianomistaja ilmoita rikosta syyttee-seen pantavaksi taikka ellei erittäin tärkeä yleinen etu vaadi syytteen nostamista.

Viita-tuissa pykälissä säädetään rangaistavaksi pa-kottaminen sukupuoliyhteyteen ja pakotta-minen seksuaaliseen tekoon sekä viitatussa kohdassa seksuaalinen hyväksikäyttö, jossa käytetään törkeästi hyväksi rikoksentekijästä erityisen riippuvaisen uhrin riippuvuussuh-detta tekijästä.

Rikoslain 20 luvun 12 §:ssä säädetään, että jos 1 §:ssä (raiskaus) tarkoitetun kahdeksan-toista vuotta täyttäneeseen henkilöön kohdis-tuneen rikoksen asianomistaja omasta va-kaasta tahdostaan pyytää, ettei syytettä tettaisi, syyttäjällä on oikeus jättää syyte nos-tamatta, jollei tärkeä yleinen tai yksityinen etu vaadi syytteen nostamista.

20 luvun 11 ja 12 §:ää on arvosteltu siitä, että ne antavat rikoksentekijälle tai jollekin hänen puolestaan toimivalle mahdollisuuden painostaa rikoksen asianomistajaa siten, että tämä ei painostuksen takia vaadi rangaistusta rikokseen syyllistyneelle tai ilmoittaa vakaa-na tahtovakaa-naan olevan, että syytettä ei nosteta.

On myös esitetty näkemyksiä, joiden mukaan syyteoikeuden järjestely näissä pykälissä tar-koittaa sitä, että rikosvastuun toteuttaminen ja rikosprosessin eteenpäin vieminen on ky-seisten tekojen osalta jätetty asianomistajan harteille.

Rikoslain 20 luvun 11 ja 12 § lähtevät siitä ajattelusta, että rikoksentekijän rankaisemista ei voida pitää kaiken muun sivuuttavana it-seisarvona. Huomioon on otettava myös ri-koksen uhrin tahto ja asema. Erityisesti sek-suaalirikoksiin liittyy asian arkaluonteisuu-den ja kiusallisuuarkaluonteisuu-den vuoksi piirteitä, joiarkaluonteisuu-den vuoksi uhri voi haluta välttää esitutkinnan ja oikeudenkäynnin. Rikokseen palaaminen ri-kosprosessissa voi aiheuttaa uhrille kärsimys-tä. Tämä koskee erityisesti asiaan liittyviä tutkimuksia sekä väistämättä tapahtuvaa asi-an kertaamista esitutkinnassa ja oikeuden-käynnissä, mihin voi liittyä myös joutuminen uudelleen tekemisiin rikoksesta epäillyn ja oikeudessa vastaajana olevan henkilön kans-sa. Tämä rikoksen luonteesta johtuva näkö-kohta ei ole merkityksetön, vaikka asian kä-sittely suoritetaan kuinka hienovaraisesti ta-hansa sekä noudattaen tarkasti säännöksiä asian käsittelyn julkisuuden rajoittamisesta ja salassapidosta. Kysymys on myös uhrin tah-don merkityksen ulottuvuudesta. Jos hänen tahdollaan (suostumus) on merkitystä

rikok-seen syyllistymisen kannalta, ainakin osin epäjohdonmukaisena voidaan pitää sitä, että tahto ei ulotukaan enää asian käsittelyyn.

On myös epäselvää, missä määrin epäasial-lisen painostuksen merkitystä voidaan pois-taa tai vähentää säätämällä rikokset virallisen syytteen alaisiksi tai poistamalla mahdolli-suus vakaalla tahdolla vastustaa syytteen nostamista. Tämä liittyy siihen, että seksuaa-lirikokset kuitenkin tulevat poliisin tietoon lähes poikkeuksetta uhrin tekemästä ilmoi-tuksesta. Yleensä rikosilmoitus tehdään tar-koituksessa saattaa rikoksentekijä vastuuseen teostaan eli tarkoituksessa vaatia rikoksente-kijälle rangaistusta. Tosin uhrin tahto saattaa muuttua vielä esitutkinnan aikana. Joka tapa-uksessa painostus voi ilmetä jo siinä vaihees-sa, kun uhri harkitsee rikosilmoituksen teke-mistä. Jos hän ei tee ilmoitusta eikä rikos muutenkaan tule poliisin tietoon, rikoksen luonteella virallisen syytteen alaisena rikok-sena tai asianomistajarikokrikok-sena ei ole merki-tystä.

Se, että rikos on asianomistajarikos, ei tar-koita sitä, että virallisen syytteen alaisiin ri-koksiin verrattuna rikosvastuun toteuttami-nen ja rikosprosessin eteenpäin viemitoteuttami-nen oli-sivat korostetusti asianomistajan harteilla.

Jos rikoksella ylipäänsä on asianomistaja, molemmissa rikostyypeissä asia yleisimmin tulee poliisin tietoon niin, että asianomistaja ilmoittaa rikoksen poliisille ja ilmoittaa vaa-tivansa rangaistusta. Tällöin poliisi suorittaa esitutkinnan ja syyttäjä syyteharkinnan. Jos esitutkintaviranomainen lopettaa esitutkinnan toimittamatta asiaa syyttäjän käsiteltäväksi tai jos syyttäjä tekee syyttämättäjättämispää-töksen, asian eteenpäin vieminen, lähinnä siis syytteen nostaminen, jää asianomistajan har-teille riippumatta siitä, onko rikos asianomis-tajarikos vai virallisen syytteen alainen rikos.

Siihen, että poliisille ilmoitetuista raiska-uksista vain osa johtaa syytteen nostamiseen ja vielä pienempi osa tuomioon, eivät niin-kään vaikuta syyteoikeuden järjestämiseen liittyvät seikat, vaan näyttö ja sen arvioimi-nen. Suomessa noin viidesosa poliisin tietoon tulleista raiskausrikoksista johtaa rangaistuk-seen. Jos huomioon otetaan raiskauksesta päärikoksena tuomitut rangaistukset, tuomit-tujen osuus on Norjassa ja Tanskassa

Suo-men luokkaa, Ruotsissa alhaisempi ja Sak-sassa korkeampi.

Syyteoikeuden järjestämistä seksuaalirikos-ten käsittelyssä koskee kaksi kansainvälistä velvoittavaa asiakirjaa, jotka molemmat ovat Euroopan neuvoston yleissopimuksia. Niistä ajallisesti ensimmäinen on lapsiin kohdistu-via seksuaalirikoksia koskeva sopimus, jonka kansallisen voimaansaattamisen yhteydessä sopimuksen 32 artiklan katsottiin edellyttä-vän lainsäädännön muuttamista siten, että kaikki lapsiin eli alle 18-vuotiaisiin kohdis-tuvat seksuaalirikokset säädetään virallisen syytteen alaisiksi ja että uhrin vakaalla tah-dolla ei enää ole merkitystä asiassa. Nämä kesäkuun 2011 alussa voimaan tulleet muu-tokset tehtiinkin rikoslain 20 luvun 11 ja 12 §:ään.

Kuten aikaisemmin on jo todettu, naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta tehdyn Euroo-pan neuvoston yleissopimuksen 55 artikla sanamuodoltaan poikkeaa lapsia koskevan yleissopimuksen 32 artiklasta siinä, että en-siksi mainitun artiklan mukaan rangaistavak-si säädettyjen tekojen tutkinta tai syyttee-seenpano ei saa riippua kokonaan (englan-niksi ”wholly”) uhrin ilmoituksesta tai kante-lusta. Yleissopimuksen selitysmuistion koh-dan 280 perusteella tällä rajauksella annetaan sopimuspuolille harkintavaltaa kuitenkin si-ten, että ainakin vakavimpien rikosten koh-dalla prosessin on edettävä uhrin tahdosta riippumatta. Sopimuksesta ei voi katsoa seu-raavan suoraan velvoitetta muuttaa rikoslain 20 luvun 11 ja 12 §:ää tai kumota niitä.

Vaikka rikoslain 20 luvun 11 ja 12 §:ssä säädettyjen syyteoikeusjärjestelyjen takana on ymmärrettäviä perusteita ja vaikka syyte-oikeuden järjestelyyn liittyvä sääntely ei vält-tämättä ole merkityksellinen suuren asiamää-rän kannalta, lainvalmistelussa on kuitenkin syytä ottaa lähtökohdaksi 11 §:n muuttami-nen ja 12 §:n kumoamimuuttami-nen, jolloin tiettyjen rikosten rajoitettu virallisen syytteen alaisuus ja vakaan tahdon merkitys poistuvat myös aikuisiin kohdistuvien seksuaalirikosten osal-ta. Tätä lähestymistapaa puoltavat useat sei-kat.

Rikoslain 20 luvun 11 ja 12 §:n sovelta-misalaan kuuluvat raiskaus, pakottaminen sukupuoliyhteyteen (joka aikaisemmin

tode-tun mukaisesti siirrettäisiin rikosnimikkeen

”raiskaus” alle), pakottaminen seksuaaliseen tekoon ja rikoslain 20 luvun 5 §:n 1 momen-tin 4 kohdan mukainen seksuaalinen hyväk-sikäyttö ovat rangaistusasteikkojensa, erityi-sesti enimmäisrangaistustensa perusteella vakavia rikoksia. Yleinen intressi ja viran-omaistoimijoiden velvoite saattaa rikoksen-tekijä vastuuseen on sitä korostuneempi, mitä vakavammasta rikoksesta on kysymys. Ri-koslaissa säädetyt syyttäjän syyteoikeuden rajoitukset koskevat lähes poikkeuksetta lie-vempiä rikoksia kuin nyt kysymyksessä ole-vat.

Syyttäjän syyteoikeutta on vähitellen laa-jennettu seksuaalirikossäännösten muuttami-sen yhteydessä. Aikaisemmassa lainvalmiste-lussa esitetyistä näkökohdista huolimatta ei ole mitenkään selvää, onko riittäviä perustei-ta olemassa sille, että tietyt seksuaalirikokset on edelleen jätetty erityisasemaan syyteoi-keuden ja uhrin vakaan tahdon merkityksen kannalta. Rikoslain 20 luvun 1—5 §:ssä ran-gaistavaksi säädettyjen rikosten välille on vaikea tehdä eroa sen suhteen, miten arka-luonteista ja kiusallista, jopa kärsimystä ai-heuttavaa niiden käsittely rikosprosessissa on. Rikosnimike ei tässä suhteessa ole vält-tämättä ratkaiseva, merkitystä on myös teki-jällä, uhrilla ja tekotavalla. Voidaan kysyä myös, mitä perusteita on löydettävissä sille erottelulle, että joidenkin rikosten kohdalla on rajoitettu virallisen syytteen alaisuutta ja joidenkin kohdalla merkitystä annetaan uhrin vakaalle tahdolle.

Rikoslain 20 luvun 12 §:n perustelujen mukaan syyttäjän on varmistauduttava siitä, että asianomistajan päätös perustuu hänen vakaaseen harkintaansa. Vaikka näin toimit-taisiin, tällainen varmistautuminen ja asian-omistajan tapaaminenkaan eivät välttämättä tuo esiin kaikkia niitä tekijöitä (esimerkiksi painostaminen), jotka ovat asianomistajan päätöksen takana. Lisäksi säännöksessä käy-tettävä ilmaisu ”vakaa tahto” ei ilmennä sitä näkökohtaa, että päätöksen tällaisissa tilan-teissa tulisi olla asianomistajan vapaasta tah-dostaan tekemä. Ilmaisu ei sääntele niitä olo-suhteita, joissa asianomistaja on päätöstään vakaasti harkinnut. Vakaan harkinnan loppu-tulokseksi ja vakaan tahdon ilmentymäksi voidaan katsoa esimerkiksi sekin, että

asian-omistaja päätyy pyytämään syytteen nosta-matta jättämistä sen vuoksi, että asianomista-jalla on häneen kohdistetun uhkauksen vuok-si huoli omasta turvallisuudestaan.

Vaikka edellä käsitellyt rikokset poistettai-siin rikoslain 20 luvun 11 §:n soveltamisalan piiristä ja 12 § kumottaisiin, uhrin mielipi-teellä tulee jatkossakin olemaan väistämättä merkitystä esitutkinnan käynnistymisen kan-nalta. Käynnistyminen kuitenkin usein edel-lyttää uhrin ilmoitusta poliisille tai toimimis-ta muuten niin, että asia tulee esimerkiksi jonkin toisen henkilön kautta poliisin tietoon.

Ilman mitään painostustakin tai muuta vas-taavaa epäasiallista tahdonmuodostukseen vaikuttamista uhri voi oma-aloitteisesti pää-tyä siihen, että hän ei asian käsittelyn raskau-den vuoksi halua sitä viedä eteenpäin eli saattaa tapahtunutta rikosta viranomaisten tietoon.

Edellä syyteoikeudesta esitetystä huolimat-ta on kuitenkin rikoksen luonne huomioon ottaen perusteet sille, että täysi-ikäiseen hen-kilöön kohdistunut seksuaalinen häirintä, jos-ta ehdotejos-taan säädettäväksi kokonaan uusi rangaistussäännös, olisi pääsääntöisesti asi-anomistajarikos. Vakavuudeltaan ja jossain määrin luonteeltaankin teko rinnastuu niihin tekoihin, jotka rikoslaissa ovat tällä hetkellä asianomistajarikoksia, kuten esimerkiksi lie-vä pahoinpitely muissa kuin asianomaisessa pykälässä (rikoslain 21 luvun 16 §) erikseen luetelluissa tilanteissa tai kunnianloukkaus.

3 Esityksen tavoitteet ja keskeiset