Joskus kaunokirjallisuutta lukevan yleisön reaktiot uuden käännöksen ilmestymiseen jo tutusta teoksesta voivat olla yllättävän voimakkaita, ja esimerkiksi internetissä voi viritä kiivaitakin keskusteluja uudelleenkääntämisestä. Uusi käännös saatetaan tyrmätä jo ajatuksen tasolla: ajatuskin uudesta käännöksestä vanhan tutun tilalle tuntuu mahdottomalta.
Sorvali ja Häkkinen uskovat, että toiset käännökset ovat alttiimpia ajan hampaalle kuin toiset. Ratkaisevia tekijöitä ovat lähdeteksti ja sen arvostus sekä käännöksen laatu.
Joskus kohdekulttuuri ikään kuin ottaa käännöksen todella omakseen, nostaa sen jalustalle. Tällaista käännöstä siteerataan, vaalitaan ja arvostetaan, ja uuden käännöksen ilmestyminen saattaa lähennellä joidenkin lukijoiden mielissä pyhäinhäväistystä.
(Sorvali & Häkkinen 2007: 380.)
Paloposken mukaan klassikko-statuksen uskotaan määräytyvän yhtäältä sisäisten, laadullisten kriteerien, toisaalta ulkoisten tekijöiden kautta. Toiset kirjat ovat jatkuvasti esillä ja niitä käännetään uudestaan, jotkut taas eivät. (Paloposki 2010: 44.) Konkreettisia syitä, miksi näin on, Paloposkikaan ei anna.
Lukiessani tutkimuksia ja kirjoituksia uudelleenkääntämisestä, huomasin, että Venäjällä uudelleenkääntämiseen liittyy erityisen paljon negatiivisia mielikuvia. Kati Ilomäki käsitteli pro gradu -tutkielmassaan Hallusinaatioita ja pieniä pulleita miehiä: Eduard Uspenskin Karlsson-käännöksen saama vastaanotto ja kritiikki Astrid Lindgrenin
Karlsson på taket -lastenkirjan venäjäntämishistoriaa. Hän keskittyi uusimpaan Eduard Uspenskin versioon, joka on lähinnä Lindgrenin rinnalle tarinan kirjoittajaksi nostetun Uspenskin alkuteoksesta tekemä adaptaatio. Sen vastaanotto oli enimmäkseen torjuvaa.
Ilomäen mukaan tärkeimmät syyt olivat ensimmäisen venäjännöksen, ”Lunginan Karlsonin” (kääntäjä oli Liliana Lungina), vahva klassikkoasema ja Uspenskin käyttämä kieli, joka ei vastaa lukijoiden lastenkirjallisuudelle asettamia normeja. Ilomäki huomauttaa, että myös Lunginan ylistetyssä käännöksessä on merkkejä adaptaatiosta, mutta niihin ei kiinnitetä huomiota, koska Lunginan Karlson on venäläiselle lukijalle
”se oikea Karlson” ja uudet käännökset vain kaupallisin motiivein tuotettuja yritelmiä, jotka eivät koskaan voi päästä samalle tasolle. (Ilomäki 2012: 40–49.)
Myös Salingerin kulttiromaanin The Catcher in the rye (suom. Sieppari ruispellossa) ja novellien uusi venäjäntäjä joutui kovan kritiikin kohteeksi siksi, että kajosi jo kanoniseksi muodostuneeseen ensimmäiseen venäjännökseen, joka suurelle yleisölle on yhtä kuin alkuteksti. Uudelleenkääntäminen nähdäänkin lähinnä agressiona, hyökkäyksenä aiempaa käännöstä vastaan, koska jo tutuksi tullut käännös on pyhä auktoriteetti, jonka uusi käännös yrittää syrjäyttää. Borisenkon mukaan yksi syy torjuvaan suhtautumiseen on se, että Venäjällä oli ja on edelleen käynnissä taistelu vanhojen ”mestarikääntäjien” ja nuorten kääntäjien joukon välillä. Nämä vanhojen kääntäjien haastajat pilasivat uudelleenkääntämisen maineen tekemällä heikkolaatuisia käännöksiä, joissa itse kääntäminen jäi kääntäjäpersoonien välienselvittelyn jalkoihin.
(Borisenko 2009.)
Sekä Ilomäen että Borisenkon päätelmistä käy selvästi ilmi se, että klassikkokäännökset ovat Venäjällä niin klassikoita, että niistä on tullut alkuteoksia. Taustalla on käsitys käännöksestä alkutekstin syrjäyttäjänä. Ja jos käännöksestä on tullut alkuteksti, uudelleenkäännöksen ainoan tavoitteen on oltava syrjäyttää edeltäjänsä. Borisenko kuitenkin toteaa, että venäläisen käännöstoiminnan historiassa on myös esimerkkejä useiden saman tekstin käännösten rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, mutta sellaiset tapaukset ovat lähinnä poikkeuksia säännöstä.
Myös Suomessa Salingerin The Catcher in the rye on käännetty 2000-luvulla uudestaan.
Ensimmäinen suomennos, Sieppari ruispellossa, ilmestyi 1960-luvun alussa, ja tuolloin suomentaja oli Pentti Saarikoski. Suomessakin käännös oli jo ehtinyt saavuttaa
ehdottoman klassikon statuksen, ja uusi suomentaja Arto Schroderuskin myöntää ajatelleensa suomennostyön saadessaan ensin Saarikoskea ja sitten vasta Salingeria, sillä hän ei suuren osan suomalaisista tapaan ollut lukenut alkuteosta, vaan suomennoksen. Schroderukselle käännöstyö ei ollut helppo, ja hän pelkäsi, että hänen käännöksensä torjuttaisiin kuuluisan edeltäjän takia saman tien. Hän luki Saarikosken suomennoksen vasta tehtyään kaksi versiota omasta käännöksestään. Suuresti apua Saarikosken suomennoksesta ei ollut, sillä se on Schroderuksen mukaan täynnä todisteita siitä, ettei hän ole ymmärtänyt lukemaansa kovin hyvin, ja jos nykykääntäjä noudattaisi Saarikosken käännösstrategioita, hän jäisi nopeasti työttömäksi. Schroderus kuitenkin korostaa, ettei ole olemassa täysin virheettömiä käännöksiä, eikä kukaan voi onnistua täydellisesti. Ei myöskään pidä unohtaa, miten paljon Saarikosken suomennos on antanut suomalaiselle kulttuurille ja miten paljon käännöksille asetetut vaatimukset ovat muuttuneet. (Schroderus 2004: 85–88.)
Kääntäjä Thomas Warburton kehottaa kääntäjiä lukemaan mahdolliset edelliset käännökset omalla ja kaikilla mahdollisilla muilla kielillä, sillä niiden avulla huomaa toisten vahvuudet ja heikkoudet ja voi peilata niitä omiinsa, sekä näkee, mikä alkutekstissä on tuottanut vaikeuksia. Lisäksi aiempia samankielisiä käännöksiä lukiessa näkee, kuinka nopeasti kieliasu vanhenee. (Warburton 2004: 30.)
Suhtautumista uudelleenkääntämiseen siis leimaa tietty vastakkainasettelu. Jotkut kieltävät sen ehdottomasti, jotkut pitävät sitä luonnollisena ja tarpeellisena ilmiönä.
Usein suhtautuminen riippuu paljolti alkutekstistä ja sen statuksesta. Onko siis niin, että joidenkin tekstien uudelleenkääntäminen on hyväksyttävämpää kuin toisten? Itse vierastan sitä, että uudelleenkääntäminen olisi jollakin tavalla rikos aiempaa käännöstä ja sen kääntäjää kohtaan, ja että olisi olemassa käännöksiä ja alkutekstejä, joihin ei kerta kaikkiaan saa koskea. Miksi jokin teksti olisi lähtökohtaisesti arvokkaampi kuin jokin toinen? Miksei tarjolla voisi olla useita eri tulkintoja? Eihän uusi käännös automaattisesti syrjäytä vanhaa käännöstä. Jos samasta tekstistä on monta eri versiota, lukija saa itse valita, mihin käännökseen tarttuu. Ja jos kääntäminen ylipäänsä tuntuu rikolliselta, alkuteos ei lukuisista käännöksistä huolimatta katoa mihinkään. Lukija on aina siinä onnellisessa asemassa, että saa valita, ja mitä enemmän rinnakkaisia käännöksiä on, sitä enemmän on myös valinnan varaa.
Tärkeintä olisi omasta mielestäni se, että käännöksen tarkoitusperät tehtäisiin lukijalle tiettäviksi. Jos käännöksen on esimerkiksi tarkoitus noudattaa jotakin tiettyä strategiaa tai ideologiaa tai jos käännös on muunnelma alkuteoksesta tai sitä on esimerkiksi karsittu, se tulisi ilmoittaa ja perustella lukijalle heti takakannessa tai suomentajan esipuheessa tai muulla keinoin. Jos käännöksen tarkoitusperät on selvästi kerrottu, lukija ei tule petetyksi. Samalla myös suhtautuminen uudelleenkääntämiseen saattaisi pysyä neutraalina ja suvaitsevana, mikä olisi oikein sellaista kääntäjää kohtaan, joka on yksinkertaisesti kääntänyt parhaan kykynsä mukaan ja ilman taka-ajatuksia, teksti vain on satuttu kääntämään jo aiemmin.