Ambomaalaisten terveydenhoitopalvelut pohjautuivat tutkimusaikakautena suurelta osin eri lähetysseurojen palveluihin. Etenkin Suomen Lähetysseuran aktiivinen työ terveydenhoidon saralla oli merkittävässä asemassa Ambomaalla. Ensimmäiset suomalaiset lähetystyöntekijät saapuivat Ambomaalle, Ondongan heimoon vuonna 1868, ja Ambomaan työ päästiin aloittamaan vuonna 1870 yhdeksän miehen voimin.207 Alkuvaiheessa lähetysseuran työ käynnistyi vastoinkäymisten ryydittämänä, ja vasta 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä suomalaisten työn voi sanoa niittäneen jonkinasteista menestystä.208
Sairaanhoitotyöllä, jota lähetyssaarnaajat olivat saapumisestaan lähtien harjoittaneet, oli merkittävä sija lähetyksen työmuotojen joukossa. Terveydenhuoltotyö oli tärkeä ihmisiä yhdistävä tekijä, jonka avulla ennakkoluulot suomalaisten ja afrikkalaisten välillä kaventuivat. Muun muassa onnistuneen lääkintätyön ansiosta voitettiin myös Ondongan kuninkaan luottamus lähetystyötoiminnan puolelle.
Lähes jokainen lähetystyöntekijä joutui sairaanhoitotyöhön, vaikka mitään erityistä sairaanhoitajan koulutusta ei ensimmäisillä läheteillä ollut. Sairaanhoitotoimenpiteet rajoittuivatkin yleensä haavojen hoitoon ja lääkkeiden jakamiseen. Työn tärkeys näkyi kuitenkin potilasmäärissä, joita oli vuosittain tuhansia.209
Ensimmäiset naimattomat naistyöntekijät saapuivat kehittämään lähetysseuran toimintaa 1900-luvun alussa. Lähetysseuran toiminta laajentui muun muassa koulu- ja opetustyön osalta ja lisäksi lääkärilähetystyö sai virallisesti alkunsa vuonna 1908. Ensimmäinen Ambomaan lääkäri, suomalainen Selma Rainio, saapui naislähettien joukossa. Heti saapumisensa jälkeen Selma Rainio perusti pienen poliklinikan Oniipan lähetysaseman yhteyteen. Pidempiaikaista hoitoa tarvitseville rakennettiin savimajoja. Kahden vuoden ajan Selma Rainio joutui toimimaan niin lääkärinä, sairaanhoitajana kuin apteekkarinakin, kunnes vuonna 1910 Suomesta saapui täysin koulutettuja sairaanhoitajia.210
Vaatimaton, mutta tarpeellinen poliklinikkatyö löi läpi Ambomaalla ja pian sairaanhoitotilat kävivät liian ahtaiksi, joten suunnittelutyöt sairaalan rakentamista varten aloitettiin. Sairaala suunniteltiin
207 Peltola 1958, 40.
208 Peltola 1958, 44.
209 Peltola 1958, 44, 50, 161.
210 Peltola 1958, 161–163.
18-20 potilasta varten. Tammikuussa 1911 valmistui Oniipaan sairaala. Sairaalassa oli lähetystyöntekijöiden asuinhuoneiden lisäksi tila, joka toimi samanaikaisesti poliklinikkana ja apteekkina, sekä erillinen tila leikkauksia varten. Päärakennuksen ympärille rakennettiin lisäksi muodoltaan pyöreitä savimajoja, jotka olivat olkikattoisia ja ikkunattomia. Savimajoissa saivat majoittua sekä potilaat että heidän mukanaan säännöllisesti seuraavat omaiset. Majojen lukumäärä vaihteli vuosittain, koska likaantuneet mökit hävitettiin polttamalla ja uusia rakennettiin mahdollisuuksien mukaan. Sairaanhoitotyö käynnistyi uudessa sairaalassa täydellä teholla ja päivittäin potilaita saattoi olla jopa sata. Myöhemmin sairaalan viereen rakennettiin uusi poliklinikkatila ja erityiset sairasmajat spitaalipotilaille. Sairaalan merkitys alueelle oli hyvin arvokas. Lääkärin tulo ja sairaalan valmistuminen ei kuitenkaan tarkoittanut työtaakan vähenemistä muilla lähetysasemilla kuin Oniipan alueella. Ainoastaan vakavimmat sairaustapaukset hoidettiin sairaalassa, ja pääosa hoidoista annettiin edelleen lähetysasemilla. 211
Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä, Suomen Lähetysseuran henkilökunta kasvoi Ambomaalla ja lääkärilähetystyö laajentui ja kehittyi laadullisesti vuosien myötä. Vuonna 1938 Ambomaalla oli kaksi suurta sairaalaa ja pienempiä sairaaloita tai klinikoita jokaisessa Suomen Lähetysseuran lähetysasemalla. Vilkkaimmassa Ambomaan heimossa, Ondongassa, oli yksi sairaala ja useita pieniä klinikoita. Klinikoiden sairaanhoitotyö rajoittui pienten vammojen hoitoon ja lisäksi niissä jaettiin ilmaiseksi kiniiniä sitä tarvitseville. Nämä asemat sijaitsivat Oshigambossa, Onajenassa ja Olukondassa. Toinen Suomen Lähetysseuran sairaaloista sijaitsi Engelassa. Pienemmät sairaalat sijaitsivat Uukuwambissa, Ongandjerassa, Ukualandissa ja Ombalantussa. Vuonna 1938 näissä lääkärilähetyskeskuksissa hoidettiin 42 000 potilasta.212
Huolimatta ainaisesta resurssipulasta niin rahoituksen kuin henkilökunnankin suhteen, lääkintäpalvelut laajentuivat samalla kun niiden tarve kasvoi. Toisaalta aktiivisen laajentumispyrkimyksien takana oli uusien lähetysseurojen tulo alueelle, mikä pakotti Suomen Lähetysseuran entistä tehokkaampiin ja nopeampiin toimenpiteisiin, uusien alueiden valtaamiseksi omalle lähetykselle. Osittain työn laajentamisessa oli kyse eri lähetysseurojen välisestä kilpailusta.
Laajentumisen mahdollisti paljolti Lounais-Afrikan mandaattihallituksen ja Lüderitzbuchtin timanttiyhtiön taloudellinen tuki sairaanhoitotyölle.213 Peltolan arvion mukaan sairaanhoidolla ja erityisesti sairaaloilla oli merkittävä osuus Ambomaan uuden hallituksen luottamuksen
211 Peltola 1958, 161–163.
212 Notkola & Siiskonen 2000, 105.
213 Ojala 1990, 67.
voittamisessa koko lähetystyötä kohtaan. Sairaanhoito oli myös lähetysseuran ainoa työmuoto, jolle siirtomaahallinto antoi säännöllistä tukea. Hallitus piti lääkärilähetystä tärkeänä, sillä mitä tehokkaammin ambojen sairaanhoito oli järjestetty, sitä terveempiä työntekijöitä sieltä saatiin etelän työkeskuksiin. 214 Vuosittaisista tuki- ja lääkekuluista huolimatta siirtomaahallinto ymmärsi hyötyvänsä yhteistyöstä. Kansainliiton vaatimuksesta hallitus tarvitsi muun muassa tilastotietoja Ambomaalta, ja hallituksen pyynnöstä Suomen Lähetysseura suoritti esimerkiksi väestönlaskua.215
Suomalaisten lähetysseuratoiminta rahoitettiin osin siirtomaahallinnon avustuksilla, jotka eivät tosin olleet kovin suuria: esimerkiksi vuonna 1923 suuruudeltaan £ 100.216 Lisäksi siirtomaahallinto antoi ilmaisia lääkkeitä, kuten kiniiniä malariaan ja muita lääkkeitä lepran hoitoon, joiden jaosta oli vastuussa eri lähetysseurat ja paikalliset viranomaiset.217 Hallituksen avustuksien lisäksi, 1920-luvun lopulta lähtien Lüderitzin timanttiyhtiö tuki ajoittain lähetysseuran lääkärityötä huomattavilla summilla 218 . Tosin vastapainoksi Ambomaan piirilääkärinä toimiva Selma Rainio suoritti työvoiman terveystarkastuksia. 219 Loppuosa rahoituksesta saatiin kotimaasta käsin Suomen Lähetysseuralta, jonka vuosittaiset avustukset vaihtelivat lähetysseuran taloudellisen tilanteen mukaan. Muun muassa Ondongan sairaala-alueen päärakennuksen kustannukset rahoitettiin Suomen Lähetysseuralta saaduin raha-avustuksien turvin.220
Vuonna 1922 Lounais-Afrikan hallitus tarjosi Rainiolle virkaa hallituksen aluelääkärinä Ambomaalla. Tarjous liittyi osittain siihen, että siirtomaahallinto oli huomioinut veneeristen tautien yleistyneen Lounais-Afrikassa. Vuonna 1922 koko maan sisäpotilaista 47 % oli saanut sukupuolitautitartunnan. Aluelääkärin virka edellytti, että Rainio hoitaisi kaikki Ambomaan sukupuolitautipotilaat ja saisi siitä korvaukseksi 100 puntaa vuodessa sekä sukupuolitautien hoitamiseen tarvittavat lääkkeet. Vuonna 1928 avustus nousi 300 puntaan.221 Ongelmallista siirtomaahallituksen avustuksissa oli usein se, että ne tulivat lähetysseuran käyttöön viiveellä ja hyvin epäsäännöllisesti. Tämä aiheutti epävarmuutta lähetysseuratoiminnan arkeen.222 Toisaalta aluelääkärin virka merkitsi Suomen Lähetysseuran toiminnalle takuuta työn jatkuvuudesta.
214 Peltola 1958, 191, 227.
215 Ojala 1990, 67.
216 MR 1923, 56.
217 Notkola & Siiskonen 2000, 104–105.
218 Taube 1947, 231.
219 MR 1928, 76.
220 Taube 1947, 231.
221 Peltola 1958, 190.
222 Peltola 1958, 212.
Kaivosteollisuuden laajetessa ja siirtotyöntekijöiden kysynnän kasvaessa 1920-luvun lopulla hallitus reagoi tilanteeseen palkkaamalla Ambomaalle kaksi aluelääkäriä työvoimantarkastuksien tekoon.223 Vaikka siirtomaahallinto osoittikin kiinnostusta Ambomaan terveydenhuolto-oloihin, johtuen sen merkittävästä työvoimareservistä, hallitus ei silti paljonkaan asian hyväksi tehnyt.
Huomioiden, että noin 40 prosenttia Lounais-Afrikan väestöstä asui Ambomaalla, valtionavustukset alueelle olivat kovin vähäisiä. Vuosittaiset avustukset olivat vain pieni osa todellisista terveydenhoitopalveluiden kustannuksista. Peltola arvioi Suomen Lähetysseuran olleen tyytyväinen hallituksen myöntämiin sairaanhoidolle ohjattuihin raha-avustuksiin, jokseenkin lähetystyöntekijät pitivät summia pieninä olosuhteisiin ja työtaakkaan nähden. 224 Jos Ambomaalla haluttiin lähetystyön jatkuvan, se edellytti lähetysseuroilta sopeutumista niukkoihin resursseihin.
Mandaattihallintokauden alussa, 1923, Ambomaalla oli kymmenen lähetystyöntekijää Suomen Lähetysseuran palveluksessa, yksi lääkäri ja neljä sairaanhoitajaa. 225 Henkilökunta pysyi lukumäärällisesti suhteellisen samansuuruisena koko 1920-luvun aikana, vaikkakin potilasmäärät kasvoivat tasaisesti. Vasta 1930-luvulla lähetysseuran sairaanhoitajien määrä nousi.226 Sairaalan tilastojen mukaan potilaita hoidettiin vuonna 1923 vuodepotilaina 354 ja avohoitopotilaina 1925.227 Vuoteen 1928 mennessä potilasmäärät olivat jo moninkertaistuneet: sairaalat ja klinikat hoitivat vuoden aikana yhteensä yli 20 000 potilasta. 228 Potilasmäärät olivat osoitus siitä, että lähetystyöntekijät olivat voittaneet monen alkuperäisväestöön kuuluvan luottamuksen. Eri puolilla Afrikkaa lähetysseurojen terveydenhuoltopisteet houkuttivat tuhansia potilaita länsimaisen lääketieteen pariin. Potilaiden oli helpompi lähestyä lähetysseurojen terveydenhoitohenkilökuntaa, koska he osasivat usein vähintäänkin alkeet paikallisesta kielestä. Tämä helpotti potilaiden asemaa, mutta myös edisti lähetysseurojen toimintaa. 229
Ensisijaisesti Suomen Lähetysseuran lähetysasemilla ja sairaalassa hoidettavat potilaat kärsivät loukkaantumisista, sairastivat malariaa, influenssaa, hengityselinsairauksia, silmäsairauksia ja sukupuolitauteja.230Maailmansotien välisenä aikakautena Ambomaan terveydenhoidolliset olot olivat vielä alkeelliset, mikä edesauttoi monien sairauksien kuten esimerkiksi tuberkuloosin leviämistä. Kaikkialle Ambomaalla ei tuberkuloosihoitoa ollut saatavissa ja 1920-luvulla ainoastaan
223 Ojala 1990, 67.
224 Peltola 1958, 227.
225 MR 1923, 14; Notkola & Siiskonen 2000, 104.
226 MR 1935, 44.
227 MR 1923, 56; Notkola & Siiskonen 2000, 104.
228 MR 1928, 75.
229 MR 1934, 62.
230 MR 1928, 85; Notkola & Siiskonen 2000, 105.
Suomen Lähetysseuralla oli valmiudet sairauden hoitoon.231 Perussairaanhoidon lisäksi piirilääkäri ja lähetystyöntekijät rokottivat tuhansia 232 ambomaalaisia tarttuvia tauteja vastaan.
Rokotustarvikkeet ja ohjeet lähetystyöntekijät saivat siirtomaahallinnolta, joka valtuutti lähetystyöntekijät toteuttamaan sairaanhoitotoimenpiteet. Siirtomaahallinnon uuden terveydenhuoltopolitiikan ja lähetysseurojen aktiivisen työn myötä, myös ambomaalaiset pääsivät länsimaisen terveydenhuollon piiriin melko nopeasti.233
Ambomaan lääkintätyön kasvun myötä kiinnitettiin huomiota lähetystyöntekijöiden sairaanhoitotaitoihin. Kaikille suomalaisille lähetystyöntekijöille opetettiin muun muassa erilaisten tautien, erityisesti trooppisten tautien, tuntemusta, haavojen hoitoa ja ihmisen anatomiaa. Monilla Suomen Lähetysseuran sairaanhoitajilla oli kiinnostusta kehittää hoitotaitojansa Afrikassa. Etelä-Afrikassa sairaanhoitajia koulutettiin kätilöiksi ja lisäksi koulutusta annettiin erikoissairaanhoitoa vaativien sairaiden kuten leprapotilaiden hoitajille. Ambomaalla lähetystyön sairaanhoidon laatua kehitti 1930-luvulla erityisesti se, että sairaanhoito siirtyi vähitellen ammattitaitoisten sairaanhoitajien vastuulle. Toisaalta takapakkia tuli jatkuvasta henkilökuntapulasta: sairaanhoitajia sairastui ja väsyi vaativissa olosuhteissa. Kasvavien potilasmäärien myötä sairaala-apulaisia tarvittiin yhä enemmän uusissa sairaaloissa ja poliklinikoilla.234
Sotien välisenä aikana maaseudun laajeneva terveydenhuolto loi Afrikan maiden alkuperäisväestölle uusia mahdollisuuksia koulutukseen ja työntekoon. Erityisesti lähetystyöntekijät kouluttivat paikallisia asukkaita avukseen. Ongelmana oli rahoituksen puute, joten pääasiallisesti apulaisia koulutettiin vain omaan sairaanhoitopisteeseen. 235 Monissa tapauksissa apulainen oli sairaalan entinen potilas236. Lounaisafrikkalaiset sairaanhoitoapulaiset olivat halpaa työvoimaa, usein palkka maksettiin heille ruokana ja vaatteina. Jättäessään lähetysaseman, tytöt saattoivat saada myötäjäisiksi lehmän.237
Vuonna 1930 Ondanjokuen sairaalassa aloitettiin afrikkalaisille suunnattu vuoden kestävä sairaanhoitajakoulutus. Alkuvaiheessa koulutus oli vaatimatonta. Selma Rainio luennoi muutamalle oppilaalle anatomiaa ja trooppisten tautien tuntemusta ja sairaanhoitaja Karin Hirn opetti käytännön
231 Notkola & Siiskonen 105; Peltola 1958, 191.
232 MR 1927, 106: vuonna 1927: 5 286.
233 Notkola & Siiskonen 2000, 105.
234 Taube 1947, 165.
235 Iliffe, 1998, 41–42.
236 Iliffe 1998, 46; Soini 1954, 29; Vaughan 1991, 64.
237 Taube 1947, 165.
sairaanhoitoa kuten haavojen sitomista ja välineiden putsaamista. Vuonna 1934 koulutus laajentui kolmivuotiseksi. Koulutus sisälsi sairaanhoidon alkeet, käytännön harjoittelun sairaalassa ja hengellisen koulutuksen. Kristinuskon perusteiden opettaminen sairaanhoitajaopiskelijoille takasi lähetysseuran sanoman leviämisen.238
Afrikkalaisten sairaanhoitoapulaisten koulutus ei vastannut laadultaan Suomen sairaanhoitajakoulutusta. Koulutuksen toteuttaminen oli sinänsä vaikeaa, sillä siirtomaahallinnon peruskoulutustaso oli hyvin alhainen ja oppilasaines ei ollut korkeatasoista. Sairaalan työvälineet olivat puutteelliset ja lisäksi sairaalan kiireinen tahti esti käytännön harjoittelun täysipainoisen onnistuminen. Puutteista huolimatta uudet, lääkintäapulaiset olivat tarpeellisia sairaaloille.239 Heidän pääasiallisiin tehtäviin kuuluivat sairaalavälineiden kuten ruiskujen ja instrumenttien puhdistaminen, lääkkeiden annosteleminen ja jakaminen sekä haavojen puhdistaminen ja sitominen.
Kaikki valmistuneet lääkintäapulaiset eivät jääneet Onandjokuen sairaalaan, vaan levittivät tietotaitoansa muilla Ambomaan poliklinikoilla ja sairaaloissa.240
Afrikkalaisten lääkintäapulaisten merkitys koettiin kaksijakoisena. Karin Hirnin mukaan ambomaalaiset potilaat suhtautuivat aluksi vieroksuvasti afrikkalaisiin lääkintäapulaisiin, koska sairaan hoitaminen oli Ambomaalla aina kuulunut vain suvulle ja perheelle ja lääkärilähetyksen myötä eurooppalaissyntyisille hoitajille.241 Megan Vaughan arvelee taas afrikkalaisten apulaisten herättävän luottamusta alkuperäisväestön keskuudessa; afrikkalaisen sairaanhoitajan myötä osa ennakkoluuloisimmista potilaista saattoi siirtyä länsimaisen sairaanhoidon asiakkaaksi.242 Kuitenkin Suomen Lähetysseuran sairaanhoitaja-apulaisten koulutustyö loi tukevamman alustan länsimaiselle terveydenhoidolle ja samalla antoi takeen sairaanhoitotyön jatkuvuudesta Ambomaalla.
Sairaanhoitajien lisäksi pidempiaikaisista vuodepotilaista huolehtivat heidän omaisensa, jotka olivat saapuneet potilaan mukana sairaalaan. Tarkoituksena oli, että he saivat asettua potilaan sairasmajaan ja huolehtivat potilaan hoidosta ja ruuasta. Lisäksi talviaikana maja täytyi pitää tulisijan avulla lämpimänä. Pyrkimyksenä oli, että potilas ja hänen omaisensa huolehtivat omista ruokatarvikkeista ja ruuanlaitosta, mutta toisinaan sairaala joutui ruokkimaan omista tarpeistaan sekä potilaan että omaiset, mikä tuli sairaalalle kalliiksi. Koska lähetysseuran toiminta perustui
238 Hirn 1951, 66–92.
239 Väisälä 1980, 240.
240 Hirn 1952, 90-91.
241 Hirn 1952, 90-92.
242 Vaughan 1991, 64.
omavaraisten peltoviljelmien sekä kasvi- ja puutarhan ympärille, joista kerättiin vuoden ravinto lähetystyöntekijöille ja heidän apulaisilleen, ei ylimääräisiä vilja-annoksia ollut kovin monelle jakaa.Erityisesti sateettomina ja katovuosina viljasta oli pulaa lähetysseuralla, mutta jatkuvasti osa ruokatarvikkeista käytettiin sairaiden ruokkimiseen. Esimerkiksi, jos Onandjokuen sairaalaan tuli potilas ilman ruokatarvikkeita, sairaalan puolesta annettiin ruoka potilaalle ja yhdelle hoitajalle kutakin potilasta kohti. Niissä tapauksissa, joissa äiti oli sairaana, saivat äidin lapsetkin ruoka-annoksensa. Siten Onandjokuen sairaalan ruokittavana oli keskimäärin noin 100 henkeä päivässä.243
Lähetysseurojen poliklinikkojen arki ei aina sujunut hankaluuksitta ja alkuvaiheessa lääkintätyö kohtasi monenlaisia vaikeuksia. Keskeisimpiä ongelmia terveyspalveluiden laajentamisessa olivat ennakkoluulot, joita paikallinen väki koki länsimaista sairaanhoitotapaa, sairaanhoitajia ja lääkäreitä kohtaan. Ongelmaksi muodostui väestön luottamuksen voittaminen. Ennakkoluulojen ja perinteisten tapojen vaalimisen lisäksi, afrikkalaisten vastahakoisuus hoidattaa itseään eurooppalaisen lääketieteen avulla voi olla selitettävissä osaltaan sillä, että hoidon tehokkuus oli vielä 1920-ja 30-luvuilla kyseenalaista. Lääkärien valmiudet olivat kuitenkin rajalliset, vaikka he antoivat ensihoitoa, tekivät pieniä leikkauksia ja jakoivat lääkkeitä muun muassa malarian, veneeristen tautien ja unitaudin hoitoon. Koska lääkäriasemat sijaisivat harvaanasutuilla alueilla, apu ei ollut heti saatavissa. Hoitotoimenpiteiden toteuttamista vaikeutti se, että poliklinikat kärsivät jatkuvasta lääkeaineiden pulasta. Lääkkeiden, sairaalavarusteiden ja rakennustarvikkeiden kuljetus oli hidasta ja kallista Lounais-Afrikassa, koska välimatkat olivat pitkiä ja tiet huonokuntoisia.
Tämän johdosta lähetysasemilla oli ainoastaan välttämättömimmät tarvikkeet sairaudenhoitoon, mikä rajoitti sairaanhoitotoimenpiteitä.244
Lähetystyöntekijöiden tehtäviin kuului hoitaa kaikki esiin tulleet sairastapaukset. Kaukaisilla klinikoilla ei ollut jatkuvaa kiirettä, mutta vaikeasti hallittavia tilanteita tuottivat toisinaan asemalle saapuneet suuret potilasmäärät, kuten silloin jos asukkaat olivat joutuneet villieläimen raatelemaksi.
Tällaisissa tilanteissa sairaanhoitaja joutui usein suorittamaan vaativampia hoitoja kuin hänen ammatinkuvaansa kuului.245 Vuosien myötä tieto niistä lähetysasemista, joissa lääkäri oli, levisi afrikkalaisten keskuuteen. Monesti potilaat kulkivat saattajineen kymmeniä kilometrejä lähimmälle
243 Taube 1947, 166, 251.
244 Taube 1947, 166-167.
245 Väisälä 1980, 239.
lääkäriasemalle, osa potilaista saapui rajan toiselta puolelta Angolasta, josta kävelykilometrejä kertyi yli sata. Myös rajantakaisille potilaille annettiin hoitoa, yösija ja ruokaa.246
Taube kuvaa tavallisen poliklinikkatyöpäivän hajanaiseksi ja repiväksi, koska työ poliklinikalla ei sisältänyt ainoastaan sairaiden hoitoa, vaan potilaiden ohella oli paljon kerjäläisiä, jotka yrittivät saada lähetysasemalta ruoka-apua. Kauppiaat tulivat tekemään jauhoista vaihtokauppaa ja vaihtotavaroina lähetysasemat saivat esimerkiksi voita, piimää, palmumattoja, puita ja kotieläimiä kuten kanoja ja pukkeja. Päivittäin myös osa potilaista kotiutettiin, jolloin lääkkeet oli järjestettävä potilaiden mukaan. Lisäksi sairasmajat oli puhdistettava uusia potilaita varten.247 Päivän aikana sairaalan potilaat vaihtuivat useaan otteeseen ja toisinaan sairaalan vieraiden lukumäärää lisäsivät monet tiedemiehet, jotka tekivät kansantieteellisiä, maantieteellisiä, historiallisia ja lääketieteellisiä tutkimuksia.248
Sairauksien kirjo oli laaja. Yhden päivän aikana lähetyslääkärillä saattoi olla hoidettavaan raajojen murtumia, malariapotilaita, tulehtuneita haavoja ja eritoten odottavien äitien ongelmalliset raskaudet ja synnytykset olivat työläitä hoitaa.249 Lähetysseurojen sairaanhoitajien voimattomuutta tautien edessä lisäsivät tartuntataudit kuten influenssa, tuhkarokko, spitaali ja pernarutto. Taudit olivat kohtalokkaita, sillä samanaikaisesti saattoi sairastua kymmeniä ihmisiä.250 Hallituksen suhtautuminen kaikkiin epidemiaepäilyihin ei ollut kovin suopeaa, apua myönnettiin vasta, kun taudit olivat levinneet epidemiatasolle ja olivat todellinen uhka koko väestölle.251 Suunnitelmista huolimatta ennaltaehkäisevää terveydenhoitotyötä ei vielä 1920-luvulla toteutettu kovin laajamittaisesti.
Epidemia-aallot Ambomaalla olivat jatkuvia. Kun yhdestä oli selvitty, toinen tuli jo tilalle.
Tartuntataudit vaativat paljon henkilökuntaa, lääkkeitä ja sairaaloita, jotta ne olisi voitu selättää heti alkuvaiheessa. Ambomaalla sairaanhoito oli kuitenkin lähes kaikilla lähetysasemilla lähetystyöntekijän sivutyö.252 Kuolemantapaukset lähetystyöntekijöiden keskuudessa olivat myös yleisiä, ja lääkäreillä ja hoitajilla oli suuri sairastumisriski. Koska uusia sijaisia ei saatu helposti
246 Taube 1947, 253.
247 Taube 1947, 251.
248 Taube 1947, 253.
249 Taube 1947, 234.
250 MR 1934, 63; Taube 1947, 234.
251 Taube 1947, 232.
252 Taube 1947, 232–234.
tilalle, lähetysasemia jouduttiin ajoittain sulkemaan väliaikaisesti.253 Kuitenkin tutkimusaikana lisääntynyt valistustyö yhdessä tehostuneen hoidon ja lääkityksen avulla auttoivat pitämään isommat tautiepidemiat kurissa ja monilta kuolemantapauksilta vältyttiin.
Sekä perinteisten hoitomuotojen että pitkien välimatkojen vuoksi monen potilaan sairaus oli usein edennyt jo lohduttomalle tasolle ennen kuin he saapuivat lääkäriasemalle, ja lääkärin mahdollisuus pelastaa potilas oli pieni. Aino Soinin teoksessa on kuvauksia perinteisistä sairaanhoitotavoista, joita käytettiin yleisesti, mutta jotka johtivat valitettavan usein kuolemaan. Ambomaalla pienten lasten sairauksia hoidettaessa käytettiin hoitomuotoa, jota kutsuttiin hupiloimiseksi. Siinä annettiin myrkyllisiä lääkeaineita lapsen kehoon peräruiskeen avulla. Peräruiskeeksi kelpasi esimerkiksi katkaistu pullon kaulaosa tai ontoksi koverrettu paksu viljakorren osa. Usein lapsen sydän pysähtyi myrkkyjen vaikutuksesta. Lisäksi esimerkiksi tuhkarokkoa ja siihen liittyvää luomien tulehdusta hoidettiin liuoksella, johon oli laitettu saippuaa, aloen lehdestä puserrettua mehua, maitoa ja lehmänlantaa, liuoksen käyttöä seurasi usein sokeus. Parantajanoitien sopimattomat hoitotavat kuten liuokset, yrtit ja salvat usein pahensivat taudin laatua ja saattoivat aiheuttaa vakavia vammoja potilaille.254
Voi myös olettaa, että lähetyslääkärit ja sairaanhoitajat eivät kovinkaan paljon kunnioittaneet perinteisiä hoitotapoja, osaltaan sen takia, että he näkivät hoitotoimenpiteiden aiheuttaman vahingon. Eurooppalaiset näkivät ambomaalaisten perinteisen lääkinnän pakanallisina riitteinä.
Afrikkalaiset uskoivat sairauksien johtuvan tarttuvista kulkutaudeista, joita yliluonnolliset henget loivat. Osan sairauksista synnyttivät vihaiset henget, kiroukset ja osa aiheutui tabujen rikkomisista. 255 Pääasiallisesti vielä mandaattihallintokauden alkuvaiheessa afrikkalaiset turvautuivat perinteisten parantajanoitien apuun. Usein afrikkalaiset hakeutuivat länsimaisen lääketieteen pariin vasta, kun olivat äärimmäisessä hädässä ja erittäin vakavasti sairastuneita.
Kuitenkin lääkäreiltä odotettiin ihmeparantamisia, ja jos hoito ei tehonnut, petyttiin ja palattiin perinteisen hoidon pariin. 256 Perinteinen lääkintä väistyi kuitenkin vähitellen tuloksiltaan tehokkaamman länsimaisen lääkinnän tieltä.
253 MR 1923, 56; MR 1930, 116; Taube 1947, 165.
254 Soini 1954, 24–25.
255 Ojala 1990, 9-12.
256 Taube 1947, 233.