SUOMALAISEN FASISMIN HISTORIALLINEN TAUSTA

Oula Silvennoinen & Alpo Roselius & Marko Tikka: Suomalaiset fasistit.

Mustan sarastuksen airuet. WSOY 2016, 503 s.

Varmasti keskustelluin historiateos vuonna 2016 on alkuvuodesta julkaistu Oula Silvennoisen, Alpo Roseliuk-sen ja Marko TikanSuomalaiset fasis-tit. Mustan sarastuksen airuet. Kirjasta kohistiin jo ennen sen ilmestymistä, ja kohina yltyi hetkittäin jopa meteliksi:

tekijät olivat onnistuneet osumaan joko yhteen suomalaisen historian kipupis-teistä tai teoksella oli tästä ajasta nouse-va tilauksensa.

Kirjan kehystarinana on suomalai-sen upseerinJohan Fabritiuksen mat-ka ensimmäisen maailmansodan itärin-tamalta toisen maailmansodan jälkeiseen Helsingin lääninvankilaan. Fabritiuksen kaltaisia isänmaallisia rintamamiehiä oli muitakin ja heidän toistuvana

kokemuk-senaan oli ajatus siitä, kuinka vuoden 1918 projekti jäi kesken. Heidän mu-kaansa nuori kansa oli keväällä 1918 tulikasteen rinnalla saanut lupauksen suuresta tulevaisuudesta. Pettymys oli valtava, kun tulevat vuodet osoittivat, ettei tätä lupausta tultaisi koskaan lu-nastamaan.

Luultavasti suurin syy projektin

”epäonnistumiselle” oli valkoisten ylei-nen kokemus siitä, että he voittivat sisäl-lissodan. Esimerkiksi Saksassa ensim-mäisen maailmansodan tappio ruokki ää-riajattelua ja revanssihenkeä. Suomessa ei ollut syytä jatkaa siitä mihin jäätiin, kun mihinkään ei ollut jääty. Toisaalta ajatus kokonaisesta kansasta kaipasi myös hävinneen osapuolen selviytyjiä.

Todellinen kansallinen yhtenäisyys saat-toi vallita vain, jos kansan kahtia jakanut kokemus kyettiin sopimaan ja jättämään menneisyyteen.

Fabritius ja monet hänen aateveljis-tään kokivat voittaneensa sodan, mutta hävinneensä rauhan. Tästä he löysivät itselleen vertaiskokemuksen suhteessa eurooppalaisiin fasisteihin. Niinpä maail-mansotien välillä myös Suomeen syntyi useita fasistisiksi luokiteltavia järjestöjä, kuten Vapaussodan Rintamamiesten liit-to, Lalli-liitto ja Suomen Lukko. Lisäksi maassamme oli useita kansallissosialisti-sia pienpuolueita. Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen kirja kertoo näiden järjestö-jen vaiheista ja keskeisistä toimijoista, mutta sen päämääränä ei ole luetella jokaista yksityiskohtaa ja kuvata jokaista toimijaa. Pyrkimyksenä on kuvata näi-den kommunismia vastustaneinäi-den isän-maallisten järjestöjen ja toimijoiden suh-detta eurooppalaiseen fasismiin, sillä te-kijöiden näkemyksen mukaan fasismi on tähän saakka rajattu suomalaisen histo-riakuvan ulkopuolelle. Näkemyksellä on varmasti perusteensa, sillä monet sel-keästi fasistisia ajatuksia edustaneista tahoista Lapuan liikkeestä ja IKL:stä läh-tien sanoutuivat julkisesti irti fasismista.

Fasismi ei ole kovin helposti määri-teltävä käsite. Silvennoisen, Tikan ja Ro-seliuksen teoksessa se tarkoittaa anti-liberaalia ja kansallismielistä aatetta, jonka keskeisenä osana on kommunis-min vastustus ja mahdollisuus väkivallan käyttöön päämäärien saavuttamiseksi.

Kirjassa myös korostetaan, ettei fasismi pyri varjelemaan parlamentaarista de-mokratiaa tai oikeusvaltiota, vaan aat-teen kannattajia yhdisti voimakkaan joh-tajan kaipuu, siis unelma diktatuurista.

Fasistiset ideat levisivät Suomeen 1920-luvun alussa, jolloin aate koki en-simmäisen nousukautensa. Jos fasismin kannatusta mitataan sillä, kuinka aat-teen edustajat ovat saaneet massoja liik-keelle, on 1930-luvun taite ja Lapuan liikkeen nousu suomalaisen fasismin suo-sion lakipiste. Talonpoikaismarssin ai-koihin ilmassa leijunut vallankumouksen

mahdollisuus lienee ainoa laatuaan, ja poliittiseen keskustaan saakka ulottu-vasta kannatuksesta huolimatta tuo ku-mous olisi ollut luonteeltaan fasistinen.

Kolmas suomalaisen fasismin suo-sion kasvukausi ajoittuu toiseen maail-mansotaan, ja sen keskeisenä pontimena oli Saksan sotamenestys. Vuonna 1942 jouduttiin vakavasti pohtimaan, mitä ta-pahtuu, jos Saksa voittaa sodan. Niinpä poliitikot sosiaalidemokraatteja myöden loivat suhteita Saksaan, ja Suomen Val-takunnan Liitto -niminen fasistinen or-ganisaatio onnistui rekrytoimaan jäsen-listoilleen merkittäviä yhteiskunnallisia vaikuttajia Helsingin yliopiston rehtori Rolf Nevanlinnasta lähtien. Tämä tu-kee yhtä kirjan keskeisistä väitteistä, jon-ka mujon-kaan avoin fasismi muodosti vain pienen osan sen todellisesta vaikutusval-lasta.

Suomalaiset fasistit on tärkeä teos.

Ei niinkään siksi, että se tutkimukselli-sesti olisi esitellyt merkittävän määrän uutta ja aiemmin käsittelemätöntä ai-neistoa, tai siksi, että se avaisi poikkeuk-sellisia näkökulmia fasismiin ilmiönä. Se on tärkeä kahdesta syystä. Ensiksikin aihetta on käsitelty suomeksi varsin va-javaisesti. Kysymys on pitkälle näkökul-man valinnasta. Tutkimuksia fasismiin liitetyistä yksittäisistä järjestöistä, puo-lueista ja kansanliikkeistä, kuten AKS:stä, IKL:stä tai Lapuan liikkeestä löytyy useita. Silvennoisen, Tikan ja Ro-seliuksen kirjan pyrkimys tarkastella näitä järjestöjä eurooppalaisesta aatteel-lisesta kontekstista käsin on ymmärtääk-seni ensimmäinen laatuaan. Suomalai-nen fasismi oli laajempi ilmiö kuin Hitle-rin kokoomuksen ja natsi-Saksan ihan-nointi.

Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen kirjassa tähdennetään, mitkä olivat suo-malaisen fasismin todelliset päämäärät.

Vaikka ilmiön leviämisen taustalla vai-kutti Venäjän vallankumouksen ja sisäl-lissodan jälkeinen koko yhteiskunnan lä-vistänyt kommunisminvastainen tunnel-ma, ei järjestäytyneiden fasistien ja ideo-logiaa kannattavien aktivistien

päämää-ränä ollut suojella suomalaista demokra-tiaa uhkaavaksi koetulta sosialismilta.

Toki he kommunismiakin ankarasti vas-tustivat, mutta pidemmällä tähtäimellä he pyrkivät uuteen keskusjohtoiseen yh-teiskuntajärjestykseen, fasistiseen dikta-tuuriin. Tämän näkökulman valinta vai-kuttaa väistämättä myös historiasta teh-tävään tulkintaan.

Toinen kirjan esiin nostama, mutta aiemmin varsin vähän korostettu kysy-mys on se, kuinka todellinen uhka kom-munismi 1920- ja 1930-luvulla oikeas-taan oli. Jokainen itsenäisen Suomen en-simmäisen vuosikymmenen historiaan perehtynyt tietää, että kokemus tästä uhasta läpäisi käytännössä koko yhteis-kunnan. Kokemus ei kuitenkaan kerro todellisuudesta välttämättä muuta kuin itse kokemuksen olemassaolosta. Silven-noinen, Tikka ja Roselius esittävätkin, että kommunismin uhkaa on suomalai-sessa keskustelussa ja historiankirjoituk-sessa liioiteltu jo pian vuosisadan ajan.

Myös tämän näkökulman valinta ohjaa käsitystä menneestä uuteen suuntaan.

Kritiikkiä voisi tietysti esittää siitä, ettei kirjan lähdeluettelosta löydy jokais-ta suomalaisjokais-ta ja pohjoismaisjokais-ta fasismia käsitellyttä teosta. Tämä on kuitenkin sivuseikka varsinkin, kun teos kokoaa aiempaa tutkimusta riittävästi ollakseen uskottava. Lisäksi sen aikarajaus on oi-kea. Suurin osa suomalaista fasismia ja natsismia käsittelevistä tutkimuksista on keskittynyt 1930-luvun ja toisen maail-mansodan ajan tapahtumiin, eikä ensim-mäisen maailmansodan jälkeinen tilanne ole piirtynyt niissä riittävästi esiin. Näh-tävästi ainut pohjoismainen tutkimus, jonka aikarajaus ulottuu 1920-luvun al-kuun, on Ruotsissa vuonna 1985 julkais-tuUlf LindströminFascism in

Scandi-navia 1920–1940. Suomalaisen fasismin selvittämiseen tästä kirjasta ei kuiten-kaan ole apua, sillä Suomi on siinä rajat-tu Skandinavian ulkopuolelle.

Fasismista on Suomessa julkisuudes-sa keskusteltu verrattain vähän myös siksi, että suuri osa aihetta käsitelleestä aiemmasta tutkimuksesta on kirjoitettu joko englanniksi tai ruotsiksi. Esimerkik-siHenrik Ekbergin väitöstutkimuksen Führerns trogna följeslagare suomenta-misesta on puhuttu jo kahden vuosikym-menen ajan. Tutkijat kyllä kirjoja luke-vat, mutta laajempaa suomalaista yleisöä on vaikea vieraskieliselle kirjallisuudelle hankkia. Valitettava seuraus tästä on laadukkaiden tutkimusten katoaminen kirjastojen kellarivarastoihin ilman nii-den ansaitsemaa huomiota.

Ei tarvitse olla kummoinen ennusta-ja sanoakseen, että tämä ongelma tulee yleistymään johtuen jatkuvasti lisäänty-västä maassamme tehtälisäänty-västä englannin-kielisestä tutkimuksesta. Esimerkiksi Suomalaiset fasistit -kirjan tutkimus-aluetta sivuava Simo Muirin ja Hana Worthenin toimittama Finland’s Ho-locaust jäi Suomessa yllättävän pienelle huomiolle (voimakkaimmin siihen taisi reagoida antisemiittinen Magneettime-dia!).

Suomalaiset fasistit on poleeminen kirjoitus. Sen kärki on kohdistettu kaik-kiin niihin, jotka sovinnaisista, poliittisis-ta poliittisis-tai mistä poliittisis-tahansa muispoliittisis-ta syistä ovat halunneet selittää, silottaa, pehmennellä ja hämärtää historiaa. Tekijät eivät hy-väksy fasismin työntämistä marginaaliin.

Kirjalla on myös nykyaikaan ulottuva funktionsa: Suomen uutta fasistista lii-kehdintää on mahdollista ymmärtää pa-remmin sen historiallista taustaa vasten

Leo Näreaho