2. Vapaa yksilö
2.5 Tahto syrjäyttää järjen
1200- ja 1300-luvun aristotelisen ihmiskäsityksen kritiikki ei tullut täysin tyhjästä. Se liittyi ajatteluperinteeseen, jonka lähtökohtana oli kirkkoisä Aurelius Augustinuksen (354–430 jkr.) kirjoituksista nouseva ihmiskäsitys. Augustinuksen ajatukset ihmisen tahdon asemasta mielenliikkeiden ja tekojen ylimpänä säätelijänä olivat lähtökohtia via modernan voluntaristisille filosofeille (Mäkinen 2003, 144). Augustinus kirjoittaa tunnustuksiensa kahdeksannessa kirjassa, kuinka tahto on viimeinen vaikuttaja, jota ihminen ei itsekään voi muuttaa. Esimerkiksi kristinuskoon kääntymiseen vaaditaan Jumalan väliintulo ja uskomisen tahdon antaminen ihmiselle (Augustinus 1947, 173–175)
Duns Scotus ja Ockham painottivat tahdon asettumista järjen edelle päätöksenteossa. Näin he tarttuivat keskeiseen aristotelisen ihmisen olemuksen puoleen. Ockhamille tahto on niin merkittävä, että hän viittaa teksteissään toimivaan yksilöön sanalla ”tahto” (Holopainen T.M.
1996, 168). Tahdon tärkeä asema sai heidät tarttumaan aristotelisen olemusajattelun synnyttämään käsitykseen kaikkien ihmisten samasta päämäärästä. Tämä ajatus oli esteenä vapaalle tahdolle. Etiikan ja ajattelun pohjaksi otettiin tahto, sillä ei haluttu uskoa ihmisolemuksen ennalta asettamiin tarkoituksiin ja päämääriin.
Duns Scotuksen ja Wilhelm Ockhamin mukaan tahto ei aina suuntaudu hyvään ja täydelliseen.
Ockhamin mukaan tahdon keskeinen asema päätöksenteossa on ihmisille selvää intuitiivisesti, sitä ei voi argumentoida lopullisen selväksi (Holopainen T.M. 1996, 169). Ockhamin oma tapa muuttaa käsitystä olemusajattelusta oli kiinnittää huomio päämääriin viittaavien lauseiden persoonalliseen tahtojaan. Esimerkiksi lauseessa ”vasaran tarkoitus on iskeä naula seinään” tulee kiinnittää huomio vasaran rakentajaan, jonka tahtona on ollut rakentaa kyseinen apuväline, eikä vasaraan ja sen olemukseen. Ihmiset eivät pyri luonnostaan joihinkin tiettyihin päämääriin (Mäkinen ja Yrjönsuuri 1999, 155). Heidän tahtonsa asettaa nämä päämäärät ja myös keinot päämäärien toteuttamiseksi.
21
Duns Scotus oli ensimmäisiä voluntaristisen ajattelumallin muotoilijoita. Ymmärryksen antamat suositukset toiminnan suunnasta eivät estä tahtoa päättämästä järjen vastaisesti. Saatamme tahtoa lähteä vaikkapa matkalle, vaikka järjen taloudelliset ja ajankäytölliset laskutoimitukset osoittavat päätöksen järjettömyyden. Kyseessä on tahdon mahdollistama elämän arvojärjestyksen asettaminen huolimatta järjen ohjauksesta (Knuuttila 1999, 26). Tahto asettaa ihmiselle erilaisia päämääriä, eivätkä ne johdu ihmisen olemuksesta (Yrjönsuuri 1998, 154). Duns Scotus toisti usein, ettei tahdon tahtomiselle ole muita syitä kuin tämä tahto itse (Knuuttila 1999, 26). Tahdon asema eettisten järjestelmien pohjana vakiintui uuden ajan alussa vallitsevaksi tavaksi jäsentää ihmisen mielenliikkeitä (Mäkinen ja Yrjönsuuri 1999, 155).
Tuomas Akvinolainen oli tärkeä auktoriteetti, kun puhuttiin ihmisen olemuksesta ja teologian alueelle tulevista asioista, siksi kuljetan hänen ajatuksiaan uusien näkemyksien rinnalla. Tuomas ajatteli tahdon olevan käyttövoima ymmärrykselle ja ymmärrys suuntautuu hyvään Jumalan avulla. Akvinolainen perusteli Aristoteleen tavoin huonojen valintojen johtuvan heikosta luonteesta eikä tahdon vaatimuksista. Akvinolaiselle etiikassa on kysymys oikeasta järjen toiminnasta. Oikeaa järkeä seuraamalla ei langeta mahdollisesti vääriin tulkintoihin käsityksissä ihmisen parhaasta. Järki tavoittaa maailman todellisen luonteen ja sen, mikä on täällä olevien olioiden tarkoitus (Yrjönsuuri 1998, 155–156). Ihmisen järki on Jumalan asettama osa universaalista järjestä, jolla ihminen osallistuu Jumalan suunnitelmaan (Korkman 1998, 240).
Ockhamille järki asettaa vain vaihtoehtoja tahdon valittavaksi. Tahto toimii järjestä huolimatta ja on oman toimintansa herra. Mikään tahdosta erillinen ei voi estää sen toimintaa (Holopainen T.M. 1996, 170).
Ockhamin ja nominalistien ajatukset muuttivat käsitystä päämääristä, joihin ihminen voi suuntautua. Nominalisteille Jumala on absoluuttisen vapaa, ja tämä aiheuttaa luonnonjärjestyksen kontingentin luonteen. Ockham ajatteli, että Jumala on luomistyössään vapaa ja voi luoda sellaisen moraalisen järjestyksen kuin haluaa (Korkman 1998, 241). Tämä mahdollisuuksien toteutumisen jumalainen satunnaisuus koskee Ockhamin ajattelussa myös Jumalan ja ihmisen suhdetta. Ihmisen päämäärät ovat luonnollisia eivätkä yliluonnollisia ja välttämättömiä. Luonnon ylittäviin päämääriin tähtääminen ei ole sisäänrakennettuna ihmiseen niin kuin Akvinolainen väittää (Työrinoja 1996, 101). Niinpä ihmisen tahto on absoluuttisen vapaa ja se voi kieltäytyä
22
myös täydellisestä hyvästä eli kristillisessä teologiassa taivaan ihanuudesta. Ihmisyyteen ei kuulu edes tällaista tahtoa rajoittavaa lopullista toiminnan suuntaajaa.
Ockhamin tietoteoriassa järjellä on erilainen asema kuin Aristoteleella. Eettisiä ratkaisuja pitää punnita järjen avulla ja oikeaan ymmärrykseen pohjautuva tahdonratkaisu on oikea. Ihmisen on seurattava tahtonsa ratkaisuja ja luotettava, että ne perustuvat oikeaan ymmärrykseen. Tällainen voluntaristinen etiikka johtaa siihen, että omaatuntoa on seurattava, vaikka se olisi väärässä.
Oikean ja väärän eroa pitää yrittää etsiä luomatta kuitenkaan omaa etiikkaa. Ockham myötäili Akvinolaisen aristotelista ajattelutapaa siinä, että ihmisen tahto ei voi toimia ellei ymmärretä erilaisia vaihtoehtoja. Ockham väitti kuitenkin, että tahto silti voi ymmärrettyäänkin valita oikein tai väärin. Tahto on täysin vapaa myös järjen äänestä (Yrjönsuuri 1998, 152–157). Tahdon ominaisuus on sen suvereenisuus eli se ei välttämättä seuraa tiettyä päämäärää Ockhamin mukaan tahdon valintojen ollessa kontingentteja pitäisi perustella moraalisen hyvän valitsemisen tärkeys (Knuuttila 1998, 26–27).
Totaalisen tahdon vapauden ajatusta seurasivat myös uskonnolliset reformistit kyseenalaistaessaan katolisen kirkon opetusta ja käytänteitä. Ockhamin oppeja saanut Martti Lutherkin ajatteli, etteivät moraalilait perustuneet järkeen, vaan mystiseen Jumalan käskyyn. Ne voisivat olla erilaisiakin (Korkman 1998, 241). Lutherin ajatukset omatunnon seuraamisen velvoittavuudesta moraalisen valinnan pohjana levisivät hyvin laajalle. Hän vastusti kiihkeästi Aristoteleen filosofiaa ja luonnehti tämän kirjoituksia paholaisesta lähteneiksi (Saarinen 2001, 30).
23 2.6 Lopuksi
Edellä on valotettu muutoksia, jotka mahdollistavat ajatuksen subjektiivisista oikeuksista.
Aristotelismin kritiikki on subjektiivisten oikeuksien rakentumisen kannalta keskeinen näkökulma. Yksilöllisyyden nousun voi nähdä myös muissa lähteissä, mutta aristotelismin kritiikissä yhdistyvät muutokset ihmiskuvan, tiedon ja tieteen käsittämisessä. Subjektiiviset oikeudet perustuvat käsityksiin sellaisista keskeisistä ihmisyyden piirteistä, jotka tukahtuvat ilman subjektiivisia oikeuksia. Yksilöllisyys ihmisyyden perustana, tahdon vapaus ja sen keskeisyys ihmisen valintojen ohjaajana ovat ilmeisimpiä piirteitä. Näitä puolestaan tukivat uudet käsitykset maailman luonteesta ja mahdollisuuksista saada siitä tietoa.
Nyt huomio saattoi kiinnittyä yksittäiseen, ja havaintojen subjektiivisuus oli osa maailmankuvaa.
Uusi näkökulma antoi vapautta ajatella sitoutumatta tiettyihin olemuksiin ja maailman käsitettävyyteen. Tämän kaltainen epävarmuus mahdollisti subjektiivisen elämän asenteen.
Olemusajattelun alkaessa murtua, ja objektiivisiksi asetettujen merkitysten muuttuessa, ihmisen täytyi, olemuksensa osoittaman objektiivisen paikan ymmärtämisen sijaan, alkaa subjektiivisesti tarkastelemaan paikkaansa ja osaansa elämässä (Tuori 1990, 5). Näin subjektiivisen tarkastelun tuloksena saattoi tulla toimintavaihtoehdoiksi asioita, jotka yhteisölähtöisessä ihmisolemuksessa olisivat olleet epäihmismäisiä eli luonnottomia ja näin jopa tuomittavia. Tahdon totaalinen vapaus tuki ajatusta vapaasta yksilöstä, joka on irrallaan ennalta tiedetyn olemuksen tuottamasta vankilasta. Ajatus tahdon vapaudesta oli osa ihmiskäsitystä, jonka pohjalle uuden ajan alun yhteiskuntafilosofit perustivat käsityksiään luonnonoikeudellisista perusoikeuksista.
Yksilöllisyyden löydyttyä ja yhteisölähtöisen ihmisolemuksen saadessa vaihtoehtoja on selvää, että oikeudenmukaisuudesta alettiin ajatella eritavalla. Ihmiskuvan muutoksen myötä rakentui pohja, jonka vuoksi tarvittiin ja toisaalta saattoi kehittyä oikeuksien käsitteistö, joka takasi yksilöllisen ihmisen elämän edellytyksiä. Seuraavassa luvussa tarkastelen, millaisissa keskusteluissa alkoivat ilmaantua modernit subjektiiviset oikeudet. Mitä ne oikeudet olivat, millä lailla ne alkoivat rakentua ja mikä niissä oli modernia. Ensimmäinen pääluku kuvaili perustuksia, jotka mahdollistavat uuden tavan käsittää oikeudenmukaisuuden toteuttamista, yksilön oikeuksien kautta.
24
3. Yksilön oikeudet astuvat esiin
Edellinen luku esitteli muutamia keskeisiä muutoksia ihmis- ja maailmankuvassa, jotka vahvistivat yksilöllisyyttä. Tämä luku jatkaa edellisen luvun teemaa tarkastelun kohdentuessa oikeuksiin, jotka tukevat yksilön asemaa. Mitkä elämän ehdot ovat niin keskeisiä, että niistä luopuminen estää yksilön elämän? Ajatus ihmiselle kuuluvista yksilöllisistä oikeuksista kehittyi keskusteluissa elämän jatkumisen turvaamisesta ja omistamisen oikeudesta. Omistuskäsitteen muuttuminen kohti yksilölähtöistä omistuksenhallintaa oli keskeinen osatekijä, joka vaikutti ymmärrykseen oikeuksista ja niiden yksilöllisestä hallinnasta. Tässä luvussa tarkastelen, miten ja millaisia käsityksiä subjektiivisista oikeuksista alkoi syntyä keskiajalla. Olen tutkimuksessani ajatusten juurilla, sillä varhaisissa keskusteluissa näyttäytyy selvästi uusi ajattelu vanhemman ajattelun rinnalla.
Oikeuksien funktioksi yksilön kannalta esitetään kahta toisistaan poikkeavaa teoriaa. Ne ovat intressiteoria ja tahtoteoria. Intressiteorian ajatuksena on oikeuksien olemassaolo suojaamassa perustavimpia oikeuksia ihmisen hyvinvoinnin takaamiseksi. Tahtoteoriassa puolestaan oikeuksien perusteeksi esitetään autonomisen ihmisen olemassaolon turvaaminen (Aalto-Heinilä 2009, 138). Nämä molemmat näkökulmat ovat osa oikeuksien syntymisen prosessia.
Keskusteluissa ensimmäisistä luovuttamattomista oikeuksista oikeuksien olemassa olon funktio on intressiteorian mukainen hyvinvoinnin takaaminen. Ylipäätään modernien oikeuksien kehitys näyttäytyy kuitenkin tahtoteorian valossa, johon myös tutkimukseni ensimmäinen luku antaa tukea.
Käsitteiden muutokset heijastelevat yhteiskunnallisia muutoksia. Käsitteiden sisällön muutokset kertovat asioiden välisten suhteiden ja kysymyksen asettelujen muutoksesta, ja ne ovat läheisesti liitoksissa tapahtumahistoriaan. Käsitteiden muotoutumisesta ja käyttötavoista on kamppailtu.
Käsitteen alkuperäinen merkitys eli juuret historian hämärissä on yksi mahdollinen tutkimuksen alkupiste. Todellinen mielenkiinto pitää kohdistua katkoksiin ja muutoskohtiin (Hyvärinen et al.
2003, 9–11). Tässä pääluvussa tarkastelun kohteena ovat niin muutos kuin juuretkin. Muutos on muutosta oikeudenmukaisuuden käsittämisessä ja yksilöllisten näkökulmien haastaessa yhteisölähtöisen ajattelun. Juuret ja alkupiste ovat puolestaan, siellä missä ensikertaa aletaan puhua oikeuksista modernilla yksilöllisellä tavalla. Tässä murroksessa oikeudet liittyvät osaksi
25
keskustelua oikeudenmukaisuudesta ja sen toteuttamisesta ja tuovat siihen uuden suhtautumistavan.
On mielenkiintoista, miten ja miksi yksilölliset oikeudet murtautuvat oikeudenmukaisuus keskusteluun. Oikeudenmukaisuuden toteuttamisen ja toteutumisen tarkastelun välineeksi kehittyivät hiljalleen oikeudet. Perustavien oikeuksien luovuttamattomuuden tunnustaminen määrittelee oikeudenmukaisuuden sisältöä voimakkaasti. Se ei sinällään muuta perusongelmia oikeudenmukaisuuden määrittelemisessä, mutta oikeudenmukaisuuden toteutuessa yksilönoikeuksien kautta se muokkaa oikeudenmukaisuuden käsittämistä. Oikeuksien myötä suhde oikeudenmukaisuuteen muuttuu. Se ei välttämättä heti muuta käytäntöä, mutta se muuttaa yksilön suhdetta muihin ihmisiin. Keskiajalla oikeudet nähtiin konkreettisemmin ja oikeuksien hallintaa käsiteltiin pitkälti samaan tapaan kuin konkreettisten esineiden hallintaa. Wesley Hohfeldin (1966) klassinen analyysi oikeuksista painottaa kuitenkin oikeuksien luonnetta abstrakteina suhteina ihmisten välillä. Tämä oikeuksien luonne selittää oikeuksien merkitystä nykyisenlaisen yhteiskunnan rakentumisessa.
Tämän luvun ensimmäisessä alaluvussa tarkastelen käsityksiä oikeudenmukaisuudesta ja sen ajatuksellisesta pohjasta ennen 1200-luvulta alkanutta subjektiivisten oikeuksien käsitteistön kehittymistä. Valotan luonnonoikeudellista yhteisölähtöistä oikeudenmukaisuuden tarkastelutapaa. Toinen alaluku jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa kerron, missä yhteyksissä alettiin puhua ensin yksilölle kuuluvasta oikeudesta elämään ja sen ylläpitoon.
Toisessa osassa tarkastelen keskustelua oikeuksien hallinnasta. Se nivoutuu yhteen yksilöllisestä omistusoikeudesta käydyn keskustelun kanssa. Kolmas alaluku puolestaan käsittelee modernin yksilöllisen omistusoikeuden piirteitä ja niiden ilmaantumista oikeudelliseen keskusteluun, sillä omistusoikeuden muutoksella on tärkeä osa modernien oikeuksien rakentumisessa. Viimeisessä eli neljännessä alaluvussa kokoan koko luvun antia ja teen lyhyen katsauksen siihen kuinka oikeuksia alettiin vähitellen kirjata lakiteksteihin ja erilaisiin julkilausumiin.
26 3.1 Objektiivinen oikeus yhteisöoikeuden pohjana
Yhteisön tai valtion tärkeimpänä tehtävänä on pidetty yleensä oikeudenmukaisuuden varmistamista. Jo Marcus Tullius Ciceron (106–43 eKr.) dialogien keskustelijat tulivat päätelmään epäoikeudenmukaisuuden haitallisuudesta valtiolle. Mitä muuta valtiot ovat kuin suuria rosvojoukkoja, jos niiltä puuttuu oikeudenmukaisuus, kysyykin puolestaan Aurelius Augustinus poleemisesti. Augustinus piti oikeudenmukaisuutta valtion perustana ja edellytyksenä (Kahlos 2012, 128). Oikeudet ja niiden turvaaminen asettuvat osaksi vanhaa keskustelua oikeudenmukaisuudesta ja sen asemasta valtiossa. Oikeudet ja oikeudenmukaisuus toteutuvat tai eivät toteudu suhteessa muihin ihmisiin.
Oikeus voi olla juridinen käsite, mutta se on myös moraalinen käsite. Yhteiskunnallisen oikeuden sisällöt ovat muotoutuneet eri eturyhmien poliittisessa kamppailussa. Oikeuden muodostuminen on tulkintaa siitä, mikä on oikein ja kohtuullista, ja näin kysymys oikeudesta on jatkuvassa muutoksessa (Mäkinen 2008, 170). Oikeuskäsitteen kehittyminen on kestänyt kauan. Sitä ei ollut nykymuodossaan vielä esimerkiksi Homeroksen runoissa. (Strömholm 1989, 30-31). Oikeuteen ja oikeudenmukaisuuteen viittaavat käsitteet ovat saaneet aikojen saatossa erilaisia sisältöjä.
Nykyinen subjektiivisten oikeuksien puolustaminen ja laajentaminen osoittaa, kuinka ainakin teollistuneissa länsimaissa keskusteluissa oikeudenmukaisuuden sisällöstä pohjana on subjektiivisten oikeuksien käsitteistö
Ennen 1200-luvulla alkanutta subjektiivisten oikeuksien kehittymistä keskiaikainen oikeusperinne pohjautui objektiivisiin luonnonoikeudellisiin määritelmiin oikeudenmukaisuudesta. Objektiivisen luonnonoikeustradition juuret ovat aristotelis-stoalaisessa ja roomalaisessa ajattelussa. Niiden sisällössä oikeus on objektiivinen käsite. Se on jotain, joka jaetaan ylhäältä kaikille tasapuolisesti eikä niinkään jotain, joka kuuluu kaikille omistamisen kaltaisesti. Oikeudenmukaisuus tarkoitti, että kaikki saivat oikeudenmukaisen osansa jaettavasta kokonaisuudesta. Oikeus ei siis ollut jotain, joka jo lähtökohtaisesti kuului subjektille (Mäkinen 2008, 177–178). Se, mikä kenenkin osa tai asema on, riippuu taas kulloisenkin ajan ja kulttuurin uskomuksista, arvoista ja valtasuhteista.
27
Kaikkia koskeva luonnonoikeus oli stoalaisessa ajattelussa luomakunnan ylin järjestävä peruste.14 Stoalaisille tämä oikeus oli kosmisen jumalallisen järjen ilmentymä (Mäkinen 2003, 151). Järki on siis stoalaisessa luonnonfilosofiassa luonto eli asioiden todellinen oikea tila, jonka kautta maailma ymmärretään (Tenkku 1981, 129). Marcus Tullius Ciceron (106–43ekr) ajattelu pohjautuu luonnonoikeudelliseen traditioon ja hän on tunnetuimpia tämän ajattelun edustajia (Mäkinen 2003, 151). Käytän Ciceroa kuvaavana esimerkkinä luonnonoikeudellisesta ajattelusta.
Cicerolla ei ole juuri omia oppeja, vaan hän on ollut tärkeä ajattelun välittäjä. Hänen moraalifilosofiansa on ollut vaikuttamassa vuosisatoja oikeuskeskusteluun (Tenkku 1981, 146–
147). Ciceron mukaan oikea luonnollinen järki eli luonnonoikeus on istutettu ihmismieliin. Se on perusta, jolle ihmisten yhdenkaltaisuus perustuu. Tällainen kaikkien yhdenmukaisuus vaatii oikeudenmukaisuuden toteuttamista kaikkien kesken. Erityisesti ihmisten jakama taipumus päätyä pahaan on Cicerolle syy yhteiselle oikeudelle. Velvollisuudet ovat osa tätä oikeutta, ja niiden sitovuus ja määrä kasvaa lähestyttäessä ihmisen lähipiiriä (Haapanen 2012, 101). Järkeä ei siis luonnonoikeusajattelussa nähty menetelmänä, jota käyttämällä voidaan löytää ja perustella luonnonoikeudelliset lähtökohdat oikeudelle. Järki oli pikemminkin perimmäinen totuus ja sen kautta kaikki asiat nähdään oikeassa valossa.
Teoksessaan Velvollisuuksista Cicero pohtii, millainen käytös on kunniallista rationaaliselle ihmiselle. Ihmisen käytöstä ohjaavat hyveet jäsentyvät Cicerolla yhteisön hyvinvoinnin suuntaisesti, eli yksilön ja yhteisön etu on pitkälti sama asia (Haapanen 2012, 98–99).
Velvollisuuksista kolmannessa osassa Moraalisen ja edun ristiriita Cicero toteaakin: ”Kaikkien tulisi siis pitää johtoajatuksenaan, että jokaisen yksityisen ja koko yhteiskunnan hyöty on yksi ja sama. Jos kukin yrittää riistää sitä itselleen, silloin hajoaa koko ihmisten välinen yhteisyys”
(Cicero 2002, 226). Kunniallinen hyveellinen ihminen ei aja omaa etuaan. Velvollisuus toimia yhteisen hyvän parhaaksi nousee luonnonoikeudesta, yhteisestä järjestä ja mielestä.
Yksilöoikeuksien rakentumiselle tärkeä omistuskäsitteen muutos on ilmeinen tarkasteltaessa esimerkiksi Ciceron luonnonoikeuksiin pohjaavaa omistuskäsitettä. Cicerolle mikään ei ole lähtökohtaisesti yksityistä, vaan aina kollektiivista ja jaettua (Mäkinen 2003, 151). Valtion perustamisen yksi tärkeimmistä syistä on kuitenkin omaisuuden turvaaminen ja suoja muita
14”Kypsroslainen Zenon (335–263 eKr.) oli stoalaisen koulunkunnan perustaja. Se nimettiin Ateenan Agoralla olleen värikkään pylväskäytävän (stoa poikile) mukaan (Sihvola 1997, 78).
28
vastaan. John Locke (1632–1704) esittää samantyyppisen ajatuksen paljon myöhemmin teoksessaan Two Treatises of Civil Government (Tenkku 1981, 151). Moderni omitusoikeus, jossa lähtökohtaisesti omistuksen kohteisiin on täysi yksilöllinen valta, olisi ollut Cicerolle pohjaa vailla oleva ajatus. Ciceron stoalaisvaikutteinen valtio- ja ihmiskäsitys on hyvä esimerkki yhteisöllisyyden pohjalle luodusta oikeudenmukaisuudesta.
Ciceron ajatus oikeasta järjestä on samantapainen kuin Aristoteleella. Ciceron ja varhaisten luonnonoikeusfilosofien perustelut oikeuksille tulevat yhteisön pohjalta, eivät yksilön. Cicero olettaa monien muiden luonnonfilosofien tavoin, että luonnonoikeudesta saadaan helposti tietoa tutkimalla ihmismieltä järjen välineillä. Tämän luonnollisen oikeuden sisällöstä ei kuitenkaan esitetä kovin täsmällisiä väitteitä. Sen sisällöksi on esitetty epämääräisiä viittauksia jumalien kunnioitukseen ja velvollisuuksiin isänmaata ja perhettä kohtaan. Tästä huolimatta ajatuksella luonnonoikeudesta niin yksilö kuin yhteisölähtöisen oikeudenkäytön lähtökohtana on ollut pitkälliset vaikutukset stoalaisesta moraalifilosofian perinteestä nykyisiin YK:n ihmisoikeus julistuksiin asti (Tenkku 1981, 154). Yhteisö- ja yksilöoikeuksien pohjalle rakentuva oikeudenmukaisen oikeudenkäytön puolustamisen vaikutushistoria ei ole kovin yksiviivainen, vaan välillä toisiaan vastaan tapelleet ihmiskäsitykset ovat tavoitelleet samaakin maalia.
Aristoteleen käsitys yhteisön merkityksestä on ollut stoalaisen perinteen ohella vaikuttamassa eurooppalaiseen käsitykseen oikeuksien pohjasta. Aristoteleen teos Politiikka nousi keskiajan tutkituimpien kirjojen joukkoon sen jälkeen, kun se saatiin käännettyä eurooppalaisten luettavaksi. Kirjassaan Aristoteles tarkastelee monipuolisesti valtiota ja sen kansalaisia.
Oikeudenmukaisuus valtiossa toteutuu, kun sen järjestys on ihmisluonnon mukainen ja oikeutus valtiolle tulee maailman järjestyksestä. Tässä tulee jälleen vahvasti esiin Aristoteleen olemusajattelu, joka olettaa mahdolliseksi löytää universaaleja kulttuurista irrallaan olevia lakeja elämän ja yhteiskunnan perustaksi. Tapoihin ja vain ihmisten lakeihin perustuva valtio on Aristoteleelle luonnoton eikä sellainen valtiomuoto johda onnellisuuteen (Häyry 2000, 41). 15
15 Aristoteleen valtio oli hyvin erityyppinen verrattuna nykyiseen ymmärrykseen valtiosta. Aristoteleen ideaalivaltio
oli ihmisluonnon mukaan järjestynyt eikä se perustu sopimuksille tai tavoille vaan sen oikeutus tulee luonnosta. Sen muodostamisen tavoitteena on, että toimimalla hyveellisesti ihmisen voi saavuttaa onnellisuuden. Valtion hallintamuoto olisi demokratia, jossa valtaa käyttävät vapaat miehet, koska heidän välillään hierarkia erot ovat
29
Aristoteleelle oli erityisen tärkeää ihmisen kansalaisuus ja valtio kansalaisen hyvän elämän edistäjänä. Valtio on vastuussa hyvän elämän, johon oikeudenmukaisuus kuuluu elimellisesti, tarjoamisesta ensisijassa kansalaisilleen toiseksi vasta muille ihmisille (Kukkonen 2012, 71–72).
Aristoteleelle valtio on kaikkien toimien keskipiste (Rentto 2001, 52–53). Kansalaisten ja hyvään elämään osalliseksi pääsevien joukon koon määräytymistä on Aristoteleen tuotannosta tulkittu ainakin kahdella tapaa. Teoksessaan Hyvän Elämän Politiikka Juha Sihvola esittelee Aristoteles- tutkijoiden Martha Nussbaumin ja David Charlesin ajatuksia aiheesta. Nussbaumin mukaan Aristoteleen yhteisöön ja hyvää elämää tavoittelevien joukkoon kuuluvia on paljon, kun taas Charles näkee Aristoteleen ajatelleen hyvän elämän tavoittelemisen kuuluneen vain pienelle joukolle, jonka taipumukset ovat jo kehittyneet hyveiksi (Sihvola 1994, 191). Ihmisten oikeudet toteutuvat Aristoteleen mukaan siis valtiossa, eli oikeuksien pohjana on kuuluminen yhteisöön, ei niinkään yksilölähtöisen ihmiskuvan ehdot.
Ennen ajatusta kaikille kuuluvista oikeuksista oikeudenmukaisuus toteutui nykyistäkin enemmän eri tavoin eri ryhmien kesken. Keskiajalla samalla alueella saattoi olla voimassa monenlaisia lakeja, jotka koskivat erilaisia ihmisryhmiä ja niiden voimassa olo riippui vain osin kyseisestä alueesta. Henkilöä koskevat oikeusjärjestykset määräytyivät hänen säätynsä, uskonsa ja synnyinseutunsa mukaan. Ihmisiin sovellettiin kunkin oman viiteryhmän oikeutta ja ihmisellä oli oikeus tulla vertaistensa tuomitsemaksi. Tätä personaliteettiperiaatetta voidaan pitää yhtenä privilegiojärjestelmän muotona (Pihlajamäki, Mäkinen & Varkemaa 2007, 36–37).16 Oikeudenmukaisuus toteutui yhteisön jäsenyyden perusteella eikä yksilölle kuuluvien oikeuksien.
kautta.
Tämän luvun tarkoituksena on ollut valottaa oikeudenmukaisuutta, jonka pohjana ovat yhteisö ja ajatus yhteisölähtöisyyden luonnollisuudesta ja luonnonoikeudellisuudesta.
Luonnonoikeudellinen järki ohjaa oikeudenmukaisuuteen, jossa oikeudenmukaisuus toteutuu yhteisön parhaaksi ja se on yhtenevä yksilön parhaan kanssa. Tälle luonnonoikeudelle ja yhteisön ensisijaisuudelle perustuu myös ajatus yhteisöllisestä omistamisesta, jonka muutos on tärkeässä mahdollisimman pienet. Suhteellisen pieni miesten johtama kaupunkivaltio, jossa toimitaan oikeudenmukaisuuden ja demokratian mukaisesti on sellainen, jossa ihminen voi elää saaden sen, mitä ansaitsee (Häyry 2000, 40–49).
16 Privilegiolla tarkoitetaan eri säädyille annettuja oikeuksia ja velvollisuuksia (Pihlajamäki, Mäkinen & Varkemaa 2007, 36–37).
30
asemassa modernin oikeusajattelun kehityksessä. Luonnonoikeudellinen ajatus ihmisten yhteisestä päämäärästä oli Aristoteleen ja myöhemmin Tuomas Akvinolaisen ajattelun ydintä.
Luonnonoikeudessa oikeuden perusta on luonnossa niin ihmisen kuin koko maailman luonnollisuudessa. Oikeudenmukaisuus oli muualta ylempää tulevaa järjestystä, jota piti noudattaa. Tämä olemukseen perustuvan etiikan rinnalle kehittyi 1200-luvulla uusi tapa hahmottaa ihmistä. Luonnonoikeuteen vetosivat myös ajattelijat, jotka alkoivat hahmotella yksilölle kuuluvia oikeuksia (Mäkinen 2003, 151). Luonnonoikeuden vahvuus perusteluna oli tärkeä lähtökohta myös yksilön oikeuksille. Yksilön oikeuksien luonnollisuus vain perusteltiin eri tavalla. Seuraavissa luvuissa käsittelen uusia käsityksiä ja niiden perusteluita tarkasteltuani ensin varhaisempaan ajatteluun.
3.2. Yksilöoikeuksien voimistuminen
Subjektiivisten oikeuksien esiin nousulle voidaan löytää monenlaisia juuria. Usein niiden synty on sijoitettu uuden ajan alkuun. Keskustelu aloitettiin kuitenkin jo varhain keskiajalla. Ajatuksien juuret voivat olla pitkät ennen kuin ne ovat esillä laajemmin. Yksilöoikeusajattelun eräs selvä alku on fransiskaanimunkeissa ja voluntarismin perinnössä. Huomion luovuttamattomiin oikeuksiin suuntasivat fransiskaanimunkit, jotka munkkilupaukseen kuuluvalla oikeuksista luopumisellaan aiheuttivat kiistan, joka laittoi liikkeelle laajemman pohdinnan yksilönoikeuksista ja niiden perusteista. Myös fransiskaanimunkkien edustaman voluntaristisen ihmiskäsityksen nousua painotetaan yksilönoikeuksien kehittymisessä (kts. esim. Mäkinen 2008). Vahvan ja varhaisen jäljen subjektiivisten oikeuksien kehitykseen ovat jättäneet omistamisen ja elämisen oikeudesta väitelleet ajattelijat (Mäkinen 2008, 180).
Erotan kahdeksi erilliseksi alaluvuksi sen, miten alettiin puhua ensimmäisistä yksilöllisistä oikeuksista ja varhaiset keskustelut oikeuksien yksilöperusteisesta hallinnasta. Jälkimmäiseen keskusteluun liittyy kiinteästi omistuskäsitteen muutos, sillä se jäsentää ymmärrystä oikeuksien hallinnasta. Käsittelen näitä kahta puolta subjektiivisten oikeuksien synnyssä erillään, vaikka ne limittyvätkin toisiinsa. Luku siis jakaantuu subjektiivisten oikeuksien syntyyn ja oikeuksien hallintaan omistusoikeuden muutoksen näkökulmasta. Esittelen, missä yhteyksissä on tullut esille
31
ensimmäistä kertaa subjektiiviset oikeudet ja valotan, kuinka omistuskäsitteen muutos vaikutti myös oikeuksien omistamiseen. Omistusoikeuden muutoksella ja kysymyksellä, voiko omistamaansa hallita individualistisin intressein, oli pitkälliset vaikutukset. Nämä keskiaikaiset keskustelut vaikuttivat myöhemmin sellaisten individualistisia oikeuksia puolustaneisiin yhteiskuntafilosofeihin kuten Thomas Hobbes (1588–1679) ja John Locke (1632–1704). Usein juuri nämä ajattelijat on asemoitu individualistisen ajattelun pohjaksi (esim. MacIntyre 1993).
3.2.1 Oikeus elämään ja sen suojelemiseen
Ihmisille luonnostaan kuuluvien oikeuksien olemassaolo nousi esiin keskusteltaessa ihmisten toimista henkensä säilyttämisen puolesta. Ruoan varastaminen saattaa olla ensisijassa oikeuden käyttöä, ei varkautta, sillä hätä ei lue lakia. Tämä hätätilan konteksti tulikin yleiseksi määriteltäessä erityisesti oikeutta elämään. Ihmisyyteen kuuluva elämän säilyttämisen tarve nähtiin aluksi vahvana haluna, ei niinkään velvollisuutena. Tämän vaiston kehittyminen oikeudeksi on mielenkiintoinen prosessi (Mäkinen 2008, 182–185). Omistaminen luovuttamattomana oikeutena alettiin puolestaan nähdä keskeisenä ihmisyyteen kuuluvana kokonaisuutena ensiksi lähinnä kiistoissa, jotka sai aikaan fransiskaanien halu luopua kaikista oikeuksista.
Sanonta ”hätä ei lue lakia” on vanha kansan suussa kulkenut määritelmä oikeuksien eräästä rajasta. Yksi varhaisimmista kirjatuista oikeuksista liittyy tähän ajatukseen. Pariisin yliopiston teologisessa tiedekunnassa 1280- ja 1290-luvuilla käydyissä väittelyissä fransiskaanien
Sanonta ”hätä ei lue lakia” on vanha kansan suussa kulkenut määritelmä oikeuksien eräästä rajasta. Yksi varhaisimmista kirjatuista oikeuksista liittyy tähän ajatukseen. Pariisin yliopiston teologisessa tiedekunnassa 1280- ja 1290-luvuilla käydyissä väittelyissä fransiskaanien