Etymologisesti spiritualiteetti –termin taustalla on latinan kielen hengittämistä kuvaava verbi "spirare" (MacDonald 2004), mikä kuvaakin hyvin asian merkityk-sellisyyttä. Spiritualiteetti on kuitenkin termi, jonka sisällöllinen määritteleminen yksiselitteisesti on hyvin vaikeaa. Spiritualiteetti -termin kohdalla monimutkaisuudesta valittaminen ei ole vain tieteellisen diskurssin muotihokeman toistamista, vaan hyvin perusteltua, sillä se voidaan Bregmanin (2004, 157) lainaaman Unruhin, Versnellin ja Kernin mukaan määritellä lähes sadalla eri tavalla. Spiritualiteetin määritteleminen onkin kuin yrittäisi määritellä mitä rakkaus on (Tucker 2010, 2).
Spiritualiteetti –käsitteen sisältö on hyvin subjektiivinen, vakiintumaton ja liukuva (Sheldrake 2007, 1; Koskela 2011). Tämä on Komulaisen (2007, 101) mukaan toisaal-ta termin keskeinen etu: se pitää sisällään sekä hengellisyyden että henkisyyden.
Kettusen (2005, 139) mukaan spiritualiteetissa onkin kyse ihmisille tyypillisestä eksistentiaalisuudesta, joka koskee tällöin kaikkia ihmisiä. Kaikilla ihmisillä on siis jonkinlainen spiritualiteetti (Kotila 2005, 195). Spiritualiteetti –termin alkuperä on nykyisestä monenkirjavasta käytöstä huolimatta kristinuskossa (Sheldrake 2007, 2).
Epämääräisen käytön vuoksi spiritualiteetti tulisi määritellä niin, että siitä voitaisiin muodostaa jonkinlainen konsensus eri sidosryhmien välillä, jotta esimerkiksi koulu-laitoksen eri tahot kykenisivät keskustelemaan asiasta (Sink & Richmond 2004; Sink, Cleveland & Stern 2007, 37). Jos toinen keskustelun osapuoli näkee spiritualiteetin laajana esimerkiksi taiteellisia- tai "ahaa-elämyksiä" koskettavana asiana ja toinen osapuoli taas vain Jumalan kokemiseen liittyvänä asiana, keskustelu ei todennäköisesti ole kovin sujuvaa (vrt. Tucker 2010, 3 ja McGrath 2011, 147). Ainakin määritelmälliset erot tulisi eksplikoida keskusteluun lähdettäessä. Ingersolin ja Bauerin (2004) mukaan määritelmän ei tulisi olla liian eksklusiivinen, muttei myöskään liian lavea, jolloin termi uhkaa muodostua merkityksettömäksi. Bregman (2004) onkin esittänyt, että spiritualiteetti on muodostunut muotisanaksi, jota käytetään lukuisilla eri tavoilla, ja siksi sen tarkka määritteleminen on tutkimuksellisesti ja keskustelun kannalta tärkeää.
”Spiritualiteetin” operationalisoiminen on myös haastavaa. Spiritualiteettia, uskonnolli-suutta ja uskontoa on käytetty useimmissa tutkimuksissa synonyymeinä, mikä on johtunut hyvin pitkälle spiritualiteetti -käsitteen operationalisoimisen hankaluudesta (Hall ym. 2004, 504; Koenig ym. 2001, 23). Yleensä spiritualiteetin määrittelemistä koskevassa kirjallisuudessa uskonnon nähdään olevan sosiaalinen, ulospäin suuntau-tuva ilmiö, kun taas spiritualiteetti on enemmän yksilöllinen, sisäänpäin kääntyvä ilmiö (Hall ym. 2004, 504). Vaikkakin sekä uskonto että spiritualiteetti sisältävät molemmat pyhän käsitteen, spiritualiteetti on enemmän subjektiivinen kokemus, kun uskonto taas on uskomusten tai oppien institutionaalistunut rakennelma (Stanard ym. 2000, 205). Sellaisena spiritualiteetti on universaalimpi kokemus, jolla on vähemmän rajoituksia (Stanard, Sandhu & Painter 2000, 205). Seuraavassa taulukossa 1 kuvattu Koenigin ym. (2001, 18) jäsentely auttaa hahmottamaan uskonnon ja spiritualiteetin eroavaisuuksia.
Koenigin ym. (2001) taulukon sisällön tiivistäen voidaan sanoa uskonnon olevan organisoitu uskomusten, käytäntöjen, rituaalien ja symbolien systeemi, joka on tarkoitettu (1) viittaamaan pyhän tai tuonpuoleisen läheisyyteen ja (2) edistämään yksilön ymmärrystä omasta vastuusta ja suhteesta toisiin yhteisössä. Spiritualiteetti taas on henkilökohtaista elämän perimmäisiin kysymyksiin vastausten etsimistä.
Tähän etsintään kuuluvat kysymykset liittyen elämään, tarkoitukseen, suhteesta pyhään tai tuonpuoleiseen, mikä saattaa (tai ei saata) nousta uskonnollisten rituaalien kehittymisestä ja yhteisöllisyyden kehittymisestä. Spiritualiteetti voi myös johtaa ihmistä uskonnollisuuden äärelle.
Uskonto Spiritualiteetti
Yhteisöön keskittynyttä Individualistista Havainnoitavaa, mitattavaa,
objektiivista
Vähemmän näkyvää ja mitattavaa, subjektiivisempi
Muodollista, oikeaoppista, organisoitua Vähemmän muodollista, oikeaoppista ja systemaattista
Käytösorientoitunutta,
näkyvät toiminnot Emotionaalisesti orientoitunutta, sisäänpäin suuntautunutta
Autoritaarista suhteessa käyttäytymiseen Ei-autoritaarista, vähäinen tilivelvollisuus
Hyvän ja pahan opillisesti erottelevaa Yhdistävää, ei-opillisesti orientoitunutta Taulukko 1. Uskonnon ja spiritualiteetin väliset erot Koenigia, McCulloughia ja Larsonia (2001, 18) mukaillen.
Sink ja Devlin (2011, 132) esittävät, että lukuisat määritelmät voidaan löyhästi tiivistää kolmeen päälinjaan. Yleisin näkemys spiritualiteetista on se, että spirituali-teetin nähdään olevan ihmisen sisimmän ydin, joka sisältää jonkinlaisen uskonnollisen merkityksen tai viittauksen pyhään. Tällaisessa uskonnolliseksi spiritualiteetiksikin määriteltävässä näkemyksessä ihmiset rakentavat elämänsä merkitystä ja tarkoitusta tuonpuoleiseen eri tavoin tukeutuen (MacDonald 2004). Uskonnollinen spiritualiteetti pitää sisällään kaikki erilaiset organisoidut uskonnot ja uskonnolliset liikkeet pienimmästä suurimpaan ja niiden harjoittaman uskonnollisen toiminnan (MacDonald 2004). Nichols ja Hunt (2011, 55) näkevät, että t ällöin spiritualiteetti ja uskonnollisuus ovat hyvin pitkälle saman asian synonyymejä. Myös usko, hengellisyys ja hurskaus ovat samansuuntaisia termejä varsinkin kristillisen spiritualiteetin kanssa (Komulainen 2007, 103; Kotila 2005, 196; Wikström 1995, 39). Sink ja Devlin (2011, 132) muistuttavat kuitenkin, että uskonnollinen spiritualiteetti ei välttämättä sisällä formaaleja tai institutionaalisia uskonnon muotoja, mutta se liittyy yleensä jollakin tavalla tuon puoleisiin, itseä suurempiin käsitteisiin kuten pyhä ja jumalallinen.
Toinen tapa ymmärtää spiritualiteetti on nähdä se sekulaaris-humanistisena ilmiönä, jossa spiritualiteetti on eräänlaista "naturalisoitunutta spiritualiteettia". Sekulaaris-humanistisessa spiritualiteetissa keskiössä on Sinkin ja Devlinin (2011, 133) lainaaman Noddingsin mukaan yksilön spirituaalinen taival ja intellektuaalinen
prosessi, jossa yksilöt käsittelevät elämän suuria kysymyksiä, uskontojen paikkansa pitävyyttä ja elämän tarkoitusta. Sinkin ja Devlinin (2011, 133) mukaan yksilöt etsivät spirituaalisella matkallaan henkilökohtaista tyytyväisyyttä, täydempää muista välittä-mistä ja yhteyttä itseään suurempiin asioihin. Sekulaarihumanistinen spiritualiteetti on Solomonin (2002, 12) mukaan laajennettua itsetietoisuutta, joka ympäröi lähes kaikkea ja mitä tahansa, joka ylittää meidän itsekkyytemme. Sekulaari spiritualiteetti voi sisältää uskonnollisiakin piirteitä, mutta niitä ei korosteta. Sekulaaris-humanistinen spiritualiteetti on luonteeltaan relativistista ja individualistista, monet totuudet ja mielipiteet hyväksyvää yksilön spiritualiteettia. Esimerkiksi vahva poliittinen ideologia voi olla luonteeltaan sekulaaris-humanistista, mutta sen toimintamekanismi voi olla hyvin samankaltainen kuin uskonnollisessa spiritualiteetissa.
Kolmas tapa hahmottaa ”spiritualiteetin” sisältöä on ajatella sen olevan merkityksen luomisen prosessi, joka on erityisesti käynnissä nuorilla, jotka ovat siirtymässä nuoruudesta aikuisuuteen (Tucker 2010, 2). Spiritualiteetti nähdään tässä määritelmässä keskeisenä kehityksellisenä vaiheena, jossa luodaan käsityksiä maailmasta ja etsitään omaa paikkaa maailmassa (Sink & Devlin 2011, 134).
Merkityksen etsintä voi kohdistua moniin eri uskonnollisiin ja ei-uskonnollisiin lähteisiin ja kokemuksiin, joten spiritualiteetin näkeminen merkityksen luomisen prosessina on hyvin joustava ja avoin määritelmä (Sink & Devlin 2011, 135). Merkityksen luominen voi liittyä esimerkiksi mietiskelyyn metsässä, vesivärimaalaamiseen, hyvään keskusteluun, puhutteleviin laulun sanoituksiin tai mielikuvia herättäviin runoihin ja tarinoihin (Sink & Devlin 2011, 134; Tucker 2010, 3). Näin ymmärrettynä spiritualiteetin määritelmä uhkaa kuitenkin jäädä epämääräiseksi, kuten Bregman (2004, 166) esittää. Ihmisen elämä on täynnä kokemuksia ja tunteita, ja jos nämä kaikki voidaan tulkita kategorisesti spirituaalisiksi, on hyvin vaikeaa ymmärtää spiritualiteetti käsitteen sisältöä. Koenigin ym. (2001, 17) lainaamien Larsonin, Swyersin ja McCulloughin mukaan spiritualiteetti sisältää käsityksen pyhästä, jota ei kuitenkaan tulisi ulottaa koskettamaan kaikkia elämän tärkeitä asioita, kuten avioliittoa, lapsia tai työtä. Pyhän käsitettä tulisi heidän mukaan aina käyttää jollakin tavalla ylimaallisiin attribuutteihin viittavana käsitteenä (Koenig ym. 2001, 17).
Kuten edellä on käynyt ilmi, on spiritualiteetissa kyse erittäin laajasta ja moni-ulotteisesta asiasta, joka voidaan ymmärtää monin eri tavoin. Toisaalta sen voidaan ajatella olevan osa kaikkien ihmisten olemassaoloa ja toisaalta tiukasti kristilliseen uskoon liittyvä asia. Ymmärrän spiritualiteetin koskettavan laajasti eksistentiaalisia kysymyksiä, elämän merkitysten luomista sekä arvoja ja identiteettiä (Koskela 2011,
26), mutta koska aineistoni muodostuu kristityistä nuorista, keskittyy tarkastelu kristilliseen spiritualiteettiin. Käsitystäni selventää teologian tohtori Harri Koskelan (2011, 26) väitöskirjassa, Lapseni elää aina sydämessäni!, esittämä kuvio:
Kuvio 1. Spiritualiteetin ja kristillisen spiritualiteetin sisältö sekä näiden ja kristinuskon välinen suhde Koskelan (2011, 26) mukaan.
Tutkielmassa olisi toisaalta voitu päätyä käyttämään käsitteitä hengellisyys tai hurskaus, mutta kuten Kotila (2005, 196) ja Komulainen (2007, 103) tuovat esille, saatetaan nämä käsitteet kokea hieman vanhahtaviksi. Spiritualiteetti käsite – varsinkin uskonnollisessa muodossaan - täydentää ja korvaa näitä aiemmin enemmän käytettyjä termejä.