‘Whatever happens “here below” is but a pale reflection of what takes place “up above”.’
― Peter L. Berger, 1991
Saaranen-Kauppinen ja Puusniekka (2006) tiivistävät sosiaalisen konstruktio-nismin tutkimukselliseksi viitekehykseksi, jonka mukaan sosiaalinen todelli-suutemme rakentuu sosiaalisessa, kielellisessä vuorovaikutuksessa. Kielen ja sen käyttämisen katsotaan muovaavan sosiaalista todellisuutta ja vaikuttavan siihen, kuinka asioista ajattelemme ja kuinka niihin suhtaudumme. Löytönen (2007) mainitsee sosiaalisen konstruktionismin ydinteesiksi sen, että todellisuus on ihmisten välisissä sosiaalisissa prosesseissa merkitysten avulla rakentuvaa.
Kuusela taas (2002, 51) kertoo sosiaalisen konstruktionismin koostuvan
joukos-ta moninaisia ajattelujoukos-tapoja, joijoukos-ta yhdistää eritoten sosiaalisen todellisuuden kielellinen rakentuminen ja vallitsevan kulttuurin sekä historiallisuuden painot-taminen. Kuusela jatkaa mainitsemalla, että sosiaalinen konstruktionismi on kehittynyt täysin omia polkujaan riippuen kulloisestakin katsantokannasta ja tieteenalasta, eikä sen kehityksen tarkastelu ole helppoa suuntauksen monialai-suuden vuoksi. Sosiaalinen konstruktionismi tuntuukin olevan melkoinen vyyhti mitä erinäisimpiä ajatusmalleja ja päätelmiä ja Kuusela (2002, 49), ehkä jopa hieman lakonisestikin, toteaa:
”Konstruktionismiksi tunnutaan laskettavan lähes kaikki uusi, joka on kehittynyt viimeisten kahden tai kolmen vuosikymmenen aikana […] Se soveltuu lähes kaik-keen mahdolliseen, jossa puhutaan tavalla tai toisella kielen ja sosiaalisen todelli-suuden rakentumisesta.”
Helkama, Myllyniemi & Liebkind (1998, 69) kertovat sosiaalisessa konstruktio-nismissa ajateltavan, että ei vain ihmismielen sisältö, vaan myös ihmismieli it-sessään on täysin sosiaalisen vuorovaikutuksen synnyttämää ja näin ollen paras keino oppia tulkitsemaan ihmistä on perehtyä siihen merkitysjärjestelmään, jonka kehittämiseen ja ylläpitämiseen ihminen kanssakäymisissään ottaa osaa.
Kuten Kuusela (2002, 56) mainitsee, sosiaalisen konstruktionismin merkitystä ja näkökulmaa ei voida yksiselitteisesti ja tyhjentävästi selventää – näkökulmia on yhtä monta kuin tutkijoitakin. Merkittävimpinä Kuusela (2002) mainitsee Shot-terin, Gergenin, Billigin, Harré’n ja Gillétt’n, jotka kaikki painottavat eri asioita, ollen kuitenkin jokseenkin yksimielisiä siitä, että individualistinen näkökulma kognitioon ja ihmisen käyttäytymisen selvittämiseen on ongelmallinen. Tieto ja ymmärrys eivät siis kovin yksinkertaisesti ole rakennettavissa yksilökeskeisesti.
Gergen (2009, 2) esimerkiksi muotoilee sosiaalista konstruktionismia seu-raavalla tavalla:
”..what we take to be the world importantly depends on how we approach it, and how we approach it depends on the social relationships of which we are a part.”
Sosiaalinen konstruktionismi siis on kiinnostunut siitä, kuinka ympäröivä, sosi-aalinen todellisuutemme muodostuu ja millaisista merkityksistä se on muurattu.
Gergen (2009, 4) toteaa, että kommunikoidessamme toistemme kanssa konst-ruoimme samanaikaisesti sitä maailmaa, jossa elämme. Maailmaa ja ympäröi-vää todellisuutta rakennetaan ja ylläpidetään siis jatkuvasti suhteessa toisiin ihmisiin ja yhdessä toisten kanssa. Ympäristömme ja elämämme – se, minkä ajattelemme olevaiseksi ja totuudeksi – rakentuu sen mukaan, miten itse ajatte-lemme. Omaan ajatteluumme taas vaikuttavat ympäröivän yhteiskunnan ja kulttuurisen yhteisön mielipiteiden ja ajatusten lisäksi menneisyydestä kum-puavat ajattelu- ja toimintamallit. Burrin (2004, 149) Gergen-tulkinnan (1999) mukaan kaikki erilliset sosiaaliset kohtaamiset perustuvat moninaisiin histori-asta nouseviin aiempiin sosiaalisiin kohtaamisiin sekä jaettuihin kuvauksiin ja muistikuviin, jolloin jokainen tällainen kohtaaminen saa todellisen merkityk-sensä näistä aiemmista kohtaamisista. Ympäröivän todellisuuden voidaan siis ajatella rakentuvan oman tai yhteisen, menneisyydestä voimansa saavan,
ajatte-lumme pohjalta. Kuten Gergenkin (2009, 4) mainitsee, pitkälle vietynä ajatukse-na tämä on melkoisen pökerryttävä päätelmä: jokin asia voisi siis olla totta ja olemassa vain siinä tapauksessa, että ihmiset olisivat siitä tarpeeksi yksimielisiä.
Puhumalla asioista rakennamme ne samalla todellisiksi: kaikki tulkin-tamme ympäröivästä todellisuudesta pohjautuvat tavalla tai toisella oman kult-tuurimme ylläpitämiin ajatuksiin sekä siihen, millaisista palasista todellisuuden on perinteisesti koettu rakentuvan. Puhuessamme jostakin luomme sen saman-aikaisesti kuvaksi. Tämä kuva taas muuttuu mielissämme ainoaksi oikeaksi to-tuudeksi, josta poikkeaminen koetaan vääräksi ja rajoja rikkovaksi. Wittgen-stein (2001, 289) kuitenkin toteaa, että todellisuudessa tämä tekemämme ”kuva”
johtaa meitä harhaan. Wittgenstein on sitä mieltä, että luodessamme kielellisesti kuvan jostakin olemassa olevasta, meidän tulisi myös kartoittaa ja tutkia sitä, jotta voisimme täysin ymmärtää aikaansaamamme olevaisen. Synnyttämämme kuva kuitenkin säästää meiltä tämän analysoinnin vaivan; kuva itsessään ker-too jo jotakin ja me tyydymme tähän, kenties valheelliseen loppupäätelmään.
Burr (2003, 2-5) linjaa sosiaalisen konstruktionismin olennaisimmiksi lainalaisuuksiksi kriittisen suhtautumisen itsestäänselvyyksiin, historian ja kult-tuurin vaikutuksen käsitystemme muodostumiseen, ymmärryksen rakentumi-sen sosiaalisissa kanssakäymisissä ja näiden yhteen nivoutumirakentumi-sen. Toisaalla Burr (2004, 135) kertoo sosiaalisia konstruktionisteja yhdistävästä ajatusmallista, jonka puitteissa suhtaudutaan äärimmäisen epäilevästi positivistiseen väittee-seen, jonka mukaisesti tieteellisellä tutkimuksella pystyttäisiin paljastamaan sosiaalisen maailman todellinen luonne. Edelleen Burr (2004) mainitsee, että sosiaalisen konstruktionismin mukaan emme voi koskaan olla varmoja siitä, että kieleemme juurtuneilla kategorioilla olisi mitään tekemistä todellisen maa-ilman kanssa, eikä näin ollen - noudattaessamme sosiaalisen konstruktionismin näkemyksiä - maailmasta rakentamaamme kuvaa ja maailmaa sellaisena kuin se todellisuudessa on, ole mitään mieltä edes yrittää erottaa toisistaan.
Pietikäinen (1999–2002) summaa, että sosiaalisessa konstruktionismissa kieli ja kielen käyttäminen nousevat merkitykselliseen asemaan: koko ajattelun katso-taan pohjautuvan kielen käyttämiseen erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa;
niissä tilanteissa joissa todellisuudessa luodaan merkitykset diskurssien kautta.
Tutkimuksen teossa keskiössä ovat siis vuorovaikutuksellisuuden ja sosiaalis-ten käytäntöjen prosessit. Diskurssianalyysin sanotaan olevan kenties laajin kat-tokäsite, jonka kautta on mahdollista havainnoida sosiaalisesta konstruktionis-mista kumpuavaa tutkimusta (Pietikäinen 1999–2002). Tässä äitijohtajuuden syyllisyyden diskursseja käsittelevässä tutkimuksessakin on analysointimene-telmänä hyödynnyttely diskurssianalyysia. Valittua analysointimenetelmää on käsitelty laajemmin tutkimuksen menetelmäosiossa, kappaleessa 3.2 diskurssi-analyysi.